Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset maaliskuulta 2015.

Hyväntekeväisyydestä.  1

Usko. Se riittää.
Usko. Se riittää.

Kuten aikaisemmin olen jo useaanotteeseen todennut, minun oli käytävä läpi maanpäällinen helvetti, löytääkseni tien elämään. Toisaalta, äärilaitaihmisenä huomaan yhä ajoittain sortuvani tähän toisesta äärilaidasta toiseen äärilaitaan sinkoilemiseen. Sen vuoksi pyydänkin hitusen ymmärrystä seuraavalle pohdinnalleni. Hyväntekeväisyys, mitä se minun kohdallani merkitsee?

Minulle aikaisemmin tuo asia oli täysin merkityksetön. Elinhän totaalisessa itsekkyydessä, itsekeskeisyydessä. Tilassa johon ei yksinkertaisesti mahtunut kukaan muu. Saati kenenkään toisen ihmisen tarpeet. Elin ja hengitin todellisuutta, jossa jokapäivä tärkeintä oli saada omat itsekkäät tarpeeni tyydytetyksi, keinolla millä hyvänsä.

Tuolla matkallani tulin satuttaneeksi lukemattoman määrän ihmisiä, mutta tänään miettien, ehkä kuitenkin mitä suurimmassa määrin, myös itseäni. Jossain sieluni sopukoissa nimittäin kokoajan kuitenkin tunsin, etten oikeasti ole pohjimmiltani ihminen joka ei välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään.

Lukematon määrä pettymyksiä ihmissuhteissa sekä toinen mokoma erilaisia riippuvuuksia opasti minut tielle joka oli tuhota minut alle kolmikymppisenä. Luojalle kiitos, hän näki minussa potentiaalia, vaikken itse enää uskonutkaan omiin kykyihini missään määrin.

Ääretön määrä tuskaa sekä suunnatonta pelkoa, ohjasi minut etsimään elämääni jotakin. Jotakin sellaista, minkä varassa hitaasti mutta varmasti kykenin opettelemaan pois tuosta kaiken tuhoavasta itsekeskeisyydestäni. No kuten arvata saattaa, ampuen aluksi toiseen ääripäähän, täydelliseen epäitsekkyyteen. Tilaan jossa eläessäni, pyrin vastavuoroisesti huomioimaan pelkästään toisten ihmisten tarpeet, samalla väärällä tavoin itseäni unohtaen. Huvittavin ylilyönti kuitenkin asioissa oli se, että tuossa samalla tulin unohtaneeksi ne itselleni tärkeimmät ihmiset. Eli ne, jotka kaikessa rakkaudessaan olivat vuosia kestäneet rinnallani, tarjoilipa se mitä tahansa. No kaikesta oppii.

Mutta itse asiaan. Hyväntekeväisyys on asia jota itse olen omassa elämässäni pohtinut todella pitkään ja hartaasti. Päättäen jo aikoja sitten, että kunhan minulla on elämässäni tilaisuus, omalta osaltani tuota asiaa toteutan. Vieläpä pyrkien toteuttamaan sitä, ehkä taas hieman liiankin konkreettisesti raamatun lausetta noudattaen: " Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee." Samalla silti ymmärtäen sen, että tuo on vain yksi monista ihanteista, joihin meidän ihmisten tulisi elämässään pyrkiä, silti tuota konkreettisesti koskaan saavuttaen.

Uskokaa pois, olen monin eri tavoin vielä keskeneräinen, keskenkasvuinen kakara. Lapsi joka ei osaa elää kuten toivoisi voivansa. Mutta silti, kiitos raittiuden, oman omalaatuisen uskoni elämään, tänäänkin saan tehdä jo automaatioksi tullutta itsetutkailua, jonka myötä jokapäivä havaitsen itsessäni mitä erilaisimpia puutteita. Parasta tässä matkassa on tänäänkin se, että ymmärrän meidän ihmisten toimivan toisillemme mitä mainioimpina peileinä tunteisiin, joita syystä tahi toisesta emme vielä itsessämme ole olleet valmiit kohtaamaan. Yksi konkreettinen esimerkki tästä oli kuluneella viikolla, kun löysin itsestäni surun tunteen, lukiessani sähköpostiini tipahtanutta viimeisintä kirjettä ystävältäni Jari Sarasvuolta, hänen Stronghold -hankkeeseensa liittyen. Tavoistani poiketen, en pitänytkään tuota tunnetta sisälläni, vaan jaoin sen nykyaikaan kuuluen, Twitterissä, kyseiselle ihmiselle, sen enempää miettimättä. Se hyvä mitä tuosta seurasi, olikin taas yksi mitä ihmeellisin asia. Minä nimittäin kasvoin lapsuuteni siihen käsitykseen, ettei omia tunteitaan ole lupa tuntea, puhumattakaan siitä että niitä kenellekään toiselle olisi kertomassa. Vaikka kyseisessä keskustelussa koinkin, etten läheskään tullut ymmärretyksi, niin silti ainakin itse sain taas kerran äärettömän paljon itselleni, tuosta suhteellisen lyhyehköstä dialogista mikä asian tiimoilta käytiin.

