Liikkeel

Mä mokasin muino inssis. Se on tasa-arvone kahe kapee kadu suara risteys, talot rakennettu nii liki et se iso koulutaunuksekosla piti ajaa pualee välii risteyst enne ku näki et tuleeks oikeelta joku ketä pitää väistää. Yhelt kantilt siihe risteyksee on jyrkkä ylämäki ja siält ku nousi ja koitti varoo niit oikeelt tulevii ni se kosla tapas oikee miälellää sammuu. Siihe keskelle risteyst. Pahemmas tapaukses se halus lähtee valuu takas alamäkee. Ja ku mä inssis tulin siit ylös ja se inssi sano et vasen ni mä tiäsin et tää on se kohta mis karahtaa kiville tai sittei missää. Ja mulloli sil kertaa säkää, oikeelt ei tullu ketää, kosla ei sammunu ja mä käännyn ylivertase kauniisti ja sujuvasti vasempaa – ja juur ku mä avalin kuplapulloi miäles ni mä näin et sen inssi kynä kävi ja mä oivalsin et ei vittu: mä olin jättäny vilkuttamatta!

Saimmä sen korti silti. Inssi räksytti mulle kyl tovi katsastuskonttori pihas siit vilkust ja mulloli liki tippa linssis ja mä päätin et ikinä, ikinä en jätä vilkuttamatta. Enkä oo jättäny. Mä oon iha helveti ylitunnolline vilkuttaja ku seisahdan kaduvvartee tai lähen siit liikkeelle tai vaihdan kaistaa tai palaan ohituksest tai mitä vaa mistton tiäliikennelais ja -asetukses mainittu. Must se on normikamaa. Ja mustton pelottavaa kattoo vallanki isost autost ku näkee korkeemmalt ja kauemmas et millai jokkut päättäväsesti pujottelee (ihmee luattavasesti!) kaistalt toiselle tua ruuhkas, satees, räpiskäs, pimees eikä kertaakaa, ei yht ainoota kertaa vaivaannu ilmottaa niist kaistavvaihtoaikomuksistaa toisille. Voi olla et ne on niit huippukuskei ku osaa – mut entäs ku ne pujahtaa jonku sellase etee ku eijo? Sellase ku on hetkeks herpaantunu ja kattonu vaiks peilii just ku toine ilmaantuuki suaraa etee? Tai ku on ajatellu juur ite vaihtaa sille kaistalle mist se toine sinkaa kylkee?

Joskus on ihmeellist miättii mite piänest asiat on kii ja jos sattuma ois toisellane kaikki vois muuttuu toiseks. Paremmaks tai pahemmaks. Mä en halus olla mukana missää jonku toise kolarisattumas.