Vuosi oli 1988, kun lampsin elokuisena aamuna kohti Itäkeskuksen lukiota – ensimmäinen päivä lukiolaisena siinsi edessä. Pistin oikein reteesti tupakaksi alamäessä joka johtaa koululle, sillä tupakka oli sen ajan tapa erottautua jonkinlaisena kvasi-pahiksena. Kaikki kovat jätkät ja mimmit polttivat. Olin minäkin satunnaisesti tuprutellut jo ennen tuota päivää, mutta sinä päivänä päätin aloittaa tupakoinnin. Ajatus sinetöityi ensimmäisen lukiopäivän kuluessa, kun koulun kulmalla olleelle tupakkapaikalle kerääntyvät röökaamaan lähes kaikki kaverini, sekä koulun uusista oppilaista viileimmän oloinen porukka.
Aika oli toinen, tupakan ostoikäraja 16 vuotta ja muutoinkin terveysintoilu oli paljon nykyistä laimeampaa. Joka välitunti noin neljännes luokkatovereistani kokoontui tupakkapaikalle, eikä siihen tuolloin juuri puututtu – olimmehan monet laillisessa iässä röökaamaan. Tuolloin minulle syntyi sekä riippuvuus nikotiiniin että tapa polttaa. Sillä polulla kuljen edelleen 23 vuotta myöhemmin.
Olen pitänyt kaksi tupakkalakkoa, vuosina 1998 ja 1999. Molemmat olivat tosiaan taukoja polttamisessa, sillä tuolloin halusin treenata itseni kesän futiskautta varten kovaan iskuun. Korvasin tupakan tuolloin juoksemalla intensiivisen lenkin aamulla ja illalla. Välillä juoksin myös päivällä, jos vierotusoireet nikotiinista olivat liian ilkeät. Noilla kerroilla ja muutaman muun lyhyen tupakkilakon aikana olen huomannut, että parannus hapenottokyvyssä on merkittävä jo muutaman viikon jälkeen, tai ainakin kokemus siitä että ilma kiertää paremmin. Ilmeisistä koetuista hyödyistä huolimatta olen lopettanut molemmat lakot kesän korvalla. Viimeisen reilun 10 vuoden aikana en ole lakkoja pitänyt, vaikka välillä olenkin vähentänyt polttamista käyttämällä nuuskaa korvaushoitona. Metodi, jonka avulla tutkimusten mukaan 2000-luvun alussa yli 5 prosenttia tupakoijista pääsi Ruotsissa eroon röökistä.
Ystäväni ja eräs akateeminen mentorini Juha Partanen kirjoitti Yhteiskuntapolitiikka lehdessä vuonna 2002 omasta sikarin poltostaan seuraavasti:
”Makuelämyksen ja aivojeni kaipaaman nikotiinin lisäksi tupakointi tarjoaa muitakin iloja. Olen oppinut nauttimaan savun estetiikasta. Savu tekee näkyväksi hengityksen, jokaisen elävän olennon perustoiminnan. Kun poltan, tulen tietoiseksi siitä, että hengitän, olen elossa. Puhallan savun suustani, hengitykseni aaltoilee ympärilläni, muotoutuu kuulaiksi pilviksi ja taipuisiksi köynnöksiksi, keijujen kiharoiksi; puhaltamani savu ja suoraan sikarista lähtevä sinertävämpi savu kietoutuvat toisiinsa ja kohoavat kohti korkeutta. Puristan huuleni kevyesti yhteen, muovaan pieniä savurenkaita, jotka hitaasti hajoavat. Savu on aineista haurain. Keveydessään ja aineettomuudessaan, arvaamattomissa liikkeissään se on mielikuvieni ja haaveitteni kaltainen.”
En omaa yhtä kaunokielistä kynää kuin Juha, mutta hän tiivistää elegantisti tupakoinnin estetiikan. Ikävä kyllä tuo estetiikka ja tietty hedonistinen nautinto ovat ainoita positiivisia asioita, joita tupakoinnista löytyy. Vuonna 2008 käydessäni maksimikuntotestissä, oli hapenottokykyni tasolla erinomainen – sykkeen olleessa yli 190, saivat keuhkoni vielä lisävääntöä hapenottoon. Mittaajan tuomio oli kuitenkin tyly: olet juuri siinä iässä, että kohta tupakka olkaa tosissaan painamaan näitä tuloksia alaspäin – jos haluat säilyä lähelläkään nykykuntoa, lopeta.
Tunnen erittäin hyvin tupakan yksilölliset ja kansanterveydelliset haitat. Ystäväni ja kollegani Tommi Hoikkala irvailee minun olevan terveystajuton, muun muassa koska tupakoin – (enkä syö hänestä riittävästi raastetta ja salaattia). Faija taas kuittailee toistuvasti hajuhaitoista, kun heillä käyn kylässä. Sosiaalinen paine on tärkeä elementti, mutta tupakka on liian henkilökohtainen asia lopetettavaksi sen vuoksi. Kyse on tavasta, tottumuksesta ja rituaalista, joka on kiertynyt osaksi elämänhistoriaani.
Sukupolveni nuoruuden eetosta kuvaavat hyvin Rollarien sanat “Well he can’t be a man ’cause he doesn’t smoke”. Kun nyt kelaan takaisin tuohon elokuiseen aamuun vuonna 1988, jolloin kaivoin sinisen Belmont-askin taskustani, en varmaan tekisi mitään toisin, sillä tupakka toi tuolloin merkittävää sosiaalista pääomaa. Mutta pohtiessani muuten omaa tupakointiuraani, tunnustan sen olevan elämäni epärationaalisinta ja typerintä aluetta. Sen ajatteleminenkin jo korpeaa!
Ensi vuonna, toukokuussa, täytän tasavuosia. Olen salaa ajatellut tuolloin lopettavani. Jotain olennaista tupakan fyysisestä ja psyykkisestä koukuttavuudesta kertoo, että tällaistakin asiaa pitää ajatella salaa. Ihmismieli – on se kyllä kummallinen apparaatti.