Ajan kuumimmat trendit ovat aktiivinen kuoreen vetäytyminen, poistuminen paikalta sekä ulkopuolelta länkyttäminen ja sivusta huutelu.
Koska totuus kuullaan lasten suusta ja nuoruutta jatketaan yhä pidempään, loogisesti myös ikivihreä ”mä en leiki teiän kaa” on levinnyt lasten hiekkalaatikoilta aikuisten hiekkalaatikoille.
Yhä harvempi perinteinen yhteiskunnallinen instituutio joutuu tappelemaan uudistusmielisten radikaalien kanssa. Sen sijaan ongelmana on vähenevä kiinnostus: osallistujien ja varsinkin toivotunlaisten osallistujien (nuoret, fiksut, hyväkuntoiset jne.) puute vaivaa puolueita, kirkkoa, armeijaa, ylioppilaskuntia, järjestö- ja vapaaehtoistoimintaa ja muita jossain mielessä perinteisellä tyylillä hiihtäviä laitoksia.
Vaikuttaa siltä, että emme olekaan ”mullekaikkihetinyt”-sukupolvi vaan ennen kaikkea ”ihansamamullesuksikaa****uun” -sukupolvi.
Sitoutumiskammo on viety yksityiselämästä yhteiskunnalliseen toimintaan. Nuoret ikäluokat eroavat kirkosta, kieltäytyvät aseista (osa hankkiutuu palveluskelvottomaksi), boikotoivat tilaisuuksia, jättävät äänestämättä ja sitten vielä valittavat, kun homma ei toimi.
Kielitaidon ja matkustelun lisääntyessä yhä useampi voi valita myös kotimaansa. Viime kuukausien eduskuntavaaligallupien ja ns. maahanmuuttokeskustelun lomassa olen kuullut useamman yliopisto-opiskelijan suunnittelevan kevytmaanpakoa Eurooppaan. Jos vaikkapa kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ottavat vaaleissa murskavoiton, lisääntyvätkö erot valtiosta? Vai riittäisikö syyksi Päivi Räsäsen päräyttävä esiintyminen television vaalikeskustelussa?
Toivotaan ettei Suomi eroa EU:sta ennen kuin kaikki ehtivät hankkia menolipun. Sillä eihän sitä nyt yksin mistään erota.