Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on onnistuminen.

Identiteetti ja sen muuttaminen.  1

”Idem et idem (uudestaan ja uudestaan) => identidem=> identité”
”Idem et idem (uudestaan ja uudestaan) => identidem=> identité”

Kuinka moni meistä juuri koskaan pysähtyy pohtimaan sitä, miksi toimii tietyissä tilanteissa tietyllä tavoin? Puhumattakaan siitä, että tuon pohtimisen seurauksena pyrkisi muuttamaan tuota käyttäytymistä ja sen myötä kenties koko elämäänsä.

Olisiko kovin hurja väite, että olemme autuaan tietämättöminä, oman identiteettimme orjia.

Aivan alkuun tietysti tarvitsisi määritellä se mitä on identiteetti ja mitä sillä tarkoitetaan.

Kipinä tähän kirjoitukseen tuli Jari Sarasvuon uudesta aamulenkki-sarjasta (MojoMornings) sekä siihen liittyvästä sähköpostista, jonka Jyri Paavilainen oli tähän kokonaisuuteen liittyen kirjoittanut. Tuossa postissa identiteettiä ja sen rakentumista kuvattiin seuraavalla tavoin:

”Identiteettimme muodostuu siitä, mitä teemme uudestaan ja uudestaan. Ja tässä on paitsi standardien muotoilun mahdollisuus, myös sen uhka.”

Tässä kohtaa lähetän terveisiä. Johanna Kukka. Kiitos.

Mitä tämä identiteetti sitten tarkoittaa yksilön elämässä? Sitä, että halutessaan muuttaa omaa elämäänsä, ihmisen tulee suostua kaikenmoisen kiukuttelun, loputtomien selitysten sekä toisten, saati olosuhteiden syyttämisen sijaan tarkastelemaan omaa itseä ja omia toimintatapoja. Jos nimittäin haluaa muuttaa maailmaa, tarvitsee aloittaa tuo muutos omasta itsestä.

Helppoahan se todellakaan ei ole. Ehkä juuri siksi olemme mestareita keksimään mitä erilaisimpia tekosyitä sille, ettei meidän tarvitsi muuttua. Lisäksi ympäristömme saattaa tarjota oivan alusta tietynlaisen tilamme säilyttämiseen. Ympäristö nimittäin vaikuttaa kokolailla ratkaisevasti juuri oman identiteettimme rakentumiseen. Otetaanpa muutama esimerkki.

Jos lapsi kasvaa ympäristössä, missä jatkuvasti tulee arvostelluksi ja latistetuksi, riippumatta siitä, mitä milloinkin tekee. Hyvin suurella todennäköisyydellä tuossa kylvetään ihmiseen identiteetti, missä ääni päässä sanoo, ettei kannata tavoitella mitään, kun kuitenkin epäonnistuu pyrkimyksissään.

Samalla tavoin lapsi, jota terveellä tavalla kannustetaan, luo itselleen identiteetin, missä epäonnistuminen ei määrittele lopputulosta, vaan sensijaan yritysten määrä.

No onko tuo lapsena kannustusta vaille jäänyt lapsi sitten tuomittu aina epäonnistumaan ja alisuoriutumaan elämässään ja toisesta automaationa kasvaisi siis menestyjä omassa elämässään? Ei välttämättä. Olkoon, että lapsuudessa meidän syvin identiteetti lopulta rakentuu.

Mutta. Identiteettiään, aivan samoin kuin omaa luonnettaan on mahdollista kehittää. Paavilaisen postia sivuten, kyse on siitä, kuinka monta kertaa on valmis yrittämään uudestaan. Kyse kun on juurikin toistojen määrästä.

Tämä kaikki resonoi minun pienessä päässäni siinä, että omalla kohdallani lapsuuden kokemukset loivat minulle identiteetin, minkä mukaan riippumatta siitä, mitä milloinkin yritän, saati kuinka kovasti, tulen poikkeuksetta epäonnistumaan. Kokolailla sitkeästi olenkin omassa elämässäni tuota kaavaa, kuin autopilotilla toteuttanut. Riippumatta siitä, mihin olen ryhtynyt, olen lopulta todennut jossain kohtaa sen, että perseelleen meni, kuinkas muuten.

Nykyhetkessä huomaan taas kerran eläneeni todeksi tuon jo lapsuudessa oppimani identiteetin automaatio-ohjauksen. Joku voisi tässä kohtaa kysyä, että mitä järkeä on yrittää, jos on lopulta jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan. Kas siinäpä juuri kysymyksen muodossa vastaus tuon identiteetin muutokseen.

Kyse kun lopulta ei mielestäni olekaan siitä, onnistunko vai epäonnistunko yrityksessäni. Kyse on pohjimmiltaan siitä, annanko periksi, vai yritänkö uudestaan.

Albert Einstein on määritellyt mielenvikaisuuden seuraavalla tavalla: ”Mielenvikaisuus on samojen asioiden loputonta toistamista, eri lopputulosta odottaen.”

Eli omalla kohdallani tuo yrityksissä epäonnistuminen kulminoituu siihen, että jokaisessa noista yrityksistäni, olen jossain kohtaa tehnyt saman erheen, joka kumpuaa tuolta itseni sisimmässä vaikuttavasta ytimestä sekä kokemuksesta siitä, että riippumatta mitä milloinkin yritän, olen tuomittu epäonnistumaan.

