Lähes jokainen suomalainen on käyttänyt dopingaineita. Kun tarkastelee urheilussa kiellettyjen aineiden listaa, sisältää se lukusia peruslääkkeitä, esimerkiksi yskänlääkkeitä ja astmalääkkeet sekä tietyissä lajeissa alkoholin. Usein unohtuukin, että dopingaineisiin liittyvät kiellot perustuvat pääosin urheilun omiin säännöksiin, ei Suomen lainsäädäntöön.
Tilanne dopingaineiden suhteen on hieman samankaltainen kuin kovien kipulääkkeiden. Kysyttäessä satunnaiselta kadunmieheltä huumausaineiden käytöstä, saa vastaukseksi ehdoton ei. Mikäli henkilö on kuitenkin jossakin elämänsä vaiheessa ollut leikkauksessa, on erittäin todennäköistä, että kehossa on käytetty opioidipohjaista kivunlievittäjää.
Niin dopinginaineissa kuin huumausaineissa onkin kyse puhtaasti sopimuspoliittisista konstruktioista. Kontrollissa kyse ei suinkaan ole itse aineesta, vaan tarkoituksesta johon sitä käytetään. Urheilussa kyse on ”urheilijan suorituskyvyn parantamista elimistölle vierain keinoin esimerkiksi käyttämällä kemiallisia aineita tai muita lääketieteellisiä menetelmiä.” Huumeiden kohdalla keskiössä taas on lääkkeiden ”väärinkäytön” kontrolli.
Konkreettisesti tavallinen pulliainen syyllistyy harvoin dopingrikkomukseen. Mikäli kuitenkin satut muutaman oluen jälkeen tarttumaan petanque-kuulaan, voi pelikumppanisi syyttä sinua dopingista. Kotimainen mölkky ei taida lajina kuulua vielä dopingsääntöjen piiriin, sillä se tekisi mökkeilevistä suomalaisista varsinaisen dopingkansan.
Myöskään huumeiden käytöstä ei ainakaan vielä ole tullut kansalaisrikollisuutta. Huumeiksi tai niihin rinnastuviksi lääkkeiksi luettavien aineiden käyttö on hyvin arkipäiväistä, mutta lääkärin kirjoittama resepti poistaa laittomuuden. Laillisesti kulutammekin kansana valtavan määrän myös ”huumeiksi” luokiteltavia aineita. Lopulta kyse erilaisten aineiden sääntelyssä onkin ihmisten tekemistä sopimuksista, ei itse aineista. Urheilussa ei saa parantaa ”keinotekoisesti” suorituskykyä ja lääkeaineiden käyttö päihtymyksen saavuttamiseksi on kiellettyä.