Yhteiskunta

Näytetään kirjoitukset toukokuulta 2011.

Katoava mystinen metsätyömies  6

”Minä tahdon olla mystinen metsätyömies, vaikka hakkaisin vain päätä seinään ja nyrkkiäni kaljabaarin kalustoon.”

”Minä tahdon olla mystinen metsätyömies ja hirsiä vetää jos karsia krapula on.”
(Freukkarit)

Matkalla Pirkkolaan huomasin Maunulassa ikiajat sijainneen Pirjon krouvin pistäneen lapun luukulle. Vaikka itse en kuulunut koskaan kyseisen kuppilan kalustoon, tunsin haikeutta katsoessani erään helsinkiläisen kulttuuriperinnön viimeisten merkkipaalujen sortumista. Osana 1950- ja 1960-luvun kaupungistumista nousi Stadiin kantakuppiloita, joiden ilman täytti suomalaisen agraariyhteiskunnan perintö. Alppimaa Kalliossa, Pirjon krouvi, Herttuan krouvi, Iso Ankkuri ja lukemattomat muut on joko lopetettu tai päivitetty ajanhengen mukaiseksi. Jäljelle jääneet Sea Horse, Oivan Bistro, Pub Sirdie ja muutamat ”viimeiset mohikaanit” ovat saaneet kulttimaineen ja edustavat pikemminkin tiettyä boheemia alakulttuuria. Tässä tarkoitan siis niitä paikkoja, joita yleiskielessä kutsutaan vanhoiksi räkälöiksi.

Näiden vanhan suomalaisen miehisyyden perusinfrastruktuurin – puhtaan luonnon, tuhansien järvien, metsissä samoilun, tukkilaisuuden, metsätöiden, luontosuhteen, sulkeutuneisuuden, sisun, teknisen kehityksen vastustamisen, murheellisten laulujen ja sotakokemusten – hengestä ammentaneiden kuppiloiden mukana katoaa myös palanen kaupunkikulttuuria. Vanhan työväestön oman elämän sankaruuden kääntöpuolen sfääri haihtuu ilmaan. Sen mielen ja melankolian voi edelleen tavoittaa Eppujen Murheellisten laulujen maasta, Rautavaaran tuoppien jäljistä tai Fredin Kolmannelta linjalta. Sen sijaan fyysisen aistikokemuksen haikailijat joutuvat matkaamaan pikkukaupungeista vielä löytyviin lajityypin viimeisiin linnakkeisiin.

Kaupungeissa mystisten metsätyömiesten ”vanha” aika on ohi. Uusi aika, urbanisaatio ja nuoremmat sukupolvet ovat ottaneet ohjat sotapolven ja suurten ikäluokkien alkupään, ”vanhan Suomen”, edustajien poistuessa hiljalleen näyttämöltä. Heidän tilalleen on tullut lähiöissä elänyt syrjäytynyt kansanosa, jonka mentaliteetti kutoutuu erilaisista aineksista – työttömyydestä, askeettisista betoniviidakoista, työelämän raakuudesta ja selviämisestä nykyisyydessä. Suuren kertomuksen tarinoijat ovat vaihtuneet takametsien miehistä lähiöiden pudokkaisiin. Samalla on katoamassa se kääntöpuoli, josta huokui raudasta tehtyjen miesten ankaruus itseään ja maailmaa kohtaan – suomalainen mies joko onnistuu tai juo hiljaa nurkassa epäonnistumistaan häveten. Joka päivä 30 vuoden ajan istahdettiin samaan kulmapöytään, tervehdittiin naapuripöydän kohtalotoveria häntä koskaan puhuttelematta ja lopulta vain hiljaa lakastuttiin pois.

