Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset marraskuulta 2015.

Levollinen luottamus.  1

Se mihin tieni tänään johtaa, on ennalta suunniteltu.
Se mihin tieni tänään johtaa, on ennalta suunniteltu.

Luottamus. Mitä se tänään minulle merkitsee?

Ihminen joka on kasvanut kiinni erinäisiin pelkoihin, on kykenemätön luottamaan. Omalla kohdallani nuo pelot toimivat toisaalta oppaana luottamukseen, niin nurinkuriselta kuin se äkkiseltään vaikuttaakin.

Voi luoja että minä olen elämässäni nyt miettien pelännyt. Yhä edelleen hetkittäin tunnistan itsessäni tuon liiankin tutun matkakumppanin. Joskin niin, että tässä hetkessä havahdun siihen tietoisuuteen, että se kumpuaa siitä että olen taas kerran vääränlaista ylpeyttäni harhautunut kuvittelemaan olevani oman elämäni mestari. Asia josta olen kärsinyt lähinnä siitä syystä, että aikoinaan kasvoin siihen käsitykseen, ettei kehenkään voi luottaa, saati että itse olisin tuon hyvän arvoinen.

Nyt viimeisten parin päivän periodilla olen taas saanut palata perusasioiden äärelle. Siihen ymmärrykseen, ettei elämää ole tarkoitettu hallittavaksi, vaan elettäväksi kaikkine hetkittäin kivuliaisine kokemuksineen. Kun kohtaan kivun, pakenematta, se on kuin portti vapauteen kaikesta väärästä hallinnan harhasta.

Minulle tie luottamukseen on ollut pitkä ja kivinen. Mutta juuri nyt miettien sellainen, jota ilman en juuri nyt voisi kuvitellakaan kirjoittavani luottamuksesta.

Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni siinä määrin pelon vallassa, että aluksi tuo pelko peitti alleen kaiken hyvän, mitä elämä olikaan minulle varannut. Vasta kun pelko kävi sietämättömäksi, tulin halukkaaksi kohtaamaan sen, pakenematta. Tuolla matkallani olen saanut pala palalta rakentaan omanlaistani luottamusta itseeni, toisiin ihmisiin ja sen kautta elämään itseensä.

Pahimmillaan pelot totaalisesti lamauttivat minut. Tehden minut täysin toimintakyvyttömäksi. Kun sitten aloin kohdata noita pelkoja, ilman mitään turrutteita, tulin todenneeksi kauhuissani seuraavan asian: En ikinä tulisi selviämään tästä yksin. Luojan kiitos, minun ei tarvinnutkaan. Ainoa mitä minun tuli yksinäni tehdä, oli päätös ponnistella kaikin voimin oppiakseni luottamaan.

Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Onneksi ei, sillä vaikkakin muutos otti aikansa, yhä edelleenkin siis hetkittäin vanha, tuttu omavoimaisuus ja sen mukanaan tuoma taistelu ottaa valtaa, vaikka tiedostankin sen olevan samankaltaista harhaa, kuin kaikki muukin hallinnan tunne elämässäni. Tietyt väärät mallit on vain meissä jokseenkin syvällä. Ilman toistoja, mistään asiasta ei tule automaatiota.

Sen olen tällä matkallani saanut elää todeksi, että kyetessäni luopumaan tuosta hallinnasta, aina sen mukaan kuinka paljon osaan luovuttaa sitä pois, samassa suhteessa elämäni helpottuu. Kun taas alan tarrata tuohon hallintaan, hengittäminen käy vaivalloiseksi ja lopulta on kuin vetelisin viimeisiäni. Yleensä viimeistään tuolloin herään toteamaan tilanteen. Luovuttaen. Joskus se tulee helpommin, joskus vasta siinä tilanteessa kun olen jo polvillani.

