Esikoulussa sanottiin, että sitten kun menette kouluun, alkaa oikea opiskelu. Ala-asteella (nyk. alakoulu) kurinpalautuksessa sanottiin, että yläasteella (nyk. yläkoulu) on oikeasti vaikeaa, ja sitä varten pitää ”ihan oikeesti” osata tämä ja tämä asia. Yläkoulussa uhkailtiin lukion vaativuudella.
Näistä moni pelottelu osoittautui täysin katteettomaksi. Niillä, jotka ovat tottuneet hoitamaan hommansa, numerot helposti nousevat yläkouluaikana. Esikoulussa saattoi vielä saada henkilökohtaisia tehtäviä, ja miksei myöhemminkin, mutta nykykoulujen isoissa ja levottomissa ryhmissä onnistunut eriyttäminen vaatii opettajilta taikavoimia.
Tiettävästi vain lukio on lunastanut kaikki lupaukset. Siellä saa opiskella sydämensä kyllyydestä, ilman että todistuksessa on liian helposti suora rivi kymppejä. Niilläkin, jotka ovat tottuneet tekemään läksynsä, numerot saattavat laskea jonkin verran.
Vaan mitä tapahtuu sen jälkeen?
Vaikka yliopisto-opiskelu on useimmille melko vaativaa, se ei kuitenkaan estä sitä, että joskus yliopistossa opiskeltavat asiat ovat – tai ne esitään niin hitaasti että niistä tulee – esikoulutasoisia. Osa opettajista on nimittäin melko lailla vieraantunut sisääntulevien opiskelijoiden osaamistasosta, ja arvio saattaa heittää miten paljon tahansa, mihin suuntaan tahansa.
Norsunluutornissa käsittämättömiä mumisevan professorin klisettä täydentää uusi laji, Kai-ken rautalangasta vääntävä lehtori, joka ei muista, että yliopistoissa opiskelevat tasaisen massan lisäksi melkein kaikki Suomen hikarit, kirkkaimmat älypäät ja lahjakkaimmat lusmuilijat.
Kuka kehtaa sanoa luennolla ääneen, että tempon voi kymmenkertaistaa?