Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset helmikuulta 2018.

Ahdistus. Tunne joka pahimmillaan salpaa hengen.

Elämän kauneus kulminoituu kiitollisuudessa.
Elämän kauneus kulminoituu kiitollisuudessa.

Jokainen meistä jossain vaiheessa elämää kokee ahdistusta. Riippumatta siitä, millaista elämää elämämme.

Kuinka moni lopulta pysähtyy miettimään sitä mistä kyseinen puristava olotila rakentuu.

Omalla kohdallani ahdistus yleisimmillään rakentuu siitä, kun elämä tarjoilee tapahtumia joista herää häpeää, vihaa, surua, pelkoa tai kaikkia näitä yhdessä. Mikäli liiaksi kohtaan asioita yksin, käy niin että nuo kyseiset tunteet pakkautuvat sisälleni yhdeksi suureksi möykyksi, jota sitten kokee lähes hengen salpaavana ahdistuksena.

Haastavaa kaikessa omalla kohdallani on ollut noiden tunteiden kanssa se, kun on oppinut kieltämään itseltään tuollaiset tunteet. Riippumatta siitä, mitä elämä milloinkin on tarjoillut, automaattinen ajatusmalli on ollut se että kaikesta tulisi selvitä yksin. On väärin rasittaa muita ihmisiä omilla ongelmillaan. Vielä kun kokonaisuuteen lisätään lähes epätoivoinen yritys lieventää tuota ahdistusta mitä mielikuvituksellisimmin keinoin, ei ihme että lopulta ahdistus vain kasvaa kasvamistaan, lopulta vallaten mielen lähestulkoon sanoinkuvaamattomana epätoivona.

Aikaisemmin, käyttäessäni esimerkiksi päihteitä, en vain käsittänyt sitä että mitä enempi yritin mitä erilaisimpia tunteita päihteillä vaimentaa, sitä voimakkaammaksi ahdistus lopullaan kävi. Tunteet kun ei suostu poistumaan päihteillä, vaan pakkautuvat vain yhä tiiviimmin puristamaan rintakehää, lopulta konkreettisesti salpaamaan hengitystä.

Ei siis ihme, että kokiessani lopullisen pohjani päihteiden käytössä, tarvitsin mitä erilaisimpia keinoja vaimentaakseni tuota sisälleni pakkautunutta ahdistusta.

Haastavaa tämän päivän päihde- ja mielenterveystyössä onkin se kun ihmiset voivat todella huonosti ja lopulta kun he suostuvat apua hakemaan, ei oikein kukaan tunnu tietävän sitä mistä päästä näitä ongelmavyyhtejä tulisi alkaa purkamaan. Niimpä yksi yrittää yhtäältä, toinen toisaalta ja ihminen itse pyrkii siinä samalla selviämään päivästä toiseen ahdistuksensa kanssa, esimerkiksi hetkellisesti pyrkien pääsemään siitä rauhaan päihteillä. Ongelmalliseksi yhtälön tekee lopulta se, kun mielenterveyspuolella ei ole riittävää resurssia tarjota ihmiselle riittävästi tukea tuon ahdistuneisuuden purkamiseen. Puhumattakaan siitä että kyseisellä sektorilla olisi riittävästi tietoutta riippuvuusproblematiikkaan liittyen. Toisaalta taas kun päihdepuolella keskitytään pääsääntöisesti hoitamaan ihmisen päihdeongelmaa, niin monen kohdalla oikeastikin ongelmana olevat mielenterveyden ongelmat saattavat jäädä kokonaan huomiotta. Ajatuksena kun liiankin yleisesti päihdepuolella on se että päihteet poisjättämällä korjautuu kaikki muutkin ongelmat. Todellisuudessa kun läheskään aina ei näin ole, paras hoitotulos saavutettaisiin sillä että nämä molemmat sektorit tekisivät mahdollisimman tiivisti yhteistyötä. Lopulta kun kuitenkin on niin, että mitä kokonaisvaltaisemman avun ihminen saa, sitä vähemmän enää sama ihminen on väärällä tavalla kuormittamassa palvelusektoria.


Enkeleitä toisillemme?  1

”Ollaan enkeleitä toisillemme.”
”Ollaan enkeleitä toisillemme.”

Kukaan ei mahda olla eri mieltä siitä, että meistä jokainen kaipaa elämäänsä lohtua, toivoa, iloa ja valoa. Varsinkin silloin kun elämä näyttää sitä synkempää puoltansa, ihminen tulee kuin vaistonvaraisesti herkemmäksi uskomaan myös sellaisiin asioihin, joita ei välttämättä kykene nykyisillä viidellä aistillaan havainnoimaan.

