Yhteiskunta

Näytetään kirjoitukset huhtikuulta 2015.

Suomi tarvitsee investointilistoja enemmän kuin koskaan  6

Tilaston koonnut: Niilo Klemetti
Tilaston koonnut: Niilo Klemetti

Suomi on taloushistoriansa pisimmässä taantumassa, joka on pidempi kuin sisällissota, ensimmäinen tai toinen maailmansota, öljykriisi tai 90-luvun lama. Olemme tilanteessa, jossa investoinnit talouteen ovat romahtaneet ja täystyöllisyyden saavuttavat 2 % kitkatyöttömyysasteet tuntuvat utooppisilta, vaikka ne olivat kehittyneiden teollisuusmaiden normi vain muutama kymmenen vuotta sitten.

Investoinnit ajavat Suomen taloutta ja maan talous on kasvanut historiallisesti vain investointien lisääntyessä. 90-luvun investointilama räjäytti työttömyyden, ja toistamalla pudotuksen nykyisillä puolen miljoonan työnhakijan työttömyysasteilla vaarannamme yhteiskuntarauhaa kannattelevat hyvinvointivaltion perusrakenteet.

Leikkauspolitiikka ei toimi.

Leikkaamalla julkista kulutusta ja investointeja leikkaamme ostovoimaa, nostamme työttömyyttä, työttömyydenhoitokuluja, verotulojen romahduksen myötä valtionvelkaa ja kohotamme yksityisen sektorin jo ennestään ennätysmäisen korkeaa ja lopulta kriisiytyvää velkatasoa.

Järjettömyyden huippu on tilanne, jossa valtio alijäämää ja velkaantumista paikatakseen leikkaa kulutustaan, supistaa omaa veropohjaansa, ja työttömyydenhoitokulujen kasvamisen myötä nostaa velkaantumisastetta entisestään. Leikkauslistoilla leikkaamme tuloja, kulutusta ja kasvua itseään loputtomasti toistavalla ja yhteiskuntarakenteet tuhoavalla päättymättömällä kierteellä.

Yksityinen ja julkinen sektori eivät kilpaile keskenään, vaan ne tarvitsevat ja täydentävät toisiaan. Talouden ensisijainen moottori on investointikulutus, eli kulutus jota yritykset tekevät lisätäkseen kapasiteettiaan joko pitääkseen tai lisätäkseen markkinaosuuksiaan. Koska yritysten investointikäyttäytyminen ja sen seurauksena työllistävyys on vaihtelevaa, epäonnistuu se usein luomaan riittävästi työpaikkoja työtä hakevalle työvoimalle. Investointien puuttuminen nykytaantumassa on varmaa, kun yritykset ovat epävarmoja kykenevätkö ne ostovoiman puuttuessa myymään edes olemassa olevia tuotteitaan.

Kansantalous koostuu kolmesta sektorista, ja yksityisen sekä ulkomaisen sektorin kysynnän romahtaessa voi vain yksi sektori paikata tuon aukon – julkinen.

Tarvitsemme julkisen työllisyys- ja investointiohjelman. Investointiaste tulee nostaa 60-80-lukujen tasoille ja yksityisen sektorin kasvavaan velanottoon nojaava malli tulee hylätä tilanteessa, jossa kotitalouksien maksuhäiriömerkintöjen määrä on ennätyksellisen korkea.

Julkinen investointiohjelma hyödyttää niin tuotteilleen tai palveluilleen ostovoimaa etsivää yrittäjää kuin palkansaajaa tulojen nousun myötä. Se ei määritelmällisesti kilpaile yksityisen sektorin työpaikkojen ja yritysten kanssa, vaan täyttää niiden jättämän työvoiman kysyntäaukon, luoden itsessään voimakkaan ostovoiman yksityisen sektorin tuotteille ja palveluille. Ostovoiman ja julkisen kysynnän lisäyksenä seuraa väistämättä kumuloituva yksityisen sektorin investointi- ja työllistämishalukkuus, jotta yritykset voivat vastata kasvaneeseen kysyntäpaineeseen.