Tuleville polville jäävät muistoksi Alpo Ruuthin kuvaukset, Kaurismäen filmatisoinnit, historian kirjoitus ja tuhannet myyttiset kertomukset. Onneksi musiikki kestää, enkä keksi parempaa tietä Mystisten metsätyömiesten sielunmaisemaan kuin Pekka Myllykosken kaihoisa johdattelu. (ks. suositus)


Misseydestä  1

Missit edustavat puhtaimmillaan opiskelun ja työurien uutta paradigmaa. He singahtavat työelämään täysi-ikäistyessään, ensin matalapalkkaisiin palvelualan töihin, ja alkavat sen jälkeen pikku hiljaa kartuttaa osaamistaan. Vähitellen he etenevät alansa harrastajista freelancereiksi, pätkätyöläisiksi ja yrittäjiksi.

Missien osaamisesta (esiintyminen, juontaminen, edustaminen) valtaosa ei seuraa muodollisia koulutusrakenteita eikä myöskään aiempien sukupolvien hahmottamia ammattialoja. Joidenkin mielestä heidän osaamisellaan ei tee mitään eivätkä heidän työnsä edes ole oikeita töitä.

Misseillä on paljon yhteistä korkeakoulujen oppilaitosbyrokratian hampaissa räpistelevien ikätoveriensa kanssa. Yliopistoissa on omat missikeisarinsa ja mallimammansa, jotka hymyilevät maireasti palkintogaalassa, hoitavat kaikki edustustehtävänsä tunnollisesti ja kokevat yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseen estää alaisiaan ja opiskelijoitaan etenemästä liian vauhdikkaasti.

Jotkut heistä ovat olleet samalla paikalla jo 70-luvulla, toiset ovat opetelleet ajan tavat jälkikäteen. Olennaista on pitää itse kirjoitetuista säännöistä kiinni silloinkin kun sitä ei voi perustella järjellä tai edes oikeudenmukaisuudella.

Erojakin on. Korkeakouluopiskelijat pariutuvat lähinnä keskenään, kun taas missin vieressä hymyilee harvemmin mister tai muu kauneusalan ihminen. Siinä missä jääkiekkoilijat edustanevat jonkinlaista miehekkyyttä naisellisuuden rinnalla, analyyttisten ja liberaalien opiskelijoiden lienee parasta suunnata katseensa sinne, missä turha ajattelu ei rasita päätä eikä suvaitsevaisuuden kukka kukoista.

No mutta hetkinen, sehän on…


Lederhosen  3

Muutama vuosi sitten luin Etelä-Suomen Sanomista uutisen, jonka mukaan koulujen kielivalikoimat ovat kaventuneet 2000-luvun aikana. Alati vellovan pakkoruotsikeskustelun maalaamaa taustaa vasten vaikuttaa siltä, ettei kielten tuntikehykseen ole tulossa tilaa vastaisuudessakaan.

Kaikki opiskelevat nykyään englantia, ja sitä opitaankin yhä aiemmin ja yhä paremmin. Samalla vaatimustaso kasvaa: elokuvista opituilla fraaseilla tai oppikirjan ilmastonmuutossanastolla voi harrastaa smalltalkia, mutta oikeat keskustelut työasioissa aikuisten kesken vaativat ihan toisen mittaluokan osaamista. Siihen kuuluu mm. se, että adverbien sijoittaminen lauseessa oikeaan järjestykseen ei aiheuta enää sitä voitonriemua, jota se vielä abikeväänä tuotti.

Käyttökelpoinen kielitaito edellyttää myös tottumusta ja erityisesti puheessa itseluottamusta, jota saa esim. matkustamalla. Kaikilla ei ole siihen varaa varsinkaan lapsuudenkodissaan. Niinpä kielitaito karttuu vielä aikuisena huomattavasti.

Toimittaja Seija Sartti kirjoitti taannoin edesmenneestä veroprofessori Kari S. Tikasta, että hän kehotti kaikkia nuoria opiskelemaan hyvää amerikanenglantia koska se on nykyajan lingua franca, maailman yleiskieli. Se edellinen olikin - no, se franca(is).

Ranskaa opiskellaan nyky-Suomessa suurin piirtein yhdessä koulussa per keskisuuri kaupunki. Siltä pohjalta yhteys ranskankieliseen tieteeseen, yhteiskuntafilosofiaan, kulttuuriin (ja varsin laajaan joukkoon maailman väestöä) jää useimmilla suomalaisilla baskeripäisten sarjakuvahahmojen ja Pariisissa vietettyjen pitkien viikonloppujen tasolle. Nyt jo on mahdollista erottaa toisistaan 70- ja 2000-luvuilla tehdyt saman sarjakuva-albumin käännökset sillä perusteella, että 70-luvulla kääntäjä vielä osasi ranskan kieliopin.