Tuo polvilleen tippuminen on minulle tuttua. Olen siinäkin tehnyt toistoja jo enemmän kuin tarpeeksi. Silti, yhä edelleen se nostaa minussa tuttua häpeää tilastani. Tilasta joka sinällään tulisi olla ihmiselle varsin luonnollinen. Eihän mikään muu ole inhimillisempää, kuin luovuttaminen sen edessä, etten osaa edelleenkään elää siten etten kuvittelisi kykeneväni käsikirjoittamaan elämääni itse. Tuosta vaan yleisimmillään seuraa se, että alan suorittaa elämää, räätälöiden sitä oman mieleni mukaiseksi. Vaikka elämä on vuosikymmenten aikana osoittanut varsin karulla tavoin mitä siitä seuraa. Toisaalta elämä on osoittanut minulle myös kaiken sen kauneuden mitä luovuttaminen parhaimmillaan tuo tullessaan. Ei nimittäin ole olemassa ihanampaa tilaa elää, kuin levollinen luottamus. Tuossa tilassa sijaitsee pysähtyminen ja lepo. Levosta käsin tehdessäni asioista tulee varsin helppoja ja siinä samalla ymmärrän myös sen, että juuri ne pienet asiat elämässäni ovat niitä tärkeimpiä. Asioita joita tekemällä, voin levollisesti luottaa siihen, että oma osuuteni on aina kyllin hyvä. Lopputuloksen ollessa minulle aina ja joka tilanteessa parasta mitä on. Huolimatta siitä etten läheskään aina vajavaisella järjelläni tuota pystyisikään käsittämään.

Jos nyt mietit että miten tuon luottamuksen saisi itselleen, kehoitan sinua alkamaan etsiä sitä. Sillä jo raamatussa todetaan seuraavaa: "Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle joka kolkuttaa, avataan."


Masennuksesta ja paniikkihäiriöstä.  1

Tässä maisemassa on jotakin maagista.
Tässä maisemassa on jotakin maagista.

Ajattelin kirjoittaa kuluneen viikon pohdinnoistani. Istuskelin jälleen totuttuun tapaani Peurunkajärven rannalla, rauhoittuen. Jostain syystä palasin ajassa taaksepäin, aikaan jolloin sairastin vakavaa masennusta, ydistettynä jatkuvaan lamaannuttavaan paniikkihäiriöön. Oireyhtymä, jossa eläessäni koin elämän jatkuvana taisteluna. Taisteluna jossa kaikki tekeminen, jopa pelkkä oleminen tuntui kertakaikkisen uuvuttavalta.

Oireita ei nyt miettien yhtään helpottanut se, että yritin epätoivoisesti "lääkitä" oireitani päihteillä. Päihteiden osoittautuessa tehottomaksi, elämän tarjoillessa lisää vastoinkäymisiä konkurssin sekä avio-eron muodossa, hankin itselleni rauhoittavat sekä unilääkkeet. Noita sitten kun aloin käyttää yhdessä alkoholin kanssa, lopputuloksena oli niin käsittämättömän itsetuhoinen elämä, että nyt pitkän ajan päästä miettien en enää edes kykene kuvittelemaan millaista elämäni tuolloin oli.

Hyvin pitkäli jo pelkästään näistä selviytyminen, takaisin tasapainoiseen elämään, on asia jonka myötä koen pääsääntöisesti suunnatonta kiitollisuutta arjessani. Ihminen joka joskus on sairastanut masennusta, saati paniikkihäiriötä, tietää mistä puhun.

Jo pelkkä masennus, tarpeeksi pahaksi päästessään, lähestulkoon lamaannuttaa ihmisen tehden hänestä likipitäen toimintakyvyttömän. Kun tuohon lisätään vielä se että pelkästään paikoillaan oleminenkin pelottaa, puhumattakaan siitä että pitäisi johonkin mennä tai jotakin tehdä, uskonette kun totean tuon ajan olleen kaikkea muuta kuin ihmisarvoista elämää.

Nyt miettiessäni tätä hetkeä. Vapautta, jossa elän, voin käsi sydämellä todeta kokeneeni monintavoin ihmeen elämässäni. Vielä kun näihin sairauksiin lisätään 24/7 jatkuva päihteiden käyttö, on todellinen ihme että ylipäänsä elän, puhumattakaan siitä että elämäni on kaikinpuolin täysipainoista ja hyvää.