No miten tuota omaa identiteettiä sitten lähteä muuttamaan. Allekirjoitan suurilta osin Paavilaisen teesin siitä, että identiteetti rakentuu toistoista. Eli se kun riittävän pitkään toistan tiettyä toimintamallia, tuosta lopulta rakentuu tiivis osa minuuttani. Mutta pelkät toistot ei itsessään riitä. Omalla kohdallani tässä toimii hyvänä esimerkkinä yrittäjyys. Nimittäin, kun operoin elämässä tuon tietynlaisen ’Tuomittu epäonnistumaan’-identiteetin ohjaamana, ei se vaikka kymmenen kertaa perustaisin yrityksen, tee silti minusta vielä menestyvää yrittäjää. Varsinkin, jos toimin tuon Einstainin mielenvikaisuuden mukaisesti, kuten tähän saakka olen toiminut. Juuri siksi tässä kohtaa elämääni, seison tienhaarassa ihmetellen sitä, kuinka taas kerran seison elämäni raunioilla, vaikka viime vuodet olen painanut hommia kuin viimeistä päivää.

Itseasiassa nyt ymmärrän miksi. Minun kohdallani toistoa tärkeämpää, on pysähtyä tarkastelemaan sitä, että tekisin itse toiston oikealla tavalla. Ei nimittäin salillakaan ole järkeä riuhtoa tuhatta toistoa, jos sen seurauksena nuo tuhat toistoa jää ainoaksi kerraksi salilla riuhtomisessa.

On siis aika pysähtyä pohtimaan sitä, millätavoin mattimeikäläinen lähtee omaa identiteettiään uudistamaan. Tärkein tuossa tarkastelussa on lopulta se, missä kohtaa näistä yrityksistäni, harhaudun tuonne Einstainin hullutuksiin ja mikä yrityksistä kannattaa sisällyttää mukaan seuraaviin salikertoihini.

Omasta kokemusvinkkelistä katsottuna kun onnistuja ei välttämättä olekaan se, joka aina ja kaikissa yrityksissään onnistuu, vaan onnistuja voi yhtähyvin olla myös se epäonnistuja, joka epäonnistumisesta huolimatta, yrittää yhä uudelleen.

Itse kun uskon todella vahvasti siihen, että mikäli minulla on vahvana palona sisällä tunne siitä, että tämä juurikin on se mukulakivikatu, jossa minun on kuljettava, niin miksi lähtisin epätoivon vimmalla etsimään jotakin tasaisempaa tietä tallattavakseni. Ehkä yksi tuohon identiteettiini liittyvä muutos minun on kuitenkin itseäni ja omaa hyvinvointiani ajatellen tehtävä. Lakattava konttaamasta, ihmetellen miksi polvet on jatkuvasti ruvella ja nousta taas kerran jaloilleni. Muutos kun ei lopulta ole niinkään uhka, vaan mahdollisuus.


ELÄMÄSSÄ KUOLEMISTA - YRITTÄJYYS - TALOUSONGELMAT VOL 2  1

Toinen mahdollisuus
Toinen mahdollisuus

Kirjoitin jokin aika sitten yrittäjyydestä oheisen kirjoituksen. Päättäen nyt kirjoittaa tuohon lyhyehkön jatkon, kun asiat tänään saivat yhden päätöksen.

Käräjäoikeudesta tuli päätös, jossa hylättiin velkajärjestelyni, liittyen yritystoiminnan seurauksena tulleisiin talousvaikeuksiini.

Eikä siinä, ymmärrän päätöksen. Pyrkien hyväksymään sen, seuraapa tuosta nyt elämääni lopulta mitä tahansa haasteita. Aion selvitä, tuleepa eteen nyt millaisia haasteita tahansa.

Kaikessa ihmettelen oikeastaan vain muutamaa asiaa. Ensiksi sitä, miksi ihmistä rangaistaan siitä että hän yrittää elättää perheensä työllä ja varsinkin jos tuota työtä ei vuosien kouluttautumisen myötä onnistu omalta alaltaan saamaan, päättää ryhtyä yrittäjäksi.

Pahimmassa skenaariossa kärsin rangaistuksena jo kuluneen vajaan neljän vuoden luottotiedottomuuden lisäksi seuraavat 15 vuotta ”velkavankeutta”. Syynä tähän se että nyt ulosotossa olevat velat kasvavat siinämäärin korkoja vuositasolla, että vaikka nyt esimerkiksi kuluneen kolmen vuoden aikana olen lyhentänyt velkoja ulosottoon jo usean kymmenen tuhannen euron edestä, niin velat ovat tuolla periodilla lyhentyneet vain kolmanneksen verran tuosta lyhennysmääeästä.

Ei silti kaikki tässä ole häviäjiä. Olen tässä laskenut aikani kuluksi että pikaluottoja antavat yritykset, perintätoimistot ja muut kulutusluottoja myöntävät firmat tahkoavat tämän yrittäjän yrittämisellä ihan hyvin. Sairaan tästä yhtälöstä tekee ainoastaan se että tuon alkuperäisen muutaman kymmenen tuhannen velan jonka puolenvuoden työttömyyden aikana hankin, sijasta, minulla on pelkkien korkojen ja kulujen myötä tuota velkaa liki nelinkertainen määrä ja kaikki vain sen vuoksi kun 2014 työni päättyi äkillisesti, enkä osannut lyödä hanskoja tiskiin, uskoessani omaan asiaani.

Joku saattaa miettiä että miten velkaa voi olla nelinkertainen määrä. Helposti. Kun näiden pikaluottojen korot ovat päätähuimaavia, puhumattakaan siitä kun yksi perintätoimistolta tullut lasku saattaa sisältää 250€ kuluja, vaikkei perittävä summa olisi kuin 750€:a. Puhumattakaan siitä että noita perintäkirjeitä posti on kantanut urhoollisesti minulle jo usean vuoden ajan.

