Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on rakkaus.
Edellinen

Isänpäivä - Vastuu vanhemmuudessa.

Turva ja rakkaus, tärkeintä lapselle.
Turva ja rakkaus, tärkeintä lapselle.

Näin isänpäivänä sitä herkästi pysähtyy miettimään omia vanhempiaan. Aivan samoin kuin omaa vanhemmuutta. Lopulta löytäen kaiken pohdinnan taustalta kiitollisuuden sekä omille vanhemmille että myös kiitollisuutta siitä että elämä mahdollisti lopulta myös itselle mahdollisuuden kasvaa vanhemmuuteen.

Minun elämä ei todellakaan ole aina ollut helppoa. Yksi suurin haaste siinä on olleet ja yhä on, eräänlainen alttius erilaisille riippuvuuksille.

Tullessani ensikertaa isäksi liki 15 vuotta sitten, elin elämää, johon suurin surminkaan ei soisi lasta syntyvän. Mutta onneksi tuolloin ajattelimme että haluamme lapsen ja jos se meille suodaan, pyrimme vanhempina parhaaseemme. No lapsi syntyi ja pian toinenkin, mutta kykyni vanhemmuuteen ei ottanut kehittyäkseen, kuin vasta siitä hetkestä alkaen, kun nuo kaksi pientä poikaa oltiin ottamassa pois.

Nyt miettien olen kiitollinen siitä että minut pysäytettiin. Ilman tuota kyseistä interventiota, olisin kuollut. Olisin ollut vain yksi surullinen lisä tilastoissa joihin kerätään päihteiden aiheuttamat kuolemat. Oma isäni päätyi tuohon tilastoon, juuri kun itse sain kiinni raittiudesta.

Näin isänpäivänä sitä miettii omaa lapsuutta. Omaa vanhemmuutta ja varsinkin sitä, kuinka sitä toivoo omalta osaltaan tarjoamaan lapsilleen sekä rajoja ja sen myötä turvaa sekä rakkautta, minkä kautta lapsista toivon mukaan kasvaa terveellä tavalla itseä arvostavia aikuisia.

Vanhemman vastuu ei ole ollenkaan helppo. Mitä enemmän itse omassa lapsuudessa kokee esimerkiksi joko liian tiukkaa rajojen asettelua tai toisena ääripäänä liiallista rajattomuutta, on vaarana se että itse omassa vanhemmuudessa eksyy toiseen ääripäähän kasvatuksessa.

Itse kun koin lapsuuden rajat lähinnä pelottavan ahdistavina, aloin raitistuttuani kasvattaa omia lapsia pelkällä rakkaudella. Ymmärtämättä ensinkään sitä että lapset tarvitsevat nuo tietyt rajat, kokeakseen niiden kautta turvaa sekä oppiakseen myös niitä vastaan kapinoimisesta itselle tärkeitä asioita.

Nykyisellään edelleen opettelen tuon turvan ja rakkauden tasapainoa. Koen jo oppineeni hieman sanomaan myös ei. Ilman että lapsen tunnereaktiot enää hajottaa itseäni sisältä.

Toisaalta yksi osa minuutta, josta koen olevani hyvilläni omassa vanhemmuudessa on se että luotan lapsiini, kaikkiin viiteen, siinä että mikäli heillä elämässään jossain kohtaa eksyy eteen jotakin suuria haasteita, he olisivat oppineet minulta sen, että aina ja kaikesta pitäisi kyetä tulemaan puhumaan. Asia mitä itse en lapsena osannut ja sen myötä jouduin kantamaan sisälläni ihan liikaa huolta ja murhetta. Mutta toisaalta asia, jonka opettelun kautta olen huomannut saaneeni elämääni ne suurimmat siunaukset.

Vanhemmuus ei ole välttämättä ollenkaan helppo nakki, mutta sitäkin enemmän siitä on mahdollisuus oppia ja kasvaa ihmisenä. Sitähän sanotaan että monasti lapset opettavat vanhempia enemmän kuin vanhemmat lapsiaan. Itse ainakin allekirjoitan tämän täysin, niin paljon olen saanut kasvaa ihmisenä juurikin lasteni kautta.

Eikä siinä, kasvu jatkuu yhä. Välillä kompastellaan puolin ja toisin, mutta niinkauan kuin asioista lopulta kyetään puhumaan, niin suuretkin haasteet on yhdessä voitettavissa.

Oikein hyvää isänpäivää jokaiselle isälle! Olette tärkeämpiä lapsillenne, kuin osaatte kenties ajatellakaan. Mistä tiedän, siitä että oma isäni siirtyi ajasta ikuisuuteen yli 12 vuotta sitten ja yhä tänäkin isänpäivänä muistelen häntä lämmöllä, oheisen muistokirjoituksen sanat vielä tänäänkin allekirjoittaen:

”Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamukasteessa, olet säteessä auringon. Olet aina silti luonani, vaikka mentävä nyt sun on.”


Mitä onnellisuus lopulta on?

Jokaisella meistä on oma polkumme. Vai onko?
Jokaisella meistä on oma polkumme. Vai onko?

Moni meistä kulkee läpi elämänsä, etsien onnea, onnellisuutta. Mutta kuinka moni meistä lopulta tietää, mitä onnellisuus aidoimmillaan edes on.

Minä muiden muassa olen etsinyt tuota tilaa läpi elämäni, tässä hetkessä tullen toteamaan sen tosi asian, etten edes mahda itse tietää mitä tuo lopulta on.

Joskus aikanaan ajattelin niin, että onnellinen ihminen on sellainen, jolla kaikki asiat on kunnossa. Mutta kuinka moni meistä voi lopulta rehellisesti sanoa kokevansa juurikaan koskaan saavuttaneensa tuollaista tilaa. Faktahan on kuitenkin se, että ihminen kovin harvoin osaa pysähtyä elämässään siihen hetkeen, jolloin toteaisi saavuttaneensa kaiken, ollen sen myötä onnellinen. Ainahan voi saada jotakin lisää tai saavuttaa jotakin suurempaa. Mutta onko onnellisuus lopulta edes sidoksissa siihen mitä ihmisellä on tai mitä hän on saavuttanut elämässään.

Kuten totesin, minä olen harhaillut läpi elämän, kuvitellen onnellisuuden olevan tuolla jossain. Kerta toisensa jälkeen todeten hapuilleeni ilmaa käsieni välissä.

Lopulta juuri nyt ymmärtäen omaan elämääni taas kokolailla tärkeän seikan. Entä jos onnellisuus on tila, joka ei olekaan saavutettavissa omilla teoilla, saati suoritteilla. Entä jos onnellisuus onkin piilotettuna siihen, että kykenee luopumaan kaikesta yrittämisestä. Entä jos onnellisuus tuleekin luo, kun lakkaan juoksemasta sitä pakoon, yrittäen epätoivon vimmalla saavuttaa sen.

