Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on päihdeongelma.
Edellinen

Kirjoittamisen merkitys toipumisessa  2

Tiin tuntemuksia

Miksi velloa menneissä, etenkään menneissä mokailuissa? Ensinnäkään asioista puhuminen tai niistä kirjoittaminen ei ole vellomista sinänsä, vaan niiden käsittelyä. Kirjoittaminen on hyvä tapa työstää asioita. Sen avulla saa vastauksia kysymykseen: ”Mitä kävi?” Ja ehkä jopa analyyttisemmin: ”Miksi niin kävi?” Terapiassa olen käynyt läpi samankaltaisia, perustavanlaatuisia kysymyksiä. Kirjoittaessa ei ole läsnä terapeuttia, eräänlaista kustannustoimittajaa, joka tekisi välillä tarkentavia ja tarkkanäköisiä huomioita. Kun mieltään painaneita asioita saa silti puettua tekstin muotoon, tunne on helpottava. Aivan kuin asiat saisi jollain tapaa ”pois päiväjärjestyksestä” kirjoittamalla. Usein tapahtumat loksahtavat tekstissä kuin huomaamatta melko kronologiseen järjestykseen. Niin mieli toimii.

Minulla ei ole koskaan ollut tapana kirjoittaa päiväkirjaa, korkeintaan kokeilin sellaista joskus teini-ikäisenä. Sekin tapa olisi varmasti hyvä analyysin väline. Vaikeinta minulle on blogin kohdalla ollut olla lukematta jo julkaistuja juttuja ja editoimatta niitä, olenhan aiemmin editoinut työkseni. Muutaman kohdan muuttaisin kuten sen, että poliiseilla on mielestäni maihinnousukengät, tarkennus, mutta olkoot! Blogi saa olla tyylillisesti luonnosmainen. Syy kirjoittaa avoimesti on muun muassa halu poistaa ennakkoluuloja ja stigmoja, jotka liittyvät päihde- ja mielenterveysongelmiin. Vaikka kyseiset ongelmat ovat usein vakavia eivätkä kaikki selviä niistä, monet saavat onneksi tarvitsemaansa apua ja tukea ja pystyvät elämään hyvää elämää. Olen itse esimerkki siitä, että oikean mt-diagnoosin löytyminen kesti kymmenisen vuotta. Alkoholiriippuvuuteen sain jo aiemmin apua vertaistukiryhmistä, joita kokoontuu lukuisia eri puolilla Suomea ja myös muualla. Nyt voin hyvin.

[---] Anteeksi tauko, kävin jääkaapilla hakemassa inkiväärimehua. Vissyn ohella se on korvannut alkoholin ruokavaliossani. Jääkaapin ovessa on kuva taidemaalari Frida Kahlosta. Kuva on esillä muistuttamassa siitä, että muillakin on ollut elämässä vaikeuksia, mutta he ovat selvinneet niistä ja luoneet jotain kaunista ja puhuttelevaa – kuten Frida. Välillä rohkeuteni meinaa silti pettää ja alan katua, että olen kertonut mitään. Kaikki solmussa olevat syy-seuraussuhteet ovat niin vaikeita selitettäviksi. Enkä ole yleensä puhunut asioistani juuri kellekään. Mutta moni on tilanteessa, että ei pysty puhumaan tai kirjoittamaan syystä tai toisesta, ei pysty tai ei halua. Esimerkiksi vakavasti masentuneilta ei voi oikein odottaa vaivannäköä vaativaa itseilmaisua, ja siksi monien masentuneiden voi olla vaikea saada hoitoakin. Useimmat verrokit eivät ymmärrettävästi halua tulla esille päihde- tai mielenterveysongelmien kanssa tai niiden kautta. Palataan taas stigmoihin.

