Yhteiskunta

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kontrolli.

Freak out!

Vanhemmilla ei ole harmainta aavistustakaan, millaisiksi heidän pienet kullannuppunsa muuttuvat, kun ne lyödään kahdenkymmenen - tai jos kunnansedät ja -tädit mitoittaa koulutoimen resurssit alakanttiin, niin kolmenkymmenen - samanikäisen kanssa luokkahuoneeseen.

On herttaisen yhdentekevää, kertooko opettaja maailmanuskonnoista, Afrikan valtioiden itsenäistymisestä vai kenties binomin tulosta tai verbin rektiosta. Yksi juoksee ympyrää jonkun toisen soiva kännykkä kädessään, toinen jammaa itsekseen korvanapeista säksättävää listahittiä, kolmas pyytää päästä vessaan kolmen kaverin kanssa ja neljäs tuijottaa monttu auki ihastustaan.

Teinien jokseenkin täydellinen holtittomuus ja kaikenlaisen kontrollin hylkiminen on raivostuttavaa. Vaikka jotkut hulluudet jäävät vanhemmilta piiloon, hiipivä raivo lienee heillekin tunnistettava kasvattajan tunne. Sillä ei tietenkään pitkälle pötkitä: niin vanhemmat kuin opettajat huomaavat nopeasti, ettei teinejä hallita niinkuin sotilaita hallitaan.

Niiden vanhempien, jotka ovat töissä yliopistossa tai ottavat työkseen kantaa korkeakoulupolitiikkaan, pitäisi myös ymmärtää, etteivät opiskelijat ole kuten heidän teini-ikäiset lapsensa.

Eri puolilta maata on kuulunut ns. heikkoja signaaleja siitä, että SORA ("soveltumattomuuden ratkaisut", opiskelijoiden kyttääminen ja oikeudellisesti hämärät hallintomenettelyt turvallisuuden nimissä) ei ole riittänyt kaikille kontrollifriikeille. Itävästä asennemuutoksesta huolimatta korkeakouluhallinnossa käytetään yhä hämmästyttäviä määriä aikaa opiskelun esteiden rakentamiseen, säilyttämiseen ja uusintamiseen.

Opintojen nopeuttamista 2009 pohtineessa opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmässä solmin kaulani ympärille köyden, jonka toinen pää veti eteenpäin (kannustimet, keppi, porkkana) ja toinen taaksenpäin (opiskelun esteet). Joskus se on melkein konkretiaa.

Toisaalta on vaikea kuvitella sitä pelkoa, minkä vuosikausia jatkunut virkavirheiden varominen on juurruttanut yliopistojen hallintoon. Vähemmästäkin kontrollifriikahtaa.

Veli-Matti Värrin väitöskirja "Hyvä kasvatus" paaluttaa: dialogisuus on ainoa eettinen tapa kasvattaa. Dialogisuus on myös perinteisen yliopiston yksi keskeinen rakennusaine, yhdessä vapauden kanssa. Toivottavasti ne säilyvät ohjenuorana muuallakin kuin vuoden opettajaksi palkittujen luennoilla.


Koulutusmääristä, osa 2: poliittiset asenteet

Monesti hehkutettu koulutusmäärien ennakointi on melkoista tuuripeliä: jos se perustuu analyysiin, lopputulos on valmistuessaan helposti 10 vuotta myöhässä (poliittinen prosessi + opiskeluaika).

Siitä huolimatta tarveharkintaa ei kannata jättää kokonaan huomiotta: nyt kuuminta hottia on se, että koulutusmääriä supistetaan sieltä, minne opiskelijatkaan eivät halua. Se olisikin arkijärjellä ajateltuna fiksua ja riittäisi melko pitkälle, mutta tiellä on muutamia rakenteellispoliittisia esteitä (ks. mm. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/109420/).

Koulutus erottelee väestöä paitsi sukupolvien mukaan (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/115632/), myös mm. sukupuolen mukaan - ääriesimerkkeinä tekniikan ja hoitoalan sukupuolijakaumat. Entisaikoina se on voinut vaikuttaa puoluekantaankin: syy-seuraussuhde koulutusasteesta työmarkkina-aseman kautta tulotasoon ja yhteiskuntaluokkaan on joskus takavuosina saattanut toimia paremmin.

Tänä päivänä oman ryhmän edunvalvonta ei enää määrittele nuorten sukupolvien poliittisia asenteita, vaan niitä mitataan enemmän akselilla kiinnostaa - ei kiinnosta (ks. mm. Nuorisobarometri 2010, s. 100, 105, 106). Silti, päätellen joistakin koulutuspolitiikan kulisseissa käytetyistä puheenvuoroista, ajatus koulutuksen määräämistä yhteiskuntaluokista ja niiden mukaisesta äänestyskäyttäytymisestä ohjaa puoluestrategeja edelleen.

