Karut kuvat

Tänä vua oon ehtiny käydä kattoos kaks iha erinomasta leffaa ja pari vähä heikompaa esitystä. Tai ehkä se eijo pelkästää leffast kii vaa omast sialummaisemast kulloselki hetkel. Kaikki tiätää et otollisel momentil asiat uppoo paremmi. Ja omat lempparikirjakki näyttää vuasie jälkee iha tavallisilt ja noi.

Ne erinomaset kuvat oli Jumalista ja ihmisistä ja Winter's Bone. Ranskalane kuva piänest munkkiluastarist jossaipäi Algeria Atlasvuaristoo ja amerikkalane kuva perheesirpaleest Missouri Ozarkvuaril. Ja molemmat puhu itsas samast asiast: välittämisest ja hualehtimisest. Ja ne on ne mikkä mun sialummaisemas on nykysi ne ainoot tärkeet asiat (koska rahast mä en pysty kiinnostuu ja rakkaus osottautu paskaks). Ja kummassaki leffas se välittämine ja hualehtimine heijastu kauniisti siit väkivalla uhasta mikä oli imeentyny rauhallisiiki hetkii.

Ekas leffas ne munkit välitti ja hualehti siit yhtesöst, siit pikkukaupungist mis ne asu ja siin ehkä keskestä oli se muslimikyläläste ja kristittyje munkkie välillä yhtene usko yhtesee asiaa mitä piti edistää. Tokas kuvas se yhtesö dynamiikka oli iha toisellast ja sen painopistees oli enemmäki yhe yksittäse yksilö pyrkimys pitää perheesä kasassa, saa mahdollisuus ees jonkullasee tulevasuutee. Mut jotai ihmeellise ylespätevää kummaski leffas – vaiks kumpaaki on liki mahdoton samastuu. Tai siis: mun oma maailma eijo ikinä ollu nii rujo.