Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset huhtikuulta 2018.

Pelosta vapauteen - Yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen.  3

Kun vanhat, haitalliset ajatus- ja toimintamallit murtuu, jotain uutta hyödyllistä pääsee syntymään.
Kun vanhat, haitalliset ajatus- ja toimintamallit murtuu, jotain uutta hyödyllistä pääsee syntymään.

Elämässä ei ole olemassa sattumaa, näin uskon. Sensijaan kaikella on jokin tarkoituksensa. Se millätavalla olen kasvanut tähän ajattelutapaan, tulee ilmi seuraavassa.

Kasvoin aikanaan elämään pelosta käsin. Pidin jokaista ihmistä tavalla tahi toisella uhkana itselleni. Peläten ja varoen koskaan paljastamasta todellista, aitoa itseä kenellekään. Olihan siinä vaarana se, että kuten niin loputtoman monet kerrat aiemmin, luottamukseni petettäisiin ja sitä käytettäisiin minua vastaan. Häpäisten, ilkkuen ja kiusaten minua siitä millätavalla mistäkin ajattelen.

Päädyin lopulta totaaliseen yksinäisyyteen. Yksinäisyys, joka jossain kohtaa oli minulle turvapaikka maailman pahuutta vastaan, kääntyikin lopulta minua itseäni vastaan. Raskainta tuossa yksinäisyydessä kun oli se, että oli ihan liian paljon aikaa pyöriä omissa enempi vähempi pelonsekaisissa ajatuksissani. Kun toisaalta ei ollut ketään kenelle noita ajatuksiaan olisi avannut, saaden siten peilausta niiden kipeyteen. Ei siis ihme että lopulta jo pelkästään nuo ajatukset sairastuttivat minut.

Silti, tänään ymmärrän, että sattuman sijaan tällä kaikella oli elämässäni tarkoitus. Ohjasihan tuo kaikki suunnaton pelko ja yksinäisyys minut elämässäni hetkeen, missä en vain yksinkertaisesti enää jaksanut taistella mitään, saati ketään vastaan.

Tuo hetki oli elämäni synkin ja yksinäisin. Totaalinen pimeys sisälläni koin vajoavani polvilleni elämäni edessä. Myöntäen tappioni. Ymmärtäen tuossa hetkessä sen että minun oli syystä tahi toisesta tarkoitus taistella viimeiseen hengenvetooni saakka, ymmärtääkseni vasta silloin sen, että lopulta kaikki taistelu on turhaa. Tuosta totaalisen synkästä hetkestä sai alkunsa matka, joka hitaasti mutta sitäkin varmemmin on ohjannut minut rakkaudellisesti pois pimeydestä, peloista sekä yksinäisyydestä. Yhteisöllisyyteen, vapauteen ja elämään tätä elämää pyrkien omalta osaltani kaiken kokemani kautta tuomaan pieni valonsäde niille ihmisille, jotka vielä tänään syystä tahi toisesta tuota samankaltaista pimeyden täyttämää taistelua elämässään käyvät.

Tuo minun sysimusta hetkeni elämässä kuvaa sekä sitä täydellistä epätoivoa että myös tuonhetkistä ’Minulle kaikki heti’-ajatusmaailmaani varsin yksiselitteisesti. Olin tuohon aikaan juuri raitistunut, todella itsetuhoisesta sekakäyttöhelvetistäni. Juuri hetkeä aiemmin haudaten isäni joka lopulta meni päihteisiin. Tapahtuma, jossa kulminoitui oma voimattomuuteni elämään, ihmisiin ja kaikkeen jota omalla järkeilylläni aiemmin olin kuvitellut jollain hassulla tavalla hallitsevani.

Tuohon hetkeen elin totaalisen ateistista ajatusmaailmaa. Tämäkin johtuen lähinnä suunnattomasta pelosta erilaisia uskontoja kohtaan. Minun kohdallani suunnaton tuska olikin lopulta se pelastus. Sillä tuo sanoinkuvaamaton epätoivo sai minut vajoamaan kirjaimellisesti polvilleni ja rukoilemaan jotakin tahoa jossakin. Tuon hetken ajatuksena se, että kun omassa mahtavuudessani suostun myöntämään tappioni, tulee samalla nanosekunnilla ukkosenjyrähdys ja salama, jonka jytinän saattelemana parahdan uskoon, joka silmänräpäyksessä muuttaa kaiken hyväksi. Siis juuri samainen ajatusmalli jolla aiemmin liki kaksi vuosikymmentä olin päihteillä hallinnut omaa tunnemaailmaani. Muuttaen sen täydellisestä epätoivosta euforiaksi hetkessä. Vaan toisimpa kävi. En hurahtanut. Sain sensijaan jotain paljon parempaa. Konkreettisempaa. Sain kasvaa hitaasti, mutta sitäkin varmemmin, pakenemisen sijaan kasvaa kohtaamaan elämää pakenematta.