Siitäkö johtuu koulutusmäärien supistamisen hitaus? Kaikkia koulutusaloja ja -asteita sekä tärkeimpiä poliittisia suuntauksia koskevan kompromissin rakentaminen voi olla vaikeampaa kuin ulospäin näyttää.

Järkeviä selityksiä hidastelulle koulutusmäärien karsimisessa on muuten vaikea keksiä, sillä hyödyt olisivat melkoiset: työttömyys laskisi (varsinkin kun Nokialta nyt vapautuu korkeakoulutettua väkeä lähivuosikymmenien tarpeisiin), ja korkeakoulutukseen käytetyt pennoset riittäisivät paremmin laatuun, joka on muutenkin ainoa kansallinen kilpailuvaltti miljoonia aasialaisia korkeakoulutettuja vastaan.

Maltti on valttia: kunhan ammattikorkeakoulujen rahoitus ja ohjaus saadaan alkavalla vaalikaudella uudistettua, sitten alkaa lätty lätisemään. Ja kyllä niitä kokonaisia yliopistojakin voi lakkauttaa. Ei tarvitse välttämättä aloittaa Helsingistä ja niistä tiedekunnista, joissa aineet ovat Suomen ainoita ja/tai parhaita lajissaan.

Nuorisobarometri 2010:
http://www.okm.fi/export/sites/default/OPM/Nuoriso/nuorisoasiain_neuvottelukunta/julkaisut/barometrit/liitteet/nuorisobarometri2010.pdf


Iskä anna rahaa  2

Pitkään luulin, että valtaapitävät virkamiehet ja järjestöpamput ovat rationaalisia päätöksentekijöitä. Erehdyin, tietenkin.

Viime viikolla tällä paikalla oli puhetta maksuttomuuden paradokseista. Oudon ilmiön syyt alkoivat valjeta, kun oivalsin, että aihe on monille pampuille tärkeä paitsi ideologisten, myös henkilökohtaisten tunteiden kannalta.

Vanhemman sukupolven patriarkaalinen kontrolli on lipeämässä. Kasvava osuus Suomen nuorisosta päättää nykyisin itse, mitä elämältään haluaa ja mille alalle kouluttautuu, jos kouluttautuu. Yksinhuoltaja- ja uusperheiden yleistyessä myös isien jyrähdysvalta jälkikasvun elämänvalintoihin on kaventunut oleellisesti.

Samaan aikaan vanhemmat ymmärtävät entistä vähemmän nuorten elämästä ja maailmankuvasta. Kansallisvaltioon kasvatetut, toisistaan vieraantuneet keski-ikäiset voivat vain häkeltyneinä seurata vierestä jatkuvassa vuorovaikutuksessa eläviä, itseään toteuttavia jälkeläisiään.

TJEU: http://www.city.fi/news/296/

Perinteisten työurien hävittyä lahjakkaimpien alavalinnat ovat vielä irronneet poroporvarillisista linjoista. Kaikenlaiset poikkitieteelliset ja -taiteelliset härpätykset kuorivat kerman, osa vuotaa maailmalle vapaaehtoistyöhön.

Rikkaissakin perheissä varallisuus on tavallisesti jakautunut perheen kesken niin, että isommissa hankinnoissa pitää kysyä lupaa vanhemmilta. Maksullisessa korkeakoulujärjestelmässä koulutus on yksi tällainen hankinta. Valta on silloin turvallisesti vanhemmilla.

SYL järjesti marraskuussa seminaarin yhdessä USA:n suurlähetystön kanssa. Videoyhteyden kautta puhuneelle asiantuntija Sabine O’Haralle vanhempien vaikutusvalta oli täysin itsestään selvä osa sikäläistä korkeakoulujärjestelmää. Lause toisensa jälkeen alkoi ”the parents want to know...”. Sama fraasi valtaa alaa Suomessakin, missä vain on kontrollifriikkejä vanhempia.

Toinen USA:n järjestelmän erikoisuus olivat huonolla alueella suoritetun high schoolin jälkeen tehtävät ”sakkokierrokset” huonotasoisissa collegeissa ennen siirtymistä tositoimiin. Koulutusputki saattaa venyä jopa vuosia asuinpaikasta ja/eli varallisuudesta riippuen.

Systeemi siis elää kiinteistömarkkinoiden ja 1900-luvulla kasvaneiden vanhempien fiilisten armoilla! Ehkäpä kansainväliset, miljarditaseiden ja monisatavuotisen perinteen Ivy League -yliopistot kukoistavatkin pikemmin kansallisesta koulutuspolitiikasta huolimatta kuin sen ansiosta.

Nyt on kiire terapoida suomalaisia vanhempia, että ymmärtävät jättää lastensa koulutusvalinnat rauhaan. Menkää vaikka golfaamaan.