Yhteiskunta

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on polarisaatio.

Success / Failure

Suomeen tulvii vaihtareita kaikista maailmankolkista. Lukioaikana brassi valitti, kun suomalaiset kuulemma lopettavat juhlat siihen aikaan kun heillä vasta aloitellaan. Nyt kuuntelen, kun vielä aikaerosta toipuva kanadalainen smalltalkkaa suomalaisten kanssa smalltalkista. Lisäksi istun yhden korealaisen kanssa kuukausittain samoissa kokouksissa, ja ghanalaisten opiskelijakollegoiden kanssa olen pelannut silloin tällöin jalkapalloa.

Opetusministeriö potkaisi vuonna 2008 kirjoitetun Korkeakoulujen kansainvälistymisstrategian yhteydessä korkeakouluja takapuolille: kansainvälisty tai kuole. (Ei sitä ihan näin ole taidettu missään ääneen sanoa, mutta…)

Viesti on mennyt hyvin perille. Sellaisetkin oppilaitokset, joiden nimeä ei vuosituhannen vaihteessa vielä ollut käännetty englanniksi, julistavat nyt olevansa kansainvälisiä, monikielisiä ja laajasti eri puolille maailmaa verkostoituneita alansa johtavia eurooppalaisia korkeakouluja.

Tästä on seurannut paljon hauskoja sattumuksia.

Eräässä maakuntayliopistossa kampukselle pölähti Aasiasta opiskelijaryhmä valmiina osallistumaan koulutusohjelmaan, jota ei paha kyllä ollut kukaan muistanut järjestää.

Viime keväänä ministeriön virkamiehet antoivat ajankohtaisseminaarissa kylmää kyytiä niille ammattikorkeakouluille, joiden joihinkin koulutuksiin oli alle yksi (!) ensisijaista hakijaa per aloituspaikka. Samojen oppilaitosten komeasti nimettyihin englanninkielisiin koulutusohjelmiin oli runsaasti hakemuksia sellaisista Afrikan maista, joista postitulva on aiemmin kohdistunut turvapaikkahakemusten luukulle.

Toisaalta esimerkiksi nykyisen Aalto-yliopiston eräät osastot ovat vuosia imuroineet englanninkielisiin, aidosti kansainvälisiin koulutuksiinsa kansainvälisen opiskelijajoukon lisäksi Suomen ylioppilaiden terävimmän kärjen. Ja sieltä mennään töihin ihan muualle kuin kotikylän ykkösfirman puhelinvaihteeseen.

Ota siitä sitten selvää.


Back to Preschool  4

Esikoulussa sanottiin, että sitten kun menette kouluun, alkaa oikea opiskelu. Ala-asteella (nyk. alakoulu) kurinpalautuksessa sanottiin, että yläasteella (nyk. yläkoulu) on oikeasti vaikeaa, ja sitä varten pitää ”ihan oikeesti” osata tämä ja tämä asia. Yläkoulussa uhkailtiin lukion vaativuudella.

Näistä moni pelottelu osoittautui täysin katteettomaksi. Niillä, jotka ovat tottuneet hoitamaan hommansa, numerot helposti nousevat yläkouluaikana. Esikoulussa saattoi vielä saada henkilökohtaisia tehtäviä, ja miksei myöhemminkin, mutta nykykoulujen isoissa ja levottomissa ryhmissä onnistunut eriyttäminen vaatii opettajilta taikavoimia.

Tiettävästi vain lukio on lunastanut kaikki lupaukset. Siellä saa opiskella sydämensä kyllyydestä, ilman että todistuksessa on liian helposti suora rivi kymppejä. Niilläkin, jotka ovat tottuneet tekemään läksynsä, numerot saattavat laskea jonkin verran.

Vaan mitä tapahtuu sen jälkeen?

