Yhteiskunta

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on sivuvaikutukset.

Selvännäkijät

Seurasin vastikään facebookissa keskustelua siitä, miten yliopisto oli kopioinut ylioppilaskunnalta oppimansa hyvän käytänteen. Alan piireissä viljelläänkin taajaan ajatusta, jonka mukaan yliopiston tulevat muutokset voi parhaiten ennustaa ylioppilaskunnan ajamista kehittämistoimista.

Välillä kehityskulku on sen verran hidas, että toimijoilla meinaa mennä hermot. Kuitenkin vuosien saatossa on vaikuttanut siltä, että hyvät ajatukset toteutuvat viimeistään viiden vuoden sisällä niiden esittämisestä. Ihan jees.

Yksi suurimmista Suuren Yliopistouudistuksen (2009/2010) tuomista muutoksista oli se, että yliopistojen hallituksiin tuli 40 prosentin vähimmäisvaatimus yliopiston ulkopuolelta tuleville jäsenille. Se, nähtiinkö muutos perkeleenä vai pelastajana, riippui paitsi puoluekirjasta, myös iästä ja virka-asemasta. Professorit eivät tuntuneet kaipaavan ulkopuolisia sotkemaan omia keskinäisiä vääntöjään.

Kuinka ollakaan, ulkopuolinen – joskin lainvastaisesti ja valitettavan paljon elinkeinoelämään painottuva – asiantuntijajoukko on tuonut yliopistoihin aika paljon järjenkäyttöä. Yhtäkkiä rehtorin alaisten pitää toteuttaa ne uudistukset, joista sisäpuoliset jäsenet, erityisesti opiskelijat, ovat hallituksissa vuosikausia meuhkanneet.

Sisäinen hallintorakenne on mennyt uusiksi miltei kaikkialla. Valintoihin, rekrytointeihin ja alatason päätöksentekoon on tullut mielekkyyttä, sidosryhmäyhteistyöhön ja viestintään uutta virtaa.

Tämä on mahdollista pitkälti sen vuoksi, että yliopistohallituksissa ei itse asiassa ole 40 prosenttia vaan 60 prosenttia ulkopuolisia. Sisäpuolisista kolmannes kun on opiskelijoita, joilla on tallella tuore katsantokanta ja hyvät näköalat yliopiston ulkopuoliseen maailmaan.

Samasta syystä parhaiden aineyhdistelmien pähkäily ja kehittämistyön aloite on syytä pitää jatkossakin opiskelijoiden käsissä. Uusimmat heistä ovat syntyneet 90-luvulla, ja ovat siksi selvännäkijöitä.


Möllötellen

Suomalaisille on usein vaikeaa kurkottaa korkealle. Kulttuuriimme ei kuulu jatkuvan kasvun tavoittelu, vaan tietyntyyppinen möllöttely. Oman tilan ja tilanteen muuttuminen vaatii erillisiä ponnisteluja, joista on harvemmin lupa pitää meteliä. Joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa, ja se olisi parasta tehdä kaikessa hiljaisuudessa, jottei tule sanomista.

Entä jos olisikin lupa määritellä selkeä ja kirkas tavoite, julistaa se koko maailmalle ja lähteä tavoittelemaan sen toteuttamista pää pystyssä?

Monet drop out -ongelmat, välivuosien venymiset ja päämäärattömät harhailut ympäri maata tai maailmaa jäisivät tekemättä, ja iso tukko ahdistusta voisi jaada samalla syntymättä. Eipä silti, harha-askeleissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Niistä vain tulee helposti hyödyttömiä, jos ne ovat haparoivia ja epäröiviä, eivätkä kunnolla edes yritä johtaa mihinkään.

Häpeä, jonka kanssa moni joko tiedostaen tai tietämättään tuskailee, tulisi arkiseksi tutuksi kaikille. Olisi varsin kasvattavaa rysäyttää päivittäin kunnolla päin seinää: "Tänään aion yrittää ratkaista maailman ongelmat kerralla kuntoon". Ja aina illalla sitten huomaisi, että ei ehkä sittenkään vielä tänään.

Kun rajojen kokeilun aloittaa vaikeammasta päästä, oma rajallisuus tulee tutuksi ja lakkaa olemasta uhka. Tämä voisi osaltaan karsia sellaisia oikeasti epärealistisia haihatteluja, joiden parissa yksi ja toinen meistä näpertelee vuosikausia saamatta mitään kunnollista aikaan. Moni ei saa ajoissa tai välttämättä koskaan kuulla suoraan, että "ei, sinusta ei ehkä ole tähän ammattilaistasolla, mutta jatka ihmeessä hyvää harrastusta."

Sehän on ihan silkkaa Idolsia. Ja joskus täyttä totta.


Sivuvaikutuksia  1

Jokaisen oppilaitoksen hyväksymiskirjeen mukana pitäisi tulla kyltti, jossa lukisi: ”VAROITUS! Tämän koulutuksen läpikäytyäsi et enää ole entisesi”. Niin monet koulutukset muuttavat kävijänsä niin täysin.

Koulutus muokkaa ihmisten asenteita, pukeutumistyyliä, poliittisia mielipiteitä, käsityksiä perheestä ja työstä, melkein mitä vain. Osittain muutokset johtuvat koulutuksen sisällöstä, osin opiskelutoverien koostumuksesta ja siitä, missä seurassa vietämme vapaa-aikaa. Totalitaarisissa valtioissakin on usein ”uudelleenkoulutusleirejä”.

Kokonaisten monivuotisten tutkintojen vaikutuksia on vaikea tutkia luotettavasti, koska koulutuksen aiheuttamat muutokset pitäisi pystyä erottamaan muista muutoksista. Vertailukelpoista tietoa saadakseen pitäisi myös tutkia opiskelijoiden taustat sekä ajatukset ennen ja jälkeen koulutuksen.

Siinä olisi aihe laajalle tutkimushankkeelle, joka tuottaisi yhteiskunnallisesti ihan olennaistakin tietoa. Missä vaiheessa ja minkälaisiksi esimerkiksi lääkäreiden, tuomareiden, opettajien, virkamiesten, teatteriohjaajien, poliitikkojen ja toimittajien arvomaailma ja asenteet muodostuvat?

Valtaa käyttävien ammattikuntien asenteilla voi olla valtavia vaikutuksia ihmisten elämään, ja jossakin ne syntyvät. Kuinkahan monta prosenttia ekonomeista äänestää vasemmistoliittoa tai toimittajista persuja?

Moni koulutuksen tuoma muutos on muutos parempaan. Esimerkiksi kriittisyyteen ohjaava tieteellinen koulutus karsii mustavalkoisuutta ja säilyy käyttökelpoisena, vaikka tietopohja muuttuisi vuosien saatossa paljonkin.

Jos joku tulee viiden tai edes kolmen vuoden koulusta ulos täysin samana henkilönä kuin sinne meni, koulutuksen taso ei voi olla kovin kummoinen. Koulutuksen muutosvoimaa on kuitenkin vaikea käyttää markkinointivalttina, sillä harva tajuaa tai ainakaan haluaa myöntää olevansa ennen koulutusta jotenkin tyhmä tai väärässä.