Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on hyväksyntä.

Hylätyksi tuleminen - Miellyttäjän maaperällä.

Kaikki ei välttämättä läheskään aina ole sitä miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa.
Kaikki ei välttämättä läheskään aina ole sitä miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa.

Hylätyksi tuleminen. Tila, jossa ihminen kokee ettei kelpaa sellaisena kuin aidoimmillaan on.

Kun tuo tapahtuu varhaisessa lapsuudessa, puhumattakaan siitä että se tapahtuu lukemattomia kertoja, lapsi oppii muovaamaan itseään ja omaa persoonaansa kelvatakseen.

Huono puoli tuossa on lopullaan se, että riittävän monesti kun lapsi muovautuu, hän lopulta tulee kadottaneeksi kosketuksen aitoon minuuteensa. Siis siihen osaan itsessään, joka hänelle syntymälahjana on annettu.

Näin kävi minun lapsuudessani ja vasta nyt olen sen todellisuuden edessä, että olen loputtoman kyllästynyt mukautumaan ja muovautumaan ihmisenä, kelvatakseni.

Kiitos lapsuuteni, olen nyt reilun vuosikymmenen ruopannut maastoa, josta olen versonut, löytäen loputtoman määrän erilaisia vääristymiä ja yksi toisensa jälkeen yrittänyt noita vääristymiä oikoa.

Tässä tulee seuraava. Hylätyksi tulemisen pelon luoma harha omasta riittämättömyydestä.

Kun pieni lapsi kokee konkreettisesti tulleensa hylätyksi, häneen iskostuu ajatus omasta riittämättömyydestä. Kun sitten tuo lapsi varttuu aikuiseksi, hänestä kasvaa äärettömän kiltti ja avulias ihminen, jolle kaikkien muiden toiveet menevät omien edelle.

Haastavaa tässä lähinnä se, että mitä enemmän ihmisiä elämässäni on, sitä raskaampaa tuo kaikille kelpaaminen lopullaan on. Kunnes toteaa olevansa kohdassa, jossa ei yksinkertaisesti enää vain jaksa välittää. Kohdassa jossa toteaa yksiselitteisesti se, että mikäli en tällaisenaan kelpaa, niin olkoon. Ennemmin olen vaikka yksin, kuin se että yritän kelvata tai riittää enää kenellekään.

Hassua tässä kaikessa nyt ajatellen on kuitenkin se, ettei välttämättä kovinkaan moni elämässäni vaikuttava ihminen lopulta odota minulta juurikaan mitään. Heille riitän todennäköisesti juurikin sellaisena kuin tällähetkellä olen. Tämä kaikki kelpaamattomuus kun kumpuaa sisimmästäni. Siis sieltä, missä tähän kaikkeen riittämättömyyteen on olemassa alkulähde ja vapautus.

En vain aina hetkittäin tahdo jaksaa muistaa sitä, että mikäli minussa herää jokin tunne, ei se ollensakaan ole lähtöisin muista ihmisistä, vaan minusta itsestäni. Minun tunteista. Kun sitten parkkeeraan paikoilleni tarkistaakseni taustapeilistä, että mitähän kohtaa menneessä tämä tämän päivän tapahtuma oikeasti koskettaa, saatan saada kiinni tämänpäiväisen tunteen alkulähteestä ja kun tuon alkuperäisen tilanteen, tapahtuman ja tunteen saan kohdatuksi, oma oleminen helpottaa hetimmiten.

Minulla vaan on aina ja kaikessa pitänyt mennä perse edellä puuhun, niin tässäkin asiassa. Mikään muutos minussa ei ota tapahtuakseen, ennen kuin viimeinenkin piilopaikka asian kohtaamisen välttämiseksi on koluttu. Jotenkin minusta juuri nyt tuntuu siltä, että tuo viimeinen piilo on nyt katsottu ja on vihdoinkin aika kohdata itsessään tuo riittämättömyyden kokemus. Minulla kun juuri tuo kyseinen kokemus aiheuttaa automaation, jossa asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen ja lopulta en enää itsekään ole selvillä siitä mikä se ensimmäinen asia lopullaan edes oli.