Matka tuolta pimeydestä ei ole ollut helppo. Välillä on pitänyt ponnistella kaikki voimansa, jotta postilaatikolla käyminen ei olisi jäänyt toteuttamatta. Toisaalta nuo jatkuvat pelkotilat olivat myös asia, joiden kohtaaminen oli hetkittäin likipitäen sietämätöntä. Ilman apua en olisi selvinnyt. Silti, nyt miettien tuolla pimeydessä eläessäni, en enää pahimmillaan edes uskonut että kukaan voisi minua oikeasti enää auttakkaan. Toisin kävi.

Kaikki hyvä alkoi siitä, että suostuin myöntämään sen että päihteet, joita hyvin vahvasti koin tarvitsevani, selvitäkseni edes jollain tavalla päivästä, olivatkin asia joka vain pahensi kaikkia oireita. Lopulta suostuessani päihdekuntoutukseen, jo 3kk kuntoutuksen aikana huomasin konkreettisesti sen kuinka alkoholi ja lääkkeet sekoittivat aivokemioitani, aiheuttaen vain jatkuvasti pahenevaa synkkyyttä ja pelkoa.

Lopulta kun kuntoutuksesa jätin taakseni sekä päihteet, että päihdyttävät lääkkeet, opetellen samalla hitusen luottamaan toisiin ihmisiin, pääsin aloittamaan varsinaisen matkan pelkojeni taustalla oleviin asioihin ja tapahtumiin.

Yhteensä vuoden ajan kestänyt tuki kuntoutukseen liittyen, oppiminen säännölliseen käymiseen vertaistuki ryhmissä sekä toisen vuoden raittiuden kohdalla startannut tiivis psykoterapia auttoivat suuresti. Silti nyt miettien läpikävin loputtoman määrän erilaisia tilanteita, joissa kohtasin kerta toisensa jälkeen mitä erilaisimpia pelkotiloja. Siedätyshoitoa todella.

Lopulta 4v päihdekuntoutukseen lähtemisen jälkeen, elin tilanteessa, jossa yhä edelleen taistelin tietyllä tavoin erilaisia sosiaalisia pelkojani vastaan lähes päivittäin. Toisaalta tuossa hetkessä ammattikorkeakoulun opinnot takasivat sen, että sosiaalisista tilanteista ei ollut puutetta. Lopulta elämä alkoi tuntua jo liiankin taistelulta ja sen vuoksi, vaikka olinkin kuntoutuksesta lähtien elänyt ilman minkäänlaista lääkitystä, keskustelin puolenvuoden ajan erilaisten ammattilaisten kanssa siitä, olisiko minun tilanteessani jonkinlaisella mielialalääkityksellä mahdollista helpottaa olojani. Toisaalta en olisi halunnut aloittaa lääkitystä, mutta toisaalta kun vaakakupissa painoi myös se, että jatkuva taistelu uuvutti minua kokoajan, vaarana oli myös se, että saattaisin antaa väärällä tavalla periksi, heittäen kaiken ketuiksi, joten päätin kokeilla olisiko lääkkeistä kenties apua.

Nyt olen kiitollinen siitä, että aloitin tuon mielialalääkityksen. Se yhdistettynä jatkuvaan prosessointiin, sekä toisiin ihmisiin tukeutumiseen, auttoi minua nimittäin siinä määrin, että entinen jo yhtä ihmistä pelännyt ihmisraunio ajanmyötä kykeni pitämään kokemusasiantuntija luennon yli neljällesadalle sairaanhoidon ammattilaiselle. Tilaisuus, johon en ikinä olisi kyennyt pystyväni. Tuon tilaisuuden jälkeen olen yksi kerrallaan kohdannut mitä erilaisimpia pelkotilojani, lentokoneella matkustamisesta mitä erilaisimpiin konsertteihin ja voin sanoa että olen hitaasti mutta varmasti saanut kasvaa ihmisenä elämään, aivan kuten kuka tahansa muukin. Tehden asioita joita vielä reilu 6v sitten en koskaan enää kuvitellut kykeneväni tekemään.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on tuoda toivoa ihmisille jotka näiden ongelmien kanssa tässä hetkessä painivat. Toisaalta tuoden esille myös sen näkökulman, että kaikki lääkkeet eivät ole pahasta. Toisaalta tietenkään yksistään mikään lääke ei ketään paranna. Aivan samoin kuin ei pelkkä päihteistä luopuminenkaan. Mutta aivan varmasti jos ihminen kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä, niin sekä päihteet, että pelkkä, jatkuva, lisääntyvä erilaisten lääkkeiden syöminen vain pahentaa oireita.