Tällä on merkitystä muillakin kielialueilla ja yhteiskunnan aloilla. Kun kansallisvaltioiden taloudellinen valta liikkuu Brysselin kautta Berliiniin ja Frankfurtiin, yhä useamman suomalaisen saksan-sanasto koostuu sanoista hapankaali, panssarivaunu ja nahkahousut.


Sössikö kiekkoleijonat vai media?  51

Nyt nousi kohu kiekkoleijonien voittojuhlien juopottelusta. Minusta kohina oli ja ei ollut perusteltua. Perusteltua se oli sikäli, että kuten Stefan Wallin totesi, ovat urheilijat esikuvia nuorille. Tästä näkökulmasta – oli syy mikä hyvänsä – ei lärveissä esiintyminen kuulu heidän työhönsä. Ja kyllä, nimenomaan työhönsä, sillä joka ukko maajoukkueesta pelaa työkseen. Joku lausuu tähän, että maajoukkueesta ei saa palkkaa. Niinhän asia toki on, mutta eipäs katsota hyvällä jos meikäläinen heiluu lärveissä esimerkiksi Pelastakaa lapset Ry:n vuosijuhlassa. Eli julkinen känni edes maailmanmestaruuden jälkeen: ei hyvä - Nicht Gut! Se uusintaa suomalaista humalajuomiskulttuuria ja legitimoi lärvit. Kulttuuriset käyttäytymismallit periytyvät tai tarttuvat skideille ja suomalainen juomatapa jatkaa voittokulkuaan.

Mutta, mutta, mutta, ihan näin asia jää kovin ohueksi. Vuonna 1995 olivat hemmot taatusti ihan yhtä änkyrässä, mutta kummempaa kohua ei noussut – miksi? Sosiaalinen media on tietysti yksi selitys, sillä sen välityksellä erilaiset videopätkät leviävät kaikkien nähtäväksi. Minusta kuitenkin median lietsoman kännipaheksunnan sormi pitäisi osua omaan silmään. Onko Nurmisen kaatuminen lentokoneen rappusissa tärkeä uutinen ja miksi Aamulehti pisti siitä linkin sivuilleen? Eikö Ylellä ollut ohjaajaa kansanjuhlassa, kuka olisi voinut valita kuvataanko kaikkein kännisimpiä vaiko jotakin muuta. Kuka pakotti iltapäivälehdet laittamaan linkin Youtubeen videoon, jossa Mertaranta ”selostaa” Nurmisen ketarat – jopa Hesari sortui tähän. Entäs pelin jälkeen, miksi kopissa pitää roikkua tuntitolkulla, sillä totta hemmetissä siellä otetaan siideriä ja kaljaa voiton jälkeen – pitääkö se väkisin näyttää? Olisi hyvin riittänyt vartti kopissa ja sitten jätkät olisi voinut jättää rauhaan. Uusi tosi-TV -tyylilaji ja sen virittämä eetos ovat tehneet mediasta sosiaalipornoa etsivän tirkistelyautomaatin. Kuraa, sanon minä!

Synteesini on tämä. Kyllä, jääkiekkoliiton ja ”nilkkatulehduksesta” kärsivän Jutilan ja Kurrin olisi pitänyt ennakoida tilanne. Eikä tänään uutisissa juopuneen kuuloisen Jalosen kommentit olleet nekään ihan maailman fiksuin veto. Pannaan siis 24 prosenttia mokasta joukkueen johdon ja jääkiekkoliiton piikkiin – palaajien piikkiin heitetään vaikka 1 prosentti (koskee vain muutamaa pelaajaa). Sen sijaan media, jonka pitäisi uutisoida asioista ja tehdä eettisesti kestävää tuotantoa, saa tietoisesta sosiaalipornon levittämisestä paljon isomman kakun. Ensin tirkistellään ja kuvataan kännistä hölmöilyä ja sitten sillä myydään, myydään ja myydään. Media saa kuitenkin niskaansa vain 25 prosenttia ääliömäisestä juhlinnan esittämisestä ja tahallisesta sekoilun esiin nostamisesta. Loppu 50 prosenttia kaatuu meidän joka ikisen omaan laariin.