Itse kuulun siihen ryhmään ihmisiä, jotka ovat nähneet elämän varjopuolen. Mitä synkempi elämä näyttää olevan, sitä kiihkeämmin ihminen kaipaa valoon. Joskus aikanaan masennuksesta kärsiville myytiin kirkasvalolamppuja ja nykyhetken trendi näyttäisi olevan mitä erilaisimmat enkelihoidot. Älkääkä käsittäkö väärin, jokainen autuas uskossaan. En minä tätä trendiä ole tuomitsemassa, päinvastoin. Ajattelin lähinnä vain hieman kirjoittamalla pohtia itsekseni sitä, mitä ihmiset tällä kaikella kenties elämäänsä hakevat.

Itse kun olen enempi ollut eräänlaisen analyyttisen terapian kannattaja, tällainen puhtaasti uskoon pohjautuva ihmisten auttaminen herätti senverran mielenkiintoa että päätin asiaan itse henkilökohtaisesti hieman tutustua.

Itsessään näissä jutuissa sinällään ei ole mitään pahaa, saati tuomittavaa, mutta se mikä itselleni tyypillisesti nostaa hieman vastustusta, on se kun tästä tehdään rahakasta bisnestä. Eikä siinäkään sinällään mitään pahaa ole, jos joku elättää itsensä tällaisella, taas lähinnä vain mietin tätä kaikkea itseni kautta.

Itse nimittäin kipuilin aikanaan jo kokolailla kovasti sen asian kanssa, kun ensin vuosia tein vapaaehtoispuolella ensin töitä erilaisissa tukihenkilöhommissa, siirtyen lopulta yrittäjäksi päihdepuolelle. Kipuilu johtui lähinnä siitä että onko minulla oikeutta pyytää rahaa siitä samasta hommasta, mitä vuosia tein vapaaehtoisena. No jollakinhan se on itsensä ja perheensä elätettävä.

Mutta takaisin näihin enkelijuttuihin. Sen mitä itse näihin olen perehtynyt, kaikki kuominoituu näissä puhtaasti siihen että ihminen uskoo asioihin joita kokee tai on kokematta. Siis jos puhutaan vaikkapa eräänlaisista ryhmäkaukohoidoista, ihminen maksaa siitä että pääsee osallistumaan tällaiseen. Kun sitten kokee olevansa valmis vastaanottamaan tällaisen hoidon, ihminen saa siitä juuri sen mitä tuohon hetkeen on valmis vastaanottamaan. Eikä siinä, varmasti saakin, vieläpä paljon enemmän, nimittäin juuri niin paljon, mihin on omalla kohdallaan, omista lähtökohdistaan käsin valmis uskomaan.

Toinen juttu on sitten nämä erilaiset hoidot, koulutukset ja visualisaatiot, jotka kyseiseen konseptiin kuuluvat.

Taas sen mitä näihin olen perehtynyt, aivan samalla tavalla näissä, ihminen maksaa siitä että saa jotakin sellaista mihin omalla kohdallaan on valmis kulloinkin uskomaan. Eikä siinä, mitä epätoivoisempi ihminen, sitä suurempi on varmasti kyky uskoa ja sen myötä kyky hyötyä näistä. Joten en ihmettele sinällään yhtään sitä, että todella suuri joukko ihmisiä on ”hurahtanut” kyseisiin juttuihin.

Oikeastaan ainoa syy sille, miksi itse en ole ”hurahtanut”, tulee tässä. Isäni yhtäkkiä kuoltua vajaa 12 vuotta sitten, koin tuosta menetyksestä niin suunnatonta tuskaa, ettei mikään maallinen enää kyennyt minua tuossa tuskassani auttamaan. Sen vuoksi lähdin haparoiden epäuskoisena etsimään jotain henkisyyttä tai hengellisyyttä elämääni. Uskoa johonkin, joka osaltaan auttaisi minua tuossa suunnattomassa surussani. Tulinkin löytäneeksi uskon, joka kantaa elämäni pimeimmässäkin vaiheessa, mutta sensijaan että olisin tuohon uskoon ”hurahtanut”, kasvoin siihen todella kiduttavan hitaasti. Läpikäyden eräänlaisen prosessin, jonka aikana esimerkiksi kiersin loputtoman määrän erilaisia seurakuntia etsien henkistä kotiani. Silti lopulta kiinnittymättä mihinkään tiettyyn. Usko säilyi ja vahvistui siitä huolimatta.

