Yhteiskunta

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on pakottomuus.

Freak out!

Vanhemmilla ei ole harmainta aavistustakaan, millaisiksi heidän pienet kullannuppunsa muuttuvat, kun ne lyödään kahdenkymmenen - tai jos kunnansedät ja -tädit mitoittaa koulutoimen resurssit alakanttiin, niin kolmenkymmenen - samanikäisen kanssa luokkahuoneeseen.

On herttaisen yhdentekevää, kertooko opettaja maailmanuskonnoista, Afrikan valtioiden itsenäistymisestä vai kenties binomin tulosta tai verbin rektiosta. Yksi juoksee ympyrää jonkun toisen soiva kännykkä kädessään, toinen jammaa itsekseen korvanapeista säksättävää listahittiä, kolmas pyytää päästä vessaan kolmen kaverin kanssa ja neljäs tuijottaa monttu auki ihastustaan.

Teinien jokseenkin täydellinen holtittomuus ja kaikenlaisen kontrollin hylkiminen on raivostuttavaa. Vaikka jotkut hulluudet jäävät vanhemmilta piiloon, hiipivä raivo lienee heillekin tunnistettava kasvattajan tunne. Sillä ei tietenkään pitkälle pötkitä: niin vanhemmat kuin opettajat huomaavat nopeasti, ettei teinejä hallita niinkuin sotilaita hallitaan.

Niiden vanhempien, jotka ovat töissä yliopistossa tai ottavat työkseen kantaa korkeakoulupolitiikkaan, pitäisi myös ymmärtää, etteivät opiskelijat ole kuten heidän teini-ikäiset lapsensa.

Eri puolilta maata on kuulunut ns. heikkoja signaaleja siitä, että SORA ("soveltumattomuuden ratkaisut", opiskelijoiden kyttääminen ja oikeudellisesti hämärät hallintomenettelyt turvallisuuden nimissä) ei ole riittänyt kaikille kontrollifriikeille. Itävästä asennemuutoksesta huolimatta korkeakouluhallinnossa käytetään yhä hämmästyttäviä määriä aikaa opiskelun esteiden rakentamiseen, säilyttämiseen ja uusintamiseen.

Opintojen nopeuttamista 2009 pohtineessa opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmässä solmin kaulani ympärille köyden, jonka toinen pää veti eteenpäin (kannustimet, keppi, porkkana) ja toinen taaksenpäin (opiskelun esteet). Joskus se on melkein konkretiaa.

Toisaalta on vaikea kuvitella sitä pelkoa, minkä vuosikausia jatkunut virkavirheiden varominen on juurruttanut yliopistojen hallintoon. Vähemmästäkin kontrollifriikahtaa.

Veli-Matti Värrin väitöskirja "Hyvä kasvatus" paaluttaa: dialogisuus on ainoa eettinen tapa kasvattaa. Dialogisuus on myös perinteisen yliopiston yksi keskeinen rakennusaine, yhdessä vapauden kanssa. Toivottavasti ne säilyvät ohjenuorana muuallakin kuin vuoden opettajaksi palkittujen luennoilla.


Arkista pilveä

Pääni pehmeni viime kesän helteillä sen verran, että innostuin kirjoittamaan joustavasta opinto-oikeudesta eli JOO:sta:
http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/112367/

Kuulin muutama päivä sitten, että yliopiston suunnittelija (!) oli suositellut opiskelijalle mieluummin hakemista paperivalinnassa toisen yliopiston tutkinto-opiskelijaksi kuin täyttämään JOO-kaavakkeita - vain päästäkseen opiskelemaan yhden kielikurssin tässä toisessa yliopistossa. Ei jää paljon muuta sanottavaa kuin R.I.P., "joustava opinto-oikeus".

Nyt sen voi kai jo kertoa: olen itse tehnyt täysin samoin ja samasta syystä. Itse kielikurssi tosin jäi käymättä, kun varusmiespalvelus teki vuoden pituisen aukon korkeakouluopintoihini. Mutta saipahan Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta yhden innokkaan opiskelijan lisää.