Ensimmäisenä oivalsin nimittäin sen, että kuin huomaamattani, otin minulle henkilökohtaisella tasolla äärimmäisen ison harppauksen eteenpäin. Kerroinhan jollekin ihmiselle aidosti sen, mitä sisälläni tunsin. Aikaisemmin kun olen tottunut pitämään ja patoamaan kaiken syvälle sismpääni, olipa asia tai tapahtuma tunteineen mitä tahansa. Vaikkakin kokonaisuutena tämä asia olikin varsin vähäpätöinen, se antoi minulle itsestäni myös toisen oivalluksen. Koin nimittäin tuon surun suhteessa itseeni ja omiin tekemisiini, enkä suinkaan, kuten ensin ajattelin, suhteessa Jarin edesottamuksiin.

Minä nimittäin olen jatkuvasti painiskellut sen asian äärellä, kun tänäänkin teen työtä, jossa sovellan parhaan kykyni mukaan omakohtaisia kokemuksia erilaisten riippuvuuksien orjuudesta vapautumisesta, ja kun olen tässä hetkessä lähes pakotettu pyytämään osasta näistä palveluistani yritykseni kautta rahaa, saadakseni osaltani perheelleni toimeentulon, niin välillä huomaan kokevani surua, syyllisyyttä ja tuskaa siitä, etten kykene tässä työssä toteuttamaan sitä samaa, mitä ensiksi kykenin liki 6v ajan tekemään. Vapaaehtoistyötä. Pyyteetöntä auttamista.

Ymmärränhän minä sen, että ihminen tarvitsee työtä ja toimeentuloa. Enkä minä enää jatkuvasti tämän asian äärellä märehdi, mutta tämä tapahtuma toi taas tämän tunteen esiin ja hyvä, sillä taas huomaan osaltani edenneeni tarvittavat askeleet elämässäni, kohti ihannetta. Ymmärsin nimittäin sen, ettei ole minun asiani puuttua, saati reagoitua siihen, mitä muut ihmiset elämällään tekee. Vaan sensijasta keskittyä omaan tekemiseeni, toteuttaakseni omassa elämässäni sen, mitä toisen ihmisen jossain kohden toivoisin toteuttavan.

Loppukaneettina totean vain sen, ettei minun elämässäni hyväntekeväisyys ole enää asia, jota minun erikseen tarvitsisi alkaa tekemään. Saati siitä itselleni mitään saamaan. Ymmärsin nimittäin sen, että parasta hyvää, suhteessa toisiin ihmisiin, voi tehdä niin monin erilaisin tavoin jokapäivä, ettei siihen tarvitse alkaa erikseen mitään tapahtumia, saati keräyksiä järjestämään. Riittää kun pysyttelen poissa entisestä itsekeskeisestä ajatusmallistani, huomioiden kaikki ne ihmiset jotka kuka missäkin vaiheessa elämääni, omalla polullani hetkisen viipyvät.

Lopuksi vielä haluan siteerata erästä raamatunlausetta, joka on puhutellut minua jo pidemmän aikaa:

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.


Läsnäolo. Läsnä ilo.  1

Luonnossa talvi ja kevät kohtaavat.
Luonnossa talvi ja kevät kohtaavat.

Ihmiselle kuten minä, kevät on aikaa jossa huomaa valon lisääntyessä, myös omien energiavarantojen lisääntyvän. Samaan hengenvetoon on todettava kylläkin se, etten enää nykyään ole läheskään niin herkkä reagoimaan säiden tai vuodenaikojen vaihteluun tunnetasollani kuin ennen olin.