Ymmärtäen tässä kuluneen reilun vuosikymmenen matkalla sen että sensijaan että kaikki pelko ja yksinäisyys olisi poistettu kerralla elämästäni, sain aina päiväksi kerrallaan voimaa ja rohkeutta kohdata uusia ihmisiä sekä tilanteita, joiden kohtaamisen kautta tuo suunnaton pelko ja epätoivo vaimeni vaimenemistaan, lopulta muuttuen tämän päivän vapaudeksi elää ja kohdata elämää, asioita, ihmisiä ja mitä erilaisimpia olosuhteita pelkäämättä. Vapaudeksi, jollaista en koskaan omalla kohdallani uskonut pimeimmissä hetkissä kokevani.

Tämän tarinan opetus itselleni siinä, että yritänpä keinolla millä tahansa juosta karkuun omaa itseäni, omia tunteita, voin olla varma siitä, että elämä pysäyttää minut lopulta kohtaamaan itseni. Mutta ehdin minäkin tuota pakomatkaa yrittää päihteillä, lääkkeillä, uhkapelaamisella, seksillä, herkuttelulla, syömisellä, opiskelulla, työllä, liikunnalla, vapaaehtois- ja järjestötoiminnalla, kirjoittamisella, lukemisella, elokuvilla, netillä, uskolla, elämällä toisten elämää ja käytännössä kaikella mahdollisella ja mahdottomalla, lopulta vain kerta toisensa jälkeen todeten sen saman asian. Minun kohdallani kohtaaminen on se juttu. Ei pakeneminen. Hitaasti, ei kiireellä. Kärsivällisesti rakentaen, eikä äkkiä rikkirepimällä. Kaikessa tässä tarkoituksena vain se, että tänään, kohdatessani matkallani kenet tahansa, minulla on repussani sellainen voimavara että aina minulla on jotakin tuolle toiselle annettavana. Aivan samoin kuin itse aina noista kohtaamisista jotakin itselle saaden. Pelotta kohdaten. Pelosta vapauteen. Yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen.


Rakkaudesta riippuvainen.  3

Luonto. Rauha. Rakkaus. Lepo.
Luonto. Rauha. Rakkaus. Lepo.

Voi luoja kuinka sisimpäni pursuaa juuri nyt rakkauden kokemusta. Siinä parasta, ettei tämä kokemus liitty sinällään kehenkään ihmiseen, asiaan, saati itseni ulkopuolella olevaan asiaan.

Tuossa nimittäin on kaiken tämän suunnattoman ongelmallisuuteni kulminaatiopiste. Kun jo lapsuudessa sisimpäni on rikottu, olen kuin vaiston ohjaamana yrittänyt korjata sisimpääni ulkoisilla seikoilla. Ymmärtämättä yhtään sitä, ettei voi korjata ulkoisilla seikoilla sitä, mikä on sisältäni rikki. Nyt tuon konkreettisesti ymmärtäen tiedostan, avautuu sisältäni lukko jonka aukeaminen vapauttaa myös ymmärtämään omaa riippuvuuskäyttäytymistä äärettömän paljon selvemmin ja selkeämmin.

Käsittämätön rakkaudettomuus. Kokemus täydellisestä arvottomuudesta.

Tuota epätoivon vimmalla yrittäessäni paikata, olen ollut valmis mihin tahansa, saadakseni edes hetkeksi vaimennettua tuon sisimmässäni kirkuvan kaipuun rakkauteen. Mutta eihän se kuin hetkeksi vaimenee, kun yritän täyttää tuota tyhjiötä itseni ulkoisilla asioilla.

Nyt päätin keskittyä oikeasti, aidosti kohtaamaan kaiken sen kivun, jonka nuo toistuvat raadollisen rikkirepivät hylkäyskokemukset lapsuudessa minussa aiheutti. Samalla ymmärtäen myös sen, että vuosia jatkunut ylianalysointi on ollut minulle vain keino selvitä eteenpäin prosessissa, jonka myötä pääsen lopulta noiden suunnatonta kipua nostatttaville arvottomuuden alkulähteille.

