Yhteiskunta

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kansainvälisyys.

Syysunelmat

Kuten moni muukin lomilta palannut, Nordea-pankki päätti trimmata itsensä timmimpään kuntoon näin syyskauden aluksi. Rapsakka muutaman sadan työpaikan vähennys varmaankin näyttäisi hyvältä peilissä ja pörssiklubilla.

Kuinka ollakaan, vähennysten kohteena oleva ammattiryhmä eli toimihenkilöt ja heidän edunvalvojansa STTK riensivät tuomitsemaan Nordean vyönkiristyksen, ja saivatkin näyttävästi mediahuomiota ulostuloilleen. Kommenteissa ja niiden uutisoinnissa kiinnitettiin huomiota mm. siihen, että pankki tekee jo reilunlaisesti voittoa: suuruusluokkaa kaksi miljardia euroa vuodessa.

Toki Nordean vuosikertomuksen otsikon “It’s people who make Nordea great” ja tämänviikkoisten talousuutisten välillä väreilee tiettyä ironiaa. Silti jäin ihmettelemään, ovatko asiasta urputtavat henkilöt tietoisia siitä, kuka kyseisen pankin hallituksen puheenjohtaja on. Lukuisten, viestinnällisesti ja usein muutenkin terävien avauksiensa jälkeen Björn Wahlroosilta olisi vaikea odottaa mitään muuta, jos tällaiseen on tilaisuus. HS:n taloustoimittaja Tuomo Pietiläinen kirjoittikin analyysissaan työpaikkojen sijaan siitä, että Nordean aktiivisena omistajana Sampo todennäköisesti katselee jo keski-Eurooppalaisten pankkien perään.

Ajatella, mikä tilaisuus! Suomesta tulee 2010-luvun loppuun mennessä uusi Sveitsi, pankkien pääpaikka, jossa Sammon (sic!) hellässä huomassa lepäävät niin Saksan, Ranskan kuin Kreikankin pankinrahjukset. Nalle Wahlroosista ne saavat oivan personal trainerin, jonka käsittelyssä niistä tulee eurooppalaisia rahakoneita – tai kenties yksi rahakone, Euroa Pankki.

Ay-aktiivit peräänkuuluttivat uutisissa Nordealta yhteiskuntavastuuta. Kuitenkin, ei ainoastaan Wahlroosin vaan uskoakseni myös tunti- ja pätkätöissä kouliintuneiden nuorempien sukupolvien mielestä työllistämisellä ja yhteiskuntavastuulla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Niin hyvin olemme sisäistäneet aidolla markkinalogiikalla toimivat nykytyömarkkinat.

Ehkä Nordean tapauksessa yhteiskuntavastuu suuntautuukin nykyisyyden (tai menneisyyden) sijaan tulevaisuuteen: Euroa Pankki on potentiaalinen työnantaja kaikille Suomen ekonomeille, ja tahkoaa voitoillaan valtion kassan täyteen sekä osinkojen että erilaisten verojen kautta. Lisäksi pankkikeskus Helsinkiin syntyvät luksustuotteiden markkinat, jotka työllistävät opisk… eksoottisia vaaleita myyjiä kaikkialta Suomesta.


Lederhosen  2

Muutama vuosi sitten luin Etelä-Suomen Sanomista uutisen, jonka mukaan koulujen kielivalikoimat ovat kaventuneet 2000-luvun aikana. Alati vellovan pakkoruotsikeskustelun maalaamaa taustaa vasten vaikuttaa siltä, ettei kielten tuntikehykseen ole tulossa tilaa vastaisuudessakaan.

Kaikki opiskelevat nykyään englantia, ja sitä opitaankin yhä aiemmin ja yhä paremmin. Samalla vaatimustaso kasvaa: elokuvista opituilla fraaseilla tai oppikirjan ilmastonmuutossanastolla voi harrastaa smalltalkia, mutta oikeat keskustelut työasioissa aikuisten kesken vaativat ihan toisen mittaluokan osaamista. Siihen kuuluu mm. se, että adverbien sijoittaminen lauseessa oikeaan järjestykseen ei aiheuta enää sitä voitonriemua, jota se vielä abikeväänä tuotti.

Käyttökelpoinen kielitaito edellyttää myös tottumusta ja erityisesti puheessa itseluottamusta, jota saa esim. matkustamalla. Kaikilla ei ole siihen varaa varsinkaan lapsuudenkodissaan. Niinpä kielitaito karttuu vielä aikuisena huomattavasti.

Toimittaja Seija Sartti kirjoitti taannoin edesmenneestä veroprofessori Kari S. Tikasta, että hän kehotti kaikkia nuoria opiskelemaan hyvää amerikanenglantia koska se on nykyajan lingua franca, maailman yleiskieli. Se edellinen olikin - no, se franca(is).