Nyt miettien tuo automaatio etenee seuraavasti. Kun pelkään etten omana itsenä riitä, alan myötäillä ja mukailla ihmisiä, miellyttämisestä puhumattakaan. Hylätyksi tulemisen pelon ajamana pokkuroin yhtäälle, pyllistäen toisaalle, samalla yrittäen sekä yhtäällä että toisaalle olla parhaimmillani. Lopulta seoten omaan nokkeluuteeni, ollen totaalisen umpisolmussa.

No millätavoin tuo automaatio sitten puretaan? Katkaistaanko punainen vaiko vihreä johto? Ehei! Tässä pommissa kun ei ole johtoja ollensakkaan. Tässä ainoa sytytin on oma menneisyyteni ja sen kokemukset. Kun sitten noita yksi kerrallaan puran, pommin räjähtäminen lykkääntyy hetken kerrallaan myöhemmäksi. Juuri nyt se mitä voin tuon pommin purkamiseen tehdä, on suostua elämään hetki kerrallaan omana itsenä. Ilman että muovaudun tai saati mukaudun mihinkään suuntaan. Olkoonkin että tuo omana itsenä eläminen aktivoi suunnattoman pelon juurikin hylätyksi tulemisesta. Mutta entä jos joku ei minua tällaisenaan hyväksyisi? Mitä sitten. En nimittäin enää jaksa maksaa sitä kallista hintaa minkä tuosta hyväksytyksi tulemisesta olen maksanut. Puhumattakaan siitä että käteinen jolla tuon maksun olen tähän saakka suorittanut, on ollut väärennettyä. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Elämä omana itsenä voi olla haaste. Mutta toisaalta haasteet ovat juuri niitä, mistä läpi elämän olen syttynyt parhaimmilleni.

Tässä olen. Tällaisenaan. Ota tai jätä.


Vääränlainen vastuu.

Kun katsoessani jotain kaunista, sisimpäni itkee, on aika pysähtyä tarkistamaan miksi sisimpäni suree.
Kun katsoessani jotain kaunista, sisimpäni itkee, on aika pysähtyä tarkistamaan miksi sisimpäni suree.

Olen mestari pakenemaan omia todellisia tunteita. Silloinkin, kun kaikin voimin yritän niitä kohdata. Ongelma tuossakin kulminoituu liialliseen yrittämiseen.

Elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua. Lukuunottamatta niitä ohikiitäviä hetkiä, joissa olen kyennyt irroittamaan otteeni hallinnan harhasta, luottaen itse elämään.

Viimeaikoina olen kokenut suunnatonta voimattomuutta asioissa. Juuri tuon voimattomuuden ohjaamana pyrkien hellittämään. Mutta, ongelma on liiallinen yrittäminen. Aito hellittäminen kun ei ole suorite. Se on tila, jossa ihminen lepää, vaikka samalla tekisikin jotakin.

Miksi sitten yrittää, eikä hellitä? Taustalta omalla kohdallani on paikannettavissa suunnaton pelko. Pelko siitä, mitä tapahtuu, jos en hallitsekaan elämääni. Järjellä miettien tässä on yksi elämäni suurin paradoksi. Kuvitelma siitä että muka hallitsisin elämää. Siis sitä, joka ei vain suostu hallittavaksi. Silti kuvittelen että tekemällä ja toimimalla tietyllä tavoin, asiat pysyvät järjestyksessä. Vaikka eihän näin todellisuudessa ole. Asiat menevät juuri niinkuin ovat mennäkseen, riippumatta siitä mitä teen tai miten toimin.

Yksi itseäni suunnattomasti kuormittava tekijä on vääränlainen vastuu. Kuvittelen nimittäin olevani vastuussa hetkittäin koko maailmasta. Ajatuksena hullu, mutta ihmiselle, joka lapsuudessa oppi ottamaan liiaksi vastuuta, tämä on vain yksi itselle haitallinen ajatus- ja toimintamalli, joka kytkeytyy päälle kuin automaattisesti ja joka on juurtunut syvälle selkäytimeen, josta sen irroittaminen on kokolailla aikaavievä tehtävä.

