Elämä

Pimee. Joulukuu, iltaruuhka. Mä valun läpi kylilt ja jossai siä kauppoje ja väkie välis yhtäkkii alko tunkee linnullauluu korvaa. Vittu se oli nii helvetimmone kontrasti et mua alko naurattaa melki äänee. Cirrus minor mun ämpärisoittimes. Voisko viä kauemmas päästä? Kauemmas ku kesätaivaalle? Kauemmas ku rauhallisee loikoluu heinikos jossai hautuumaa ja joe välis?

Joskus tää elämä ironia osuu nii kohillee.

Mä oon jo kaua sanonu ittelleni et ei voi ikusesti mennä näi paskasti, et joku päivä viä paistaa arska, et joku päivä viä täytyy olla parempi, et alamäki on loppu ja kohta alkaa nousta sfäärehi päi, et jo iha tilastollisesti niiku on pakko pikkuhiljaa tulla onnellisiiki asiot ja kaikellast kivaa. No ei tartte, vale se on tiätty. Tilasto on vaa keskiarvo eikä se tarkota mitää yhe yksilö kohdalla. Tilanne on siis se et mitää nousuu ei näy eikä voi ees oottaa vaa elämä on ku räpiskäpaskasade kuanoo vaste Pohjammaa lakeudel adventtipimees. Siinähä kuljet ja ootat nousuu.