Franz Kafkan novellissa ”Muodonmuutos” päähenkilö Gregor Samsa herää eräänä aamuna suunnattomaksi syöpäläiseksi muuttuneena, ilman sen suurempaa selitystä. Joskus tuntuu, kuin olisin itsekin kokenut muodonmuutoksen. Voin siis ihan hyvin mutta tunne on, että voisin kiipeillä syöpäläisenä pitkin seiniä, muka ahdistusta pakoon: Mitä kaikki ajattelevat? Minuahan pidetään ihan hulluna! Välillä onnistun onneksi juurruttamaan itseni ja muistan, että olen puhunut ja kirjoittanut muidenkin kuin itseni takia, vaikka käytän itseäni esimerkkitapauksena. Oman vuosia kestäneen ja sinne tänne poukkoilleen hoitopolkuni varrella olen tavannut lukuisia hienoja ihmisiä ja hauskoja tyyppejä. Muutama heistä on ikävä kyllä jo menehtynyt, tarkemmin sanoen kolme. Omistan nämä blogikirjoitukseni heidän muistolleen. Olisinko toivonut olleeni heihin enemmän yhteydessä? Kyllä! Mutta kävi kuten elämässä saattaa käydä. Jossain vaiheessa, yllättäen, oli vain liian myöhäistä. Me muut olemme kuitenkin yhä hengissä – minä olen, koska kirjoitan tätä, ja sinä olet, koska luet tai vaikka et lukisikaan. Nostan inkiväärimehumaljan elämälle.

Kimmon kokemuksia

Minulle kirjoittamisesta on vuosien saatossa rakentunut eräänlainen kanava purkaa itseäni. Omia ajatuksia. Tunteita.

Eräänlainen sanaton keino viestintään itsensä kanssa. Sanaton siksi, että kun kirjoitan, mieli hiljenee ja sanat virtaavat jostain syvemmältä tajunnasta.

Kirjoittamaan oppiminen ei sujunut itselläni kivutta. Muistan kun päihde kuntoutuksessa ollessani, meille annetut tehtävät piti kirjoittaa ja vielä tuolloin tuntui, ettei saanut kirjoitetuksi sanaakaan.

Seuraava mitä huomasin itsessä kirjoittamiseen liittyen, oli se, että oli suhteellisen helppo kirjoittaa toisen ihmisen ongelmista tai siitä, millä tavoin ratkaisisi tuon toisen ihmisen ilmeisen selkeät ongelmat. Tuo kävi ilmi siinä, kun kirjoitin tuolla kuntoutuksessa päiväkirjaa, jonka tarkoitus oli seurata omaa prosessiani siellä. Sain ystävällisen palautteen siitä, kuinka minun olisi hyvä keskittyä omaan toipumiseen, muiden ongelmien ratkomisen sijaan.

Nyt miettien kaikki tuo toimi hyvänä harjoitteen kirjoittamisen opettelussa. Kun sitten kuntoutuksen loputtua, palatessani arkeen koin elämäni suurimman menetyksen isäni kuoltua, oli varsin luonnollista, että yksi suurin työkalu surutyössä olikin juuri kirjoittaminen.

Nykyään sanat vain soljuvat, kun ryhdyn kirjoittamaan. Koenkin, että kirjoittaminen on taito, jota voi opetella. Samalla tavoin kuin ihminen opettelee kävelemään. Askel kerrallaan kaikesta muodostuu vakaata ja elämää tukevaa. Eteenpäin vievää.

Tässä kirjoittaessa mieleeni piirtyy kaksi konkreettista esimerkkiä tuon kaltaisesta, haparoivasta mutta silti eteenpäin vievästä opettelusta.

Kun sairastin syvää masennusta, olin pahimmillaan vuoden tiiviisti neljän seinän sisällä. Peläten ulkona liikkumista lähes kuollakseni. Lopulta kun väsyin täysin katselemaan samoja seiniä, päätin kuin pakottaa itseni liikkeelle. Ensimmäisenä päivänä kävellen postilaatikolle ja takaisin. Seuraavana päivänä sama uusiksi. Kunnes kohta kävelin yhden valopylvään välin matkan kotimme vieressä kulkevaa tietä. Seuraavana päivänä saman uusien. Välillä tuli päiviä, etten päässyt kuin postilaatikolle, toisena päivänä en sitäkään. Silti mielessä siinti seuraavan valopylvään kohdalle pääsy, tuon edellisen pylvään saavuttamisen luoman onnistumisen kokemuksen luodessa uskoa siihen kykenemiseen. Lopulta kun tarpeeksi sinnikkäästi harjoittelun, pystyin kiertämään korttelin ja niin hassulta kuin se tavan ihmiseltä tuntuukin, tuo oli kokemuksena itselleni kaikkineen riemukas.