Elämä on varannut minulle varsin monivivahteisen ja vaihderikkaan matkan itseni äärelle. Kuin haluten osoittaa minulle kaikin mahdollisin keinoin sen, että elämä itsessään riittää tekemään minusta onnellisen, jos vain kaiken itseriittoisuuteni, kykenen tuon onnellisuuden itselleni sallimaan.

Yksi tärkein oivallus taas kerran tällä vaihderikkaalla matkallani tulee tässä. Onnellisuus ei ole sidoksissa siihen, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Saati siihen, mitä kuka tahansa toinen minusta miettii. Tärkeintä minulle on ollutkin juuri luopuminen siitä harhasta että onnellisuus olisi tunne tai sidoksissa siihen, kykenenkö elämään siten, että kaikki ihmiset ympärilläni hyväksyisivät minut tällaisenaan.

Olen siis toisinsanoen itse seissyt oman onnellisuuteni esteenä. Miksi ihmeessä? Siksi, koska olen kuvitellut onnellisuuden olevan riippuvainen siitä, miltä minusta tuntuu.

Kun tunnetilat vaihtelee ja niiden seurauksena syntyy samalla loputon määrä ajatuksia, joihin sitten opittuani aina reagoimaan, on elämäni ollut yhtä suurta, päätöntä säntäilyä edestakas.

Kuten jo monta kertaa aiemmin olen kiitollisena todennut, onneksi elämä tietää paremmin. Niin nytkin. Se on nimittäin rakkaudellisesti ohjannut minut tilanteeseen, missä enää ei ole juurikaan mahdollisuutta yrittää enempää. Saati pyrkiä vakuttamaan toisia ihmisiä omasta erinomaisuudesta asioissa. Sensijaan olen tilanteessa, missä lähestulkoon kaikki mahdollinen on yritetty ja pyritty. Siis kaikki mahdollinen, mikä inhimillisin voimin on mahdollista. Asiat on lopulta vain yksi kerrallaan nivoutunut kahta tiukempaan solmuun, mitä kovemmin olen yrittänyt noita solmuja aukoa.

Entä kun elämässä on tilanne, et lähestulkoon jo liian moni asia on solmussa, koenko olevani epäonnistunut tai onneton? Päinvastoin.

Ymmärtäessäni ja hyväksyessäni kaiken tämän olleen itselleni tarpeen, voin levollisena huokaista syvään ja kiitollisena todeta sen, että nyt viimein on aika lakata yrittämästä. Lakata taistelemasta tuulimyllyjä vastaan.

Onnellisuus on tämä hetki. Tila, jossa minulla on lupa kokea kaikki nämä tunteet, joita viime vuosien seikkailu sisimmästäni nostaa. Syyllisyyttä vääristä valinnoista. Häpeää siitä, millä mallilla asiat ovat. Pelkoa siitä, millätavoin elämä tästä eteenpäin etenee. Riittämättömyyttä siitä, etten edelleenkään ole oppinut elämään siten, etten kerta toisensa jälkeen olisi elämässäni umpikujassa.

Mutta! Kuten aiemmin totesin, onnellisuus ei ole sidoksissa tunteisiini, saati olosuhteisiin. Onnellisuus on sitä, että kaikki tunteet on lopulta sallittuja. Ovathan ne yksi inhimillisyyteni perusta. Mitä olosuhteisiin tulee, niin olen onnellinen siitä, että juurikin näiden olosuhteiden myötä minulla on oiva tilaisuus kohdata noita edellä mainitsemiani tunteita itsessä ja sen myötä vain yhä selvemmin todentaa se, että ihminen voi olla onnellinen, vaikka kaikki mahdollinen elämässä huutaisi sen puolesta että olisi kaikki syy olla onneton.


Kiitollisuus tuskasta.  1

Vahvinkin taipuu, jos ei muutoin, niin pakosta.
Vahvinkin taipuu, jos ei muutoin, niin pakosta.

”Todellinen vahvuus on heikkoutta.” Siinä lause jonka olen kuvitellut sisäistäneeni jo aikapäiviä sitten. Merkitsisihän tuo kohdallani sitä, että olisin oppinut jo lukemattomien polvilleen tippumisten kautta sen, ettei ihmisen ole tarkoitus taistella elämässä yksin, olipa taistelun alkuperä mikä tahansa.

Silti huomaan yhä edelleen itsessäni sen saman toimintamallin, jonka avulla jo pienenä natiaisena opin luovimaan vaikeuksissa. Mitä suuremmat haasteet, sitä enemmän sulkeudun kuoreeni. Kuin kuvitellen yhä edelleen siten, että kaikki elämisen ongelmani olisi itse aiheutettuja ja sen myötä myös niiden ratkaisu olisi itseni vastuulla.

Kaikessa oppii, sanotaan. Niin tässäkin. Olen nimittäin alkanut pikkuhiljaa hahmottaa omalla kohdallani tämän tasaisin väliajoin toistuvan, totaalisen uupumuksen tuottavan taistelun alkulähteen. Pelko luottaa mihinkään, saati kehenkään.

Tunne joka saa ajatusmaailmani pyörähtämään siinämäärin päälaelleen, että sensijaan että toisiin ihmisiin tukeutuminen olisi mahdollisuus vapauteen tästä sisäisestä, piinaavasta taistelusta, pelko saa ajattelemaan tuon kaiken olevan uhka omalle itselleni. Mutta toisaalta niinhän se on. Sillä niinkauan kuin ohjaudun pelosta käsin, pyrin hallitsemaan ja kontrolloimaan kaikkea, kuvitellen jollain ihmeen tasolla olevani vastuussa kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Samainen pelko ruokkii myös sitä harhaa, ettei kukaan toinen ihminen voisi minua kuitenkaan auttaa. Tottahan se on, että minulla on vastuuni ja oma osuuteni asioissa, mutta juurikin välttelyn sijaan, kohtaamalla tuon jäytävän pelkoni, vapaudun valheellisesta vahvuudestani, samalla vapauttaen itseni myös vääränlaisesta vastuusta asioissa ja taas kerran saan todeta sen, kuinka suunnaton vaikutus omaan olemiseeni ja elämiseeni tunteiden kohtaamisella lopulta onkaan. Jos epätoivon vimmalla yritän taistella ja tukahduttaa tunteeni, voin olla varma siitä, että tuska lopulta kasvaa sietämättömiin mittasuhteisiin, pakottaen minut lopulta laskemaan suojaukseni ja päästämään toisen ihmisen lähelle. Se vaan jos joku on pelottavaa. Voihan tuo ihminen pian käyttää heikkouttani taas kerran hyväksi.