Ihmisen mieli kun on siinä vekkuli kapistus, että se itsessään suojelee itseä, blokaten muistista tapahtumat, jotka muutoin hajottaisivat kokonaan.

Loppuun voin kertoa yhden konkreettisen esimerkin siitä, millätavoin asioiden kohtaaminen lopulta auttaa vapautumaan elämään elämää tässä päivässä.

Mulle oma isä oli lapsuudessa mun idoli ja esikuva. Ihminen josta hain esimerkkiä niin hyvässä, kuin pahassakin. Toivoen että saisin itselleni hänestä sen hyvän, mitä hänessä koin piilossa olevan, välttäen kaikista niistä vääristä ajatus- ja toimintamalleista joiden alla hän elämäänsä näytti kipuillen elävänsä.

Enpä tuolloin tiennyt, kuinka perinpohjaisesti omalla kohdallani tulisinkaan käytännössä elämään läpi kaiken tuon ja vain sen vuoksi, etten enää omille lapsille siirtäisi noita samoja haitallisia malleja.

Haaste tässä kaikessa on ollut se suunnaton määrä kipua, joka on täytynyt suostua kohtaamaan, päästäkseni tähän hetkeen. Uskon nimittäin saavuttaneeni jotakin suurta elämässäni. Ymmärryksen lisäksi kokemuksen siitä miltä tuntuu kun jatkuvan arvottomuuden, raastavan riittämättömyyden ja totaalisen rakkaudettomuuden sijaan saa kokea itse itsessä olevansa arvokas, riittävä ja rakastettava. Juuri tällaisenaan.

Kaikessa tässä tärkeintä itsensä kohtaaminen. Kun suostun kohtaamaan tuon kaiken kivun, en enää turhaan kanna itsessä sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, katkeruutta, saati kaunaa. Tästä taas suurimpana hyötynä se, kun konkreettisesti ymmärtää esimerkiksi sen, että juurikin se vanhempi jota jumaloi ja joka satutti tahtomattaan todella paljon, olikin vain omalta osaltaan kipeä ja satutettu ihminen. Eikä paha tai ilkeä.

Juuri nyt kaiken tämän kauheuden kohtaamisen kautta koen suunnatonta lempeyttä, ymmärrystä sekä anteeksiantoa isääni kohtaan. Ajatellen niin, että olipa hänen tehtävänsä tässä ajassa mikä tahansa, minun osaltani tuo tehtävä on täytetty.

Käsi sydämellä totean, lepää rauhassa isä rakas. Where ever you are. Tämä seuraava kappale on omistettu juuri sinulle. <3


Toisten arvosteleminen - itseni arvostamistako?  3

Jokaisessa meissä on leikkisä lapsi. Kyse on sen löytämisestä.
Jokaisessa meissä on leikkisä lapsi. Kyse on sen löytämisestä.

Kuinka herkästi sitä kuin huomaamattaan sortuu arvostelemaan toisia ihmisiä. Joku voisi ajatella ettenhän minä, mutta uskallampa väittää että kyllä, myös sinä. Jos ei muutoin, niin omissa ajatuksissaan. Ihan huomaamattaan.

Mutta tuotakin enemmän nykyään näkee tuota arvostelemista, jopa suoranaista toisen tuomitsemista sosiaalisessa mediassa.

On kovin helppoa loukkaantua jopa sellaisesta kirjoituksesta, joka ei sinällään edes ollut tarkoitettu loukkaavaksi. Jopa niin, ettei kirjoittaja edes ajatellut tekstiä kirjoittaessaan saattavansa saada tekstillään aikaiseksi moista reaktiota. Monessa kohtaa jopa niin, että sekä kirjoittaja, että suurinosa tekstin lukijoista koki tekstin esimerkiksi humoristisena ja lopulta silti joku tuosta onnistuu pahoittamaan mielensä. Eikä siinä, aivan samoin kuin kirjoittajalla on mielipidevapaus, myös lukijalla on mielensäpahoittamisenvapaus. Haastavaa nykypäivän trendissä on se, kun puolin jos toisinkin noihin tunteisiin aletaan reagoimaan kokolailla voimakkaasti toinen toistaan arvostellen.