Vaikka yliopisto-opiskelu on useimmille melko vaativaa, se ei kuitenkaan estä sitä, että joskus yliopistossa opiskeltavat asiat ovat – tai ne esitään niin hitaasti että niistä tulee – esikoulutasoisia. Osa opettajista on nimittäin melko lailla vieraantunut sisääntulevien opiskelijoiden osaamistasosta, ja arvio saattaa heittää miten paljon tahansa, mihin suuntaan tahansa.

Norsunluutornissa käsittämättömiä mumisevan professorin klisettä täydentää uusi laji, Kai-ken rautalangasta vääntävä lehtori, joka ei muista, että yliopistoissa opiskelevat tasaisen massan lisäksi melkein kaikki Suomen hikarit, kirkkaimmat älypäät ja lahjakkaimmat lusmuilijat.
Kuka kehtaa sanoa luennolla ääneen, että tempon voi kymmenkertaistaa?


Show me your matriculation examination certificate  2

Lääkärikaverini tunnusti, että hän on vieraantunut amiksista.

Istuimme viinilasien ääressä iltaa omistusrivarissa vauraalla pientaloalueella. Juttelimme ensin pitkään kaukomatkailusta, vuorikiipeilystä, taidemusiikista ja muista kepeän elitistisistä aiheista. Vuorikiipeily näyttää muuten olevan uusi musta, ainakin lääkäripiireissä.

Kun puhe kääntyi jalkapalloon, meidät valtasi yhtäkkiä raskas luokkatietoisuus. Uudessa joukkueessa oli ollut puhetta ammateista, ja korkeakoulutetun oli ollut vaikea kakistaa tittelinsä ulos joukossa, jossa (tulevat) maisterinpaperit eivät olleetkaan itsestäänselvyys.

Tämä kaikki oli arkea vielä yläasteella (nyk. yläkoulu), mutta jo armeijassa se tuntui vähän oudolta. Ilmieläviä amiksia tuvan täydeltä. Ei tehnyt mieli paljon metelöidä omasta koulutuksesta, vaikka ylioppilaslakilla ei nykypäivänä voikaan leimautua akatemiaprofessoriksi tai muuksi epäilyttäväksi (?) kirjaviisaaksi.

Kun nuorisotyöttömyys huitelee pilvissä ja samaan aikaan Suomen lääkärikunta matkustaa extremeurheilemassa ympäri maailmaa, kuilu ei ole sukupolvien välillä vaan sisällä. Vaikka vietin vuoden seminaareissa ja cocktailkutsuilla edustamassa Suomen opiskelijanuorisoa ja luin enemmän nuorisotutkimuksia kuin ylipäätään mitään tutkimuksia koko opiskeluaikana sitä ennen, en voi väittää ymmärtäväni useimpien ikätoverieni sielunelämästä paljon paskaakaan.

Onko tämän julkaisun lukijoilla mitään muuta yhteistä kuin SpyHard? Yöelämässä baarinvalinnan rintamalinjat kulkevat ehkä enemmän maaseudun ja kaupungin välillä, kun taas valomerkin jälkeen tehtävä valinta ”tietysti taksi” – ”ehkä nyt tämän kerran taksi” – ”yöbussi” – ”rahat loppu, täytyy kävellä” lyö kiilaa eri tuloluokkien väliin.

Keskiarvoilla pelaavassa arvotutkimuksessa (http://www.city.fi/news/296/) ei näy ns. polarisaatio eli vastaajajoukon sisäinen eriytyminen, jos vastauksia ei eritellä vaikkapa koulutustason mukaan.

En ole (vielä) alkanut kysellä vastaantulijoilta koulutustasoa, mutta uskallan arvella, ettei Etelä-Helsingin, saati sitten Etelä-Espoon, kaduilla kulje yhtä monta siivojaa tai autonasentajaa kuin liikejuristia tai sijoituspäällikköä. Puhumattakaan niistä, jotka peruskoulun jälkeen eivät saaneet raahattua itseään lähiöpubia pidemmälle.

Mutta allaolevan linkin takana olevassa jutussa väitetään, että luokka kulkee suvussa. TJEU!
http://www2.hs.fi/extrat/kuukausiliite/arkisto/2009/05_2/