Mikä sitten lopulta olisi se paras ratkaisu asioissa? Rohkeus kohdata tuo mielikuvituksen luoma pelon tunne. ”Rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa.” Kun rohkenen pyytään apua, sitä poikkeuksetta aina saan, vieläpä siinä rakkaudella räätälöitynä pakettina, ettei läheskään aina tuo apu ilmene siinä muodossa, saati aikataulussa minkä itse ajattelen itselleni olevan parasta. Onneksi ei, sillä mikäli asiat menisivät niinkuin minä haluan, ne lopulta menisivät kuitenkin ihan päin helvettiä. Sen jos jotakin olen seikkailussani saanut oppia. Samoin kuin myös sen, että polvilleni tippuessa, tuska on tuonut minut tilanteeseen, jossa ainoa ulospääsytie pakenemisen sijaan, on luopua taistelusta ja antautua taas kerran elämän kannateltavaksi. Ja kantaahan se. Sikäli kun en omaa erinomaisuuttani yritä itsepäisesti itse kantaa itseäni.

”Hellitä hyvä hullu hellitä. Se helpottaa kummasti.”


Lohdullisuus elämässä.  3

Jokainen uusi aamu, on uusi mahdollisuus. Kyse kun lopulta on, vain tästä päivästä.
Jokainen uusi aamu, on uusi mahdollisuus. Kyse kun lopulta on, vain tästä päivästä.

Mikä elämässä on lopulta tärkeää. Raha? Mammona? Materia? Vai kenties jokin ihan muu.

Kun tässä aikalailla laajalta skaalalta on saanut ja yhä tänäänkin saa seurata ihmisten elämää, tulee väistämättä miettineeksi sitä, että mikä on se perimmäinen motiivi ihmisten tekemisissä. Nykyaikana joka puolella näyttää siltä, että se mikä määrittää ihmisen elämää, on raha ja se kuinka tuottava lopulta olet. Jos syystä tahi toisesta tiput tuosta tuottavuuden kehästä ulos, puhutaan syrjäytymisuhasta.

Mutta entäpä jos ihan järjenvastaisesti asia ei välttämättä olisikaan noin yksioikoinen. Entä jos kyse tuossakin olisi vain siitä, että osa meistä tahkoaa ja tuottaa elämässään rahalla mitattuna jotakin, osan tuottavuuden ollessa jotakin ihan muuta kuin rahalla mitattavaa.

Tämä kaikki pohdinta lähti siitä, kun paikansin itsessäni parikin vallalle päässyttä vanhaa kieroumaa. Kun talouden saralla kokee haasteita, kuin huomaamattaan ajattelee noiden taas määrittelevän minut ihmisenä. Eli jos epäonnistun esimerkiksi yrittäjyydessä, merkitsee se automaattisesti sitä että olen epäonnistunut ihmisenä. Kissan viikset sanon minä. Olen nimittäin tässä sissikoulutuksessa, jota elämäksi kutsutaan, oppinut nimittäin sen, että juurikin ne tapahtumat, joita tavallisesti pidetään epäonnistumisena, opettavat kaikista eniten, samalla kuin ohjaten minua oikeaan suuntaan elämänpolullani.

Toisaalta kun katson taaksepäin elämääni, voin rehellisesti todeta sen, että yhtäkään asiaa en tekisi toisin, vaikka siihen mahdollisuus siunaantuisi. Sillä kaikki nuo tapahtumat ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tässä päivässä olen. Sensijaan tästä päivästä noiden menneiden oppien kautta pyrin tekemään päivän, jota voin jälkikäteen tuumia siten, että olen elämässä jotakin kommelluksistani oppinut.

Kyse kun lopulta aina on tästä päivästä. Se mitä oli vuosi sitten, ei sinällään ratkaise mitään. Se mitä tänään olen, ratkaisee paljonkin.

Juuri nyt, tässä päivässä, tässä hetkessä haluan olla ihminen, jota toisen ihmisen olisi suht helppo lähestyä, olipa kysymys minkälaisesta asiasta tahansa. Tämä kaikki siitä syystä, kun itse kokemuksesta tiedän, kuinka vaikeaa ihmisen on lopulta myöntää se, ettei yksin enää jaksaisikaan taistella, vaan tarvitsisi toista ihmistä rinnalleen kulkemaan. Juuri tuollainen rinnallakulkija toivoisin itse olevani. Ihminen, joka ei ota toiselta pois, hänen itselleen tärkeätä oppiläksyä, vaan sensijaan vain rauhassa askeltaisi vierellä peilaten asioita omien kokemustensa valossa.

Loppuun totean vain sen, että riippumatta siitä, mitä elämä minulle jatkossa tarjoilee, koen oppineeni yhden tärkeimmistä läksyistä ihmisen elämässä. Olemme täällä toinen toistamme varten. Emme suinkaan toinen toisiamme vastaan. Kun jokin haaste elämässä pakottaa ihmisen pyytämään apua toiselta ihmiseltä, saattaa tuosta ongelmasta lopulta koitua ihmiselämän tärkein siunaus. Kokemus siitä, kuinka toinen ihminen voi oikeasti tukea toista ja tuosta kaikesta kehkeytyä elämänmittainen, yhteinen matka.

Kyse on tästä päivästä ja siitä, millä motiivilla tähän päivään lähden temppuilemaan. Jos motiivina taustalla on itsekäs ’Minä minä, minulle minulle’-asenne, voi olla varma siitä, että vaikka elämä olisi täynnä kaikenlaista kiiltävää ja kimalteista, sisimmästä jää kokematta se kaikista tärkein asia, mutta tuosta asenteesta pienin askelin luopumalla huomaamaan myös ympärillään olevia ja eläviä ihmisiä, voi yhtäkkiä huomata itse omassa sisimmässään jotakin kimaltavan.


Rakkaus. Mitä se lopulta aidoimmillaan on.  1

Kun huomaan kokevani hetkiä, joista ei puutu mitään, olen lähellä, ollessani kaukana.
Kun huomaan kokevani hetkiä, joista ei puutu mitään, olen lähellä, ollessani kaukana.

Aloitan tämänkertaisen kirjoitukseni poikkeuksellisesti paljastaen itseni heikoimmillaan. Myöntäen sen etten minä todellakaan tiedä paljoakaan asioissa. Ehkä vähiten kaikessa sitä, mitä rakkaus aidoimmillaan ja puhtaimmillaan on.

Samalla ymmärtäen sen, ettei minun tarvitsekaan tietää. Aiemmin kuvittelin nimittäin niin, että lunastaakseni paikkani tai oikeuttaakseni oman olemassaoloni, minun tulisi tietää kaikesta kaikki tai ainakin antaa itsestäni sellainen kuva toisille ihmisille.

Tänään ymmärtäen sen, että tuo on ollut vain yksi keino loputtoman monista, joilla olen peittänyt omaa epävarmuutta, alemmuuden- sekä riittämättömyydentunnetta. Tieto on oiva väline riisua itsestä kaikki epätäydellisyys. Antaen itsestä valheellisen, mutta sitäkin vahvemman kuvan siitä kuinka ihan sama mitä minulta kysytään, pystyn antamaan ainakin yleispätevän vastauksen.