No millä tavoin tuo vastuunotto elämässäni näkyy. Ei suoranaisesti mitenkään selvästi tai selkeästi. Kyse ei siis sinällään ole niinkään siitä, että se tarkoittaisi esimerkiksi toisen ihmisen puolesta asioiden tekemistä. Enemmänkin niin, että sisimmässäni kannan niitäkin asioita ja tunteita, suhteessa toisiin ihmisiin, joista välttämättä edes tuo toinen ihminen ei ole tietoinen. Lisäksi yksi itselle haitallinen, lapsuudessa opittu malli on toisten tunteiden kontrollointi.

Käytännössä tarkoittaen esimerkiksi sitä, että osaan aistia ihmisistä sen mitä kenellekin kestää sanoa ja mitä ei. Jättämällä esimerkiksi sanomatta jotakin, kontrolloin tuon toisen ihmisen tunteita ja sitä kuinka tuon ihmisen kanssa vuorovaikutus sujuu. Tuostakin yhtälöstä paikannan kaksi yhteistä nimittäjää, suunnattoman pelon alkulähteeksi. Isäni vihan ilmaisu lapsuudessa ja äitini lähestulkoon reagoimattomuus kyseisissä tilanteissa. Kun isäni sai raivarin, eikä äitini reagoinut tuossa tilanteessa mitenkään, opin ottamaan vastuun isäni tunteista. Samalla oppien aistimaan sen millä tavalla toimien ja mitä jättäen sanomatta, isäni pysyi pääpiirteittäin rauhallisena.

Nyt kun lapsuudesta on tultu kolme vuosikymmentä eteenpäin, paikallistan omassa itsessä tuon saman, itselle haitallisen mallin, lähestulkoon kaikissa ihmissuhteissani. En nimittäin edelleenkään kestä sitä, jos joku hermostuu minun sanomisista tai tekemisistäni. Sen vuoksi varsinkin väsyneenä ollessa, unohdan sen aitona itsenä elämisen ja alan pelailla ihmisten kanssa. Suurin haitta kaikessa se, että tuo ihmisten tunteilla pelaaminen vain kuormittaa itseäni yhä enemmän.

Luin eilen illalle kirjaa uhrina elämisestä ja siinä itseäni puhutteli se, etten ole vieläkään oppinut terveellä tavalla ilmaisemaan vihaa. Siis sellaista, jolla ihminen määrittelee rajansa. Ei:n sanominen onnistuu jo hetkittäin ilman väärää syyllisyyttä, mutta yhä edelleen ihmiset liiaksi kävelevät tietyissä tilanteissa ylitseni. Tiedostaessani tänään sen, etten ole kynnysmatto, eikä kukaan toinen tule minua lattialta nostamaan, ymmärrän omalla kohdallani oman vastuuni asioissa. Huvittavaa lähinnä se, että opettelussa on vielä tuon samaisen vastuun ymmärtäminen toisen ihmisen kohdalla. Siis sen, että myös tuon toisen ihmisen vastuulla on se, jääkö hän makaakaan lattialle, ihmetellen kengän kuvia kasvoillaan, vai nouseeko ennemmin ylös. Vastuu kun lopulta on hänen, ei minun.

Lopuksi totean vielä sen, että tätä kirjoittaessa ymmärsin sen, että tuo tunteiden manipulointi suhteessa toisiin ihmisiin, on sitä, että pelkään yhä edelleen, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Asia joka peilautuu toisista ihmisistä takaisin itseeni, kysymyksenä, miksen edelleenkään kykene hyväksymään itse itseäni, tällaisenaan?


Rakkautta - sellaisena kuin minä sen käsitän.

Kun järki ei kykene selittämään, sydän ottaa vasta ensiaskeleitaan.
Kun järki ei kykene selittämään, sydän ottaa vasta ensiaskeleitaan.

Rakkaus, mitä se on? Siinä varmasti kysymys jonka äärelle meistä jokainen joskus pysähtyy. Kuten minä tälle aamua.

Kuten moni kirjoituksiani vähänkään lukenut tietää, olen saanut elämässäni kulkea varsin mielenkiintoisen matkan. Matkan, minkä aikana myös sellaiset tapahtumat, joita yleensä ihmiselämässä koetaan traumatisoivina, ovat myös ajan myöten muovautuneet tapahtumiksi, joiden taustalta on löydettävissä Rakkaus.