Se miksi en tuolloin ”hurahtanut” mihinkään, aivan kuten en nytkään ole ”hurahtanut” mihinkään tiettyyn juttuun, johtuu siitä yksinkertaisesta syystä että mikäli minulle elämässä jokin asia tapahtuu äkillisesti, niin aivan yhtä äkkiä tuo samainen hyvä on mahdollista kadota. Eli jos olisin kokenut äkillisen, voimakkaan uskoontulon, olisin todennäköisesti tuon ensihuuman haihduttua sukeltanut vain vastavuoroisesti kahta synkempään kuiluun synkkyyttä. Sen vuoksi koen itselleni hyväksi sen, että tutustun asioihin hitaasti ja pikkuhiljaa, samalla silti säilyttäen arviointikykyni siinä mikä lopulta on minulle hyväksi milloinkin ja mikä ei.

Aivan samoin ajattelen näistä enkelijutuista. Saatan kyllä näihin hitaasti ja pikkuhiljaa tutustua, mutta samalla tarkkaillen sitä mikä minulle itselleni on hyvästä ja mikä ei. Oikeastaan ainoa asia, jota näissä hieman huolestuneena olen seurannut, on se, että näissä luvataan paikoitellen kokolailla paljon hyvää, silti kun kuitenkin otetaan huomioon se että osalla ihmisiä elämässä saattaa olla kohtuuttoman suuriakin henkisiä haasteita. Lähinnä tästä johtuen olen itse kokolailla varovainen siinä, millätavalla ihmisten kanssa näistä keskustelen. Kun nyt ajatellaan esimerkiksi ihmistä jolla on kohtuuttomia traumoja taustalla elämässään, niin mikäli tällainen ihminen ei ollenkaan ole noita asioita missään purkanut, niin osalle lupaus järisyttävän onnellisesta elämästä voi olla jotakin sellaista, mitä saavuttamattaan, saattaakin vastavuoroisesti syöstä itsensä vain kahta syvemmälle ahdinkoon. Lisäksi kun näissä hoidoissa ja koulutuksissa kaikki vastuu on ihmisellä itsellään, siinä että näiden myyjät markkinoivat näitä kertoen että näissä tapahtuu juuri se hyvä mihin ihminen tähän hetkeen elämäänsä on omalla kohdallaan valmis.

Loppuyhteenvetona totean sen, että minun mielestäni kaikki mitä erilaisimmat henkisyyteen, hengellisyyteen ja uskoon perustuvat asiat ovat niinkauan ok, kun niillä pyritään parantamaan ihmisten hyvinvointia. Vitikkoon mennään sitten siinä, jos näiden hyvää tarkoittavien juttujen taustalle on kätkettynä joitain ihmisyyteen vahvasti liittyviä, itsekkäitä motiiveja. Mutta senverran minullakin on omassa elämässäni tuota uskoa hyvään, että näissä kaikissa lopulta tapahtuu jokaiselle meistä juurikin se, mitä kukanenkin kohdallaan kipeimmin kaipaa. Eli jokainen jos hetkeksi pysähtyy kysymään itseltään miksi juuri tätä tässä olen toteuttamassa. Sikäli kun itselle rehellisenä tuohon kysymykseen itselleen vastaa, ei lopputulos lopulta voine olla muuta kuin paras mahdollinen.

Toinen toistaan huonompi ihminen. Kaipaa rakkautta kuitenkin. Silloin särkynyt sielumme syntinen. Löytää toisestansa enkelin.

Ollaanko enkeleitä toisillemme?
Siipiesi suojaan saanko painaa pään?
Jos oomme enkeleitä toisillemme. Saamme rakkautemme kestämään.

Ollaanko enkeleitä toisillemme?. Kai sinut ikuisesti pitää saan. Jos oomme enkeleitä toisillemme. Emme muuta enää kaipaisikaan.

Vaikka sinut syliini painaisin. Voin olla kaukana jossakin. Mutta palaan varmasti, rakkahin. Vaivuin hetkeksi muistoihin.


Uhriutuminen - Kun pelko estää toimimasta.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille – ja mielenvapaus ja mielenvapaus.”
”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille – ja mielenvapaus ja mielenvapaus.”