Ranskaa opiskellaan nyky-Suomessa suurin piirtein yhdessä koulussa per keskisuuri kaupunki. Siltä pohjalta yhteys ranskankieliseen tieteeseen, yhteiskuntafilosofiaan, kulttuuriin (ja varsin laajaan joukkoon maailman väestöä) jää useimmilla suomalaisilla baskeripäisten sarjakuvahahmojen ja Pariisissa vietettyjen pitkien viikonloppujen tasolle. Nyt jo on mahdollista erottaa toisistaan 70- ja 2000-luvuilla tehdyt saman sarjakuva-albumin käännökset sillä perusteella, että 70-luvulla kääntäjä vielä osasi ranskan kieliopin.

Tällä on merkitystä muillakin kielialueilla ja yhteiskunnan aloilla. Kun kansallisvaltioiden taloudellinen valta liikkuu Brysselin kautta Berliiniin ja Frankfurtiin, yhä useamman suomalaisen saksan-sanasto koostuu sanoista hapankaali, panssarivaunu ja nahkahousut.


Helsinki ja Kajaani? Vai Helsinki ja Hampuri?  5

Raikas urbaani kulttuuri muodostuu monista pienistä asioista, joihin voi vaikuttaa poliittisilla päätöksillä. On syytä unohtaa pilkun viilaaminen ja edistää kaikin mahdollisin tavoin urbaania elämää, oli sitten kyse konserteista, festivaaleista tai lumilautailusta Senaatintorilla. Kaupunki tarvitsee elämää ja toimintaa, tämä tuo mukanaan myös taloudellista hyötyä. Baarista voi joskus kuulua ääntä, mutta ääni kuuluu kaupunkielämään.

Menestyvä kaupunki luo ja vaatii suvaitsevaisuutta, joka ei tee eroa eriväristen ihmisten tai heterojen tai homojen välillä. Viimeaikaisten keskustelun perusteella Suomessa yhä hämmästyttävän monen poliitikon ajatusmaailma kumpuaa vuosikymmenten takaisesta maaseutuyhteisöstä.

Suomi ei pärjää eikä kehity ilman dynaamista pääkaupunkisedun metropolia. Tarvitsemme lisää kiihkeästi sykkivää kaupunkikulttuuria, emme paluuta Impivaaraan. Eduskuntavaalien tärkeimpiä kysymyksiä on, onko tulevaisuuden Suomi urbaani ja kansainvälisesti verkottunut palveluyhteiskunta vai menneisyyden tympeimpiin aluepoliittisiin lypsyihin nojaava henkinen agraarivaltio.

Kuten elämässä yleensä, tässäkin positiivinen asenne on ylivoimaisesti tärkeintä, myös virallisen Suomen taholta. Yhtä hyvin Eurooppa- kuin kaupunkipolitiikassa uunin pankolta on helppo ladella sutkauksia ja hykerrellä niille itsekseen. Niin ei vain 2010-luvulla enää pärjää.

Merkittävä poliittinen teko kaupunkikulttuurin edistämiseksi olisi saada aikaan yksi, yhtenäinen pääkaupunkiseudun metropolikaupunki, johon yhdistettäisiin Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen. Olen itse kaupunginvaltuutettuna nähnyt, millaisia käsittämättömiä korttitaloja kuntien välisessä toiminnassa on vuosien ja vuosikymmenten aikana muodostunut. On päivänselvää, että jo nyt yhtenäisen kaupunkialueen muodostava pääkaupunkiseutu toimisi tehokkaammin ja tuottaisi parempia palveluita kansalaisilleen, jos hallinto yhdistettäisiin.

Ei pidä myöskään unohtaa alueen vaikutusta koko kansalle. Pääkaupunkiseudulla tuotetaan noin kolmasosa koko Suomen bruttokansantuotteesta vain noin viidesosan väestöpohjalla. Ei Helsinki kilpaile Kajaanin kanssa, se kilpailee Hampurin tai Kööpenhaminan kanssa. Mitä pikemmin tämä tosiasia ymmärretään, sitä paremmin Suomi voi.


40 / 90

Viikonloppuna juhlittiin Suomen ylioppilaskuntien liiton 90-vuotissyntymäpäiviä. Perjantaina oli Tieteiden talolla juhlaseminaari Parasta opiskelua!, jossa yliopisto-opiskelun erilaiset asiantuntijat Jorma Ollilasta tämän tekstin kirjoittajaan kertoivat opiskelusta ja SYL:stä eri näkökulmista. Pelkästään tuosta seminaarista riittää kerrottavaa pitkään. Pitäkää siis läppäreistänne kiinni, yliopisto-opiskelun 2010-luku on pian täällä.