Ei ihme että juuri nyt väsyttää kokolailla paljon. Takana on reilu 3 vuotta jatkuvaa reissaamista työn vuoksi ja siinä samalla tapahtuvaa epätoivoista painiskelua jatkuvien taloushaasteiden kanssa. Nyt kuluneen 10kk kestänyt järjestelyhakemus sai siis tänään päätöksensä ja takki on kokolailla tyhjä. Tuo prosessi otti siis liki vuoden ja ainoa asia mitä minä siitä hyödyin, oli 1400€:n arvoinen yhden A4:sen mittainen asiantuntijalausunto siitä että yritystoimintani on kannattavalla pohjalla. Lausunto jota ilman en olisi saanut koko hakemusta käräjäoikeuteen toimittaa. Hieman tuotakin hinnoittelua ja käytäntöä ihmettelen, mutta saanhan minä ihmetellä.

Paskin juttu kaikessa on se, että toisaalta ihmisiä kannustetaan yrittäjyyteen ja maksamaan veroja, mutta minun kohdallani käräjäoikeus päätöksessään lausui että vaikka minulla on seuraavaksi viideksi vuodeksi sovittuna töitä, on kannattavampaa hylätä järjestely, joka pahimmassa tapauksessa lopettaa työni kokonaan, kuin se että myöntää minulle tuo järjestely, jonka aikana olisin saanut suurimman osan veloistani kuitattua. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.

MUTTA! Sen päätin jo ennen tuon päätöksen saamista, että käy tuossa lopulta miten tahansa, minä pyrin parhaani mukaan tuon hyväksymään ja tekemään oman osuuteni siihen että asiat vielä joku päivä on kunnossa. Seuraava prosessi on valittaa hoviin, mutta tuota suurempi jännitysnäytelmä on siinä, että lähteekö minulta firma alta ennen sitä.

Kaikesta paskasta mitä tuuletin tällähetkellä pöllyyttää huolimatta, minä olen kiitollinen juuri nyt siitä että ymmärrykseni riittää tänään siihen, ettei näitä asioita pakenemalla hoideta. Niin raskaalta kuin kaiken kohtaaminen juuri nyt tuntuukin, niin siitä huolimatta pakeneminen olisi paljon paljon raskaampi ja lyhyempi tie. Tuo ymmärrys on se suurin siunaus jonka 12 vuoden raittiilla taipaleellani olen saanut sisäistää.

Loppuun totean vain sen, että taisin kirjoittaa elämässäni olevan kaksi tukipilaria, joita kukaan toinen ei voi ottaa pois. Ei vaikka kaiken muun veisikin. Raittius ja usko. Uskokaa pois, juuri nyt takerrun noihin kahteen tukipilariini tiukemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Ja minä selviän kyllä. Näin uskon.


Mies joka oppi puhumaan tunteistaan.

"Before you judge me, walk a mile in my shoes"
"Before you judge me, walk a mile in my shoes"

Koulukiusaaminen. Isän alkoholismi. Masennus. Paniikkihäiriö. Sosiaalisten tilanteiden pelko. Päihde-, lääke- ja peliriippuvuus. Avioero. Kaksi konkurssia. 11v velkahelvetti. 13 itsemurhayritystä. Erinäiset talousvaikeudet. Isän ja parhaan ystävän itsemurhat. jne. jne. jne.

Listana kokolailla "mitätön", mutta henkilökohtaisella tasolla elettynä, reilun kolmen vuosikymmenen periodilla sellainen sekametelisoppa, josta nyt taaksepäin katsoessani mietin etten olisi kyennyt yksin selviämään. Onneksi ei tarvinnutkaan.

Ei vaikka jo varhain kasvoin käsitykseen ettei avun pyytämistä hyväksytä ja että heikkouden näyttäminen olisi jotenkin tuomittavaa.

Onneksi minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää apua. Ja luoja tietää, sitä pyytäessäni sain. Olinhan niin loputtoman väsynyt taistelemaan yksin, etten enää valikoinut mistä ja millaista apua vastaanottaisin. Kaikki apu kelpasi.

Tänään, tehdessäni työtä ihmisten kanssa, joilla on hyvin samankaltaisia tapahtumia historiassaan, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, ettei ole olemassa toivottomia tapauksia. On vain ihmisiä vailla toivoa. Jos sitten edes hitusen toivoa saan omalla kokemuksellani näille ihmisille tuoduksi, on senjälkeen hieno seurata vierellä kulkien sitä kuinka yksi toisensa jälkeen jo toivottomaksi tapaukseksi luokitelluista ihmisistä kasvaa itseään ja sen myötä lähimmäisiään kunnioittavia ihmisiä.

Tärkeintä kaikessa se, että ihminen, olipa hänen tilanteensa, taustansa tai yhteiskunnallinen statuksensa mitä tahansa, tulee kohdatuksi tasavertaisena ihmisenä muiden joukossa.

Minut rakastettiin raittiiksi ja tuota samaa rakkautta nyt pyrin päivittäin arjessani antamaan eteenpäin.

Koskaan ei nimittäin ongelmat ole niin mahdottomia, etteikö niitä pakenemalla niistä saisi vieläkin mahdottomampia. Sen vuoksi kokemuksesta toteankin, että ehkä juuri nyt on korkea aika pysähtyä ja lakata pakenemasta. Ottamalla vastuun omasta itsestäsi, tulet hyvin pian huomaamaan sen että elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan.

Näin kävi minulle ja tulee aivan varmasti käymään myös sinulle, kun vain uskallat pysähtyä kohtaamaan sen mitä eniten tässä hetkessä pelkäät. Nimittäin oman itsesi.


Yrittäjyys - työtä sydämellä.  1

Pää pilvissä, jalat tiukasti maanpinnalla.
Pää pilvissä, jalat tiukasti maanpinnalla.

Lueskelin juuri Riina Laaksosen kirjoituksen yrittäjyydestä ja sen innoittamana ajattelin itsekin taas hieman kirjoittaa siitä mitä yrittäjyys minulle tässä hetkessä merkitsee ja millaisia haasteita se on elämääni suonut.