Puhumattakaan siitä kun nykypäivänä saattaa kuin huomaamattaan aiheuttaa suurehkon paskamyrskyn ihan hyväntahtoisella ja täysin viattomalla heitolla, joka lähtee leviämään kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa, päätyen lopulta iltapäivälehtien sivuille siteeratuksi.

Mutta mitä tämä kaikki kertoo meistä ihmisinä? Sen että olemme kuin pieniä lapsia, jotka reagoituvat lähes jokaiseen ärsykkeeseen jonka toinen meidän hiekkalaatikolla leikkivä lapsi meissä herättää. Olkoonkin, että tuo kyseinen hiekkalaatikko on yhtäpaljon meidän, kuin toisella puolella maapalloa elävän Ahmedin omaisuutta.

Kuinka paljon lopulta näistä mielenpahoituksista oikeasti johtuu itse ärsykkeen antaneesta tekstistä ja kuinka paljon johtuu lopulta aivan kaikesta muusta. Veikkaan prosenttien olevan 10/90. Mutta ei sen niin väliä.

Oleellisempaa omalla kohdallani on miettiä se, millätavoin saan oman elämiseni ja olemiseni sellaiseksi ettei minun tarvitse olla reagoitumassa jokaiseen ärsykkeeseen, mitä tässä hetkessä hieman jokapuolelta tarjoillaan. Itseensä tutustuminen. Siinä oman elämäni tärkein kohtaaminen.

Tuon myötä vähenee tarve arvostella, saati reagoitua jokaiseen ärsykkeeseen jota vähän joka puolelta meille päivittäin tarjotaan.

Ennenkuin reagoidut kirjoitukseeni, totean että olehan huoletta siellä. En silti ole ihmisenä sinua kummempi. Samojen tunteiden vallassa minäkin täällä tallustelen. Joskin niin, että tänään aika pitkälti jo tiedostan sen mihin ärsykkeeseen reagoidun ja mihin jätän reagoitumatta. Hyöty tässä on selkeä. Sillä mitä vähemmän kulutan energiaa epäolennaiseen, sitä enemmän sitä jää käytettäväksi siihen olennaisimpaan ihmisen elämässä. Läsnäoloon itselle ja muille.

Olkoon että viimeaikoina olen todennut olevani sellaisessa prässissä yrittäjyyden haasteiden saralla, että olen huomaamattani omien hiekkakakkujen rakentelun sijaan, ollut kiinnostuneempi kaverin ämpäreistä, että huomaamattani olen tullut itse sortuneeksi arvostelemaan välillä jos ketäkin omassa mielessäni. Sen huomatessani havaitsen taas loputtoman monennen kerran sen, että on aika palata perusasioiden äärelle. Siis löytämään se kiitollisuus kaikesta siitä hyvästä mitä elämässäni tänään yhä on. Löytäessäni taas tuon kiitollisuuden äärelle, alkaa elämäni kuin automaationa näyttää sen valoisamman puolensa ja sen myötä lisääntyy myös itseni arvostaminen. Toisten arvostelun samassa suhteessa käydessä tarpeettomaksi.

Kukaan meistä ei lopulta ole toinen toistaan parempi ihmisenä. Miksi siis edes yrittää kilpailla siitä.


Päihderiippuvuus - Tunteet puhumattomuuden taustalla.  2

Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?
Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?

Puhumattomuuden kulttuuri. Siinä sanapari, johon viimeisten vuosien aikana olen yhä enenevässä määrin törmännyt.

Moni meistä elää tänäänkin uskoen puhuvansa kaikesta mahdollisesta mitä elämässään kokee, näkee, ajattelee sekä tuntee. Todellisuudessa näin tuskin on kuitenkaan.

Kyse on enempikin siitä mitä ihminen omassa elämässään tottuu pitämään tavallisena. Itselleni lähes poikkeuksetta nämä totutut tavalliset asiat ovat lopulta osoittautuneet jo kovin vähäisellä tutustumisella kaikkea muuta kuin siksi mitä normaalisti tavallisena pidetään.

Lapsi voi esimerkiksi kasvaa perheessä, jossa ei ole tilaa tunteille. Saati niistä puhumiselle. Tuon lapsuuden lapsi ymmärtää kohdallaan olevan normaalia, tavallista ja tasapainoista. Alkaen sitten operoida näillä toimintamalleillaan omassa elämässään, siirtäen tuota samaa mallia esimerkiksi omille lapsilleen.