Olen löytänyt elämääni ihmeellisen tasapainon. Läsnäolon, jossa paikoillaan oleminen on aivan yhtälailla helppoa kuin liikkeellä olo.

Nyt, väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava kylläkin se, että kohdallani tämä nykyinen tila ei ole tullut mitenkään helpolla, saati yhtäkkisesti. Olenhan tietoisesti tehnyt matkaa sisimpääni jo useiden vuosien ajan.

Ehkäpä tärkein elementti tässä hetkessä vallitsevassa sisäisessä rauhan tilassa on hyväksyminen. Kyetessäni hyväksymään itseni sekä vallitsevat olosuhteet tällaisenaan, vapautan itseni lähes koko elämäni ajan ongelmia aiheuttaneesta vaivasta, nimittäin pätemisen tarpeesta.

Kun kasvoin lapsuuteni muodostaen itsestäni minäkuvan, jonka mukaan en koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin olin, saati koskaan saamatta peilausta siitä että se mitä tein olisi koskaan ollut kyllin hyvä, tulin lähteneeksi tielle jossa hukkasin itseni lukemattomien roolien alle, samalla loputtomasti erinäisten suoritteiden kautta pyrkien lunastamaan oikeutuksen omalle olemassaololleni. Väsyessäni lopullisesti tähän piinaavaan oravanpyörään, tulin väärällä tavoin vapauttaneeksi itseni siitä, alkaen paeta elämää, itseäni sekä ihmisiä mitä erilaisimpiin riippuvuuksiin. Riippuvuuksiin joiden alla eläessäni vain kadotin itseäni yhä enemmän.

Vaati totaalisen seinään törmäyksen, jotta sain ensin pysäytetyksi sen itseäni tuhoavan pakomatkani ja vasta jonkin ajan kuluttua totaalisesta topista, kykenin alkamaan purkaa itseäni palasiksi. Tai oikeammin, alkaa rakentamaan minuuttani niistä loputtomista pienistä sirpaleista, joksi itseni matkan varrella olin hajottanut.

Minun kohdallani tämä työ on vasta viime vuosina alkanut kantaa konkreettisesti hedelmää. Alkuvaiheessa kun otti aikansa, että edes opin sallimaan itselleni jotakin hyvää, olinhan vuosikymmeniä kasvanut ajatukseen että minun elämässäni kärsimys oli ainoa tunne jota minun oli lupa tuntea. Tuosta johtuen, tasaisin väliajoin myös tässä rakennusprosessissani tahtomattani saatoin itseni tilaan, jossa tuo tuttu ja turvallinen tunne oli läsnä. Vasta aivan viimeisen puolenvuoden ajanjaksolla olen aidosti oppinut hyväksymään sen, että myös minun on lupa olla onnellinen. Saada jotain hyvää elämältä. Matka ei todellakaan ole ollut helppo, saati kivuton. Mutta nyt miettien, kun vertaan sitä aikaan jolloin erinäisistä riippuvuuksista kumpuava tuska oli jokapäiväistä arkea, niin kasvukivut ovat olleet suhteellisen siedettävällä tasolla.

Toisaalta kaikki kipu on ollut tarpeen. Ilman tuota kipua nimittäin, tuskin olisin suostunut yhteenkään muutokseen, jota elämässäni tarvitsin eheytyäkseni. Olin niin tiukasti takertuneena itselleni haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin, että vasta kun kiinnipitämisestä aiheutuva kipu kasvoi suuremmaksi kuin mitä irtipäästämisestä kumpuava pelko kipua aiheutti, uskaltauduin irroittamaan otteeni vanhasta.

Kuolema. Sana joka niin osuvasti kuvaa sitä prosessia jonka läpi minun on ollut kuljettava, kyetäkseni syntymään siksi aidoksi, rakastavaksi ja läsnäolevaksi ihmiseksi joka tänään koen olevani. Ilman kuolemista minulle olisi nimittäin jäänyt aina jotakin haitallisia ominaisuuksia noista vuosikymmeniä minuuttani varjostavista luonteenvioista. Eipä silti, prosessi jatkuu tänäänkin. Joskin sillä hienoisella erolla entiseen, että entisestä poiketen, tuosta prosessista on kasvanut sellainen automaatio elämääni, jossa esimerkiksi itseni tutkailu ei enää juurikaan vaadi erikoista tilannetta, saati johonkin yksinäisyyteen vetäytymistä tai muutakaan erinäistä suoritetta, vaan se tapahtuu juuri tässä hetkessä, huomatessani mitä erinäisimmissä tilanteissa saavani itseni kiinni mitä erilaisimmista kieroutumista ajatustavoissani.

