Ikävä

Toisinaa on ikävämpi ku muullo. Jokkut päivät ku pitää takoo päätä seinää (nurka takana et voi esittää kuulii toisille). Jokkut illat ku huamaa kiärtäväsä kehää. Ku ei kukaa toivota hyvää yätä. Ku ei kukaa soita aamulla töihi mennessä ja kysy et pääseksä ja kui, ja onks sul jotai eritystä tänää töitte jälkee.

Mä tiän et tää ikävä menee ohi. Osittai se on kai vaa tapa ku sitä tottuu toisee ja sen tekemisii. Mut sit välillä taas ottaa nii kipeesti… ja sit ajattelee et eiks tää oikeesti ikinä lopu. Ja ajattelee toista ja miättii onks sillä ikävä enää/viä ja sit soittaski jo vaiks vastaajaa et edes ääntä kuulis. Mut ei se nii mee eikä sillai paremmaks tuu ja ajattelemine on muuteki ylimääräst näis palkkaluakis.

Pitää vaa luapua ja tyytyä. Ehkä joskus jos elää nii kaua et on eläkkeellä ni sit viä on onnellineki.

Kirjoitettaessa soi Bob Marley & The Wailers: No woman no cry