”Varo mitä toivot, voit saada sen mitä tarvit.” Jos en ihan väärin muista, niin olisiko ollut Hulkkosen Antti, joka jossain kohtaa näin totesi.

Itselleni kokolailla ajankohtainen ja osuva sananparsi. Hetken kun tuota lausetta mutustelen, saan itsessäni kiinni pelon tunteen, joka on läpi elämäni estänyt minua toimimasta, jopa silloin kun tuosta toiminnasta olisi varmuudella seurannut pelkästään hyvää elämässäni.

On helpompi jäädä paikoilleen, kuin lähteä kulkemaan kohti jotakin uutta ja pelottavaa. Olkoonkin, että tuo tuttu ja turvallinen kirkuisi kauhua ja sekasortoa. Ihminen on siinä hassu eliö, että se sisäisesti kaipaa turvaa ja rakkautta elämäänsä. Onkos se ihme, varsinkin näin epävarmassa ja turvattomassa maailmassa.

Omallla kohdekin pelko on näytellyt liiankin suurta roolia näytelmässäni. Rajoittaen ja estäen minua toimimasta silloinkin kun tuo toimiminen olisi merkinnyt oman elämän paranemista.

Näillä hetkin alan olla loputtoman kyllästynyt siihen, kuinka suunnattoman paljon menneisyys yhä määrittelee nykyhetkeäni. Sen vuoksi ja juurikin siksi pyrin nyt toimimaan pelosta huolimatta. Olkoonkin että hetkittäin tuo pelko lähes lamaannuttaa.

Mistä tuo pelko sitten saa voimansa? Loputtoman monista epäonnistumisista, joita elämässäni olen saanut kokea kasvaakseni ihmisenä. Tai minun kohdalla ennemminkin kutistuakseni oikeaan kokooni.

Kun minuuteni murskattiin aikanaan, koin että minun tulisi olla jotakin suunnattoman suurta, saadakseni oikeuden olla ja elää omana itsenä. Tuota tavoitellessa, tulin toistuvasti tuhonneeni jo alkuunsa kohtuuttomilla vaatimuksilla omat mahdollisuuteni onnistumiseen.

Nyt, taas kerran seistessäni elämäni raunioilla totean, et kohtuuttomat vaatimukset saavat nyt kohdallani jäädä. Noiden vaatimusten sijaan totean vain sen että eräänlainen omassa elämässä uhriutuminen saa passata ja sensijaan laadin itselleni selkeät suuntaviivat siihen, millaista elämää tulevaisuudessa haluan elää ja noiden suuntaviivojen mukaan alan myös osaltani toimia. Mikään asia kun ei ota tapahtuakseen, ellei asiassa tee omaa osuuttaan. Ihan liian kauan olen surkutellut kohtaloani, ymmärtämättä sitä että itse omilla valinnoillani olen hyvin pitkälti ollut tuota kohtaloa itselleni kirjoittamassa.

Loppuun vielä yksi itselleni tähän hetkeen tärkeä sitaatti. ”Kyllä Jumala auttaa merimiestä, mutta itse on silti soudettava.”


Hylätyksi tuleminen - Miellyttäjän maaperällä.

Kaikki ei välttämättä läheskään aina ole sitä miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa.
Kaikki ei välttämättä läheskään aina ole sitä miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa.

Hylätyksi tuleminen. Tila, jossa ihminen kokee ettei kelpaa sellaisena kuin aidoimmillaan on.

Kun tuo tapahtuu varhaisessa lapsuudessa, puhumattakaan siitä että se tapahtuu lukemattomia kertoja, lapsi oppii muovaamaan itseään ja omaa persoonaansa kelvatakseen.

Huono puoli tuossa on lopullaan se, että riittävän monesti kun lapsi muovautuu, hän lopulta tulee kadottaneeksi kosketuksen aitoon minuuteensa. Siis siihen osaan itsessään, joka hänelle syntymälahjana on annettu.

Näin kävi minun lapsuudessani ja vasta nyt olen sen todellisuuden edessä, että olen loputtoman kyllästynyt mukautumaan ja muovautumaan ihmisenä, kelvatakseni.

Kiitos lapsuuteni, olen nyt reilun vuosikymmenen ruopannut maastoa, josta olen versonut, löytäen loputtoman määrän erilaisia vääristymiä ja yksi toisensa jälkeen yrittänyt noita vääristymiä oikoa.

Tässä tulee seuraava. Hylätyksi tulemisen pelon luoma harha omasta riittämättömyydestä.