Jos nyt saankin tässä hetkessä tehdä työtä jota rakastan ja josta suunnattomasti nautin, niin silti on todettava aluksi se että helpolla ei tämäkään asia elämässäni ottanut onnistuakseen. Nyt miettien siinä on ollut juuri ne minulle tarpeellisimmat haasteensa, jotka ovat muovanneet minusta toivottavasti myös yrittäjänä kärsivällisesti eteenpäin menevän ihmisen.

Alkuun kun ajattelen sitä että juuri käynnistyi kaikkiaan kahdeksas vuosi elämässäni yrittäjyyden saralla, niin siihen suhteutettuna äkkiseltään tuntuisi että jos tuosta periodista on 1,5v saanut keskittyä itse työntekemiseen, niin joko haasteita on ollut riittämiin tai sitten toisaalta itsessä on myös jonkinverran tarkasteltavaa.

Itseasiassa ensimmäinen yrittäjäkauteni sijoittui jo 90-luvun loppupuolelle, aikaan jolloin olin kokolailla tähän hetkeen verrattuna varsin rikkinäinen ihminen. Hyvin pitkälti tuosta johtuen, ei ollut ihme että yrittäjyys ajautui umpikujaan, josta seurasi vuosikymmenen kestänyt velkahelvetti. Sen mitä asioita olen jälkeenpäin purkanut, niin itseäni voin tuosta yhtälöstä eniten syyttää, vaikkei minulla enää tänään olekaan mitään tarvetta itseäni tuosta ruoskia. Kantapään kautta saatua varsin kallisarvoista oppia kaikkineen.

Tämä nykyinen yrittäjyys on sitten hieman erilainen kokonaisuus. Aloitin sen nimittäin huomattavasti varovaisemmin, kuin tuon surullisen kuuluisan ensifloppini. Mutta silti nyt miettien, paljon oli vielä yrittäjyydessä yhä kantapään kautta oppia tarjolla. Reilu vuosi sitten olin jo antamassa periksi, ajatellen ettei minua ehkä sittenkään ole tarkoitettu toimimaan yrittäjänä. Onneksi luovutinkin tuossa hetkessä tavallaan. Siinä nimittäin samalla päättyi se tuhoon tuomittu taistelu sen puolesta että itse järjestän elämässäni palaset kohdilleen. Kolmen kuukauden työttömyysjakso, kohtuuton velkataakka jälleen hartioilla, vetään nimittäin kummasti kaiken ylimääräisen väärän ylpeyden kenestä tahasa.

Mutta tähän hetkeen. Tuon luovuttamisen kautta avautuikin kokonaan uusi suunta. Edelleen samalla kentällä, jossa aikaisemminkin pelailin, eli päihdetyössä, mutta silti siinä mielessä uudella tavoin, että nyt suunnattomien riskien sijaan, olen pyrkinyt ottamaan pieniä askeleita kerrallaan, välillä sitäkin tiiviimmässä tahdissa. Tarpeeksi monta kertaa turvalleen meneminen kun väkisinkin opettaa jonkinasteista varovaisuutta elämässä.

Juuri nyt yrittäjyyteni näkymät ovat varsin valoisat. Saan tehdä täyttä työviikkoa ja luvassa on näitä hommia hamaan tulevaisuuteen asti. Lisäksi parasta tässä hetkessä, näissä hommissa on se, että olen tässä samalla oppinut myös tärkeitä tipsejä siihen, kuinka saan hankituksi itselleni uusia yhteistyötahoja, sikäli kun jossain vaiheessa sellainen tulee taas ajankohtaiseksi. Nyt kuitenkin pyrin rauhoittamaan itseni keskittyen tekemään työtä juuri siinä mittakaavassa kuin se tässä hetkessä kokonaisuutta ajatellen on järkevää, ilman että jonkin ajan kuluttua toteaisin kaiken kaatuneen liiallisten, jopa suuruudenhullujen suunnitelmieni takia. Joskus nimittäin asetin itselleni tavoitteen tässä yrittäjyydessä siihen, että kunhan saan tehdä tätä rakastamaani työtä siinä mittakaavassa että sillä elättää perheensä, niin olen tyytyväinen. Nyt saavutettuani tämän, miksi alkaisin tavoitella taivaita, kun täällä maankamaralla on huomattavasti turvallisempaa kuljeskella.

Tämä ei silti tarkoita sitä että jämähtäisin paikoilleni, saati se että pysähtyisin nauttimaan saavutetusta, vaan puhtaasti sitä että uskon tässä hetkessä siihen että tämä kokonaisuus laajenee vääjäämättömästi juuri siinä aikataulussa kuin itslleni kaikkineen on parhaaksi. Vieläpä niin, ettei minun tarvitse suunnattomasti ponnistella tuon saavuttamiseksi. Olen nimittäin oppinut yhden tärkeän läksyn muidenmuassa. Hyvin tehty työ, markkinoi itse itseään.

Kokemuksena lopuksi todettakoon se, että mikäli joku minulta tulee kysymään kannattaako yrittäjyys tai kannattaako alkaa yrittämään, niin totean ykskantaan niin, että sikäli jos olet valmis laittamaan itsesi likoon rakastamasi asian puolesta, niin ei muuta kuin kohti suuria seikkailuja. Samalla silti muistaen joka päivä sen että mitään suurta ei voi saavuttaa yhdessä päivässä, saati viikossa. Pitkäjänteisellä työllä sensijaan voi saavuttaa mitä tahansa.


Brändin luomisesta.  3

Tunnettavuutta voidaan luoda tai sitten se voi syntyä kuin itsestään.
Tunnettavuutta voidaan luoda tai sitten se voi syntyä kuin itsestään.

Tämä vapaapäivä alkoi varsin yrittäjälle tyypilliseen tapaan, pohtimalla yrittäjyyttä ja sen merkityksiä.