Onneksi elämä kohdallani tietää mikä minulle on parhaaksi. Niimpä se on kuljettanut minut sellaisten töyssyjen yli, että kaikki vääränlaiset käsitykset itsestä ja asioista ovat karisseet. Tänään yksi vapauttavimmista lauseista mitä omaan elämääni tiedän, kuuluu seuraavasti: ”Mitä enemmän opin, sitä vähemmän tiedän.”

Sama pätee kaikessa, miksei siis otsikon kohdallakin. Rakkaus. Mitä se aidoimmillaan lopulta on?

Joitain vuosia sitten olisin pyrkinyt lähes pakonomaisesti antamaan tuohon yleispätevän vastauksen. Kuin kuvitellen että on minun vastuullani kertoa muille, mitä tuo asia tarkoittaa. Taas yksi esimerkki suunnattomasta vääränlaisesta vastuusta mitä olen elämässäni kantanut.

Juurikin siksi, juurikin nyt, minulle on suunnattoman vapauttavaa kirjoittaa tähän vastaukseksi, etten minä todellakaan tiedä vastausta kyseiseen kysymykseen. Mutta samalla todeten sen, että tasan niin kauan kuin en tiedä mitä rakkaus aidoimmillaan lopulta on, saan joka päivä ottaa siitä omalla kohdallani selvää. Tarkoituksena vain vastauksen sijaan, pyrkiä oppimaan elämään elämää, jossa kyseinen asia on se perusvoima, jonka varaan kyseinen päivä voi rakentua. Sillä sen olen tässä elämäni seikkailussa oppinut, että mitä enemmän aidosti, vääristymättä, tuo voima elämässäni vaikuttaa, sitä suurempia siunauksia jokainen kohtaaminen, aivan samoin kuin suuret vastoinkäymisetkin tarjoilevat.

Minulla, kuten varmasti monella muullakin kyseinen asia kun sisältää suunnattoman määrän erilaisia vääristymiä. Eikä ihme. Sillä tämä tärkein asia ihmisen elämässä, on tähän päivään mennessä saanut niin monta määritystä, ettei ihmekään että kovin harva lopulta edes tietää mitä rakkaus aidoimmillaan on.

Toisaalta jokaiselle meistä se voi tarkoittaa ihan omaa kokonaisuutta. Olkoonkin, että samalla kun jollekulle rakkaus parisuhteessa esimerkiksi merkitsee sitä että jatkuvasti otetaan turpaan, kohta jo anteeksi antaen, niin toiselle sama toimii suhteessa lapseen mitä erilaisimpien tavaroiden ostamisena, hyvityksenä omasta sisäisen vanhemmuuden puuttumisena. Yksi yhteinen nimittäjä silti näissä kaikissa käsityksissä on. Tai itseasiassa kaksi. Ensiksi se, että jokainen meistä osoittaa rakkautta juuri niistä lähtökohdista mitä itse aikaisemmassa elämässä kyseisen asian tiimoilta on oppinut. Esimerkiksi lapsi, jota vanhempi on pahoinpidellyt, oppii osoittamaan aikuisena rakkautta, pahoinpidellen ihmistä jota kuvittelee rakastavansa. Toisen alistuessa pahoinpideltäväksi, käsittäessään omista lähtökohdista käsin tuon merkitsevän sitä aitoa rakkautta ja välittämistä. Toisena yhteisenä nimittäjänä se, ettei näillä opituilla malleilla ole lopulta mitään tekemistä aidon rakkauden kanssa.

Sillä jos jotakin olen elämässä kyseisen asian etsinnässä oppinut, niin sen että rakkaus aidoimmillaan ei ole sidottu mihinkään asiaan, ihmiseen, saati tavataan. Olkoonkin, että suurin osa meistä on oppinut ajattelemaan siten. Sen vuoksi omalla kohdallani yksi suurin rikkaus tässä päivässä onkin jo pidempään ollut se, kun saan yksi kerrallaan pudotella omasta elämästäni pois, noita vääriä, opittuja käsitteitä mitä erilaisimpien asioiden taustalta. Rakkaus kun aidoimmillaan minun kokemana ei ole asia, jota voi paketoida tiettyihin määritelmiin. Mutta samalla se sisältää kuitenkin kaiken sen mitä ihminen elämässä koskaan tulee tarvitsemaan. Tarkoittaen käytännössä sen, että vaikka minulta otettaisiin pois kaikki minulle rakkaat ihmiset ja asiat, saati tavarat, jos tuo rakkauden kokemus on varastoituneena sisälleni, minulla on yhä kaikki se, mitä ikinä elämässä tulen tarvitsemaan tänään, huomenna ja aina.

Mitä rakkaus aidoimmillaan sinulle on? Siinä kysymys, jonka vastausta ei onneksi ole minulla, mutta jonka vastauksen löydöt kyllä lopulta, jos olet valmis kohtaamaan itsessäsi kaiken sen mitä kyseisen asian tiimoilta on päässyt matkallasi vääristymään.

Siksi toteankin loppuun sen, että minulle rakkaus aidoimmillaan on hyvin pitkälti sitä, mitä Juha Tapio osuvasti allaolevassa kappaleessa sanoittaa. Rakkaus on, kokemus olla rakastettu. Itsessä. Omassa sisimmässäni.


Mitä minä pakenen? Itseä? Tunteitani. Elämää?

”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”
”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”

Hylätyksituleminen. Rakkaudettomuus. Pelko. Häpeä. Syyllisyys. Riittämättömyys.

Siinä tunteita, jotka juurtuivat minuun lapsuudessani. Tunteet, joita opin pakenemaan suojatakseni itseäni. Pakokeinoja rakentui sitämukaa kun edellinen osoittautui toimimattomaksi.

Täydellisyyden tavoittelu. Järkeily. Kontrollointi. Siinä lopulta asiat, joiden ympärille kaikki elämässäni vallalla ollut hulluus lopulta nivoutuu. Oli kysymys sitten lopulta täysin pakonomaiseksi käyneestä päihteiden sekakäytöstä tai hulluuteen saakka äityneestä työnteosta.

Niin kauan kuin pakenen itseä, omia tunteitani, maailma on todella pelottava paikka elää. Lähes jokaisen ihmisen ollessa minulle uhka. Operoidessani elämässäni järkyttävien pelkojen ohjaamana, yritän viimeiseen hengenvetooni saakka yksin. Ajatuksella että itse ratkaisen elämäni ongelmat. Lopulta kuinka äärettömän vaikeata onkaan myöntää tarvitsevansa toisia ihmisiä. Sen myöntäminenhän merkitsisi heikkoutta, eikä sellaista nykymaailmassa katsota hyvällä. Mutta entä jos katsottaisiinkin. Entä jos kaikki tuo onkin vain pelon luomaa mielikuvitusta. Entäpä jos juuri se ihminen, jonka vähiten odotit sinua voivan auttaa, auttaisikin sinua itseasiassa eniten. Kyse on lopulta vain itsensä ja omien tunteiden kohtaamisesta.