Media tarjoaa sitä, mikä myy ja kaikki kansalaiset vaikuttavat tähän kulutusvalinnoillaan. Me olemme se joukko, joka ylläpitää tirkistelyä, sosiaalipornoa ja kaikkea sontaa, jota meille myydään. On surullista todeta, että muutaman kiekkoilijan känninen hölmöily oli mikrokosmos suomalaisuudesta ja vieläpä mediaspektaakkeliin kietaistuna.

Taisin päätyä esittämään kehäpäätelmän. En usko sen mennee kuitenkaan pahasti vinoon. Wallin teki aivan oikein ottaessaan asiaan kantaa, mutta kohde oli vain väärä. Oikeampi kysymys olisi ollut: miksi median pitää näyttää sellaista, joka ei ole näyttämisen väärtiä? (vastaus olisi tietysti raha) Ja lopulta, kaikki tiivistyy siihen, kuinka urpoja me itse olemme, kun ylläpidämme tällaisen skeidan uutisointia omalla halullamme päästä näkemään kulissien taakse? Vastaus: olemme erittäin urpoja.

Don’t want to be an American idiot.
Don’t want a nation under the new media.
And can you hear the sound of hysteria?
The subliminal mind fuck America.

(Green Day)


Kalareissulta katsomopaikalle  4

Laaja-alaisen harrasteyhteisömme eräs mukava osa on kahdesti vuodessa tehtävä kalareissu. Kolmepäiväinen metski-retki suuntautuu Helsingistä länteen tai itään, mutta aina meren ääreen. Toisin kuin moni luulisi, kyse on todella ensisijaisesti kalastamisesta – siellä kökitään aamukuudesta ilta kahdeksaan virvelien kanssa jahtaamassa haukia. Itse en ole kalamiehiä, joten homma alkoi nopeasti jurppia. Sen sijaan keskityin tekemään muille kupruja, kuten viritämään kalapuikkopaketin omaan siimaani ja kiljuen onnesta kelatessani siimaa veneeseen - muut odottivat jännittyneinä saalista ja merestä nousi 10 puikkoa pahvikuorineen. Ei kuulemma ollut ollenkaan hauskaa ja kovaa ja korkealta laulettu ”merimies merta rakastaa” ei sekään ollut kertoman mukaan sopivaa kalastettaessa.

Jokainen kalaporukka tarvitsee selviytyäkseen sisäistä lämmikettä, sillä merellähän on tähän aikaan kovin koleaa – näin isot pojat kertovat. Kun osallistuin koitoksiin 1990-luvulla, keskityin kaljoittelemaan ja kertomaan huonoja vitsejä. 2000-luvun alussa vedin aivan kaameat lipat ”kalastaessani”, pää kumahti kallioon ja siinä sitten tarvittiin tikki jos toinenkin kuuppani paikkaamiseen. Päätin jatkaa kalastamista ilman lämmikkeitä, mutta se oli aivan kauhea kokemus. Ensin tylsistyneenä 10 tuntia pienessä veneessä ja sitten Olavi Virtaa yhteislaulun kera aamuun saakka. Nicht Gut, sanoisi saksalainen.

