Vanhappiiat

Kävin viämäs kukkasii tädille ku sil on merkkipäivä täs kohtii. Mä enno kauhee sukurakas mut tätii on kivaa tapaa, se on niiku poikkeema mun suvussa. Seki on kyl vanhapiika ja niit on suvussa ollu paljo et enno ainoo – ehkä me ei vaa olla kans jalostusainesta tai mikä siin sit onki. Itsellisii akkoja mikkä ei jätä isoo jälkee ittestää.

Enikeis, täti on asunu pianaikaa nelkyt vuatta samaa yksiöö (29 neliöö) ja sil on nii hämmästyttävä vähä kamaa et sitä on vaikee nykypäivänä hahmottaa. Sillo ku se ostaa hyllyysä vaiks uude kirja se lykkää jonku niist entisist eteepäi. Mä tunnen ne pikkuesineet ja kukkamaljakot vuasie takaa, mitää uutta eijo eikä uudes paikassa – paitsi taulutelkkari oli pitäny hankkii ku vanhasta oli nyt aika jättäny dikiintymises (ja mun sisko oli näemmä lähettäny uudemma kuva pennuistaa). Tää on musta iha uskomato suarite ja viä ku toine on eläny läpi pula-ajat ja sodat… joo mä ihalen. Mut mun kämppähä onki kaaos. Mä en osaa heittää pois nii ku pitäs. Se periytyy varmaa kyl mun emompualelta.

Kuulin taas hekumallisii juttuja siit suvu vanhast sisäsiittosuudesta ja vallanki isoisä pualese suvu osa heikkopäisyydest ja mua nauratti kauheesti ku mä tajusin et tää varmaa kans selittää miks mä oon näi oudo ja oikeesti noi perheportretis mä en ehkä oliskaa eritysesti kummallisempi… tasasesti pimeetä jengii. Ja jos mä ajattelen vaiks mun happamii vanhapiikaisotätejä mitä mä penikkana vähä pelkäsinki – joo mä alan jo tunnistaa ne piirteet itessäni ja kai ne vaa korostuu viä ku ikää tulee. Oon ruvennu kärttysäks akaks. :P

Kirjoitettaessa soi Toni Rossi & Sinitaivas: Ei aina käy niin