Investointiohjelmat tulee aloittaa infrastruktuurissa, tutkimuksessa, koulutuksessa, terveydenhuollossa, julkisessa liikenteessä, lasten- ja vanhustenhuollossa, kulttuurissa ja ympäristönsuojelussa. Ohjelman koordinaatio tulee saattaa mahdollisimman alhaalle vastamaan paikallisiin tarpeisiin, työvoimatoimistojen tulee olla työtoimistoja, ja ihmisten tulee nähdä suoraan ohjelman tuottama välitön hyöty koulujen, teiden, puistojen, kirjastojen, kaupunkikeskustojen, sairaaloiden, yliopistojen, ympäristön sekä muun infrastruktuuri- ja palvelutason kohentumisena.

Meillä on lähes neljäsosan työvoimasta yhteiskunnan ulkopuolelle jättävä investointikriisi, euroalueen kattava massiivinen kysyntävaje sekä Suomen historiassa ennennäkemätön taantuma. Investointien romahtaessa romahtavat työllisyys, talous ja yhteiskuntarakenteet.

Jaamme sunnuntaina 100 % vaikutusvallasta.

Valitsemme yhdessä millaisen yhteiskunnan haluamme – nyt jos koskaan.

Touko Aalto
Vihreiden varapuheenjohtaja
Kaupunginvaltuutettu, Jyväskylä
Kansanedustajaehdokas

http://toukoaalto.fi/

https://www.facebook.com/touko.aalto

https://twitter.com/toukoaalto

Niilo Klemetti
Yhteiskuntatieteiden maisteri, joka tutkii taloushistoriaa sekä talous- ja rahateorioita.

http://www.vasenkaista.fi/2015/02/talousteoriat-eivat-ole-neutraaleja/


Näpit irti opintotuesta  3

Kuva: © Melpomene / Fotolia.com

Vaalien alla yksi päivittäin esitetty kysymys on koskenut opintotukea. Ihmisillä on suuri huoli omasta sekä läheistensä toimeentulosta. Kysyjät eivät ole pelkästään opiskelijoita vaan äitejä, isejä, mummoja sekä vaareja, jotka kantavat nuorten kokemaa taakkaa myös harteillaan.

Yhä useampi vanhempi ihminen on tullut sanomaan, että vaikka minä itse opiskelin aikoinaan lainalla, minulla oli kaiken aikaa tieto siitä, että pystyn työllistymään valmistumisen jälkeen ja aika oli aivan toinen kuin tänä päivänä.

Opintotukijärjestelmään ja opiskelijoiden asemaan liittyvät kysymykset ovat minulle omakohtaisesti tuttuja. Ilman opintotukea olisin tuskin voinut lähteä yliopistoon opiskelemaan.

Vuodet opiskelijapolitiikassa tekivät tuensaajasta edunvalvojan. Neljä vuotta eduskunnassa työskennelleenä, säätytalon neuvottelut nähneenä ja puolitoista vuotta Vihreiden ministeriryhmässä mukana olleena, voin käsi sydämellä sanoa, että ilman Vihreiden ja Vasemmistoliiton poliittista painoarvoa ja aktiivista opiskelijaliikettä, olisimme jo jonkinlaisessa pakkolainamallissa ja opiskelijoiden asema oli tuntuvasti heikompi kuin se tänä päivänä on.