Meillä ei ole normaalia puhua omista tunteistaan. Yleisin mitä ihminen toteaa tunteista puhuttaessa on joko se että ahdistaa tai toisessa kohden kaikki on ihan hyvin. Toisaalta yksinkertaistettuna olisikin helppo ajatella että minusta joko tuntuu hyvälle tai pahalle. Harmillista omalla kohdalla se ettei tuo auttanut ratkomaan niitä ongelmakohtia, joita sisimpääni kätkeytyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Oli häpeää. Pelkoa. Surua. Vihaa. Syyllisyyttä jne. Kun nuo tunteet sitten patosi sisälleen, häpeästä muodostui kokemus omasta huonommuudesta. Viha kääntyi itseä vastaan katkeruuden kautta itse inhoksi. Suru muuttui itsesääliksi ja pelosta kasvoi suunnaton paniikki, joka aktivoitui pahimmillaan ilman sen suurempaa syytä.

Kun sitten ei enää jaksanut tuota mylläkkää, alkoi päihteiden käyttö. Tuolla pitkään onnistuukin manipuloida omia tunteitaan. Kunnes päihteen teho kääntyy itseä vastaan. Seuraavaksi istun lääkärin pakeille kertomaan ahdistuneisuudesta (valehdellen etten juurikaan käytä päihteitä) ja jo kohta vetäen sekaisin sekä lääkkeitä että viinaa.

Tuota kun jatkuu vuosia, on lopulta oma pää niin rankasti myrkytetty, ettei enää itsekään tiedä mikä on syy, mikä oire, saati mikä ongelma. Lopulta kun on vain jäljellä armoton pakonomainen tarve turruttaa edes hetkeksi tuo jäytävä tuska mikä vuosien varrella on sisälle kasautunut.

Kun yhtälöstä otetaan pois päihdyttävät aineet, ottaa todella pitkään uskaltautua kohtaamaan elämä ja sen ihmiset sellaisenaan. Oikeastaan ainoa keino tähän on ensin uskaltautua kohtaamaan itse itsensä.

Tuossa juuri tullaan puhumisen tärkeyteen. Ilman säännöllistä, johdonmukaista ja monintavoin terapeuttista puhumista, kovin harva päihteitä ongelmallisesti käyttävä ihminen selviää takaisin elävien kirjoihin, palaamatta takaisin itsensä turruttamiseen.

Tässä kohtaa todettakoon se, että meillä on olemassa kaksi äärettömän suurta ongelmaa näiden ongelmien ohessa. Puhumista ei arvosteta tarpeeksi ja toisaalta juuri puhumattomuus ohjaa ihmisiä piilottamaan tunteensa. Kun sitten tarpeeksi kauan tuota kuurupiiloa on leikitty, tarvitsee ihminen jotakin millä edes hetkeksi vaientaa jäytävää tuskaansa. Seuraava ongelma on se ettei riippuvuuksia yhä vieläkään ymmärretä niiden edellyttämällä tavoin.

Mitä kauemmin ihminen on itseä ja elämäänsä paennut, sitä tiiviimpää tukea hän tarvitsisi, kyetäkseen lopettamaan tuon epätoivoisen pakomatkansa. Tämän vuoksi olisikin suotavaa kun mietitään esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmaisten auttamista, laatia mahdollisimman laaja, moniammatillinen ja riittävän pitkäkestoinen hoitopolku, jota kulkiessaan ihminen saisi rauhassa, ajan kanssa sekä riittävällä tuella oppia löytämään sisältään ne voimavarat, joiden avulla paluu takaisin tavalliseen elämään tulisi mahdolliseksi.

Pelkkä katkohoito, saati kuukauden kuntoutus ei vielä tee ihmeitä. Ottaen huomioon se, että yleisimmillään tässä kohden ihmisellä on jo taustalla useiden vuosien päihteiden käyttö.

Puhumattakaan siitä jos esimerkiksi kuntoutus ei ole rakennettu siten että ihminen sen aikana ymmärtää omaa tilaansa sekä saa mahdollisuutta opetella puhumalla kohtaamaan sisälleen patoamaan asioita.

Kun pelkkä päihteen poisjättäminen ei korjaa itse ihminen sisällä olevia ongelmia. Siis juuri niitä, mistä itse päihteenkäyttö alunperin on saanut alkunsa.