Tuntuu todella hyvälle voidessani käsi sydämellä todeta voivani antaa tänään itselleni armoa sen, että teinpä tänään mitä tahansa, tai tarjoilipa elämä minulle mitä vain, tiedän voivani kyetä sen vastaanottamaan ilman että minun tarvitsisi enää itseäni tai elämää lähteä karkuun juoksemaan.

Toisaalta ihmiselle joka todellakin lähestulkoon koko elämänsä on pyrkinyt ansaitsemaan oikeutuksen omalle olemassaololleen, tuntuu äärimmäisen hyvälle voidessani todeta sen, että vihdoinkin konkreettisesti sisälläni koen olevani arvokas ja oikeutettu elämään juuri tässä, ja nyt, tällaisenaan. Ilman erillistä ponnistelua, saati yrittämistä.

Tästä kaikesta seuraa se, että elämästäni poistuu kaikenlainen pakko. Vapauden samalla vallatessa alaa. Toisin sanoen olen vapaa elämään. Vapaa olemaan. Vapaa tekemään töitä. Vapaa laiskottelemaan. Vapaa leikkimään lasteni kanssa. Vapaa olemaan rakkaitteni lähellä. Vapaa olemaan läsnä ja nauttimaan olemisestani sekä siitä kumpuavasta ilosta.

Matka minuuteen on yksi niitä harvoja matkoja, jotka jatkuvat niin kauan kuin itse tuolla matkalla suostun olemaan. Matkamuistojen karttuessa joka hetki. Suosittelen tätä matkaa. Lämmöllä. Sydämestäni.


Luovuttaminen, positiivisessa mielessä, tuo vapauden.  3

Bridge over troubled water.
Bridge over troubled water.

"Jumalani minä annan itseni sinulle jotta sinä tekisit minulla ja minulle niinkuin tahdot. Vapauta minut itseni kahleista, jotta voin toteuttaa sinun tahtosi paremmin. Ota pois minun vaikeuteni, että niiden voittaminen osoittaisi niille joita tahdon auttaa, sinun voimastasi, sinun rakkaudestasi ja sinun viitoittamasta elämän tiestä. Anna että aina teen tahtosi mukaan."

Luovuttaa. Hellittää. Höllätä. Miten sen itse kukin nyt käsittää. Minä käsitän luovuttamisen tänään vapautena armottomasta puristuksesta jota lähes pakonomainen yritys elämän hallitsemiseen mukanaan toi. Tänään sen sijaan en yritäkään hallita hallitsematonta. Vaan käytän tuon aikaisemmin haaskaamani energian siihen että pyrin osaltani muuttamaan maailman meille kaikille paremmaksi paikaksi elää. Kuitenkin ymmärtäen myös sen ettei yksiihminen voi tehdä mahdottomia, mutta jeesaamalla yhtä, hän auttaa toista jne. jne. jne.

Enkä tarkoita tällä nyt mitään hihhulia maailmanpelastusoperaatiota, vaikka tämän tekstini aloitinkin itselleni tärkeäksi muodostuneella rukouksella. Tarkoitan yksinkertaisimmillaan sitä että meistä jokainen voi tavallaan ja tahollaan auttaa toista, joskus jopa tietämättään. Kunhan en ala vaatia kaikella tekemiselläni pitävän olla jotakin näkyviä "tuloksia" elämä soljuu omalla painollaan.

