Yhteiskunta

Näytetään kirjoitukset elokuulta 2010.

Mäkimies  6

Yksi suomalaisten kansanhuveista on ollut seurata Matti Nykäsen liitoa kilpauran jälkeen. Iltapäivälehdet, Hymyt ja Seiskat ovat sponssanneet Masan matalalentoa, eikä vauhdista ja vaarallisista tilanteista ole ollut pulaa. Joku voi nyt sanoa, että Matti sai mitä tilasi, mutta luulen lähempänä olevan muotoilun: lehtiä lukeva kansa sai sitä, mitä se Matilta tilasi. Mäkimies lähtee toisen kerran lusimaan pidempää kakkua. Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi tiistaina Masan törkeästä pahoinpitelystä vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen. Taustalla on viina, viina ja viina.

Nykästä voidaan pitää jonkinlaisena uuden media-ajan kansannarrien pioneerina. Hän on ensimmäisiä, joille media on maksanut sekoilusta ja tauotta repinyt miehestä juttuja. Mäkimies on unohdettu jo kauan sitten. Kansakunta sai 1980-luvulla balsamia heikolle itsetunnolleen Matin mitaleista ja sitten narrista revittiin kaikki irti – ivallisesti nauraen. Nyt lehdet tsuumaavat uuteen riistaan, Johanna Tukiaisiin ja BB-julkkiksiin, ja Masa jää hetkeksi unholaan.

Nykänen symboloi sotasukupolven suomalaisen miehen tarinaa – talvi- ja jatkosodan käyneiden miesten tarinaa. Ensin tuli sankaruus ja sitten viina, kirves ja perhe. Nuoruus meni Suomen kansakunnan kunniaa puolustaessa ja taistelun tauotessa arki oli liikaa. Uskon juuri tämän tekevän Mäkimiehestä niin rakastetun ja kiinnostavan henkilön. Vaikkei iltapäivälehtiä muuten lukisikaan, niin Masasta puhuttaessa täytyy lukea viimeiset kuulumiset siitä, miten suomalaisen mieshahmon reliikki pitää kansallista stooria yllä.

Mäkimiehen lento ei kuitenkaan ole ikuista. Hänen terveytensä on jo osoittanut merkkejä viinan höyryisen elämän rasittavuudesta. Nuorena rakennettu fysiikka on kuitenkin pitänyt sankarimme ilmassa. Tarinan loppu alkaa kuitenkin siintää edessä. Vankilassa Mäkimies ei ongelmistaan pääse. Pahimmillaan päinvastoin. Kun kakku on lusittu, hyppää matti taas vauhtimäkeen, lähestyy hyppyrin nokkaa ja ponnistaa! Mäkimies nousee vielä kerran korkealle, mutta perinteisellä tyylillä voi alastulo jäädä tekemättä – viina, terveys, väkivalta, itsen nöyryytys, jopa kuolema - lopulta Matin kohtalo on se, minkä Suomen kansa, ei hän itse, tilasi.


Onnea vaan!  5

Olipa kerran ihme: opintotuesta vastaava ministeri (tällä vaalikaudella Wallin) yritti hallituksen budjettiriihessä ihan tosissaan sitoa opintotuen indeksiin.

Indeksiin sitomista pidettiin opiskelijajärjestöissä vielä muutama vuosi sitten niin epärealistisen hyvänä kehityksenä, ettei sitä edes aktiivisesti ajettu. Sen sijaan listalla oli kasa pienempiä armopaloja.

Hiljattain opintotuen parissa työskenteli – kuinkas muuten – työryhmä, joka esitti toimenpiteitä kahteen suuntaan: tiukennuksia ehtoihin ja parannuksia itse tukeen.

Jo työryhmän työn alkuvaiheessa valtakunnalliset opiskelijajärjestöt, Kela sekä opetus- ja kulttuuriministeriö totesivat, että opintotuen rakenteessa ei ole suurta vikaa. Käytössä ei vain ole tarpeeksi rahaa, jotta malli toimisi niin hyvin kuin sen pitäisi.