Mitä enemmän ihminen pelkää, sitä todennäköisemmin hän tekee kaikkensa, välttyäkseen kohtaamasta tuota ikävää tunnetta. Yrittäen kaikkensa ratkaistakseen ongelmansa, jotenkin helpommin, kivuttomammin. Yrittäen lopulta löytää rohkeuden, myöntämättä pelkäävänsä. Ei voi olla rohkea, ellei ensin myönnä pelkäävänsä. Sillä mihin ihmeeseen ihminen tarvitsisi rohkeutta, jos pelkoa ei ole.

Minä olen myöntänyt pelkääväni. Myönnän pelkääväni hetkittäin yhä. Mutta koska oma pakomatkani olen käynyt siinämäärin loppuun, että yksin taisteluni sijaan, päästän itseni jo tänään huomattavasti helpommalla, myöntäen pelkääväni ja ennenkaikkea myöntäen tarvitsevani toisia ihmisiä kohdatakseni tuon tunteen itsessäni. Ennemmin kuitenkin tässähetkessä kohtaan itsessäni tuon tunteen, kuin se että lähden taas piinaavalle pakomatkalle. Lopulta kun juuri tuo mitä pakenen, aiheuttaa kaiken sen tuskan mitä tuolla pakenemisella pyrin välttämään. Eli pakenemisen aiheuttaman tuskan lisäksi minulla jää edelleen kohdattavaksi tuo alkuperäinen tunne. Aiheutan siis vain lopulta itse itselleni lisää tuskaa tuolla pakenemisella. Omaa itseä, omia tunteita kun ei vain voi loputtomiin juosta karkuun.

Yleensä ihminen on siinä hassu otus, että suistuessaan lopulta tekemään jotakin itselle epämiellyttävää, hän kuin automaattisesti ajattelee ensimmäisenä siitä koituvaa hyötyä, palkkaa tai palkkiota. Eikä siinä, niin minäkin aikanaan ajattelin. Esimerkiksi luopuessani siitä kaikista rakkaimmasta ystävästäni, päihteestä, automaattisesti ajattelin, että suostuessani tällaiseen urotekoon, elämän on osaltaan siitä hyvästä tarjoiltava minulle vastavuoroisesti kaikki se mitä ikinä saan päähäni haluta. No kävikö lopulta niin? Ei, jos ajattelen asiaa nykyhetkessä, tuon aikaisella ajatusmaailmallani. Kyllä, jos ajattelen nykyisellä.

Ero noissa kahdessa ajatusmaailmassa on luokkaa valovuosi. Tuolloin kaikki mitä halusin, kulminoitui lähinnä rahaan, valtaan ja mammonaan. Tämän hetken ajatusmaailmani kulminoituessa sensijaan, päinvastaisesti (järjenvastaisesti) kaikkeen muuhun.

Sain nimittäin elämältä juurikin kaiken sen mitä ikinä tarvitsin. Joissain kohden sen merkitessä raastavaa menetyksiä, kipua aiheuttanutta haastetta tai vaikka tuskaa tuottanutta vastoinkäymistä. Sain nimittäin kaiken sen, mitä tarvitsin, oppiakseni luottamaan toisiin ihmisiin sekä ennenkaikkea elämään, siinämäärin etten enää palaisi pakonomaiseksi käyneeseen pakenemiseen itseä ja elämää.

Kaikista nöyryyttävintä, mutta samalla myös kaikista vapauttavinta itselleni oli lopulta tietoisuus siitä, etten minä todellakaan tiedä mikä milloinkin on itselleni parhaaksi. Mutta onneksi elämä tiesi ja tietää. Luottaessani elämään, minun ei tarvitse pelätä. Riittää kun pakanemisen sijaan elän yhden päivän matkan kerrallaan, kohdaten sen päivän aikana elämänpolulleni eksyvät ihmiset, asiat, tunteet ja tapahtumat sellaisenaan. Loppu hoituu kyllä. Lopulta kun kyse on vain tästä päivästä.

Olen saanut paljon, paljon enemmän. Kuin moni toinen saanut on, sen ymmärrän..

Ilman kyyneleitä, voiko rakastaa.
Onko olemassa heitä, jotka paljon saa.
Maksamatta hintaa, ilman tuskaa.
Suoraan sanotaan, jotain puuttumaan jää silloin onnestaan.


Pelosta vapauteen - Yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen.

Kun vanhat, haitalliset ajatus- ja toimintamallit murtuu, jotain uutta hyödyllistä pääsee syntymään.
Kun vanhat, haitalliset ajatus- ja toimintamallit murtuu, jotain uutta hyödyllistä pääsee syntymään.

Elämässä ei ole olemassa sattumaa, näin uskon. Sensijaan kaikella on jokin tarkoituksensa. Se millätavalla olen kasvanut tähän ajattelutapaan, tulee ilmi seuraavassa.

Kasvoin aikanaan elämään pelosta käsin. Pidin jokaista ihmistä tavalla tahi toisella uhkana itselleni. Peläten ja varoen koskaan paljastamasta todellista, aitoa itseä kenellekään. Olihan siinä vaarana se, että kuten niin loputtoman monet kerrat aiemmin, luottamukseni petettäisiin ja sitä käytettäisiin minua vastaan. Häpäisten, ilkkuen ja kiusaten minua siitä millätavalla mistäkin ajattelen.

Päädyin lopulta totaaliseen yksinäisyyteen. Yksinäisyys, joka jossain kohtaa oli minulle turvapaikka maailman pahuutta vastaan, kääntyikin lopulta minua itseäni vastaan. Raskainta tuossa yksinäisyydessä kun oli se, että oli ihan liian paljon aikaa pyöriä omissa enempi vähempi pelonsekaisissa ajatuksissani. Kun toisaalta ei ollut ketään kenelle noita ajatuksiaan olisi avannut, saaden siten peilausta niiden kipeyteen. Ei siis ihme että lopulta jo pelkästään nuo ajatukset sairastuttivat minut.

Silti, tänään ymmärrän, että sattuman sijaan tällä kaikella oli elämässäni tarkoitus. Ohjasihan tuo kaikki suunnaton pelko ja yksinäisyys minut elämässäni hetkeen, missä en vain yksinkertaisesti enää jaksanut taistella mitään, saati ketään vastaan.

