Yhteiskunta

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on alanvaihto.

Vaikea laji

Olen viimeisten kahden vuoden ajan kirjoittanut tähän blogiin ajatuksia – omia ja välillä muidenkin – jotka ovat Opintoputki-otsikon mukaisesti liittyneet tavalla tai toisella opiskeluun ja opiskelijoihin.

Aloitin kirjoittamisen syksyllä 2009 ollessani Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana, minkä vuoksi blogi sai vahvan koulutuspoliittisen pohjavireen. Koulutuksesta kirjoittaessa arkisistakin asioista on löytynyt syvällisiä puolia. Se on luonnollista, sillä koulutus koskee ihmiseen syvältä: aina kun oppii uutta, pitää samalla myöntää, että oli opittavaa – suostua muutokseen ja myöntämään vajavaisuutensa.

Koulutuspolitiikka on myös sukupolvien dialogia: vanhat ihmiset elävät vanhassa maailmassa ja nuoret vähän uudemmassa. Vanhemmat ihmiset kummeksuvat sukupolvi toisensa jälkeen nuorten outoja kiinnostuksen kohteita ja naiivia, hyväuskoista idealismia esimerkiksi kansainvälisissä kysymyksissä. Samalla tavoin nuoret sukupolvet voivat vain ihmetellä vierestä, millainen älämölö nousee yhden etanapostitoimiston sivutoimipisteen sulkemisesta (Helsingissä, 80 toimipaikkaa).

Paitsi opiskelijoiden arkea ja sukupolvien dialogia, koulutuspolitiikka on nimensä mukaisesti myös politiikkaa. Itse olen sitoutumaton, ja kokemukseni mukaan poliittisella kentällä ymmärretään aika nihkeästi toimijoiden puoluepoliittista sitoutumattomuutta. Puoluekirjatonta epäillään kaikesta, ja veikataan vuorollaan niin demariksi, kokkariksi kuin vihreäksi – näiden jälkeen sentään harvemmin enää perussuomalaiseksi.

Toisaalta, vaikka koulutuspolitiikkaa tekevät instituutiot ovat pääsääntöisesti sitoutumattomia, käytännössä monet niistä ovat enemmän tai vähemmän kallellaan Kokoomuksen suuntaan. Kaikki eivät tätä haluaisi myöntää, ja etäisyyden ottaminen historiaan tai toimijoiden puoluekantaan on välillä kömpelöä. Esimerkiksi OAJ:n nykyinen puheenjohtaja oli ensin Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas ja sen jälkeen kuitenkin sitoutumaton puheenjohtajaehdokas. Ei se silti väärin ole – muut puolueet ovat vain auliisti luovuttaneet kentän Kokoomukselle, jolla onkin usein tarjota ainoat riittävän asiantuntevat ja osaavat ehdokkaat alan johtotehtäviin. Tätä sitten häveliäästi piilotellaan.

Asiantuntemuksen vaatimus on todennäköisesti suurin syy myös siihen, miksi niin iso osa koulutuspolitiikasta tehdään eduskunnan ulkopuolella. Alan järjestöt ja ministeriö määrittävät työpöydän ja pyörittävät vaaleilla valittuja edustajia mennen tullen. Todellisen vaikutusvallan saavuttaminen vaatii hyvin perusteltuja, järkeviä mielipiteitä ja syvällistä ymmärrystä. Niitä taas on vaikea saada ilman loputonta työryhmämuistioiden ja kehittämissuunnitelmien lukemista ja toimimista alalla vuosikausia, mieluiten useammassa eri roolissa.

Muun muassa Suomen opetusministereillä on ollut vaikeuksia riittävän asiantuntemuksen saavuttamisessa, josta heitä on myös kurmootettu julkisesti. Heikkoja kohtia on ollut myös elinkeinoelämän pampuilla ja toimittajilla, mistä seuranneita kämmejä olen täälläkin kommentoinut, mm.
Vieraissa: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/114937/
Triplasuperhypermegatohtori: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/110557/
Zip it, fossiilit: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/107842/

Ratkaisukeskeisen ajattelun tuloksena asiantuntemuksen haasteesta syntyi Unidea, koulutuspolitiikan asiantuntijaorganisaatio, jonka nettisivut aukeavat lähiviikkoina osoitteessa www.unidea.fi.

Tämä blogi päättyy tällä erää tähän. Kiitos kaikille lukijoille! Hyvää jatkoa ja mahdollisiin palaamisiin jossakin toisessa julkaisussa.