Aivan samaa kärsivällistä opettelua toteutin päihteistä luopumisen osalta. Välillä mentiin päivä kerrallaan. Toisinaan tunti tai minuutti. Joskus tuntui, ettei pääse eteenpäin yhtään, mutta samalla sinnikkyydellä edeten, päivistä kasvoi viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista vuosia. Lopulta päihteettömän elämän muovautuessa kaikin tavoin elämäntavaksi. Vapaudeksi, jollaista vielä päihteitä käyttäessä en osannut kuvitella olevankaan.

Juuri samalla tavoin olen sinnikkäästi opetellut käyttämään kirjoittamista apuna purkaa sisintä. Ensimmäisen kerran muistuessa mieleen, sain kirjoitettua tasan kolme sanaa "Vittu että ahdistaa." Tuosta sana ja lause kerrallaan opetellen, pikkuhiljaa alkoi muodostua virkkeitä, kappaleita, kokonaisia tekstejä ja lopulta kirjoittamisesta tuli yksi rakkain keino jäsentää itseä. Keino, joka palvelee myös siinä, että nykyään kun kuka tahansa voi jakaa omia kirjoituksia toisten luettavaksi, on omalta osaltaan tuomassa kenties sen pienen toivon pilkahduksen jonkun ihmisen elämään. Kun minä olen selvinnyt, myös sinulla on sama mahdollisuus selvitä. Se mitä teet tänään, on se sitten kuinka pieni panostus tahansa, saattaa auttaa sen, että huominen kohdallasi avautuu jo hieman valoisampana. Ei voi tietää, jos ei kokeile ensin ja sen voin luvata, ainoa mitä korkeintaan voit lopulta tuossa menettää, on kurjuutesi.


Alkoholismi  1

"Kimmon kokemuksia"

Aiemmin miellettiin niin, että alkoholisti on ihminen, joka asuu kaiken menettäneenä sillan alla. Onneksi nykyään tuo mielikuva on jo koko lailla vanhentunut. Silti ihmisillä on omanlaisensa käsitys asiasta. Osaltaan juuri siksi päätimme ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa omaa kokemusta asiasta.

Omalla taipaleellani olen huomannut sen, että kyseiseen määritelmään liittyy ennakkoluuloja. Ajatellaan että ihminen, jolle alkoholista tulee ongelma, kykenee luopumaan aineesta vain silloin, jos hän hurahtaa uskoon. Toinen yhtä vahva ennakkoluulo on se, että ihmisen jättäessä alkoholin käytön, tuollaisen ihmisen kanssa on mahdoton viettää illanistujaisia, joihin liittyy alkoholi.

Omalla kohdalla yksi tärkein asia on ollut työstää oma suhtautumiseni sekä kyseiseen sairauteen, että myös kyseiseen aineeseen siten, että hyväksyn olevani alkoholisti, kokematta siitä enää minkäänlaista häpeää, saati syyllisyyttä. Toisaalta lähes yhtä tärkeä asia työstettävänä on ollut oma suhtautumiseni alkoholiin sekä sitä nauttiviin ihmisiin.

Kun tuota matkaa itseeni ja menneisyyteen olen tehnyt, tänä päivänä ajattelen niin, että alkoholismi on minussa samalla tavoin kuin jollain toisella on keliakia. Pidättäytymällä käyttämästä alkoholia, elämä on muilta osin ihan tavallista elämää. Toisaalta se, kun ymmärrän ja hyväksyn tuon ongelman itsessä, ei minun tarvitse arvostella, saati puuttua toisten juomiseen. Siksi saatan olla seurassa, jossa käytetään alkoholia, ilman että minun tarvitsee siihen reagoida sen kummemmin.

Moni kantaa eräänlaista leimaa otsassaan, ajatellen että tuo kyseinen diagnoosi vaikuttaa ja määrittelee ihmistä koko loppuelämän. Varsinkin, jos kyse on alkoholin lisäksi huumeista. Koetaan, että ihmiset kohtelevat narkomaanin loppuelämän, vaikka onnistuisi jättämään tuon maailman taakseen.