Tuo hetki oli elämäni synkin ja yksinäisin. Totaalinen pimeys sisälläni koin vajoavani polvilleni elämäni edessä. Myöntäen tappioni. Ymmärtäen tuossa hetkessä sen että minun oli syystä tahi toisesta tarkoitus taistella viimeiseen hengenvetooni saakka, ymmärtääkseni vasta silloin sen, että lopulta kaikki taistelu on turhaa. Tuosta totaalisen synkästä hetkestä sai alkunsa matka, joka hitaasti mutta sitäkin varmemmin on ohjannut minut rakkaudellisesti pois pimeydestä, peloista sekä yksinäisyydestä. Yhteisöllisyyteen, vapauteen ja elämään tätä elämää pyrkien omalta osaltani kaiken kokemani kautta tuomaan pieni valonsäde niille ihmisille, jotka vielä tänään syystä tahi toisesta tuota samankaltaista pimeyden täyttämää taistelua elämässään käyvät.

Tuo minun sysimusta hetkeni elämässä kuvaa sekä sitä täydellistä epätoivoa että myös tuonhetkistä ’Minulle kaikki heti’-ajatusmaailmaani varsin yksiselitteisesti. Olin tuohon aikaan juuri raitistunut, todella itsetuhoisesta sekakäyttöhelvetistäni. Juuri hetkeä aiemmin haudaten isäni joka lopulta meni päihteisiin. Tapahtuma, jossa kulminoitui oma voimattomuuteni elämään, ihmisiin ja kaikkeen jota omalla järkeilylläni aiemmin olin kuvitellut jollain hassulla tavalla hallitsevani.

Tuohon hetkeen elin totaalisen ateistista ajatusmaailmaa. Tämäkin johtuen lähinnä suunnattomasta pelosta erilaisia uskontoja kohtaan. Minun kohdallani suunnaton tuska olikin lopulta se pelastus. Sillä tuo sanoinkuvaamaton epätoivo sai minut vajoamaan kirjaimellisesti polvilleni ja rukoilemaan jotakin tahoa jossakin. Tuon hetken ajatuksena se, että kun omassa mahtavuudessani suostun myöntämään tappioni, tulee samalla nanosekunnilla ukkosenjyrähdys ja salama, jonka jytinän saattelemana parahdan uskoon, joka silmänräpäyksessä muuttaa kaiken hyväksi. Siis juuri samainen ajatusmalli jolla aiemmin liki kaksi vuosikymmentä olin päihteillä hallinnut omaa tunnemaailmaani. Muuttaen sen täydellisestä epätoivosta euforiaksi hetkessä. Vaan toisimpa kävi. En hurahtanut. Sain sensijaan jotain paljon parempaa. Konkreettisempaa. Sain kasvaa hitaasti, mutta sitäkin varmemmin, pakenemisen sijaan kasvaa kohtaamaan elämää pakenematta.

Ymmärtäen tässä kuluneen reilun vuosikymmenen matkalla sen että sensijaan että kaikki pelko ja yksinäisyys olisi poistettu kerralla elämästäni, sain aina päiväksi kerrallaan voimaa ja rohkeutta kohdata uusia ihmisiä sekä tilanteita, joiden kohtaamisen kautta tuo suunnaton pelko ja epätoivo vaimeni vaimenemistaan, lopulta muuttuen tämän päivän vapaudeksi elää ja kohdata elämää, asioita, ihmisiä ja mitä erilaisimpia olosuhteita pelkäämättä. Vapaudeksi, jollaista en koskaan omalla kohdallani uskonut pimeimmissä hetkissä kokevani.

Tämän tarinan opetus itselleni siinä, että yritänpä keinolla millä tahansa juosta karkuun omaa itseäni, omia tunteita, voin olla varma siitä, että elämä pysäyttää minut lopulta kohtaamaan itseni. Mutta ehdin minäkin tuota pakomatkaa yrittää päihteillä, lääkkeillä, uhkapelaamisella, seksillä, herkuttelulla, syömisellä, opiskelulla, työllä, liikunnalla, vapaaehtois- ja järjestötoiminnalla, kirjoittamisella, lukemisella, elokuvilla, netillä, uskolla, elämällä toisten elämää ja käytännössä kaikella mahdollisella ja mahdottomalla, lopulta vain kerta toisensa jälkeen todeten sen saman asian. Minun kohdallani kohtaaminen on se juttu. Ei pakeneminen. Hitaasti, ei kiireellä. Kärsivällisesti rakentaen, eikä äkkiä rikkirepimällä. Kaikessa tässä tarkoituksena vain se, että tänään, kohdatessani matkallani kenet tahansa, minulla on repussani sellainen voimavara että aina minulla on jotakin tuolle toiselle annettavana. Aivan samoin kuin itse aina noista kohtaamisista jotakin itselle saaden. Pelotta kohdaten. Pelosta vapauteen. Yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen.


Rakkaudesta riippuvainen.

Luonto. Rauha. Rakkaus. Lepo.
Luonto. Rauha. Rakkaus. Lepo.

Voi luoja kuinka sisimpäni pursuaa juuri nyt rakkauden kokemusta. Siinä parasta, ettei tämä kokemus liitty sinällään kehenkään ihmiseen, asiaan, saati itseni ulkopuolella olevaan asiaan.

Tuossa nimittäin on kaiken tämän suunnattoman ongelmallisuuteni kulminaatiopiste. Kun jo lapsuudessa sisimpäni on rikottu, olen kuin vaiston ohjaamana yrittänyt korjata sisimpääni ulkoisilla seikoilla. Ymmärtämättä yhtään sitä, ettei voi korjata ulkoisilla seikoilla sitä, mikä on sisältäni rikki. Nyt tuon konkreettisesti ymmärtäen tiedostan, avautuu sisältäni lukko jonka aukeaminen vapauttaa myös ymmärtämään omaa riippuvuuskäyttäytymistä äärettömän paljon selvemmin ja selkeämmin.

Käsittämätön rakkaudettomuus. Kokemus täydellisestä arvottomuudesta.

Tuota epätoivon vimmalla yrittäessäni paikata, olen ollut valmis mihin tahansa, saadakseni edes hetkeksi vaimennettua tuon sisimmässäni kirkuvan kaipuun rakkauteen. Mutta eihän se kuin hetkeksi vaimenee, kun yritän täyttää tuota tyhjiötä itseni ulkoisilla asioilla.

Nyt päätin keskittyä oikeasti, aidosti kohtaamaan kaiken sen kivun, jonka nuo toistuvat raadollisen rikkirepivät hylkäyskokemukset lapsuudessa minussa aiheutti. Samalla ymmärtäen myös sen, että vuosia jatkunut ylianalysointi on ollut minulle vain keino selvitä eteenpäin prosessissa, jonka myötä pääsen lopulta noiden suunnatonta kipua nostatttaville arvottomuuden alkulähteille.

Ihmisen mieli kun on siinä vekkuli kapistus, että se itsessään suojelee itseä, blokaten muistista tapahtumat, jotka muutoin hajottaisivat kokonaan.

Loppuun voin kertoa yhden konkreettisen esimerkin siitä, millätavoin asioiden kohtaaminen lopulta auttaa vapautumaan elämään elämää tässä päivässä.