Lopulta päädyin mobiiliteknologian siivittämäksi etäkalastajaksi. En lähtenyt lainkaan mukaan, mutta soittelin kundeille kotisohvalta parin tunnin välein, että ”miten pojilla hurisee – syökö kala”? Se oli tosiaan kalastuksen näkökulmasta ”mun juttu”, mutta aina iltaa lähestyttäessä aloin huolestua. Puheluiden taustaäänet alkoivat elää omaa elämäänsä: ”hei Martti älä nyt kaadu sinne kaislikkoon, (hiljaisuus) nyt pitää Mikko lopettaa, kun toi yks ui tahtomattaan” tai ”böbaaöböqn-än—n chj (hiljaisuus) önafböaböj, nyt bisseä!” – siinä muutama painokelpoinen esimerkki. Totesin lopulta, että kalastus ei vaan yksinkertaisesti ole minun laji ja ihan jokaista nyanssia en muutenkaan ymmärrä – ainakaan selvin päin. Joitakin, kuten väitettä: ”sinisellä uistimella pitää aina aloittaa” – en ymmärtänyt edes kännissä.

Nykyisin olen sitten siirtynyt pilkkimiseen. Ei, en todellekaan ulkona meren jäällä tai baarin pöydässä. Olen löytänyt kalastuksesta elementin, joka sopii minulle kuin nenä päähän. Laitan taivaskanavilta kalastusohjelman pyörimään ja se on joka ikinen kerta niin poskettoman tylsää, että pilkin ja nukahdan lopulta sohvalle. Olen saavuttanut kalareissujen todellisen katsomopaikan.

PS. Turvallisia tuulia ja hyvää syöntiä (tai jotain) kalajoukoille


Freak out!  1

Vanhemmilla ei ole harmainta aavistustakaan, millaisiksi heidän pienet kullannuppunsa muuttuvat, kun ne lyödään kahdenkymmenen - tai jos kunnansedät ja -tädit mitoittaa koulutoimen resurssit alakanttiin, niin kolmenkymmenen - samanikäisen kanssa luokkahuoneeseen.

On herttaisen yhdentekevää, kertooko opettaja maailmanuskonnoista, Afrikan valtioiden itsenäistymisestä vai kenties binomin tulosta tai verbin rektiosta. Yksi juoksee ympyrää jonkun toisen soiva kännykkä kädessään, toinen jammaa itsekseen korvanapeista säksättävää listahittiä, kolmas pyytää päästä vessaan kolmen kaverin kanssa ja neljäs tuijottaa monttu auki ihastustaan.

Teinien jokseenkin täydellinen holtittomuus ja kaikenlaisen kontrollin hylkiminen on raivostuttavaa. Vaikka jotkut hulluudet jäävät vanhemmilta piiloon, hiipivä raivo lienee heillekin tunnistettava kasvattajan tunne. Sillä ei tietenkään pitkälle pötkitä: niin vanhemmat kuin opettajat huomaavat nopeasti, ettei teinejä hallita niinkuin sotilaita hallitaan.

Niiden vanhempien, jotka ovat töissä yliopistossa tai ottavat työkseen kantaa korkeakoulupolitiikkaan, pitäisi myös ymmärtää, etteivät opiskelijat ole kuten heidän teini-ikäiset lapsensa.

Eri puolilta maata on kuulunut ns. heikkoja signaaleja siitä, että SORA ("soveltumattomuuden ratkaisut", opiskelijoiden kyttääminen ja oikeudellisesti hämärät hallintomenettelyt turvallisuuden nimissä) ei ole riittänyt kaikille kontrollifriikeille. Itävästä asennemuutoksesta huolimatta korkeakouluhallinnossa käytetään yhä hämmästyttäviä määriä aikaa opiskelun esteiden rakentamiseen, säilyttämiseen ja uusintamiseen.

Opintojen nopeuttamista 2009 pohtineessa opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmässä solmin kaulani ympärille köyden, jonka toinen pää veti eteenpäin (kannustimet, keppi, porkkana) ja toinen taaksenpäin (opiskelun esteet). Joskus se on melkein konkretiaa.

Toisaalta on vaikea kuvitella sitä pelkoa, minkä vuosikausia jatkunut virkavirheiden varominen on juurruttanut yliopistojen hallintoon. Vähemmästäkin kontrollifriikahtaa.

Veli-Matti Värrin väitöskirja "Hyvä kasvatus" paaluttaa: dialogisuus on ainoa eettinen tapa kasvattaa. Dialogisuus on myös perinteisen yliopiston yksi keskeinen rakennusaine, yhdessä vapauden kanssa. Toivottavasti ne säilyvät ohjenuorana muuallakin kuin vuoden opettajaksi palkittujen luennoilla.