Opintotuki on tukiviidakon koulukiusattu. Se lapsi, jolta saa aina viedä tikkarin kädestä tai jonka pään voi vielä kerran lyödä räystään reunaan kulman takana. Kuluneella vaalikaudella opintotukeen on tehty yli 20 muutosta. Tukikuukausien määrää on leikattu, tarvittavien opintopisteiden määrää nostettu, korkeakoulutetuilla tuki itsessään on jaettu kahtia alempaan ja ylempään tutkintoon. Lisäksi opintotuki on esitetty lakkautettavaksi kokonaan, sitä on ajettu lainapainotteiseksi ja tukea on pyritty rajaamaan vain yhteen tutkintoon. Opintotukea on koetettu käyttää keppinä korkeakouluopiskelijoiden nopeampaan valmistumiseen, vaikka opintotuen kuuluisi turvata opiskeluaikainen toimeentulo. Minkään muun kansanosan ei oleteta kattavan toimeentuloaan lainalla, miksi opiskelijan pitäisi olla velkaantunut jo työmarkkinoille siirtyessään?

Opintoraha (335,32 euroa) on huomattavasti matalampi kuin toimeentulotuen perusosa (485,50 euroa). Opintotukea varten on opiskeltava 5 opintopistettä kuussa ja tukikuukausia on vähemmän kuin kokonaisen tutkinnon tekemiseen on suositeltu käytettävän aikaa. Opiskelijoiden perheenlisäystä ei huomioida tuessa, minkä vuoksi yli noin 60 % opiskelijalapsiperheistä elää köyhyysrajan alapuolella. Opintotuen tulorajat varmistavat sen, että tukea saavat vain sitä oikeasti tarvitsevat. Tässä valossa onkin ihmeellistä, miten opintotukea halutaan niin vimmatusti heikentää vuodesta toiseen.

Nykyinen opintorahapainotteinen opintotukijärjestelmä on yksinkertainen, joustava ja lisää tasa-arvoa yhteiskunnassa. Vuosien 1990-2010 eli nykyisen opintotukijärjestelmän aikana vanhempien koulutuksen vaikutus yliopistokoulutukseen hakeutumisessa on vähentynyt 10,8-kertaisesta ainoastaan 6,8-kertaiseksi. Vanhempien koulutustaso määrittää kuitenkin edelleen vahvasti nuorten hakeutumista ja opinnoissa pärjäämistä: pisimpään opiskevat ne, joiden vanhemmat eivät ole korkeakoulutettuja. Siksi tiukennukset heikentäisivät kaikkien suomalaisten mahdollisuuksia koulutukseen.

Samalla korkeakoulutus luo tilastollista hyvinvointia, sillä korkeakoulututetut viihtyvät muita pidempään työmarkkinoilla. Hyvinvointivaltiomme menestystarina perustuu tasa-arvoiseen koulutusjärjestelemään, jossa kaikilla on mahdollisuus opiskella perhetaustasta riippumatta. Kannattaako tätä vaarantaa?

Opintotuen jatkuva peukalointi on lopetettava. Tällä hetkellä korkeakouluopiskelijat elävät kolmessa eri tukijärjestelmässä riippuen siitä, minä vuonna he ovat opintonsa aloittaneet. Tilanne uhkaa jo opiskelijan oikeusturvaa. Alituisen uudistushaikailun sijaan tarvitaan malttia seurata ja selvittää, millaisia vaikutuksia jo tehdyillä uudistuksilla on. Opintoajat lyhenevät panostamalla opintojen ohjaukseen ja koulutuksen laatuun, ei jatkuvalla toimeentulon kurjistamisella. Heikko toimeentulo ajaa opiskelijat töihin ja on keskeisimpiä syitä opistojen venymiselle.

Opintotukikaan ei ole täydellinen. Tiukat tulorajat, takaisinperinnän kovat sakkokorot ja huoltajakorotuksen puuttuminen saavat kysymään, miksi opintotukea ylipäänsä pidetään hengissä. Perustulo olisikin myös opiskelijoille pitkällä aikavälillä toimivin, selkein ja oikeudenmukaisin toimeentulon lähde. Sitä ennen me poliitikot voisimme antaa opiskelijoille mahdollisuuden keskittyä opiskeluihinsa opintotuen turvin. Miksi rikkoa toimivaa järjestelmää?