Satunnasii säteit harmaudes

Kirjotin taanno mite yks näöltä tuttu sälli on selkeesti tehny elämääsä muutokse ja kutistunu pualee. No, tänää mä näin sen taas siä syättöläs. Eka kertaa ikinä sil oli daami siä. Se hyysäs sitä hyvi ja se donna tuntu oleva helveti puhelias, sitä mä en nähny niikää mut mä näin sen sälli. Jos se ei näyttäny onnelliselle ni ainaski se näytti iloselle ja tyytyväselle. Mä miätin oliks se donna syy vai seuraus siin elämämmuutokses. Niil oli selkeesti kiva lunssi ja siit pöydäst lähti hyvät fiilarit ympärille.

Ihme kyl se ei vituttanu mua yhtää. Mä olin hyvilläni sen tyypi pualest. Ehkä se oli vaa realiaa? Elokuvii mä en kestä enää: mä en jaksa häpi endei ja mä en kestä surullisii loppui yhtää paremmi. Äksönfilmeist mä taas enno ikinä ollu kiinnostunu. Mä en kestä enää myäskää musiikkii mis on sanat: niis enimmite kuiteski vatvotaa jotai helveti parisuhdejuttuu. Vittu. Ja vaiks ei olis sanoikaa ni sit ne tihkuu muute jotai helveti romantiikkaa niiku vaiks joku Coltrane foni tai vaiks Prokofjevi Romeo ja Julia. Enkä mä kestä kirjoi mis on intiimei suhteit: dekkareit viä joteki jaksaa lukee jossei niis oo jotai romanttist kuvioo ympättynä.

Mä oon siis lakannu jaksaast tätä maailmaa. Painan duunii pakolliset tunnit ja rääkkään sit lihaksii ja koitan olla ajattelematta niiku yhtää mitää. Merkitystä eijo. Elämää eijo. Niiku istus helvetimmoises salis mis on petonilattia eikä mitää muuta ku harmaat seinät jossai kaukana, ehkä. Eikä missää näy ovee.

Kirjoitettaessa soi Bonnie Tyler: It's a Heartache