Ekat humalat jo 14-vuotiaana  3

Journalismin (katin)kultakimpale vilahti silmiini Maikkarin TV-uutisissa. Uutistenlukija kertoi, että nuorten alkoholin käyttö on lähtenyt lievään kasvuun. Taustalla siinsi iso kuva Maikkarin nettisivusta otsikolla: Ekat humalat jo 14-vuotiaana. Singahdin sohvan pohjalta ja googletin epätoivoisesti löytääkseni tuoreen nuorten juomista käsittelevän tutkimuksen. Ei löytynyt. Sitten Maikkarin sivuille ja katsomaa onko sama juttu siellä - löytyi.

Juttu käsitteli nuorten alkoholin käytössä tapahtunutta lievää kasvua Nuorten terveystapatutkimuksen pohjalta. Se on julkaistu Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisusarjassa vuonna 2009. Lisäksi haastateltiin erittäin päteväksi tiedettyjä tutkijoita Kestilä ja Raitasalo. Juttu oli sinällään oikein asiallinen ja asiantuntijakommentit oivia, mutta mielessäni heräsi kaksi isoa kysymystä. Ensinnäkin mitä tekemistä otsikolla on jutun tekstin kanssa? Toiseksi mikä saa toimittajan tekemään jutun samoista tilastotiedoista, joista on tehty jo lukematon määrä juttuja kaksi vuotta sitten?

Ekat humalat jo 14-vuotiaana – siinäpäs otsikko. Jutussa tosiaan kerrotaan, että ikähaarukassa 14–18 pojista 22 prosenttia juo itsensä tosi humalaan kerran kuussa. Ikähaitari on tässä olennainen asia, sillä venyttämällä se vaikkapa 8 ikävuoteen, saataisiin edelleen varmasti korkea prosentti, mutta todellisuuden kanssa sillä ei olisi mitään tekemistä. Jos vaikkapa 10 000 poikaa juo itsensä 18-vuotiaana tosi humalaan ja vastaava luku 14-vuotiaden keskuudessa on 100 poikaa, saadaan sopivalla ikähaarukalla ja venytetyllä tilastolla myös 14-vuotiaiden osuutta kasvatettua. Voidaan siis sanoa, että jutun tarkoitus on heti ensimmäisestä lauseessa pyrkiä johdattamaan lukijaansa otsikon suuntaiseen harhaan.

Samassa jutussa mainitaan myös toisen kerran 14-vuotiaiden ikäryhmä. Viimeisessä lauseessa lausutaan: ”Ensimmäiset alkoholikokeilut tapahtuvat useimmin 14 vuoden iässä.” Mutta mitäs ihmettä, otsikossahan sanotaan, että silloin vedetään jo kännejä – ei tehdä ensikokeiluja! Sama tehdään tuossa väärinkohdellussa ikäryhmäjaottelussa. Kumpaa tässä nyt uskoa? Tässä jutussa on jotain outoa – jotteiko suorastaan mätää. Otsikko ja sisältö ovat ristiriitaisia ja lopulta toimittajan teksti on itsensäkin kanssa ristiriidassa. Herää kauhean kyyninen ajatus: ettei vaan olisi jutun kirjoittaja tai päätoimittaja käyttänyt kaupallista mielikuvitustaan otsikoinnissa saadakseen Ison uutisen? Käytin viime viikon blogissa kirosanavarantoni, joten nyt vedän maltillisemmin: Cheap Shot – halpa laukaus!

On erittäin tärkeää, että päihdeasioista kirjoitetaan, mutta niiden käyttö pelkästään paniikin levittämiseen ja oman median markkinointiin on aika ÖÄHGVLVU:stä. Tässä jutussa toimittaja on poikkeuksellisen ansiokkaasti onnistunut molemmissa. Koska omaan kokemusta – ikävä kyllä paljon – otsikoiden muuttelemisesta jälkeenpäin, en voinut välttää kiusausta kysyä jutussa siteeratulta ystävältäni Laura Kestilältä otsikoinnista hänen tarkastaessaan sitä ennakkoon. Laura oli saanut aivan, täysin ja kokonaan eri otsikolla varustetun jutun tarkastattevakseen.