Lisäksi kaikki asiantuntijat totesivat yksimielisesti, että monet aiemmin esitetyt rakenteelliset muutokset, kuten tuen painottaminen opintojen alkuvaiheeseen tai opintorahan ja asumislisän yhdistäminen, olisivat kalliita, hyödyttömiä, haitallisia tai pahimmassa tapauksessa kaikkia näitä.

Sitten tapahtui se ihme: ehdotus oli jotakuinkin järkevä ja asiasta vastaava ministeri otti ehdotuksen ajettavakseen.

Ja kaikki elivät onnellis... Mutta sitten tuli yllätyksenä ja pyytämättä vielä yksi bonusihme: yksi opiskelijajärjestö (!) totesi, että ei käy – vaikka olivat edellisenä syksynä yhdessä muiden kanssa nimenomaisesti päättäneet, että näin tehdään (mielellään vielä paremmin voimin kuin tähän asti).

TJEU: http://www.kokoomusopiskelijat.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=161&Itemid=35

Toive toteutui ja hallitus toteutti pelkät tiukennukset.

Onnea, Suomen opiskelijat!


Menetetyt ystävät  3

Nuoruudessa ajattelin olevani kuolematon ja niin tekivät monet ystävänikin. Vuodet ovat kuitenkin vierineet ja päihteet ovat korjanneet satoaan. Olen kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että vain yksi ystävistäni on kuollut päihteisiin, tai pikemminkin päihtymyksen vuoksi. Sen sijaan isolle sivuraiteille on lähtenyt vaeltamaan usea. Moni on palannut, mutta muutama jatkaa tuskaista taivalta.

Pääosa ystävistäni, joille päihteet ovat aiheuttaneet vakavia ongelmia, ovat olleet turhan persoja kapakoille ja alkoholille. Huumeet eivät ole vieneet ketään, vaikka pitkälti iso liuta frendiäni touhusi nuoruudessaan esson, pirin ja kokkelin kanssa. Niin ja tietysti sekakäyttö, sillekin polulle on pari mennyt - lähinnä pamit ja alkoholi ovat siivittäneet heitä.

Kun katselen 38-vuotiaana ystäväpiirini päihdeongelmamaisemaa, löytyy siitä tiettyjä yhteisiä tekijöitä. Tärkein lienee kaverien apu. Sivuraiteella käyneet ja sinne jääneetkin, ovat olleet pitkää frendien tiukassa kuristuksessa. Kaveria ei tosiaan ole jätetty. Varmasti osin juuri siksi suurin osa on tehnyt vuosienkin jälkeen come backin.

Ikävä kyllä joukkoon mahtuu myös niitä, joiden auttaminen on ollut kaikille läheisille mahdotonta. Vastoin tahtoaan ei ketään voi auttaa, jos henkilöllä ei yksinkertaisesti ole mitään halua tulla autetuksi. Heistä kuulen hyvin harvoin. Yleensä kuulumiset eivät ole kovin mukavia ja liittyvät tapaturmiin, sairauksiin tai hankaluuksiin lain kanssa. Heidän miettiminen on tuskallista. Olisinko sittenkin voinut tehdä vielä jotain? Pahimmillani olen miettinyt lyöväni täysin menetetyltä tapaukset lumpiot paskaksi, jotta tämä joutuisi sairaalaan kuivumaan. Ajatus ei kuitenkaan kanna. Jos oma halu puuttuu täysin, seuraa kuivumista sama rumba ja saa vielä elinikäisen vihollisen.

Ikään kuin olisi luonnon laki, että Suomessa osa ihmisistä sortuu dokaamaan ja jää sille tielle. Yleensä se koskee iäkkäämpiä sukulaisia tai tuttavia. Nyt, kun mittarissa alkaa olla jo kilometrejä, huomaa että asia koskee omia ikätovereita. Se ajatus hämmentää ja vetää mielen matalaksi.


Katutytöt ja -pojat?  2

Nyt on useammastakin suunnasta kuulunut juttua siitä, että keskikesän ennustukseni opiskelijoiden asuntojen niukasta saatavuudesta loppukesällä ovat osuneet yllättävän hyvin kohdalleen. (Olikohan tämä itseään toteuttava ennustus, ja jos oli, kuka reagoi?)