Sittemmin olen pudonnut tiedekunnan kirjoilta, ja niinpä myös keskeyttämistilastot saivat yhden uuden yksikön. Tosin saattaa olla, että keskeyttämiseni tilastoituu vasta, kun teoreettinen tutkintoaikani kuluu umpeen vuonna 2014. Siinäpä miettimistä hallintopäällikölle, kun vuosien 2016-2017 rahoitus heikkenee kymmenen vuotta aiemmin tehdyn byrokratiankiertoyritykseni (ja satojen muiden vastaavien) vuoksi.

Tässä kiteytyy useita ilmiöitä, jotka ovat samaan aikaan korkeakoulupolitiikan yläpilveä ja jokaisen opiskelijan arkipäivää.

1. Tilastoinnin heikkoudet ja vaikeudet tekevät rahoitusmalleista silppua ja asettavat tilastopopulistiset melskaajat naurunalaisiksi. Ote kuvitteellisesta mutta ah, niin todesta keskustelusta:
"Opintoaikoja on rajattava! Ai, se on tehty jo 2005?? No mutta rajataan lisää kun ei tunnu tehoavan. Ai, se näkyykin tilastoissa vasta 2012? Miksei tätä ole kerrottu missään?!"

2. On ongelmallista, että korkeakouluissa "aloittaa" joka vuosi opiskelijoita, jotka olisivat mieluummin missä tahansa muualla. Se tulee kalliiksi oppilaitoksille ja haittaa motivoituneiden opiskelua. Ongelman nimi on ylioppilaskansan suussa pakkohaku. Useimmat eivät edes tarvitsisi pakkoa, sillä harva korkeakouluhakija viitsii jäädä työmarkkinatuelle hengaamaan.

3. Suomalaisten työurat eivät pitene päivääkään sillä, että yliopistoissa nillitetään yksittäisistä kursseista, sivuaineista tai edes tutkinnoista. Sen lisäksi, kun opiskelua rajoitetaan yhtäällä byrokratialla tai rahansäästön nimissä, se pullauttaa opiskelun johonkin toiseen, paljon tehottomampaan ja hallinnollisesti kalliimpaan muotoon.

Onneksi kansanedustajaehdokkaina on paljon fiksuja nuoria, jotka tuntevat asiat ja osaavat ratkaista ongelmia, paljon vaikeampiakin kuin nämä. Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee läpi.


Ei opettajia! Ei opettajia?  3

Toissa perjantainen SYL:n 90-vuotisjuhlaseminaari käsitteli muun muassa opiskelijalähtöistä oppimista. Yksi sen lukuisista helmistä oli opiskelija Veera Kalevan kertoma esimerkki lukupiireistä, joita opiskelijat ovat alkaneet omaehtoisesti elvyttää.

Toinen, vielä pidemmälle viety sovellus samasta aiheesta oli professori Juha Suorannan alustus intialaisesta Sugata Mitrasta, Newcastlen yliopiston professorista, joka on tutkinut miten köyhien alueiden lapset voivat oppia ilman koulua ja opettajaa tai pätevien opettajien hakeutuessa töihin vauraammille alueille.

Mitra tutki, pystyvätkö syrjäisen intialaiskylän tamilinkieliset 10–14-vuotiaat lapset keskenään ja internetin avulla oppimaan molekyylibiologiaa ilman opettajaa ja vieraalla kielellä (englanniksi). Heillä oli mukanaan 14-vuotias maallikko, joka toimi mentorina. Mitra pyysi nuorta mentoria "olemaan kiinnostunut lasten toiminnasta, kyselemään heiltä ja pyytämään selityksiä, mitä he juuri nyt tekevät tai mitä ovat oppineet.

Viiden kuukauden jälkeen koeryhmän lasten testimenestys ei poikennut vertailuryhmän (suurkaupungin englanninkielisessä eliittikoulussa pätevien opettajien johdolla opiskelevien) lapsien vastaavasta menestyksestä.