Synteesinä voisin lausua, että ala-arvoista journalismia. Toinen kommentti liittyy asiantuntijoiden silmään virtasaamiseen. Jos ja kun juttu laitetaan tarkistettavaksi, on sen oltava lopullisessa formussa. On erittäin epäeettistä pyytää asiantuntijoita käyttämään aikaansa statistiikan tarkastamiseen ja asioiden taustoittamiseen, saattaen sitten heidätkin outoon valoon ”myyvillä” otsikoilla. Tässä en edes päässyt käsiksi siihen, kuinka eettistä on myydä kaksi vuotta vanhoilla tilastoilla – arvannette sanomattakin mitä siitä tuumaan.

Maikkarin juttu: http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2011/05/1323201/ekat-humalat-usein-jo-14-vuotiaana


Valintaopas  7

Katso haitko oikeaan paikkaan! Ilmianna loistava koulutuksesi!

Tämä projekti olisi pitänyt aloittaa jo kauan sitten. Tai ainakin aiemmin tänä keväänä. Nythän hakuajat ovat jo päättyneet, mutta ehkä on parempi että aloitetaan ajoissa ensi vuotta varten.

Nimittäin asiahan on niin, että Suomen opiskelijoilla on tonneittain informaatiota, jota ei paineta yhteenkään auditointiraporttiin, opinto-oppaaseen tai tiedotteeseen. Suomen korkea-asteen koulutuksen sisältö ja taso vaihtelee valtavasti ja täysin epävirallisesti.

Pyydän kaikkia lukijoita liittymään mukaan keskusteluun, kun selvitämme, missä päin Suomea kannattaa opiskella mitäkin. Tämä teksti on vain alkupotku, jossa esitettyjä arvioita korjataan ja täydennetään pikku hiljaa.

Esimerkkejä:

Haluatko opiskella opettajaksi? Voit periaatteessa opiskella ihan missä vaan, mutta… Jyväskylä on opeopiskelijoiden mekka, mitä tulee opettajuuteen liittyviin sivuaineisiin, oman koulutuksen merkitykseen yliopiston sisällä sekä tulevien kollegoiden kanssa hääräämiseen. Eri oppiaineissa parhaiden hajonta on isompi, ilmiantoja kaivataan.

Oikikseen? Jos haluat varmemmin sisään, valitse Lappi. Jos haluat varmimmin tutustua maan tuleviin huippuihin, valitse Helsinki. Myös Turussa koulutetaan kuulemma ihan päteviä juristeja. Kauppis? Laaja-alaista sivuainevalikoimaa saat monialayliopistoista, mutta onhan Aalto/HSE:ssä toki maan terävimmistö tällä alalla. Sen sijaan aika moni kympin keskiarvolla ja L:n yleisarvosanalla on mennyt opiskelemaan kaupallista alaa Aalto/TKK:n tuotantotalouteen, niin myös professori Jaakko Aspara (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/110557/).

Teekkarihenkeä voit aistia parhaiten Tampereella, Lappeenrannassa ja Espoon Otaniemessä, vaikka teknisiä aloja sinänsä voi opiskella monessa muussakin paikassa. Otaniemessä sijaitseva Aalto/TKK (nykyisin 4 Aallon korkeakoulua) on useimmilla aloilla paras imuroimaan välkkyjä opiskelijoita, vaikka ihan tasokasta toimintaa Tampereellakin on. Lääkiksiä on useampia, Helsingissä lienee jälleen kovimmat suorittajat. Lopputuloksen kannalta se ei tosin ole yksiselitteisen hyvä asia...

Isot kliseealat on äkkiä vilkaistu, nyt on teidän vuoronne. Kommentoikaa, väittäkää vastaan, kertokaa hyvistä koulutuksista ja mielenkiintoisista alavalinnoista. Yritän itsekin kantaa korteni kekoon.