Yliopistojen kv-koordinaattorit jättävät epätoivoisia viestejä kadunkulmiin ja tuutorit miettivät, montako vaihto-opiskelijaa vanhempien olohuoneen nurkkaan kehtaisi änkeä.

Toisaalta Helsingissä kaupungin hätämajoitus on vuosi vuodelta enemmän saatu oikeasti osaksi kaupungin ja yliopistojen toimintaa. Tänä vuonna se kattaa melkein kaikki seudun yliopisto-opiskelijat.

Sivumennen sanoen, Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston suhteet ovat ilmeisesti paremmat kuin Aallon edeltäjillä: ne ovat huomanneet sijaitsevansa tosiasiassa samassa kaupungissa ja alkaneet suunnitella yhteistyötä useammallakin alueella. Loistavaa!

Kaikesta hätämajoituksesta huolimatta syyskuun alussa kodittomia vaeltaa sukulaisten ja tuttujen nurkissa siellä täällä. Talvea kohti ongelma harvenee, ja samalla koko asia unohtuu. Ehkä siksi sama ilmiö toistuu vuodesta toiseen.

Tarkoitus oli aluksi kirjoittaa myös siitä, että keskellä elokuuta alkavat uusien opiskelijoiden johdantoperiodit ovat hankalia kuunvaihteessa alkavien vuokrasopimusten kannalta. Kunnes tajusin, että eivät ne monessa paikassa alakaan kuin vasta syyskuun alussa - paitsi… no, pienellä googlailulla ja mielikuvituksella ehkä selviää, missä alkavat.

Kesätöiden ja opiskelujen alun väliin jää joka tapauksessa muutaman viikon kolo. Onko harhailu vailla tuloja ja mahdollisesti kodittomana se opiskelijoiden kesäloma? Ei kuitenkaan hätää, onneksi on sentään ajankulua: Flow, CITYCooper ja kasa elokuvaensi-iltoja.


Oikeat Mielipiteet  13

Entisen pääministeri Matti Vanhasen isä Tatu Vanhanen tuli tunnetuksi tutkimuksistaan, joissa kansakuntien kehitystä ja bruttokansatuotteen vaihteluita selitetään älykkyysosamäärällä. Mitä korkeampi on kansakunnan älykkyys, sitä korkeampi on bruttokansantuote. Tutkimustulokset nostivat hirvittävän haloon, koska Suomen virallinen konsensus-mielipide on, että kansakuntien välillä ei ole eikä saa olla eroja älykkyydessä. Vanhanen ja Lynn sanoivat ääneen asian, jota ei saa sanoa eikä edes tutkia.

Kaikkia tutkimuksia voi ja pitääkin kritisoida, mutta tieteellisin perustein. Esimerkiksi älykkyystestit ovat yllättävän kulttuurisidonnaisia ja osa Vanhasen aineistosta oli tilastotieteellisesti puutteellista. Vanhasen ja Lynnin tulokset kyllä korreloivat positiivisesti PISA-tutkimusten kanssa - mitä korkeampi on kansakunnan älykkyysosamäärä, sitä parempi menestys PISA-tutkimuksessa.

Mihin johtaa ajattelu, jossa asiaa ei saa tutkia, koska tulos voi olla ristiriidassa konsensus-mielipiteen kanssa? Jos kansakuntien välillä on eroja älykkyydessä ja jos niillä voi selittää jotakin, se auttaa meitä ymmärtämään ihmiskuntaa paremmin. Muuten etsimme selityksiä muuttujista, jotka todellisuudessa eivät selitä eroista paljonkaan. Keskitymme hyväksttyihin syihin, joista suosituimpia on valkoisen keski-ikäisen miehen syyllisyys kaikkeen maailman pahaan.

Vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen piti väitteitä Afrikan matalasta älykkyysosamäärästä panetteluna ja katsoi niiden ylittävän rikostutkinnan kynnyksen. Väärien tulosten kritiikki ei kohdistunut tutkimusmenetelmiin, analyysiin tai aineistoon. Tutkimuksen tulos vain oli väärä.