Kun pieni lapsi kokee konkreettisesti tulleensa hylätyksi, häneen iskostuu ajatus omasta riittämättömyydestä. Kun sitten tuo lapsi varttuu aikuiseksi, hänestä kasvaa äärettömän kiltti ja avulias ihminen, jolle kaikkien muiden toiveet menevät omien edelle.

Haastavaa tässä lähinnä se, että mitä enemmän ihmisiä elämässäni on, sitä raskaampaa tuo kaikille kelpaaminen lopullaan on. Kunnes toteaa olevansa kohdassa, jossa ei yksinkertaisesti enää vain jaksa välittää. Kohdassa jossa toteaa yksiselitteisesti se, että mikäli en tällaisenaan kelpaa, niin olkoon. Ennemmin olen vaikka yksin, kuin se että yritän kelvata tai riittää enää kenellekään.

Hassua tässä kaikessa nyt ajatellen on kuitenkin se, ettei välttämättä kovinkaan moni elämässäni vaikuttava ihminen lopulta odota minulta juurikaan mitään. Heille riitän todennäköisesti juurikin sellaisena kuin tällähetkellä olen. Tämä kaikki kelpaamattomuus kun kumpuaa sisimmästäni. Siis sieltä, missä tähän kaikkeen riittämättömyyteen on olemassa alkulähde ja vapautus.

En vain aina hetkittäin tahdo jaksaa muistaa sitä, että mikäli minussa herää jokin tunne, ei se ollensakaan ole lähtöisin muista ihmisistä, vaan minusta itsestäni. Minun tunteista. Kun sitten parkkeeraan paikoilleni tarkistaakseni taustapeilistä, että mitähän kohtaa menneessä tämä tämän päivän tapahtuma oikeasti koskettaa, saatan saada kiinni tämänpäiväisen tunteen alkulähteestä ja kun tuon alkuperäisen tilanteen, tapahtuman ja tunteen saan kohdatuksi, oma oleminen helpottaa hetimmiten.

Minulla vaan on aina ja kaikessa pitänyt mennä perse edellä puuhun, niin tässäkin asiassa. Mikään muutos minussa ei ota tapahtuakseen, ennen kuin viimeinenkin piilopaikka asian kohtaamisen välttämiseksi on koluttu. Jotenkin minusta juuri nyt tuntuu siltä, että tuo viimeinen piilo on nyt katsottu ja on vihdoinkin aika kohdata itsessään tuo riittämättömyyden kokemus. Minulla kun juuri tuo kyseinen kokemus aiheuttaa automaation, jossa asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen ja lopulta en enää itsekään ole selvillä siitä mikä se ensimmäinen asia lopullaan edes oli.

Nyt miettien tuo automaatio etenee seuraavasti. Kun pelkään etten omana itsenä riitä, alan myötäillä ja mukailla ihmisiä, miellyttämisestä puhumattakaan. Hylätyksi tulemisen pelon ajamana pokkuroin yhtäälle, pyllistäen toisaalle, samalla yrittäen sekä yhtäällä että toisaalle olla parhaimmillani. Lopulta seoten omaan nokkeluuteeni, ollen totaalisen umpisolmussa.

No millätavoin tuo automaatio sitten puretaan? Katkaistaanko punainen vaiko vihreä johto? Ehei! Tässä pommissa kun ei ole johtoja ollensakkaan. Tässä ainoa sytytin on oma menneisyyteni ja sen kokemukset. Kun sitten noita yksi kerrallaan puran, pommin räjähtäminen lykkääntyy hetken kerrallaan myöhemmäksi. Juuri nyt se mitä voin tuon pommin purkamiseen tehdä, on suostua elämään hetki kerrallaan omana itsenä. Ilman että muovaudun tai saati mukaudun mihinkään suuntaan. Olkoonkin että tuo omana itsenä eläminen aktivoi suunnattoman pelon juurikin hylätyksi tulemisesta. Mutta entä jos joku ei minua tällaisenaan hyväksyisi? Mitä sitten. En nimittäin enää jaksa maksaa sitä kallista hintaa minkä tuosta hyväksytyksi tulemisesta olen maksanut. Puhumattakaan siitä että käteinen jolla tuon maksun olen tähän saakka suorittanut, on ollut väärennettyä. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Elämä omana itsenä voi olla haaste. Mutta toisaalta haasteet ovat juuri niitä, mistä läpi elämän olen syttynyt parhaimmilleni.

Tässä olen. Tällaisenaan. Ota tai jätä.