Alaviite

Kaihomielisyyteen taipuville, yleensä epävarmoille ja joustamattomille luonnetyypeille yksin eläminen on varsin ankara rangaistus, mutta niin katkera kuin sellainen tilanne onkin, se kieltämättä vain ylen harvoin johtaa dramaattisiin mullistuksiin, jotka nostattavat ihon kananlihalle ja hiukset pystyyn. Nämä viheliäisesti yksinäisyyteen tuomitut ihmiset kestävät osansa useimmiten kärsivällisesti, niin ettei se enää tunnu edes yllättävältä, – –

Saramago on aina kirjottanu tyypeist mikkä on yksinää. Ne voi olla naikus tai suhtees, niil voi olla perhe ja sosiaaline tyäpaikka – ja silti ne on ikääku koteloituneina omaa yksitysyyteesä, yksinäsyyteesä ja omaa itteesä ja riippuu jonku helveti sattuma varassa ja se vittumaine sattuma voi pudottaa ne minne vaa, tai sit ei. Se kiahtoo ja kammottaa mua ja mä tunnistan itteni näis tyypeis joka kerta. Jotai samaa ku Kaurismäe leffoje keskesis rooleis. Ja Saramago kirjottaa sen sanoks ja joteki sanat aina koskettaa mua toisellai ku kuvat.

Sanos on jotai pelottavaa. Mun jäi koulu aikanaa keske ku sanat sairastu mun sisällä enkä mä kyenny enää saamaa niit paperille. Jos mä sainki jokkut niist paperille mä epälin niit kaikkii ja niitte merkityksii ja ne vihjali koko aika olevasa muuta ku mä olin luullu, ne muutti asentoo vittu koko aika nii ettei mikää lause pysyny kasassa. Tee siin sit jotai lopputyätä. Ja sit ne kuali, massatuho, totaaline puhdistus, joka pikku sana mätäni mun sisällä ja se teki helveti kipeetä helveti kaua aikaa. Mä laiton hampait kiristelle pakolliste allekirjotuste kohtaa pelkä sukunime ja lähetin matkolta emolle korttei mis luki Terveset, – p. – ja seki oli tuskaa. Meni monta vuatta ettemmä lukenu vittu ainootakaa kirjaa. Mä en vaa voinu. Niis oli sanoi.

Mä en ajatellu luisuvani samaa suaho enää ikinä ku kesytin sanat uusiks. Mä luulin et se on ohi ja käsitelty juttu ja sanat on talles ja liakas. Vitut on. Nyt mä nään taas mite ovet menee kii mun ympärillä ja se on niiku painajasis ku tiätää et on kiire ja pitää ehtii ja jalat uppoo asvalttii ja kassi on kadoksis ja joku lykkää kainaloo paketi mikä pitää viä jonnei ja konnari huitoo jo ja lauku hihna tarttuu ovenkahvaa ja kiskasee nuri ja takki repee ja polvee tulee haava ja se paketti painaa ja kiire kiire kiire… Niiku et sillei vaa voi mitää, näkee et se tapahtuu taas eikä voi vittu yhtää mitää et estäs tai ees et minimos vahingot. Sanat menee ja mä jään yksi, taas, aina.

Mikä on totta ja mikä eijo? Mite unohdetaa ja aletaa alusta ku ei voi antaa anteeks? Mite antaa anteeks ku ei ymmärrä? Mite vitussa voi ymmärtää ku ei anneta yhtä ainoota selitykse sanaa? Mä halusin, haluun ymmärtää mut ku mä en viäkää ees tiä. Mitä vittuu mä tekisin sanoil? Menkööt. Menköön kaikki.

Vittu mä oon aina inhonnu Saramago romskuja ja luen niit silti.

Tertuliano Máximo Afonso sanoi lopuksi, Kunpa joskus koittaisi päivä jolloin te voisitte antaa minulle anteeksi, ja Helena vastasi, Anteeksianto on pelkkä sana, Eihän meillä muutakaan ole kuin sanoja, Minne sinä nyt menet, Jonnekin kokoamaan sirpaleita ja peittelemään arpia, – –
– José Saramago, Toinen minä. (Käännös Erkki Kirjalainen.)

Kirjoitettaessa soi F. Poulenc: Stabat Mater