Ajatus Puheest

Ku pikkupoika ei saa koota pianosmalleja siks ku isämmiäst postimerkit on kiinnostavampii tai ku aikune sanoo isällee et eihä me ees olla perhe, mehä ollaa firma aletaa olla sellaste asiotte ääres mikkä puristaa mun rintakehää sillai ahdistavammasti. Kaikellasist ikävist perheasiost oli siis kymysys tos Kuninkaan puhe -leffas – mut siis myäs selviintymisest, siit mite sitä voi viheliäsiski perheis pärjää. Sitä ku katteli ni miätti et kui paljo helpompaa tai vaikeempaa on ollu esmes noil Enklanni kuninkaallisil enne tai nyt. Ei niil taida kauhee ehjät perhesiteet olla nykysemminkää. Vaiks mitä se mulle kuuluu enkä mäkää mitekää eritysis väles oo sisaruste kaa.

Stoori oli hyvä enikeis ja kuva oli hauska ja surettava eli siis koskettava.

Oikeesti se rooli oli nii räätälöity Colin Firthille et jos se ikinä voi paremma rooli saa tai tehä ni ihmettelen (vaiksse onki must helveti hyvä näyttelijä). Ja ihmettelen josseise saa tost sitä oskarii kans et kuka sen sit vois saa ja mist roolist. Koska toi oli kyl loistava ja pakahduttava esitys.

Ja seki oli hupasaa et samas kuvas oli entise Ylpeys ja ennakkoluulo -sarja näyttelijöst koossa Darcy, Elisabeth Bennet ja ah nii lipevä Collins. Ainaski, en tsekannu oisko ollu sivurooles viä muitaki.