Jokainen meistä varmasti tietää suuret brändit kuten Adidas, Apple, Mc Donld's Nike jne. Mutta kuinka moni meistä tietää, ilman googlettamatta kuka nämä kyseiset brändit on luonut, saati kuka tämä ihminen kussakin tapauksessa todella oli. En minä ainakaan.

Oikeastaan tästä sai alkunsa tämän aamuinen pohdintani ja tätä pohdintaa veti hieman syvällisemmäksi Ville Tolvasen oheinen blogipostaus. Kannattaa muuten lukea oikeasti ajatuksen kanssa.

Minä olen elämässäni ollut pelle. Pelle joka on kätkenyt äärettömän määrän surua suhteellisen hymyilevien kasvojen alle. Vasta ihan viimeaikoina tuo suru on saanut luvan nousta pintaan. Tästä johtuen olen ollut varsin vakavana viimeajat. Asia jota en edes itse ensin ymmärtänyt. Ihmettelin vain sitä kun usea ihminen ihmetteli vakavuuttani. Tuo suru nousee sisältäni tunteena jota en ole oikein osannut aikaisemmin kohdata, mutta joka tässä hetkessä on vihdoin saanut luvan astua esiin.

Olen surullinen siitä kuinka monenlaisten roolien alle minun onkaan pitänyt itseni piilottaa. Toisaalta olen surullinen siitä kuinka vähän aitoutta tässä hetkessä yhteiskunnassamme on tilaa tulla esiin. On oltava vahva. Pärjäävä. Tehokas. Tuottava. Nopea jne. jne. jne.

Surullista. Sillä äärettömän moni äärimmäisen hieno ihminen uupuu näiden vaatimusten ristitulessa. Kun ei vain yksinkertaisesti jaksa olla kokoajan parempi, tehokkaampi, tuottavampi, kone joka suoltaa jatkuvasti parempia lopputuloksia. Ei meitä tätä varten ole tänne luotu.

Tästä päästään pohdintani ytimeen. Brändiin. Mietin nimittäin eilen töistä kotiin ajellessani sitä etten suurin surminkaan halua tähän itse itselleen vauhtia antavaan oravanpyörään. Miksi? Siksi koska tunnen itseäni sen, että uupuisin hyvin pian.

Tuon oravanpyörän sijasta olen alkanut tietoisesti rakentaa elämästäni sellaista kokonaisuutta, jossa on aikaa pitää huolta itsestään. Teen töitä vain senverran että minulla tuota työtä tehdessäni on aikaa ja voimavaroja työni tärkeimpään, eli ihmisten kohtaamiseen. Ei silti, joissain kohtaa tuo on myös minulla haasteellista, mutta tätä kirjoittaessani kuitenkin tiedän että se suunta mihin pyrin, on juuri se mihin minun tulee tässä hetkessä pyrkiä. Minun työni tarkoitus ei ole tuottaa minulle suuria taloudellisia voittoja. Vain senverran toimeentuloa, että saan rehellisesti ensikertaa elämässäni todeta elättäväni itseni sekä perheeni. Todellinen tarkoitus työlläni on siinä, että noiden kohtaamisten kautta tuon omalta osaltani toivoa ihmisten toivottomuuteen. Kulunut vuosi on osoittanut sen että tuo kaikki tapahtuu kyllä, ilman että sen eteen edes pakonomaisesti ponnistelen.

Mutta siis tuo tunnettavuus. Minulla ei ole enää mitään entisenkaltaista suuruudenhullua kuvitelmaa siitä että minusta, saati yrityksestäni tuli mitään maailmanlaajuista brändiä, mutta sen tiedän kokemuksesta jo nyt, että alueella jossa työskentelen, minut ja työni tuntee huomattavan paljon suurempi joukko kuin mitä itse tuolla alueella ihmisiä tunnen. Tästä päästään siihen että huomaan ilman sen kummempaa panostusta, saati uhrauksia saaneeni työlleni tunnettavuutta pelkästään keskittymällä olennaiseen, eli ihmisten kohtaamiseen.

Mitä Ville tuossa postauksessaankin mainitsi, elämässä on hyvä ottaa tiettyjä riskejä olla erilainen kuin muut. Tässä kohden koen vahvasti sitä omassa työssäni olleeni. Toisaalta myös siinä että avoimesti puhun ja kirjoitan asioista joista pääsääntöisesti vaietaan häpeästä.

Tähän liittyen voin sanoakin kohdanneeni kuluneella viikolla omaa häpeän tunnettani. Kuvasin nimittäin itsestäni muutaman videon, jossa kerron avoimesti ajatuksistani. Tuosta sinällään voimaannuttavasta kokemuksesta sain alkunsa se, että päätin aloittaa säännöllisen ajatusteni sekä pohdintojeni jakamisen Youtubessa. Sikäli kunhan saan tekniikan toimimaan yhteistyössä. Voin nimittäin häpeäkseni todeta jo ladanneeni ensimmäisen videon tunne palveluun, mutta koska se syystä tahi toisesta loppui kesken, onnistuin poistamaan sen tuolta palvelimelta siten ettei minulla ole sitä enää julkaistavana. Mutta koska tänään luotan vahvasti elämään siinä että asiat jotka tapahtuu, on tarkoitettu tapahtuvaksi, niin tämä merkitsee vain sitä ettei tuota kyseistä videota ollut syystä tahi toisesta tarkoitus julkaistakaan.

No periksiantamaton kun asioissa joihin uskon, olen, niin tässä lähipäivinä YouTubesta löytyy kanava nimeltä Toinen mahdollisuus, johon alan säännöllisesti ladata näitä jo vuosia kirjoittamalla julkaisemani pohdintoja.

Brändi tästä syntyy, jos on syntyäkseen. Ponnistelematta.