Uskokaa pois minä olen väsymiseen asti taistellut kaikessa ja kaikkialla. Niin totaaliseen uupumiseen asti, ettei ollut väliä miten tai millä tavalla, kunhan oisin vapautua vain jatkuvasta taistelusta. Kuin ihmeesti, tehdessäni rauhan itseni kanssa, asiat alkoivat nytkähdellä pikkuhiljaa eteenpäin. Ei taaskaan kuten minä halusin, vaan kuten minulle oli parhaaksi. Asia kerrallaan. Joskus jopa kovin kivuliaastikin. Tänään ymmärrän tuon kivun olleen signaali siitä, että olin takertunut johonkin vanhaan, jo kauan toimimattomuutensa osoittaneeseen tapaan tai ajatukseen, mutta koska olin jo kauan toiminut tai ajatellut niin, muutos toi tullessaan pelon, mistä johtuen takerruinvain tiukemmin kiinni, haluamatta hellittää otettani. Enkä olisi vieläkään hellittänyt, ellei kipu olisi ollut niin sietämätön, ettei enää lopulta ollut väliä mitä tapahtuisi, koska se kuitenkaan ei tekisi niin kipeätä kuin kiinnipitäminen teki.

Kaikki itselleni vahingolliset jutut ovat silti vaatineet tuon kivun, ennenkuin olen tullut halukkaaksi niistä yksi kerrallaan luopumaan. Yhtenä esimerkkinä, raittiuteni alkutaipaleella minut monesta pelastanut asioiden jäsentäminen. Ymmärrän etten olisi selvinnyt hengissä, ellen olisi paloitellut itseäni ja elämääni pienen pieniksi palasiksi, niitä yksi kerrallaan tarkastellen. Kuitenkin tuosta jatkuvasta itsenitutkimusesta tuli minulle ajanmyötä paikka johon tiesin voivani paeta elämää ja sen ihmisiä. Tuolla yhä kyyhöttelisin piilosilla, ellei taas kerran kaveriksi olisi tullut tuo tuttu ja turvallinen kipu. Se ohjasi minua luopumaan jatkuvasta jäsentelystä, kokeilemaan miltä tuntuisi olla läsnä tässä hetkessä, juuri niin alastomana kuin paljaimmillaan, ilman mitään suojauksiani voisin olla. Tuo hetki oli suunnattoman pelottava. Pitihän minun tuossa kohden kohdata elämäni suurin kummitus, hylätyksitulemisen tunne. Oikeastaan vain tuon tunteen kohtaamisen kautta ymmärsin itselleni tähän hetkeen tärkeimmän asian. Luovuttamisen. Kun uskaltaudun jättäytymään paikoilleni, juuri sellaisena kuin olen, altistan itseni sille, että muut ihmiset hylkäävät minut, koska olen erilainen kuin muut. Paitsi ettei kukaan minua hylännyt. Kuinka voisikaan. Niin kauan kuin minä itse en hylkää itseäni, tuskin sitä kovin moni muukaan tulee tehneeksi, ainakaan niistä ihmisistä joilla elämälleni jotakin merkitystä on. Missä tämän niin varmalla tiedän? Siitä että koska nämä minulle tärkeät ihmiset eivät hylänneet minua silloinkaan kun olin erinäisten roolieni alla piilossa, siispä miksi he hylköisivät minut aidoimmillani. Ihmisenä, jonka he näkivät jo paljon paljon ennemmin, kuin itse uskalsin edes itseäni katsella.

Luovuttaminen ei siis kohdallani tarkoita antautumista, sanan negatiivisessa mielessä. Luovuttaminen kohdallani tarkoittaa vain sitä, että elän tätä hetkeä täydestä sydämestäni luottaen siihen, ettei minun tarvitse yrittää hallita, suorittaa, järkeistää, saati analysoida elämääni tauotta. Sen sijaan saan elää sitä hetken kerrallaan nauttien. Vapaana kaikesta yliyrittämisestä. Vapaana toisten ihmisten vallasta suhteessa itseeni.

Olen käynyt todella todella pitkän tien, voidakseni tämän tähän kirjoittaa. Mutta se että sen tähän uskallan kirjoittaa, kuvastaa vain sitä ettei minun enää tarvi taistella mitään eikä ketään vastaan. Saan luovuttaa. Luottaa. Elää. Nauttia ja rakastaa itseäni sekä lähimmäistä.

Minä en siis hallitse elämää. Joku muu hallitsee. Kuka tai mikä, sillä ei tässä hetkessä liene niin väliä. Pääasia kuitenkin on se, että olipa tuo kuka tai mikä tahansa, minun suhteeni häneen on kunnossa ja sen turvin voin joka päivä lähteä luottavaisin mielin askeltamaan kohti edessä avautuvia mahdollisuuksia. Sillä tapahtuipa mitä tahansa, se takuulla on minun parhaakseni. Näin uskon.