Jos tulos ei sovi ennakkokäsityksiin, voi joko muuttaa käsityksiään tai kieltää tulos. Tuloksen kiistäminen poliittisen korrektiuden nimissä jähmettää kehityksen. Darwin viivytteli evoluutioteoriansa julkaisua parikymmentä vuotta uskonnollisen vaimonsa ja ympäröivän yhteiskunnan reaktioiden vuoksi. Katolisen kirkon ylläpitämä maakeskeinen maailmankuva johti Kopernikuksen ja Galilein tutkimusten leimaamiseen harhaopeiksi ja niiden julkaisun kieltämiseen. Maakeskeisyys ja luomisoppi olivat samanlaisia konsensus-mielipiteitä kuin kansakuntien henkisten kykyjen samankaltaisuus.

Evoluutioteorialle ja aurinkokeskeiselle maailmankuvalle on huomattavasti enemmän ja luotettavampaa todistusaineistoa kuin kansakuntien henkisille eroille. Ilmiö on kuitenkin sama: konsensuksen kannattajat eivät kritisoi tutkimuksen menetelmiä, vaan tulosta. Tulos on väärä, koska se sisältää uutta tietoa. Pelottavaa.

Merkittävä kysymys konsensus-kansalle kuuluu: miksi älykkyydessä ei voisi olla eroja kansakuntien välillä? En sano, että niitä välttämättä on - vaikka aineisto viittaa siihen - mutta miksi niitä ei voisi olla? Miksi ei ole vaikeaa myöntää eroja vaikkapa ihmisten keskimääräisessä pituudessa tai tunnustaa kenialaisten pitkänmatkan juoksijoiden jalkojen erinomaista rakennetta juoksuun? Fyysiset erot voidaan myöntää (vaikea niitä on kiistääkään), mutta jostain käsittämättömästä konsensus-ideologiasta johtuen kansojen välillä ei saa olla henkisiä eroja. Miksi ei?


Lahjokaa lapset päihteettömiksi!  6

Monet ovat metodit, kun vanhemmuus ja kasvatus ovat pahasti hukassa. Laukaan kunnan Vihtavuoren koulussa käytettiin vuodesta 1999 Selvä Sopimus -nimistä ohjelmaa. Oppilas sitoutuivat päihteettömyyteen ja vastavuoroisesti vanhemmat sitoutuvat maksamaan lapselleen viikon pituisen ulkomaan matkan tai muun palkinnon ja koulu osallistuu matkan järjestämiseen. Keväällä 2009 matka tehtiin Kyprokselle. Matkaan osallistui 26 yhdeksäsluokkalaista, jotka kaikki anoivat kyseiseksi ajaksi vapaata koulua. Muilla 64 oppilaalla oli normaalit työjärjestyksen mukaiset koulupäivät. Heistäkin suurin osa oli mukana Selvässä Sopimuksessa, mutta he olivat sopineet huoltajansa kanssa muunlaisesta palkkiosta.

Eräs äiti kanteli asiasta oikeusasiamiehelle, sillä vanhempia kehotettiin maksamaan lapsilleen rahaa, jotta nämä pysyvät erossa tupakasta ja alkoholista yläasteen ajan. Koulu antoi myös vanhemmille ohjeita siitä, miten lapsia kannustetaan maksamalla heille roskapussien viennistä, mattojen puistelusta ja muusta kotityöstä. Apulaisoikeusasiamiehen päätöksen mukaan: ”liittyy Selvä Sopimus -toimintamalliin perusopetuksen maksuttomuuden ja oppilaiden yhdenvertaisen kohtelun kannalta tulkinnanvaraisia seikkoja. Sen vuoksi tämä toiminta matkoineen ja retkineen tulisikin nähdäkseni järjestää muulloin kuin koulun opetussuunnitelman mukaisena työaikana tai sitten liittää se selkeästi osaksi yläasteen koulutyötä.”

Melkoinen kiemura. En ole käynyt Laukaan Vihtavuoressa, mutta millainen vanhempi on valmis lahjomaan lapsensa päihteettömäksi? Millainen koulu lähtee tällaiseen toimintaan mukaan ja mitä helvettiä kunnan virkamiesten päässä liikkuu? Puhutaan valmentajavanhemmuudesta, helikopterivanhemmuudesta, curlingvanhemmuudesta, mutta suora lahjontavanhemmuus on minulle uusi tuttavuus. Kyseessä ei toivottavasti ole yleinen ”maan tapa”, kuten eräissä muissa piireissä, mutta hämmentävä pedagoginen insidenssi.