Rauhallista pyhäinpäivää kaikille. Kiitos kun olette.


Vastuun ottaminen omasta onnesta.  1

Onnellisuus on minussa, ei tuolla jossain..
Onnellisuus on minussa, ei tuolla jossain..

Olen pysähtynyt miettimään elämääni. Kaikki elämäni ongelmat kumpuavat siitä todellisuudesta, että joku osa minua ajattelee että minun tarkoitukseni elämässä on aina tavalla tai toisella epäonnistua.

Tästä esimerkkinä se, että olipa elämäni palaset kuinka järjestyksessä tahansa, onnistun jollain tavalla sotkemaan asiani siten että lähes kaikki on alettava rakentamaan uusiksi.

Tiedostaessani itsessäni sen että omat ajatukseni ja niihin reagoiminen tai paremminkin näistä käsin toimiminen aiheuttaa suurimmat ongelmat elämässäni, olen päättänyt lakata ajattelemasta itsestäni negatiivisesti. Haluan onnistua elämässä. Haluan voida hyvin. Haluan että ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Haluan tehdä hyvää. Haluan olla onnellinen.

Aikaisemmin tällainen ajattelu on ollut minulla juuri päinvastaista. Olen nimittäin ajatellut etten voi onnistua elämässäni. Lisäksi olen kuin automaattiohjauksella elänyt siten että lähes poikkeuksetta minun lähelläni eläneet ihmiset ovat joutuneet jollain tavoin kärsimään edesottamuksistani.

Tästä hetkestä eteenpäin haluan oikeasti edetä elämässäni. Mennä eteenpäin, enkä enää jatkuvasti joutua toteamaan palanneeni lähtöpisteeseen.

Tästä johtuen laadin itselleni puolivuotissuunnitelman. Tarkka suunnitelma siitä millaista elämäni tulisi näyttää puolenvuoden päästä. Tätä suunnitelmaa lähtiessäni toteuttamaan, kuljen yhden päivän matkan kerrallaan, luottaen siihen että kaikki unelmani on toteutettavissa, sikäli kun en itse niitä omilla negatiivisilla ajatuksillani jo lähtökohtaisesti ala torpedoida.

Olen aivan liian kauan säälinyt itseäni ja sitä etten näytä elämässäni saavuttavan sitä mitä eniten tähän hetkeen, mutta samalla lähes läpi elämäni olen tavoitellut, nimittäin taloudellista riippumattomuutta. Toisaalta tiedän kokemuksesta sen, ettei raha pelkästään tuo onnea, mutta sen jatkuva puute tuo huolta ja murhetta liiaksikin asti. Nyt aion osaltani tehdä voitavani asiantilan korjaamiseksi. Elämä kuitenkin on osoittanut minulle sen, että päättäessäni jotakin, ei mikään estä minua toteuttamasta unelmaani. Kun päätin liki 9 vuotta sitten raitistua, niin olen sittemmin saanut lähes saman ajan elää taistelematta tuon asian kanssa. Sama homma muiden riippuvuuksieni kanssa. Samoin opiskelut yms. Eli todellisuus pohjaa tälle kirjoitukselleni on olemassa.

Yksinäni tähän en pysty sen tiedän. Mutta onneksi minun ei tarvitse tänään yksin yrittääkkään. Minulla on lukuisia ihmisiä elämässäni joilta voin tarvittaessa kysyä neuvoa ja opastusta. Lisäksi on olemassa paljon ihmisiä jotka ovat onnistuneet menestymään elämässä, enkä epäile hetkeäkään, jos heiltä jotakin neuvoa olen kysymässä, etteikö heiltä sellaista saisi.

Tiedostan omat vahvuuteni talouteni tasapainottamisessa. Toisaalta hyvin pitkälti tiedostan myös heikkouteni ja hyväksyessäni molemmat, alkaen tietoisesti kulkea vahvuuksieni kanssa kohti parempaa huomista, silti heikkouksiani unohtamatta, en epäile hetkeäkään, ettenkö minäkin voisi joku päivä todeta kaikista epäonnistumisistani huolimatta, onnistuneeni rakentamaan tasapainoisen elämän myös talouteni saralla. Parasta kaikessa se, että lähtökohtaisesti koen jo usean kerran viikossa niitä hetkiä, jolloin kaikki on hyvin. Jos tuosta lähtötilanteesta lähtee rakentamaan elämää siten, että kokee sisällään olevansa jo 90 prosenttisesti elämäänsä tyytyväinen, ei epäonnistumisen luulisi kovinkaan kipeästi koskevan. Toisaalta tässä hetkessä ajateltuna, asennoidun siten ettei epäonnistuminen ole tässä projektissani vaihtoehto. Kuten todettua haluan onnistua, enkä suostu alistumaan negatiivisille ajatuksilleni enää. Olen ollut niiden orjana jo ihan liian kauan. Haluan vapauteen.


Yrittämisestä, onnistumiseen.  1

Aamuista pohdintaani Twitterlandiassa.
Aamuista pohdintaani Twitterlandiassa.

Jos ylläolevasta kuvasta ei vielä voinut päätellä, niin selvennettäköön sen verran, että kaikki tästä seuraavasta kirjoituksestani kumpuava muutos ajattelussani sai alkunsa siitä että aamupäivän lueskelin sellaisten herrojen tekstejä yrittäjyydestä kuin Jari Sarasvuo, Arman Alizad sekä Ilkka O. Lavas. Varsinkin Ilkan kyseinen postaus sai minut havahtumaan siihen, kuinka itse olen suurimpana esteenä omalle menestymiselleni niin yrittäjyydessä kuin elämässä yleensä.