Kun ihminen menettää läheisensä itsemurhan kautta, tuntuu ensin ajateltuna ettei tuollaisessa tapahtumassa voi olla mitään rakkaudellista. Itse isäni ja parhaan ystäväni samalla tavoin menettäneenä koen asian tänään toisin. Kyse on lähinnä järjellisen ymmärtämisen sijaan hyväksymisestä. Molemmat menetykset tapahtuessaan kouraisivat minua todella syvältä. Ainaisena järkeistäjänä ajoin itseni hulluuden partaalle, kysellen miksi. Yrittäen löytää lähes epätoivon vimmalla syitä tapahtuneeseen. Tässä tullaan juuri yhteen suurimmista esteistä mitä itselläni hyväksymisen suhteen elämässä on ollut, eli jatkuva järkeily.

Tänään ymmärrän tuon järkeilyn olleen epätoivoinen yritys hallita hallitsematonta. Elämää ja sen tapahtumia.

Lukemattoman monet kerrat olen elämässäni tippunut polvilleni sen edessä. Yleensä tuo on tapahtunut silloin, kun järki ei enää kykene selittämään tapahtunutta. Aina ja joka kerta, tuon polvilleen tippumisen seurauksena on lopulta ollut hyväksyminen. Se hetki kun totean itselleni, et voi ymmärtää tätä kaikkea, miksi siis edes yrität. Tuon toteamuksen jälkeen, yleensä vasta viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia myöhemmin huomaan kokevani sydämessäni rauhan tuon tapahtuneen osalta. Tätä puhtaimmillaan kohdallani on hyväksyminen.

Hyväksyminen. Prosessi, joka edellyttää minulta nöyryyttä myöntää oma rajallisuuteni. Raadollisuuteni ihmisenä. Mutta kun minä haluan tietää! Ymmärtää! Kontrolloida! Hallita! Minä haluan!

Vasta loputtoman monien nöyryytysten jälkeen olen tullut hyväksymään myös sen etten voi hallita, saati kontrolloida edes tuota hyväksymistä. Puhumattakaan siitä että voisin suorittaa sen. Se tapahtuu kuin itsestään, kun sen aika on. Minun sinällään vaatimaton tehtäväni, oma osuuteni asioissa, on suostua puhumaan kokemastani. Kirjoittamaan niistä ja tällä tavoin kerta toisensa jälkeen suostua kohtaamaan oma rikkinäisyyteni ihmisenä. Vasta kun kaikki tapahtumaan liittyneet tunteet ovat saaneet tilaa tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, vapauttava hyväksyminen tapahtuu. Kuin itsestään.

Kirjoitin muutama vuosi sitten muutamia sanoja rakkaudesta. Siten kuin tuon asian tuolloin olin saanut kohdallani kokea. Vapautuksen, jota ei voi, eikä toisaalta tarvikaan yrittää selittää sanoin. Järkeistäen. Vaan se pitää itse kokea.

Joku kutsuu sitä uskoon tuloksi. Toinen hurahtamiseksi. Kolmannen kirotessa minun parahtaneen piloille. Jokaisella näistä, kuten myös minulla on oikeus mielipiteeseeni. Tärkeintä tässäkin, kuten kaikessa on tuo samainen prosessi. Eli hyväksyminen.

Minulle Rakkaus tänään on pelkistettynä universaalia voimaa. Voimaa kohdata elämä ja sen ihmiset sellaisena kuin ne minulle tänään näyttäytyvät. Pääsääntöisesti kykenen kohtaamaan jo yhdeksän ihmistä kymmenestä rakkaudellisesti hyväksyen. Tuo yksi joukossa, on hänkin tämän hetken matkaani, rakkaudella räätälöity sanomaan ja tekemään juuri sen, mitä tässä hetkessä tarvitsen, kasvaakseni taas hieman tässä prosessissa. Tietysti kaiken hyvän lähtökohta, edellytys, on se että suostun tuon toisen ihmisen sijaan tarkastelemaan itseäni. Sitä mikä kohta minussa itsessäni aktivoituu, tuon ihmisen herättäessä minussa tuon tietyn tunteen.

Likipitäen jokaisessa ikävässä tunteessa, jonka joku toinen ihminen minussa herättää, on taustalta paikannettavissa pelko. Ei heti, eikä kenties päällimmäisenä. Mutta hieman pintaa raapien, lähestulkoot poikkeuksetta.