Minun kohdallani yhdistelmä, jossa intensiivisesti kävin läpi elämääni. Vieroittautuen aluksi sekä päihteistä että kaikista lääkkeistä, mahdollistivat sen että minulle löytyi sellainen lääke joka yhä jatkuvan prosessoinnin ja erilaisten tilanteiden kohtaamisen kautta auttoi minua rakentamaan itselleni kokonaan uudenlaisen elämän.

Nykyhetkessä vain on se pienoinen ongelma näiden ongelmien ytimessä. Nimittäin liiallinen kiire hoitaa ihmisiä jotenkuten yhteiskuntakelpoisiksi. Itse kun työssäni panostan niin ajallisesti kuin muutenkin ihmisten kohtaamiseen, olen aitiopaikalta saanut kohta vuoden seurata sitä kehitystä, mitä rauhassa ja ajankanssa tehty työ näiden ongelmien alla elävissä ihmisissä aikaansaa. Tähän peilaten totean että uskon vahvasti siihen, että mikäli meillä laajemaltikin alettaisiin kiireen sijasta panostaa sekä päihde- että mielenterveyspuolella ihmisten auttamiseen, esimerkiksi masennuksen vuoksi sairaseläkkeelle jäävien ihmisten määrä saataisiin jo varsin lyhyessä ajassa kääntymään huomattavasti laskusuuntaiseksi.

Lopuksi muistutan vielä itseäni siitä, että oma osuus riittää tässäkin. Sen tehden, autan juuri niitä ihmisiä joita minun osuuteni on tarkoitus auttaa. Enempään en pysty, mutta toisaalta ei liene tarvekaan. Se millaisia muutoksia laajemmalla sektorilla tapahtuu, on niin monen asian summa, että yksi tällainen pieni ihminen ei juurikaan ihmeitä kuvittele siinä tekevänsä. Kun tämä pieni ihminen tekee niitä pieniä ihmeitä omassa elämässään, se silti riittää hurjan paljon pidemmälle, kuin se että lähtökohtaisesti luovuttaisi liian suurelta vaikuttavan kokonaisongelman edessä.


Pari sanaa Peurungasta.  1

Tervetuloa Peurunkaan.
Tervetuloa Peurunkaan.

Kuten aikaisemmista postauksistani lienee käynyt ilmi, olen matkustellut viikot yrittäjyyteni kautta Keskisessä Suomessa, yöpyillen säännöllisesti arkipäivät Laukaan Peurungassa. Tutustuin paikkaan 2013 vieraillessani kyseisessä paikassa pitämässä kokemusluentoani. En tuolloin osannut kuvitellakaan että tulisin viettäneeksi aikaa säännöllisesti kyseisessä paikassa.

Kun työni toi minut Keski-Suomeen, ei minun tarvinnut kauaa miettiä mihin majoittuisin, niin kaunis ja viihtyisä kyseinen paikka on. Ajattelin nyt tässä postauksessani hieman esitellä tätä kyseistä paikkaa, sellaisena kuin se itselleni tässä vajaan 10 kuukauden säännöllisen majailun on esittäytynyt.

Maisemaa aamupalapöydästä.
Maisemaa aamupalapöydästä.

Onko parempaa aamun aloitusta, kun aamupalalla istuessaan saa katsella ylläolevan kuvan kaltaista maisemaa, jossa avautuu kaunis järvimaisema. Itselleni on tullut jo tavaksi istua hetki ihan rauhassa, katsellen tuota kuvankaunista Peurunkajärveä. Jos tuossa maisemassa ei sielu lepää, niin sitten on aika katsahtaa peiliin. Yleensä kyllä itselläni päivä käynnistyy varsin kiitollisin mielin, katsellessani hetkisen tuota rauhoittavaa järvimaisemaa. Aamupalan ollessa samalla ravitsevan monipuolinen.