Möllötellen

Suomalaisille on usein vaikeaa kurkottaa korkealle. Kulttuuriimme ei kuulu jatkuvan kasvun tavoittelu, vaan tietyntyyppinen möllöttely. Oman tilan ja tilanteen muuttuminen vaatii erillisiä ponnisteluja, joista on harvemmin lupa pitää meteliä. Joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa, ja se olisi parasta tehdä kaikessa hiljaisuudessa, jottei tule sanomista.

Entä jos olisikin lupa määritellä selkeä ja kirkas tavoite, julistaa se koko maailmalle ja lähteä tavoittelemaan sen toteuttamista pää pystyssä?

Monet drop out -ongelmat, välivuosien venymiset ja päämäärattömät harhailut ympäri maata tai maailmaa jäisivät tekemättä, ja iso tukko ahdistusta voisi jaada samalla syntymättä. Eipä silti, harha-askeleissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Niistä vain tulee helposti hyödyttömiä, jos ne ovat haparoivia ja epäröiviä, eivätkä kunnolla edes yritä johtaa mihinkään.

Häpeä, jonka kanssa moni joko tiedostaen tai tietämättään tuskailee, tulisi arkiseksi tutuksi kaikille. Olisi varsin kasvattavaa rysäyttää päivittäin kunnolla päin seinää: "Tänään aion yrittää ratkaista maailman ongelmat kerralla kuntoon". Ja aina illalla sitten huomaisi, että ei ehkä sittenkään vielä tänään.

Kun rajojen kokeilun aloittaa vaikeammasta päästä, oma rajallisuus tulee tutuksi ja lakkaa olemasta uhka. Tämä voisi osaltaan karsia sellaisia oikeasti epärealistisia haihatteluja, joiden parissa yksi ja toinen meistä näpertelee vuosikausia saamatta mitään kunnollista aikaan. Moni ei saa ajoissa tai välttämättä koskaan kuulla suoraan, että "ei, sinusta ei ehkä ole tähän ammattilaistasolla, mutta jatka ihmeessä hyvää harrastusta."

Sehän on ihan silkkaa Idolsia. Ja joskus täyttä totta.


Joo ei  1

Kesän aikana mielikuvitus lähtee laukkaamaan, ja sitä harhautuu ajattelemaan outoja asioita kuten alanvaihtoa. Ei tietenkään työelämän, vaan opiskelun kannalta: miltähän tuntuisi opiskella jotain muuta alaa, edes ihan pikkuisen?

Vaikka jotkut urpot kuvittelevat, että yksi maisterintutkinto on maksimi, käytännössä Suomi pyörii tuplamaistereiden ja -tohtoreiden varassa niin tieteessä, taiteessa kuin erityisesti bisneksessä.

Siinä ei ole mitään pahaa, mutta saman lopputuloksen saisi vähemmällä byrokratialla, jos opiskelijat voisivat opiskella useampaa alaa kerrallaan. Siis muutenkin kuin sillä perinteisellä pääsykokeiden kautta peruskursseille -tyylillä.

Ja kuinka ollakaan, tätä varten on olemassa järjestelmä.

Sen nimi on optimistisesti JOO eli joustava opinto-oikeus. Yliopistojen välisten kustannusten laskennalliseen vaihtoon ja opintosuunnitelmien molemminpuolisiin hyväksymisiin perustuva järjestelmä on kuitenkin monille maamme amanuensseille ja siten myös opiskelijoille niin monimutkainen ja suuritöinen, että joustavia ovat lähinnä hermot ja odotusajat.

Tämä ei suinkaan koske kaikkia. Ensiksikin isojen monialayliopistojen sisäinen vapaa sivuaineoikeus saa monen huolet kaikkoamaan heti kättelyssä, kun lomakkeisiin ei tarvitsekaan koskea.

Toiseksi aika monet tekevät putkitutkintoja, joissa valinnaista on vain vaihtokaupunki. Kolmanneksi, jos oma yliopisto on ainut laatuaan sadan kilometrin säteellä, ei kovin monelle tule mieleen haikailla perjantaille sitä etnomusikologian erikoiskurssia. Ja neljänneksi, hyvää opinto-ohjausta on sen verran harvassa että eipä tule haikailtua turhia härpäkkeitä (mitenkään viittaamatta etnomusikologiaan, joka on erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä ala).

Moniyliopistoisen pääkaupunkiseudun kampuksilla kuiskitaan, että ainakin Helsingin yliopiston valtsikasta ja humanistisesta pääsisi melko sujuvasti nykyisen Aalto-yliopiston lihapatojen ääreen, ehkä jopa toisin päin.

Voiko tässä olla perää?