On kulunut 50 vuotta siitä, kun YK:n huumausaineyleissopimus (The Single Convention) astui voimaan. Sopimus on edelleen tärkein kansainvälisen huumausainepolitiikan punainen lanka – tai langan lähtöpiste. Siinä luetteloitiin 93 kolme ainetta huumausaineeksi. Huumausaineeksi määriteltiin ”mikä tahansa luetteloissa (…) mainittu luonnonaine tai synteettinen aine.” Näitä aineita olivat muun muassa kannabis, kokalehti, heroiini, kokaiinin, morfiini ja oopium. Maallikkokin huomaa, että farmakologisesti huumausaineeksi määriteltiin ällistyttävän erilaisia tuotteita. Entistä kiinnostavammalta sopimus näyttää, kun esimerkiksi kannabis ja heroiini sijoitettiin ehdottomasti kiellettyjen päihteiden luokkaan.
24 vuotta sopimuksen jälkeen julkaistiin Nils Christien ja Kettil Bruunin klassikkoteos ”Hyvä vihollinen”. Nyt ”Hyvästä vihollisesta” on kulunut 26 vuotta, mutta sen teesit ovat aivan yhtä kantavia kuin julkaisuhetkellä. Mitä meidän tulee siis nähdä 50 vuoden takaa, jotta voimme ymmärtää huumausaineiden yhteiskunnallista paikkaa tänä päivänä?
Päihteiden valikointi: Tärkein vuoden 1961 sopimukseen tulleiden aineiden määrittäjä oli Yhdysvallat. Erityisesti väitettiin, että kannabiksen ja vakavan rikollisuuden välillä oli suora yhteys. Maailman terveysjärjestö teki samana johtopäätelmän ja eräs sen johtohahmoista kirjoitti 1949 seuraavaa: ”aina ikiajoista lähtien marihuana on ollut yhteydessä mielisairauksiin, rikollisuuteen, väkivaltaan ja raakuuksiin”. WHO katsoi, että näistä syistä aine tulee ehdottomasti kieltää. Tärkeää oli myös se, että kannabiksella ei nähty olevan minkäänlaista lääketieteellistä käyttötarkoitusta. Anekdoottina mainittakoon, että amfetamiinia ei kielletty ennen vuotta 1971, sillä vielä vuonna 1961 lääketeollisuus ei suostunut luopumaan siitä. Vasta LSD:n myötä levinnyt paniikki saattoi myös pirin kieltolistalle – tosin löyhemmin rajoituksin kuin esimerkiksi kannabiksen ja kokalehdet. Olennaista on se, että sopimukseen valikoituneita aineita oli ja on edelleen täysin mahdotonta luokitella minkään loogisen, farmakologisen tai terveyshaittojen perusteella – kyse oli rahasta, kansallisista intresseistä, ammattieduista ja valtasuhteista.
Teollisuusmaiden valta-asema: Christie ja Bruun tuumaavat yksikantaan, että kansainvälinen huumekontrolli sopimuksineen on keskittynyt säilyttämään teollisuusvaltioiden edut. Vuoden 1961 sopimusta tehtäessä useat Aasian maat vastustivat kannabiksen kielto vedoten siihen, että ihmiset siirtyvät vaarallisempiin aineisiin, kuten alkoholiin. Suora lainaus ”Hyvästä vihollisesta”: ”Hindut ja arabit voivat sanoa mitä haluavat: kannabis kielletään täysin – ja alkoholi jatkaa teollisuusmaissa voittokulkuaan”. Taustalla jyräsi Yhdysvaltojen taloudellinen tuki YK:lle ja sen poliittinen voima. Yhdysvallat saneli myös YK:n yleis- ja erityisavustusten jaon muihin maihin. Maanviljelijöiden tuli vaihtaa koka kahviin ja unikko teehen, mikäli halusi saada kansainvälistä tukea. Usea maa protestoi sisäisiin asioihinsa puuttumista, mutta mikään ei auttanut.
Markkinoiden sääntelystä ihmisten sääntelyyn: Valtioiden sääntelystä siirryttiin käyttäytymisen sääntelyyn. Oopiumsota 1800-luvun lopulla oli ollut kauppasota, 1900-luvun alkupuolen toimet kohdistettiin tuotantoon ja kauppaan sekä kansallisten talousintressien suojeluun. Mutta vuoden 1961 huumesodan käynnistymisen jälkeen kääntyi huomio käyttäjiin. Aluksi laittoman kaupan toimijoihin, mutta vuonna 1972 tuli YK:lta uusi määritys: kaupasta rankaisemisen lisäksi suositeltiin käytöstä rankaisemista ja ”käyttäjän alistumista hoitoon, koulutukseen, jälkihoitoon ja kuntoutukseen ja että hänet on sosiaalistettava uudelleen”.
Vuonna 1961 siis käynnistyi maailman laajuinen sota, jossa viholliset määritti Yhdysvallat. Kuulostaa kovin tutulta myös muissakin yhteyksissä. Tätä sotaa on käyty länsimaissa 50 vuotta ja tappiota tulee toinen toisensa perään, sodan hinta on käsittämättömän massiivinen ja kukaan ei edes muista miksi ja mistä sota alkoi. Mutta sota vain jatkuu ja jatkuu, eikä kukaan vakavissaan pohdi keinoja rauhan saavuttamiseksi.
”Yhteiskunnassa on paljon pahaa. Kaikista ongelmista ei voi olla huolissaan yhtä paljon, voimat eivät riitä. On valittava. Näin on myös kansojen kesken. Imperialistinen valtio ei julista mielellään sotaa kaikkia vastaa yhdellä kertaa, vaan valitsee pääviholliset, mieluiten yhden kerrallaan. Tämä pätee myös sosiaalisiin ongelmiin. Sosiaalista suuttumusta, välttämätöntä muutosvoimaa ei saada aikaan jos kaikki otetaan puheeksi samanaikaisesti. Sosiaalisia ongelmia on käsiteltävä säästeliäästi. Monet sopivat, mutta vain harva voi tulla valituksi.” (Christie & Bruun 1985, 60.)
Huumeet, hyvä vihollinen aina vuodesta 1961!