Lenkkipolulta.
Lenkkipolulta.

Olen pyrkinyt opettelemaan siihen, että joka viikko, ainakin kerran, jos ei parikin, raivaan kalenteristani aikaa siihen että käyn rauhallisella kävelyllä lenkkipolulla joka kiertää sopivan matkan hotellin ympäristössä, Peurunkajärveä mukaillen. Jos taas tuolla polulla ajatukset eivät rauhoitu, voi kysyä itseltään, onko elämässä tullut tehtyä valintoja joiden myötä kiire on liiallisesti läsnä.

Kauniita maisemia metsästä.
Kauniita maisemia metsästä.

Minulle ihmisenä on tullut äärimmäisen tärkeäksi muistuttaa itseäni säännöllisesti rauhoittumisen merkityksestä elämässäni ja viime aikoina olenkin oppinut ottamaan aikaa itselleni ja liikkumaan taas luonnossa. Olen nimittäin tässä matkani varrella todennut sen, että juurikin luonto on sellainen paikka jossa kaikki ylimääräinen kiire ja stressi kaikkoaa. Ei siis ihme, että jo lapsuudessani kokiessani erinäisiä ahdistuksia, löysin itseni säännöllisesti luonnosta. Nyt tuolla lenkkipolulla liikkuessani, huomaan säännöllisesti palaavani lapsuuteeni, nyt ahdistumisen sijasta löytäen kiitollisuutta siitä miten elämä minua onkaan kuljettanut.

Rentoutumista frisbeegolf radalla.
Rentoutumista frisbeegolf radalla.

Lenkkeilyn lisäksi Peurunka tarjoaa todella monipuoliset puitteet mitä erilaisimpiin harrastuksiin. Esimerkiksi perheen kanssa täällä majaillessa, voi kylpylässä polskimisen vastapainona käydä heittelemässä frisbeetä, keilaamassa, kuntosalilla tai vaikka kokeilemassa jousiammuntaa. Kaikki syyt jotka ovat este kuntoilulle täällä, ovat tekosyitä. :)

Peurunkajärvi hotellihuoneen parvekkeelta.
Peurunkajärvi hotellihuoneen parvekkeelta.

Majoitustiloissa ei myöskään ole mitään moittimista. Ylläoleva kuva on hotellihuoneeni parvekkeelta avautuvasta näkymästä. Lisäksi kun töideni vuoksi olen nyt arkipäivät Laukaassa, niin joissain sopivissa kohdin perheeni on viipyillyt pieniä lomajaksoja täällä kanssani ja siitä huolimatta että meitä kaikkiaan on 7 henkinen sirkus, ei majoittuminen ole sittenkään ollut ongelma. Tähän tarkoitukseen täällä on olemassa muutamia korkeatasoisia huviloita sekä hotellin yhteydessä sijaitseva sviitti, joka tarjoaa todella hulppeat puitteet isommankin porukan majoittumiseen.

Hotelli järveltäpäin katseltuna.
Hotelli järveltäpäin katseltuna.

Sen mitä itse täällä olen säännöllisesti majoittunut, niin ei minulla tästä paikasta ole yhtikäs mitään pahaa sanottavaa. Lisäksi kun olen tässä ajansaatossa saanut tutustua henkilökuntaan hieman tarkemmin, niin en yhtään ihmettele sitä miksi täällä muutoinkin kuin minä porukka tykkää majailla. Aina tänne maanantai päivän päätteeksi saapuessani vastaanotto on yhtälailla ystävällinen. Ei siis ihme, että aionkin täällä viipyillä sen mitä nämä tämän hetkiset työni minut tällä alueella pitävät. Näillä näkymin vielä useamman vuoden ajan.

Peurunkajärven rannalta löytyy rauhoittava maisema.
Peurunkajärven rannalta löytyy rauhoittava maisema.