Juhlat jatkuivat lauantaina Dipolissa Espoon Otaniemessä, jossa pöytäjuhlaa kunnioittivat läsnäolollaan monet viime vuosikymmenien SYL-toimijat tasavallan presidentistä lähtien. Sekä seminaarissa että vuosijuhlassa pidetyissä puheenvuoroissa korostui yksi asia ylitse muiden: kansainvälinen yhteistyö ja liikkuvuus on peruuttamattomasti osa yhteiskuntaa ja erityisesti akateemista maailmaa.

Vaan miksiköhän yhteiskunnan eturivin vaikuttajat vaivautuivat toistelemaan tätä itsestäänselvyyttä keväällä 2011 joukolle, jolle se on ehkä kaikkein selvintä? Varmaankin samasta syystä kuin miksi jokainen itseään kunnioittava kolumnisti ja kommenttiraitoja kirjoittava toimittaja on pistänyt lusikkansa Suomea marinoivaan perussuomalaissoppaan.

”Suomi ei ole saari eikä ole koskaan ollutkaan”, juhlaseminaarin puheenjohtaja tutkija Tommi Laitio kiteytti pari keskustelupuheenvuoroa. Toinen terävä huomio kuultiin pöytäjuhlassa: hallituspuolueiden ja suurimman oppositiopuolueen puheenjohtajat ovat nyt nelikymppisiä, vaikkei jäsenkunta vastaakaan kehitystä.

Tämä saattaa olla syynä myös ajankohtaiseen persuvetoiseen poliittiseen keskusteluun: vallan yhtäkkinen siirtymä suurten ikäluokkien kirjavataustaisten mutta konservatiivisten ikipoliitikkojen käsistä korkeakoulutettujen, liberaalien, ympäristötietoisten ja ihmisoikeuslähtöisten nelikymppisten käsiin on luonut kuilun, jonka yli osa kansasta ei ole ehtinyt hyppäämään.

Suhtautuminen maahanmuuttajiin on ehkä samantapainen koulutuksen ja sukupolven yhteisvaikutuksena syntynyt jakolinja. 90-luvun puolivälistä asti tavallisissa lähiökouluissa (sekä hoitoalalla) on voinut luontevasti ja arkisesti kohdata ihonväriltään, uskonnoltaan ja äidinkieleltään erilaisia ihmisiä. Niinpä on luontevaa, että maahanmuuttomölinän eturivissä näkyy paljon kolmi-nelikymppisiä miehiä, mutta vähemmän nuoria ja naisia.


Success / Failure

Suomeen tulvii vaihtareita kaikista maailmankolkista. Lukioaikana brassi valitti, kun suomalaiset kuulemma lopettavat juhlat siihen aikaan kun heillä vasta aloitellaan. Nyt kuuntelen, kun vielä aikaerosta toipuva kanadalainen smalltalkkaa suomalaisten kanssa smalltalkista. Lisäksi istun yhden korealaisen kanssa kuukausittain samoissa kokouksissa, ja ghanalaisten opiskelijakollegoiden kanssa olen pelannut silloin tällöin jalkapalloa.

Opetusministeriö potkaisi vuonna 2008 kirjoitetun Korkeakoulujen kansainvälistymisstrategian yhteydessä korkeakouluja takapuolille: kansainvälisty tai kuole. (Ei sitä ihan näin ole taidettu missään ääneen sanoa, mutta…)

Viesti on mennyt hyvin perille. Sellaisetkin oppilaitokset, joiden nimeä ei vuosituhannen vaihteessa vielä ollut käännetty englanniksi, julistavat nyt olevansa kansainvälisiä, monikielisiä ja laajasti eri puolille maailmaa verkostoituneita alansa johtavia eurooppalaisia korkeakouluja.

Tästä on seurannut paljon hauskoja sattumuksia.

Eräässä maakuntayliopistossa kampukselle pölähti Aasiasta opiskelijaryhmä valmiina osallistumaan koulutusohjelmaan, jota ei paha kyllä ollut kukaan muistanut järjestää.

Viime keväänä ministeriön virkamiehet antoivat ajankohtaisseminaarissa kylmää kyytiä niille ammattikorkeakouluille, joiden joihinkin koulutuksiin oli alle yksi (!) ensisijaista hakijaa per aloituspaikka. Samojen oppilaitosten komeasti nimettyihin englanninkielisiin koulutusohjelmiin oli runsaasti hakemuksia sellaisista Afrikan maista, joista postitulva on aiemmin kohdistunut turvapaikkahakemusten luukulle.

Toisaalta esimerkiksi nykyisen Aalto-yliopiston eräät osastot ovat vuosia imuroineet englanninkielisiin, aidosti kansainvälisiin koulutuksiinsa kansainvälisen opiskelijajoukon lisäksi Suomen ylioppilaiden terävimmän kärjen. Ja sieltä mennään töihin ihan muualle kuin kotikylän ykkösfirman puhelinvaihteeseen.

Ota siitä sitten selvää.