Tulosten pohjalta kehitetty pedagoginen ajattelu, "minimally invasive education" perustuu 1) vapaasti muodostuville pienryhmille 2) internetin käytölle 3) vapaalle yhteiselle ajattelulle ja oivaltamiselle sekä ideoiden vaihdolle ja "varastamiselle" prosessin aikana 4) oppilaiden ikäiselle mentorille, joka on kiinnostunut oppilaiden tekemisistä.

Suorannan puheenvuoro herätti heti tuoreeltaan kriittisiä kommentteja. Esimerkiksi vertailuryhmän koulun "eliitti"-asemaa epäröitiin.

Mutta mikä ettei? Siinähän olisi mallia opiskelijalähtöiselle oppimiselle myös yliopistoissa. Jos köyhät intialaislapset pystyvät siihen, mikseivät suomalaiset korkeakouluopiskelijat?

Lähde: Wikipedia-artikkeli, jota professori Juha Suoranta esitteli ja taustoitti SYL:n 90-vuotisjuhlaseminaarissa 11.3.2011.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sugata_Mitra


Lisää ihmeitä  3

”Suomi voitti eilen Olympiastadionilla psykologisen yliotteen avulla.” Keskiviikon lehdissä ei todennäköisesti lue näin, sillä tosiasiat ovat melko lailla päinvastaiset. Tulos (1-2 Unkarille) ei anna lainkaan realistista kuvaa pelitapahtumista, mutta ongelmiakin oli. Lisää niistä:
http://www.city.fi/yhteisot/blogit/petesuhonen/113767/

Mietin pelin jälkeen, voisiko Suomella joskus tulevaisuudessa olla jalkapallojoukkue, jota eivät rasita historian asettamat suorituspaineet tai aina kulloinkin käynnissä oleva epäonnistumisen kierre; joka kulkee ylpeänä voitosta voittoon ja lunastaa kaikki odotukset paineista piittaamatta.

Viime viikolla tässä blogissa oli puhetta lääkäreistä, jotka tekevät maailmanluokan tutkimusta ja joista osa pitää itsestään hyvin vähän meteliä, vaikka pystyykin vaivatta palauttamaan mieleensä yhden kymmenistä tuhatsivuisista tenttikirjoistaan ja sen tietyltä riviltä jonkin käsittämättömän suhdeluvun keskimääräisen vaihteluvälin, sen lisäksi että osaa ulkomuistista määrittää potilaalle sen perusteella oikean lääkityksen – samalla kun piirtää tutkimusalansa laajat kaaret YK:n päätöslauselmista lähtien.

Suomen pelin jälkeen ajatukset eksyivät Vadelmavenepakolaiseen (kirja ruotsalaisuuden ihailusta). Ruotsissahan juuri urheilijoiden henkinen kantti on usein kestänyt paremmin kuin Suomessa. Toinen klisee, kateus, taas nostetaan puolustusaseeksi, kun verotietojen tultua keskustellaan suurista tuloista.

Mikä tekee suhtautumisesta omaan huippuosaamiseen ja sen avulla onnistumiseen niin vaikeaa? Senhän pitäisi olla korkeakoulutetun arkea.

Entä miten vahvoja psykologisia malleja omaksummekaan osana ”suomalaista kulttuuria”? Moni käyttää opiskeluaikaa niistä poisoppimiseen esimerkiksi vaihto-opiskelussa, harrastustoiminnassa, terapiassa, jatko-opinnoissa, politiikassa ja (t)yöelämässä.

Silti näyttää, että vain muutama lehdissä paistatteleva poikkeusyksilö vapautuu ristipaineista edes nimellisesti. Syvähaastatteluissa sitten paljastuu, että ”oikeasti se oli niin vaikeaa” ja ”vuosien työ on tehnyt nöyräksi”.

Relatkaa.