Loppuun totean vielä sen, että tuo ylläolevan kuvan paikka on toiminut minulle paikkana, jossa tasaisin väliajoin käyn pohtimassa elämääni. Tuohon pysähtyessäni, ympärillä oleva hiljaisuus pysäyttää minut aina miettimään sitä kuinka ihmeellisellä tavalla elämä on minut tänne kuljettanutkaan. Tuossa miettiessäni ymmärrän kaikkien pelkojeni, ahdistusteni sekä pahimpienkin paniikkieni toimineen minulle matkakumppanina, kuin opastaen minua kohti tätä päivää. Helpolla ei tänne ole tultu, mutta nyt miettien ymmärrän sen haastavuuden olleen tarpeen lähinnä siinä, että se on kuin kysynyt minulta kuinka kovasti olen valmis ponnistelemaan saadakseni elämäni tasapainoon. Nyt elämän ollessa tasapainossa, ponnistelu on huomattavasti vähentynyt, mutta siitä huolimatta minulla ei ole aikomustakaan jäädä lepäilemään laakereilleni. Ymmärrän nimittäin elämäni niin, että oman osuuteni hoitaen, jok'ikisestä päivästä on mahdollisuus oppia jotakin uutta ja tarpeellista tulevaisuutta ajatellen.

Yksi tärkeimmistä opeista mitä tämä reissutyö on minulle tarjoillut on se, että tänään ymmärrän kotona odottavien ihmisten tärkeyden elämässäni. Ilman heitä nimittäin en olisi tässä.


Menestyminen elämässä.  1

Menestyminen elämässä. Asia jota olen tavoitellut lähestulkoon kaikin keinoin elämässä, silti sitä juuri koskaan aikaisemmin kokematta saavuttaneeni.

Jotenkin nyt miettien, kasvoin nuoruudessani ajatukseen etten olisi mitään, ellen saavuttaisi elämässä vähintäänkin jotakin Nobel-palkintoon johtavaa suoritusta. Ajatusmalli josta nyt miettien hyvin pitkälti juontavat myös elämässäni pitkään vallalla olleet erinäiset riippuvuudet.

Kohtuuttomat vaatimukset itseni ja sen myötä myös muiden suhteen ajoivat minut jo hyvin nuorena henkisesti loppuun. Riippuvuudet olivat jossain kohtaa keino uskoa edes hetkellisesti noihin täysin utopistisiin unelmiini, joilla lopulta ei tainnut olla hitustakaan realistisia toteutumisen mahdollisuuksia. Tai ehkä joissain kohden olisikin ollut, sikäli jos maltillisesti olisin vain lähtenyt kulkemaan niiden toteuttamista kohden, enkä vain mahdollisimman helpolla ja mahdollisimman äkkiä olisi pyrkinyt väkisin runnomaan asioita paikoilleen. Väkisin kun harvoin mikään asia kohdallani asettuu paikoilleen ja hyvin pitkälti tästä johtuen väsyin jatkuviin vääntöihin ja niistä nousseisiin pettymyksiin.

Mistä sitten kumpuaa kohdallani tuo armoton vaatimustaso suhteessa itseensä? Hyvin pitkälti johtuen siitä että koin aina ja lähestulkoon joka tilanteessa olevani riittämätön, teinpä sitten mitä tahansa. Tuon armottoman riittämättömyyden tunteen ajamana yritin sitten kaikessa ja kokoajan yli omien inhimillisten voimavarojeni, päätyen lopulta tuskaisena toteamaan, että sama kun heittää kaikki persiilleen, kun kuitenkaan mistään mitä yritin, ei lopulta tullut mitään.

Omalla kohdallani nyt miettien, riippuvuudet ovat olleet vain signaali pahasta olostani. Kun sitten itse riippuvuudet tulivat elämässäni sellaisiksi, että niistä aiheutui lopulta pahempi olo mikä sisälläni oli, tulin halukkaaksi opettelemaan niistä pois. Tuolla matkallani olen sitten paneutunut, hetkittäin liki pakonomaisesti kaiken taustalla olleisiin tapahtumiin ja tunteisiin, löytäen pikkuhiljaa sen satutetun pikkupojan joka sisimmässäni olen. Tuo herkkä, pieni suuri mies koki aikanaan niin suunnatonta kipua suhteessa toisiin ihmisiin, että siitä nousseesta uhmasta johtuen ajoi itsensä liki ennenaikaiseen hautaan, yrittäessään todistella maailmalle olevansa jotakin.