Mahtaa Laukaan nuorilla olla ollut naurussa pitelemistä perjantaisin vanhempien rahoittamilla pussikaljoilla, kun ovat heittäneet herjaa: tää Sopimus on ihan Selvä, mutta minä en todellakaan!


Homot ja huorat  6

Niitä on pian kaikkialla, sillä koulut alkavat lähimmän viikon sisällä koko maassa. Jo matkalla osa heistä kuulee tutut tervehdykset, joita he sitten saavatkin kuunnella koko talven.

Joku on jättänyt kertomatta Suomen koululaisille, että homous putosi rikos- ja sairausluokituksista jo heidän vanhempiensa lapsuudessa. Tuskinpa ihmiskaupan uhrit tai vapaaehtoisten seksityöläisten pieni vähemmistökään tunnistavat itseään niistä yhteyksistä, joissa huora-sanaa tavallisimmin käytetään.

Ironista kyllä, joku huutelija saattaa myöhemmin opiskelijaikäisenä löytää itsensä DTM:n jonosta, joku toinen hankkimasta vuokrarahoja maailman vanhimmassa ammatissa. (Ei, en tarkoita nyt sotilasta, vaikka tuolla (http://www.city.fi/keskustelut/57099/maailman+vanhin+ammatti/) siitäkin puhutaan. Google-mainos muuten osallistuu keskusteluun ihmeen luontevasti.)

Sen sijaan nimittelyn kohteena oleville lapsille ja nuorille on yhteistä se, että he melko suurella todennäköisyydellä eivät (koskaan) ole sitä miksi heitä päivittäin sanotaan. Siinä mielessä mainittuja ryhmiä halveksuvat nimittelijät tekevät edustamilleen näkemyksille melkoisen karhunpalveluksen: myötätunto homoja ja huoria kohtaan ei voi kuin kasvaa siitä, että sadattuhannet suomalaiset eläytyvät lapsesta asti päivittäin heidän asemaansa.

Ehkä sen vuoksi kesän aikana käyty HomOttelukin tuntuu niin absurdilta.

Vaikka seksuaalisuus on vahvasti läsnä puheissa nimenomaan peruskoulussa, käytännössä asia tulee oikeasti Arkiseksi vasta korkeakouluissa. Kaikki tietävät, ettei baareissa juuri kukaan oikeasti tapaa ketään, mutta sen sijaan luennoilla ja muissa opiskelijoiden arkiympäristöissä saattaa hyvinkin käydä flaksi – mikäli siis puhe on kokemuksista, jotka ovat positiivisia muutenkin kuin erilaisissa testeissä.

SYL esitti vuosi sitten ns. Touhutonnia keinoksi nuorten aikuisten ja lapsiperheiden tasa-arvon lisäämiseen. Kun arkkiatri Risto Pelkonen myöhemmin syksyllä esitti sairaaloihin mahdollisuutta seksuaalisuuden toteuttamiseen ja siihen liittyvään yksityisyyteen, alkoi toimistolla välittömästi pohdinta siitä, pitäisikö dark roomit saada myös yliopistoihin.


Edistyksen illuusio  1

Osallistuin heinäkuussa Porin Suomi-Areenassa kahteen päihdepaneeliin. Ensimmäisen teemana oli Turmiolan Tommi ja jälkimmäisessä katseltiin valistusfilmejä vuosien takaa. Turmiolan Tommille, tuolle suomalaisen juomatavan myyttiselle ideaalityypille 1800-luvulta, etsittiin paneelissa seuraajaa. Puhuttiin kulttuurisesta moninaisuudesta ja monista erilaisista Tommin nykyversioista. Stimuloiva sessio teatteriryhmä Stella Polariksen siivittämänä. Jokin jäi kuitenkin kaivertamaan.

Seuraavana päivänä uusi paneeli, joka alkoi 1940- ja 1950-lukujen valistusfilmien katsomisella. Ne herättivät suurta hilpeyttä katsojien keskuudessa. Sitten hypättiin animaatioihin vuodelta 2009, joissa päihteitä käsiteltiin nykypäivän kontekstissa. Hienoja teoksia, vaikka itse en ihan kaikkea niistä ymmärtänytkään. Hieman liian korkeaa kulttuuria tajunnalleni. Siellä alkoivat kuitenkin palaset loksahtelemaan paikalleen.