Mitä Rakkaus minulle sitten on. Rakkaus on yksinkertaistetulla pelkotettynä tila, jossa ei ole sijaa pelolle. Voima jonka varassa eläessäni kaikella ja kaikilla on tämän hetken elämässä paikkansa ja tarkoituksensa. Minulle Rakkaus siis aidoimmillaan on sitä kun kykenen katsomaan toista ihmistä lempeän ymmärtävästi, myös silloin kun näen hänessä oman rikkinäisyyteni.

Yksinkertaisesti. Rakkaus on.


Huono ihminen?

Rauhan ranta. Seesteisyyden syli.
Rauhan ranta. Seesteisyyden syli.

Olen monena aamuna käyttänyt lapsiani uimassa. Tuossa rannalla istuessani, katsellessani lasteni riemua, pysähdyn miettimään elämääni. Taas kerran kun olen onnistunut omilla valinnoillani sotkemaan elämääni sekä ihmissuhteita, olen oikeasti miettinyt sitä olenko huono ihminen, vai onko vain elämäni tarkoitus tässä hetkessä se, että kuin tahtomattani ajaudun tämänkaltaisiin tilanteisiin elämässäni.

Tuntuu surulliselta miettiä elämää taaksepäin siten, että tämä kuvio on liiankin tuttua. Olen loputtoman monet kerrat onnistunut sotkemaan elämäni ja siinä samalla loukannut loputtoman montaa ihmistä. Toisaalta osaan katsoa jo omakohtaista taivallustani siten, että jokainen kuoppa polullani on tarkoitukseltaan hyvä ja opettavainen, aina siis kun olen valmis tuon opin vain vastaanottamaan. Toisaalta olen jo tovin pyrkinyt elämään siten, ettei jokaista kuoppaa tarvitse koluta pohjia myöten, eikä jokaiseen kiveen olisi tarkoitus kompastua. Silti tuntuu pahalle todeta, että taas kerran ollaan käytynä yksi tällainen kuoppa, joskin tässä hetkessä vaatteista tomua pois pyyhkien.

Oppia ikä kaikki, sanotaan. Eikä siinä, olen valmis jatkuvasti ihmisenä kasvamaan, mutta miksi hitossa siinä samalla pitää toisia ihmisiä satuttaa. Ehkä se sitten kuuluu osaksi heidän matkaansa. En tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että taas kerran kaikki kävi sen verran kipeätä, etten aivan heti usko samaan monttuun tippuvani. Toisaalta on kyllä niin, että aina sitä mukaan kun yhdestä kuopasta olen selvinnyt, jo kohta seuraavan reunalla tepastelen. No hyväksymisestä kaikki hyvä saa alkunsa, joten tässä samaan hengenvetoon totean sen että sikäli kun minulla on vielä matkallani tarve enempi kolhiintua, jokaisesta kolhusta hieman enemmän nöyränä matkaani jatkaen, niin siinä tapauksessa totean rauhallisen hyväksyvänä elämälle vain, että bring it on!

Ei vaiskaan, kyllä minä nyt todella yritän olla yrittämättä yhtään mitään. Tyytyen mahdollisimman tavalliseen, rauhalliseen ja vaikka tarvittaessa harmaaseen arkeen. Tämä värikyllästetty elämä kun alkaa kohdallani vaatimaan jo veronsa. Liian monta olen satuttanut. Liian monasti anteeksi pyytäen. Jos jo kohta omaa olemassa oloanikin. Enää en jaksa.

Nyt sen sijaan pyrin keskittämään taas kerran kaiken sen tuhoavan energian hyvään. Kohdallani se merkitsee yksinkertaisuudessaan vain sitä, että luovun omista itsekkäistä vaatimuksistani suhteessa elämään, pyrkien vain elämään päivän läpi, jokaisesta henkäyksestä nauttien. Loppu sujuu nimittäin suhteellisen itsestään. Addiktoituvalle ihmiselle tämäkin voi olla jokin ihmeellinen koukku, mutta sen aika näyttäköön.

Elää ja antaa elää. Kas siinä varsin käypä teesi tähän päivään. Annetaan siis hyvän kiertää.