Tuota ylläolevaa tekstiä ei ole tarkoitettu miksikään perseennuolennaksi kyseisiä herroja kohtaan, vaan kirjoitin tuon pelkästään siitä syystä että olen aikaisemmin vertaillut itseäni erilaisiin ihmisiin, pääsääntöisesti jo valmiiksi asettuen tavalla tahi toisella heidän alapuolelleen. Nyt oikeastaan ensikertaa mietin itseäni ja tulin siihen toteamukseen, että käytännössä minulla on aivan samanlaiset mahdollisuudet rakentaa elämästäni ihan mitä tahansa, kuin mitä näilläkin herroilla on ollut. Eikä minun enää kannata vertailla itseäni muihin, vaan alkaa keskittymään siihen, kuinka tuon oman tavoitteeni parhaiten tulen saavuttamaan.

Olen täällä moneen otteeseen kirjoittanut omasta yrittäjyydestäni, lähinnä sen haasteellisuudesta sekä siitä kuinka vaikeata minun on tässä hommassa onnistua. Nyt olen pohdiskellut tätä asiaa hieman erilaisesta näkökulmasta. Haasteen sijasta mahdollisuutena toteuttaa itseään.

Huomasin herääväni taas kerran tuttuakin tutumpaa ajatukseen, nimittäin epäonnistumiseen asioissa. Huomasin miettiväni tätä yrittäjyyttäni aivan liian negatiivisessa sävyssä. Eihän kukaan yrittäjä koskaan tule onnistumaan, ryhtyipä hän mihin tahansa, jos valmiiksi jos ei nyt ihan tietoisella tasolla, mutta alitajuisesti ainakin, tuomitsee itsensä jo valmiiksi epäonnistumaan.

Tämä päätelmäni lähti siitä tosiseikasta, että jo toistamiseen toimiessani yrittäjänä, olen onnistunut tekemään ratkaisuja, joiden johdosta oma yrittäjyyteni on taas kerran osoittanut liiallisen haasteellisuutensa. Mutta silti sisimmässäni haluan tehdä juuri tätä työtä mitä teen ja se yhdistettynä yltiöpäiseen periksiantamattomuuteen, luulisi olevan yhdistelmä jonka turvin yrittämisestä voisi seurata onnistuminen. Ainoa ongelma tässä yhtälössä olen vain mina itse. Minä ja minun suhtautuiseni omaan tekemiseen. Käyn jatkuvaa sisäistä vääntöä siitä kuinka toisaalta haluan pärjätä elämässä ja toisaalta kuin automaattisesti ohjautuen tekemään asioita jotka auttamatta varmistavat epäonnistumiseni.

Kuten aikaisemmin jo kirjoituksissani olen moneen kertaan todennut, kaikki hyvä muutos saa alkunsa asioiden aidosta tiedostamisesta. Niin tässäkin. Nyt kun tiedostan problematiikan jonka johdosta olen ajautunut ongelmiin yrittäjyydessäni, ei mikään estä minua alkamasta ohjautua toisesta suunnasta. Suunnasta josta käsin operoidessani teen valintoja jotka tuhoutumisen sijasta rakentavat yrittäjyyteeni vahvaakin vahvemman perustan.

Haluan onnistua! siitä yrittämiseni ei enää ole kiinni. Näin ei ole ollut vielä kovinkaan kauaa. Miettiessäni aikaa taaksepäin noin puolisen vuotta, kaikki valintani sekä tekemiseni yrittäjyyteni saralla ovat olleet enemmän tai vähemmän epätoivoisia. Eikä siis ihme että elän ja hengitän totaalista kaaosta. Onneksi tässä hetkessä voin käsi sydämellä todeta tiedostavani itsessäni sen, että halutessani alkaa jotakin positiivista muutosta elämässäni tekemään, keskittäen kaiken energiani tuhoutumisen sijasta rakentamiseen, ihan kaikki on mahdollista. Onhan minulla jo tästä melkoisen vahva näyttö, mitä tulee oman elämäni uudelleenrakentamiseen. Kun tuossa työssä koin totaalisen romahduksen -06, alkane keskittää kaiken energiani itseni tuhoamisen sijasta elämäni uudelleenrakentamiseen, on ihmeitä alkanut tapahtua. Eipä silti, en mina tätä sillä tässä kirjoittele että odottaisin kaiken kääntyvän päälaelleen hetkessä, mutta jo se että ylipäänsä tämän tähän kirjoitan, merkitsee itselleni sitä että alan olla eräänlaisessa tienhaarassa oman elämäni kanssa taas kerran. Nyt panoksena elämän sijasta on oma ja perheeni talous.

Uskon vahvasti myös siihen, että luopuessani vääränlaisesta ylpeydestä, ollen valmis pyytämään apua urakkaani, tuota apua kyllä annetaan ja mitä ihmeellisimmiltä tahoilta. Aikaisemmin vain avunpyytäminen on itselläni keskittynyt epätoivoiseen haaveeseen siitä että joku ihminen tai taho tulisi kuin taikaiskusta ja korjaisi kaikki asiani kerta huitaisulla. Nyt sen sijaan koen omaavani sekä kärsivällisyyttä, että pitkäjänteisyyttä sen että kun tama nykyinen tilanteeni on ottanut aikansa muodostuakseen, niin sekin ottaa aikansa kun näitä asioita alkaa korjata. Pääasia kuitenkin kaikessa se, että enää en odota jonkun tai jonkin tulevan pelastamaan minut haaksirikolta, vaan sen sijaan ymmärrän itse löytäneeni myrskyn keskeltä kajastavan majakanvalon, jota seuratessani minun ei tarvitse enää surra turhia, vaan voin luottavaisin mielin purjehtia kohti kotisatamaa. Jos tuossa purjehtiessani joku toinen seilori ohjaa oma paattinsa rinnalleni, on se vain merkki siitä etten ole tällä myrskyävällä merellä yksin.