Mulle oma isä oli lapsuudessa mun idoli ja esikuva. Ihminen josta hain esimerkkiä niin hyvässä, kuin pahassakin. Toivoen että saisin itselleni hänestä sen hyvän, mitä hänessä koin piilossa olevan, välttäen kaikista niistä vääristä ajatus- ja toimintamalleista joiden alla hän elämäänsä näytti kipuillen elävänsä.

Enpä tuolloin tiennyt, kuinka perinpohjaisesti omalla kohdallani tulisinkaan käytännössä elämään läpi kaiken tuon ja vain sen vuoksi, etten enää omille lapsille siirtäisi noita samoja haitallisia malleja.

Haaste tässä kaikessa on ollut se suunnaton määrä kipua, joka on täytynyt suostua kohtaamaan, päästäkseni tähän hetkeen. Uskon nimittäin saavuttaneeni jotakin suurta elämässäni. Ymmärryksen lisäksi kokemuksen siitä miltä tuntuu kun jatkuvan arvottomuuden, raastavan riittämättömyyden ja totaalisen rakkaudettomuuden sijaan saa kokea itse itsessä olevansa arvokas, riittävä ja rakastettava. Juuri tällaisenaan.

Kaikessa tässä tärkeintä itsensä kohtaaminen. Kun suostun kohtaamaan tuon kaiken kivun, en enää turhaan kanna itsessä sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, katkeruutta, saati kaunaa. Tästä taas suurimpana hyötynä se, kun konkreettisesti ymmärtää esimerkiksi sen, että juurikin se vanhempi jota jumaloi ja joka satutti tahtomattaan todella paljon, olikin vain omalta osaltaan kipeä ja satutettu ihminen. Eikä paha tai ilkeä.

Juuri nyt kaiken tämän kauheuden kohtaamisen kautta koen suunnatonta lempeyttä, ymmärrystä sekä anteeksiantoa isääni kohtaan. Ajatellen niin, että olipa hänen tehtävänsä tässä ajassa mikä tahansa, minun osaltani tuo tehtävä on täytetty.

Käsi sydämellä totean, lepää rauhassa isä rakas. Where ever you are. Tämä seuraava kappale on omistettu juuri sinulle. <3


Uhriutuminen - Kun pelko estää toimimasta.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille – ja mielenvapaus ja mielenvapaus.”
”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille – ja mielenvapaus ja mielenvapaus.”

”Varo mitä toivot, voit saada sen mitä tarvit.” Jos en ihan väärin muista, niin olisiko ollut Hulkkosen Antti, joka jossain kohtaa näin totesi.

Itselleni kokolailla ajankohtainen ja osuva sananparsi. Hetken kun tuota lausetta mutustelen, saan itsessäni kiinni pelon tunteen, joka on läpi elämäni estänyt minua toimimasta, jopa silloin kun tuosta toiminnasta olisi varmuudella seurannut pelkästään hyvää elämässäni.

On helpompi jäädä paikoilleen, kuin lähteä kulkemaan kohti jotakin uutta ja pelottavaa. Olkoonkin, että tuo tuttu ja turvallinen kirkuisi kauhua ja sekasortoa. Ihminen on siinä hassu eliö, että se sisäisesti kaipaa turvaa ja rakkautta elämäänsä. Onkos se ihme, varsinkin näin epävarmassa ja turvattomassa maailmassa.

Omallla kohdekin pelko on näytellyt liiankin suurta roolia näytelmässäni. Rajoittaen ja estäen minua toimimasta silloinkin kun tuo toimiminen olisi merkinnyt oman elämän paranemista.

Näillä hetkin alan olla loputtoman kyllästynyt siihen, kuinka suunnattoman paljon menneisyys yhä määrittelee nykyhetkeäni. Sen vuoksi ja juurikin siksi pyrin nyt toimimaan pelosta huolimatta. Olkoonkin että hetkittäin tuo pelko lähes lamaannuttaa.

Mistä tuo pelko sitten saa voimansa? Loputtoman monista epäonnistumisista, joita elämässäni olen saanut kokea kasvaakseni ihmisenä. Tai minun kohdalla ennemminkin kutistuakseni oikeaan kokooni.

Kun minuuteni murskattiin aikanaan, koin että minun tulisi olla jotakin suunnattoman suurta, saadakseni oikeuden olla ja elää omana itsenä. Tuota tavoitellessa, tulin toistuvasti tuhonneeni jo alkuunsa kohtuuttomilla vaatimuksilla omat mahdollisuuteni onnistumiseen.

Nyt, taas kerran seistessäni elämäni raunioilla totean, et kohtuuttomat vaatimukset saavat nyt kohdallani jäädä. Noiden vaatimusten sijaan totean vain sen että eräänlainen omassa elämässä uhriutuminen saa passata ja sensijaan laadin itselleni selkeät suuntaviivat siihen, millaista elämää tulevaisuudessa haluan elää ja noiden suuntaviivojen mukaan alan myös osaltani toimia. Mikään asia kun ei ota tapahtuakseen, ellei asiassa tee omaa osuuttaan. Ihan liian kauan olen surkutellut kohtaloani, ymmärtämättä sitä että itse omilla valinnoillani olen hyvin pitkälti ollut tuota kohtaloa itselleni kirjoittamassa.

Loppuun vielä yksi itselleni tähän hetkeen tärkeä sitaatti. ”Kyllä Jumala auttaa merimiestä, mutta itse on silti soudettava.”


Läheisriippuvuus - Tunteet on, en ole tunteeton.

Katsoessani taaksepäin elämää, saatan huomata menneisyyteni vaikuttavan vielä nykyisyydessäkin.
Katsoessani taaksepäin elämää, saatan huomata menneisyyteni vaikuttavan vielä nykyisyydessäkin.

Viimekertainen kirjoitukseni herätti yllättävänkin paljon ajatuksia ihmisissä. Yllättynyt olen lähinnä siitä, kuinka avoimesti ihmiset puhuvat omista kokemuksistaan läheisriippuvuuteen liittyen. Sen vuoksi ja juuri siksi, ajattelin jatkaa aiheesta vielä hieman.

Itselleni yksi ongelma läheisriippuvuudessa liittyy omiin tunteisiini. Niiden tunnistamiseen. Tai paremminkin niiden tunnistamisen vaikeuteen.

Ihminen joka elää ja kasvaa elämään elämää muiden kautta, väärällä tavoin itsensä unohtaen, tulee samalla kadottaneeksi kosketuksen omaan itseensä. Sen myötä myös omiin tunteisiinsa. Tällainen ihminen minä olen. Olen ollut koko ikäni. Havainnoiden ympärilläni olevia ihmisiä, heidän tunteita, toimintaa, kehonkieltä ja kaikkea.