Valistusfilmit puolen vuosisadan takaa käsittelivät juomistilanteiden sosiaalista painetta, humalassa autolla tai prätkällä ajelua ja lasten elämää päihdeperheessä. Kuulostaako tutulta? Aivan identtiset teemat ovat edelleen päihdekysymyksen keskiössä. Sosiaalinen paine lienee eräs suomalaisen juomatavan tärkeimpiä generoijia. Läpi kesän saimme taas lukea päivittäin uutisia siitä, kuinka kosteasta illasta autolla palannut nuorisoryhmä oli rysäyttänyt 140 km/h syvälle jorpakkoon hirvittävin seurauksin. Päihdeperheiden arki ja lasten kärsimykset ovat olleet läpi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen vahvasti agendalla.

Tarvitaanko Tommille edes jatkajaa – vaikkapa Kapakka Kallea tai Salajuoppo-Saaraa? Kuvittelemme edistyneemme ihmisinä ja yhteiskuntana viimeisen 50 vuoden aikana valtavan harppauksen, mutta viinan kanssa läträämisessä ei mikään taida olla muuttunut – paitsi kulutus monin kymmenkertaistunut. Alkoholiin liitettävät merkitykset ovat muuttuneet monin tavoin, mutta lopulta painimme niiden samojen ongelmien kanssa, jotka 1950-luvun televisiotekniikan ja hassun vanhakantaisen puhetavan läpi katsottuna ja kuultuna naurattavat.


Joo ei  2

Kesän aikana mielikuvitus lähtee laukkaamaan, ja sitä harhautuu ajattelemaan outoja asioita kuten alanvaihtoa. Ei tietenkään työelämän, vaan opiskelun kannalta: miltähän tuntuisi opiskella jotain muuta alaa, edes ihan pikkuisen?

Vaikka jotkut urpot kuvittelevat, että yksi maisterintutkinto on maksimi, käytännössä Suomi pyörii tuplamaistereiden ja -tohtoreiden varassa niin tieteessä, taiteessa kuin erityisesti bisneksessä.

Siinä ei ole mitään pahaa, mutta saman lopputuloksen saisi vähemmällä byrokratialla, jos opiskelijat voisivat opiskella useampaa alaa kerrallaan. Siis muutenkin kuin sillä perinteisellä pääsykokeiden kautta peruskursseille -tyylillä.

Ja kuinka ollakaan, tätä varten on olemassa järjestelmä.

Sen nimi on optimistisesti JOO eli joustava opinto-oikeus. Yliopistojen välisten kustannusten laskennalliseen vaihtoon ja opintosuunnitelmien molemminpuolisiin hyväksymisiin perustuva järjestelmä on kuitenkin monille maamme amanuensseille ja siten myös opiskelijoille niin monimutkainen ja suuritöinen, että joustavia ovat lähinnä hermot ja odotusajat.

Tämä ei suinkaan koske kaikkia. Ensiksikin isojen monialayliopistojen sisäinen vapaa sivuaineoikeus saa monen huolet kaikkoamaan heti kättelyssä, kun lomakkeisiin ei tarvitsekaan koskea.

Toiseksi aika monet tekevät putkitutkintoja, joissa valinnaista on vain vaihtokaupunki. Kolmanneksi, jos oma yliopisto on ainut laatuaan sadan kilometrin säteellä, ei kovin monelle tule mieleen haikailla perjantaille sitä etnomusikologian erikoiskurssia. Ja neljänneksi, hyvää opinto-ohjausta on sen verran harvassa että eipä tule haikailtua turhia härpäkkeitä (mitenkään viittaamatta etnomusikologiaan, joka on erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä ala).

Moniyliopistoisen pääkaupunkiseudun kampuksilla kuiskitaan, että ainakin Helsingin yliopiston valtsikasta ja humanistisesta pääsisi melko sujuvasti nykyisen Aalto-yliopiston lihapatojen ääreen, ehkä jopa toisin päin.

Voiko tässä olla perää?