Yrittäjyys ja sen ongelmakohdat.  1

Tiedostan tässä hetkessä olevani oikeasti kutsumusammatissani, saadessani käyttää hyödyksi kaikkea sitä kokemusta ja koulutusta mitä matkani varrella reppuuni olen onnistunut niin hyvässä kuin pahassakin kerryttämään. Vahvin osaamiseni painottuu varmasti erilaisten riippuvuuksien keskellä painiskelevien ihmisten auttamiseen, mutta toisaalta koen myös niin, ettei tämä sinällään ole mitään muuta poissulkeva asia, vaan päinvastoin rikkaus.

Mutta se markkinointi. Se ei todellakaan ole minun vahvinta osaamistani ja ehkä juuri siksi tämä minulle niin tärkeä elämäntyöni on enemmän tahi vähemmän jatkuvaa taistelua siitä, mistä suunnasta omalta osaltani tähän hetkeen seitsenhenkiselle perheelleni onnistuisin leivän pöytään raapimaan.

Kuluneen parin vuoden yrittäjyyteni aikana olen kohta puolisen vuotta yhtäjaksoisesti saanut työskennellä ihmisten parissa, jossa viimeinen pari kuukautta käyden keskustelemassa erään ihmisen kotona, pyrkien osaltani auttamaan häntä matkalle raittiuteen. Tämä juuri tuntuu omimmalta tekemiseltäni, mutta toisaalta kun olen useiden vuosien aikana käynyt luennoimassa erilaisille kuulijaryhmille asioista, myös tämä olisi varsin mielenkiintoista. Aivan samoin kuin erilaisten ryhmienkin ohjaaminen.

Jos voisin jotakin toivoa, olisi se että saisin mahdollisuuden säännöllisesti työskellä ihmisten kanssa, välillä käyden erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa. Toisaalta mitä tässä kuluneen puolenvuoden aikana olen erilaisissa palavereissa istuskellut, myös eräänlainen konsultointi, lähinnä liittyen juurikin tähän riippuvuusproblematiikkaan olisi sellainen asia mitä voisin kuvitella toteuttavani.

Mutta toisaalta tiedostan yhden suurimmista haasteistani tässä kaikessa olevan sen, että sen mitä markkinointia kyseisten palveluiden saralla olen toteuttanut, on segmentointi kohdistunut lähinnä kuntasektorille ja sen myötä mahdolliset asiakassuhteet ovat jääneet varsin vähäisiksi. Tuolla sektorilla kun joka asiassa etsitään säästöjä, niin ostopalveluna tapahtuvaa terapiaa tai millä tahansa tätä palveluani nyt haluaa kutsuttavan on kokolailla vaikea, miltein mahdoton saada myydyksi mihinkään. Joka puolella törmää vain lohdullisiin kommentteihin, että teet varmasti hyvää työtä, mutta valitettavasti joudumme ohjaamaan asiakkaitamme oman kuntamme sisällä toteutettavissa olevien palveluiden piiriin. Eikä siinä, ymmärrän tämän kyllä, mutta toisaalta mitään muuta en toivoisi tässä kohtaa niin kovasti kuin sitä, että joku ymmärtäisi sen, että juuri nyt luomalla säästöjä väärässä kohtaa, nuo säästöt luovat tulevaisuudessa vain lisää menoja.

Mistä tämän päättelen? Siitä että mitä tuolla joissain yhteyksissä näitä kunnan sisällä olevia ammattilaisia jututtanut, heillä ei juurikaan ole olemassa tietoisuutta näistä sinällään haastavista riippuvuussairauksista. En minä silti itsestäni liikoja luule, mutta toisaalta sen mitä ihmisten kanssa työskentelyssä olen havainnoinut, juuri tuo kokemuspohjainen tietotaito on se, mitä nämä ongelmien keskellä elävät ihmiset hädässään ensimmäisenä kaipaavat. Tähän kun lisätään kaikki se tieto mitä erilaisista kirjoista olen opiskellut, ei liene ihme että minun on kokolailla helppo muodostaa luottamuksellinen suhde ihmisen kuin ihmisen kanssa jo jonkin aikaa jutusteltuani. Lisäksi kun koen matkallani oppineeni sen, että kohdatessani uusia ihmisiä, kykenen heidät aidon vilpittömästi kohtaamaan.

Tänään mietin oikeasti sitä, kuinka paljosta kiitollinen elämässäni saan olla. Eikä sitä kiitollisuutta saisi vähentää se, ettei minulla taas kerran ole varmaa tietoa tuloistani. Silti jokainen ymmärtänee sen, että ihminen tarvitsee toimeentulon, voidakseen tässä yhteiskunnassa täysipainoisesti olla mukana. Eikä siinä, voisinhan laittaa pillit pussiin ja aloittaa kaiken taas kerran alusta, mutta toisaalta koen omiksi tarpeikseni asti rasittaneeni tätä yhteiskuntaa ja sen eri tukiportaaleja, joten juuri nyt, tietäessäni mitä oikeasyti isona haluan tehdä, toivoisin siihen saavani ennenpitkää mahdollisuuden.

Jos siis voisit jollain tavalla minua tässä asiassa jeesailla, on se sitten markkinointi tai muu vastaava yhteistyö niin otathan rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com)

Epätoivoani tässä hetkessä parhaiten kuvannee se, että ylipäänsä häpeältäni uskaltaudun tästä kaikesta tänne kirjoittamaan ja ylipäänsä apua tässä pyytämään. Minulle jos kenelle, vääränlainen ylpeys toimii panssarin omaisena muurina toisilta ihmisiltä avun pyytämiseen. Osaan kyllä auliisti sitä olla tarjoamassa, pahimmillaan pyytämättä, mutta itselle avun pyytäminen onkin sitten ihan oma lukunsa.