Luojan kiitos, elämä pysäytti minut. Kuin näyttäääkseen, ettei sillä mitä ihmiset minusta ajattelivat, ollut mitään merkitystä suhteessa siihen mitä itse itsestäni ajattelin. Pala palalta rakentaessani minuuttani uusiksi, opin hyväksymään itseäni tällaisenaan. Kunnes ihan viimeaikoina olen tullut todenneeksi löytäneeni ihmellisen lempeyden itseäni kohtaan. Lempeyden, jossa piillee armollinen hyväksyminen sen suhteen, ettei minun enää pakonomaisesti tarvitse yrittää olla jotakin suurta. Pieni on kaunista, sanotaan. Omalla kohdallani tässä hetkessä allekirjoitan tuon lausahduksen enemmän kuin mielelläni. Olenhan nyt oppinut itselleni taas yhden tärkeimmistä asioista elämässäni. Ei se mitä suurta saan elämässä aikaiseksi, ole lopulta tärkeätä. Tärkeämmäksi sensijaan muodostuu kaikki se jokapäiväinen pieni tekeminen mitä kunakin päivänä saan tehdä. Noista pienistä asioista lopulta rakentuu yksi suuri kokonaisuus, jota sitten kiikkustuolissa voin omana elämänäni muistella.

Siinä ehkä kiteytettynä se, mitä menestyminen minulle tänään merkitsee. Itsensä arvostamista. Hyväksymistä sekä näistä edellisistä kumpuavaa tahtotilaa tehdä pieniä hyviä asioita päivittäin. Kun itse voin hyvin, myös lähelläni elävät ihmiset voivat hyvin.

Kuten tuossa ylläolevassa videossani ääneen pohdin, tänään minun ei enää tarvitse pakonomaisesti tavoitella maallista mammonaa, saati suurta pankkitiliä. Koen nimittäin juuri tässä hetkessä jo menestyneeni elämässä siinä määrin, ettei sitä millään rahalla, saati mammonalla kyetä mittaamaan. Tästä tullaankin siihen lopputoteamukseeni, ettei mikään maailman raha, saati tavara ole sellaista, jonka suostuisin vaihtamaan tähän tutkimusmatkallani löytämääni sisäiseen rauhaan. Toisaalta jos vaakakuppiin laitettaisiin kaikki se maallinen, mitä elämäni aikana olen onnistunut haalimaan ja toisessa vaakakupissa olisi tämä vallalla oleva sisäinen tilani, olisin samassa silmänräpäyksessä valmis luopumaan kaikesta mitä omistan, kunhan saan pitää tämä ajattelu- ja elämäntavan. Tiedän nimittäin sen, että mikäli menettäisin kaiken omistamani, olisi vain ajankysymys, kun saisin tilalle kaiken sen mitä elämässäni tarvitsen.

Tästä päästään siihen kysymykseen, jota pitkään omalla kohdallani olen pohdiskellut, löytääkseni tämänhetkisen ajatusmallini. Nimittäin se, mikä on se motiivi kaiken tekemiseni taustalla? Onko se itsekkyys? Oman edun tavoittelu? Riittämättömyys? Vai kenties vain pelko siitä että ilman tiettyjä tavaroita tai asioita elämästäni puuttuisi jotakin. Kaikkien noiden negatiivisten tunteiden ajamana tavoittelin aikoinaan aina vain enemmän kaikkea. Silti lähes koskaan hetkeä pidempään kokematta kiitollisuutta kaikesta siitä mitä olin jo saanut. Ehkä tässä kaikessa päättömässä säntäilyssäni vuosien ja taas vuosien saatossa olikin tarkoituksensa. Se että lopulta toteaisin etten koskaan tule saavuttamaan sitä, mitä ilman en kuvittele osaavani elää. Kunnes lopulta monta kertaa henkisesti ja fyysisesti hajotettuna tulin tähän hetkeen, toteamaan sen että olen jo saavuttanut kaiken tarvitsemani. Loppu on vain niitä pieniä tekoja. Keskittymistä olennaiseen. Elämään, kiitollisuudesta käsin.