Olen eräänlainen profiloija. Skannaan ihmisiä ja sitä ovatko he minulle uhka. Samalla ollen kuin jatkuvassa hälyytystilassa, valmiina toimimaan vaaran uhatessa. Liittyy lapsuuteeni, kuinkas muuten.

Haastavaa tämä kaikki on siinä, kun välttämättä enää nykyhetkessä elämässäni ei ole kertakaikkisesti mitään pelättävää. Silti operoin elämässä siten, kuin pelokas ja varuillaan oleva ihminen operoi. Kuin säikkyen pienintäkin rasahdusta. Minulle nuo rasahdukset ovat niitä signaaleja, joita ihmisistä poimin. Heti, tietyn ärsykkeen aktivoiduttua, reagoiden asiaan loputtomalla arsenaalilla opittuja malleja. Vieläpä niin, että nuo mallit ovat itselleni haitallisia ja vahingollisia. Puhumattakaan siitä, mitä nämä mallit aikaansaavat suhteessa toisiin ihmisiin.

No sitten itse tunteisiin kaiken tämän taustalla. Pelko. Häpeä. Riittämättömyys. Hylätyksi tuleminen. Tunteet, jotka juurtuivat selkäytimeeni jo kovin varhain ja joiden ohjaamana siis olen elämässäni seikkaillut jo pidempään. Välillä hukuttaen nuo tunteet viinalla. Lääkkeillä. Kadottaen ne uhkapelaamisen virtuaaliseen todellisuuteen. Juosten niitä lenkkarit viuhuen pakoon, kuvitellen rautaisen fysiikan saavan nuo tunteet katoamaan. Eikä siinä, katoavathan ne. Hetkellisesti. Joskus kun oikein innostuu tekemään ympäripyöreitä työpäiviä, noita tunteita voi välttyä kohtaamasta viikkojakin, jopa kuukausia. Kunnes täysin loppuunpalaneena, pakotettuna pysähtymään, nuo tunteet vyöryvät yli kuin hyökyaaltona. Huuhtomaan samalla alleen kaiken sen hyvän, minkä vaivalla olen itsessäni onnistunut eheyttämään.

Tuosta johtuen elämäni on hetkittäin äärimmäisen raskasta. Puhumattakaan siitä, että viimeajat olen onnistunut välttämään noiden tunteiden kohtaamista, peilaten tunteita toisista ihmisistä. Kun paljon kohtaa päivittäin ihmisiä, ei ole pelkoa joutua kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Ainakaan niiden kipeimpien. Niitä kun voi sysätä syrjään nykyaikana loputtomin eri keinoin.

Elämä onneksi ei suostu tähän. Se seuraa hiljaa sivussa toilailujani, ohjaten minua kärsivällisesti, kerta toisensa jälkeen tilanteisiin joissa nuo selkäytimessäni olevat tunteet nousevat kohdattaviksi.

Nyt onkin pakenemisen sijaan aika kohdata ne. Pyytäen apua ja tukea tähän. Yksin kun tuohon tuskin kukaan kykenee. En ainakaan minä.

Nuo tunteet kun yksi kerrallaankin kohdattuna jyräävät alleen, puhumattakaan siitä kun niitä on useampia. Se saattaa hetkittäin jopa ahdistaa. Onneksi tänään tiedän, ettei ahdistus itsessään ole itsenäinen tunne, vaan puhumalla ja purkamalla tuota ahdistunutta oloa, tuon ahdistuksen taustalta lopulta löytyy yksittäisiä tunteita, joita kokemalla itse ahdistus lopulta lakkaa olemasta.

Kaikista suurin haaste kaikessa on kuljettu matka. Sillä mitä pidempään ihminen onnistuu välttelemään itsessään mitä erilaisimpia ikäviä tunteita, sitä enemmän hän matkan aikana tulee tahtomattaankin rakentaneeksi aidon itsensä suojaksi mitä erilaisimpia muureja. Itselläni näitä muureja on riittänyt, mutta uskokaa pois kun sanon. Mitä vähemmän itseni ympärillä mitään suojauksia tai muureja lopulta on, sitä aidommin saan toisen ihmisen kohdata sellaisena kuin hän on. Ilman että tuosta toisesta ihmisestä heijastuu itseeni niitä vääristymiä, joita itsessäni en ole vielä suostunut kohtaamaan.

Läheisriippuvuudessa, kuten kaikissa riippuvuuksissa noin yleensä, suurin ongelmavyyhti on tunteet. Läheisriippuvaisella lisähaasteena vielä se, että nuo tunteet jotka taustalla ongelmia aiheuttavat, eivät välttämättä alkuunkaan ole edes omia.

Minä nimittäin tiedän tänään sen, että yhä vieläkin suurin osa tunteista joita sisälläni kipuilen, ovat saaneet alkunsa useita vuosikymmeniä sitten. Sen vuoksi niiden alkuläheiden selvittely on hetkittäin hitusen hankalaa. Tuntuu kuin olisi arkeologi joka kaivaa tuhatvuotista hautaa auki, yrittäen olla heittämättä pois yhtäkään hiekanjyvää, sillä juuri tuo hiekanjyvä saattaa ollakin avain siihen suunnattoman kallisarvoiseen löytöön. Löytöön joka mullistaa kaiken.

Ehkä juuri siksi toteankin kiitollisena juuri nyt sen, ettei onneksi ole kiire mihinkään. Olen valmis vaikka hiekanjyvä kerrallaan rapsuttelemaan kuonaa pois, lopulta paljastaakseni sen aidon pienen ja hauraan ihmisen sisältäni. Sen joka jo kovin varhain kasvoi vääränlaiseen käsitykseen omasta itsestään, suhteessa toisiin ihmisiin. Tuo taakka harteilla tuo pieni ihminen on sitten taivaltanut matkaa tähän päivään. Luulotellen että matkan on ollut tarkoitus vahvistaa häntä. Mutta päinvastoin, matkan edetessä tullut toteamaankin sen, että mitä pidemmälle kulkee, sitä heikommaksi käy ja sitä enemmän oikealla tavalla nöyrtyy pyytämään toisilta apua. Elämässä kun ei ole oikeasti kyse siitä että vain vahvat pärjäävät. Sillä lopulta kaksi heikkoa yhdessä, ovat paljon vahvempia tukiessaan toisiaan, kuin yksikään yksinään valheellisessa vahvuudessa taisteleva ihminen.

Yksinäni kun en saa aikaiseksi juurikaan mitään, mutta yhdessä kykenemme lähestulkoot mihin tahansa.

”Ne sanoo mä oon menninkäinen, en lihaa enkä verta oo..

Ne sanoo että maiset murheet, ei paina mua ollenkaan. Ne puhuu siitä silmät palaen, tieto salainen ympäröi mua.

Ne näkee kyllä kyyneleeni, mut ne ei tule halaamaan. Ja lapsille on helppo sanoa tuntemattomia täytyy varoa.

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy. Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen”

Edellinen