Emompikkuapulane

Lykkäsin emolle näti vaaleempunase ruusu misson isot kukat ja kirja minkä kannes lukee et Suomen herttuattaren arvoitus ja se kykeni olee niiku vilpittömä olosesti kiinnostunu – ehkä se jopa oliki. (Mä enno kauhee samal aallompituudel mun emo kans ja yleesä must tuntuu et mikää mitä mä teen tai sanon tai vaiks annan lahjaks ei kelpaa sille, aina on jotai ku mättää ja jossei muute ni sit kuukaude pääst sanotaa et mä oon saanu näppylöi ja se johtuu takuulla tost kaarnikkateest ku sä toit taanno tj.) Se kysy voisinks mä rupee sille juappokuskiks loppukuust ku sillon joku tapaamine vanhoje rippikoulukaveriesa kanssa entisel kotiseudullaa ja mä sanon et tottakai.

Vittu mä en tapais mun rippikouluryhmää mistää rahast ikinä. Mä olin oikeesti nii helveti tyhmä et mä kuvittelin et mun kuuluu käy se rippikoulu ja et se on niiku läpihuutojuttu. Joo ei, se oli saatanallisimpii kokemuksii mun elämäs. Jos vois uudestaa valita… mut vähäpä sitä tiäs. Sillo mä opin keskeset seikat yhtesöllisyydest ja sen millast on ku on se ainoo ku ei kuulu siihe yhtesöö. Ja mitä hyvää mä oon saanu siit kärsimyksest? No, ehkä lähinnä sen (erittäi kyseealase) ilo roikottaa kummituspoikaa sen pual tuntii ku sitä kastettii ja noi.

Mut joo, kyl mä sitä emoo roudaan sit ja tarttee keksii jotai mitä mä sit voisin harjottaa siä puskis sillaikaa ku rouvat on viihteel. Jos sillo on oikeesti lämmint ni se on hiukka helpompaa.

Kirjoitettaessa soi The Rolling Stones: Mother's Little Helper