Tietysti kuten kaikessa, niin tässäkin on ihmisiä ja tahoja, jotka ei osaa päästää irti menneisyydestä. Silti kokemuksesta voin todeta, et työstämällä asian itselleni hyväksyttäväksi, aika vähän on ollut tilanteita esimerkiksi kuluneen vuosikymmenen aikana, missä olisin joutunut kärsimään menneisyyteni takia.

Ehkä ennemmin niin, että esimerkiksi lääkärissä asioidessa olen itse saanut todeta lääkärille, ettei ehkä kannata minun historialla kirjoittaa vahvoja kipulääkkeitä. Tuostakin on poikkeuksetta lopulta virinnyt aina rakentava ja hyvähenkinen keskustelu aiheesta.

Tärkein kun on lopulta kuitenkin se, että itse olen sinut itseni ja oman menneisyyteni kanssa.

"Tiin tuntemuksia"

”Alkoholistin kompassi on niin magnetisoitunut ja maailmankuvan kartta niin täynnä virheitä, että niiden avulla suunnistaminen tarkoittaa eksymistä”, kirjoittaa Jari Sarasvuo (2015, 394). Kirja on nimeltään Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä.

Käytin aiemmin liikaa alkoholia mutta en halunnut kutsua itseäni alkoholistiksi. Sana kuulosti pahalta ja rumalta. Lisäksi se tarkoitti loppuelämän tuomiota – vaikka juomisen voi tietenkin lopettaa, jos pystyy. Moni ei siihen ikävä kyllä pysty. Puhuin ennemmin alkoholiongelmasta kuin alkoholismista. Ongelman voi jotenkin ulkoistaa ja siitä voi päästä eroon, kuin pesisi kasvonsa: ”Nyt olen taas puhdas! Nyt en ole enää alkoholisti!” Semantiikalla oli kuitenkin seurauksia käytännössä. Juomiseni muuttui riippuvuudeksi, sillä eihän minulla ollut kuin ohimenevä ongelma. Ihan hyvin voin ottaa vielä yhdet, ajattelin, koska hoidan ongelmani kuntoon esimerkiksi huomenna tai ensi viikolla. Otanpa vielä toiset samasta syystä. Juominen oli loppuaikoina pakonomaista. Join esimerkiksi paetakseni tai hallitakseni vielä diagnosoimattomia mielenterveysongelmiani. Yhdistelmä oli katastrofi.

Katastrofissa pelikentälle astuivat Robert Louis Stevensonin kirjasta tutut hahmot tohtori Jekyll ja herra Hyde – tai lainaan heitä vertauskuvina. Siinä missä Jekyll yritti hoitaa hommat asiallisesti ja omanarvontuntonsa säilyttäen, herra Hyden käytös oli ”erratic”, suomeksi epävakaata ja ailahtelevaista, hyvin hankalasti ennustettavaa. Hyde saattoi seilata masennuksesta maniaan muutaman päivän tai jopa yhden vuorokauden aikana. Hän myös joi ”lääkkeeksi” eli voidakseen paremmin, mikä ei hillinnyt epävakaata käytöstä. Jekyll yritti turhaan pysytellä Hyden kintereillä ja katsoa, ettei tämä tekisi mitään typerää. Samaan aikaan Hyde oli jo korkkaamassa seuraavaa viinipulloa. Koska diagnoosini oli pitkään masennus eikä kaksisuuntainen mielialahäiriö, Hyden jäljille ei päästy.

Käytyäni jonkin aikaa vertaistukiryhmissä ja ostettuani sieltä kirjallisuutta pystyin viimein sanomaan nimeni ja sanan ”alkoholisti” samassa lauseessa. Kaikkina niinä vuosina, kun en ymmärtänyt ”ongelmani” todellista luonnetta, en voinut myöskään hyväksyä sitä. En tietenkään pitänyt yhdistelmästä, että olen nainen ja alkoholisti. Alkoholistihan on stereotyyppisten mielikuvien mukaan mies, mietin. Miehet voivat ryypätä ja rellestää, mutta naiselle sellainen ei sovi. Ja minä olin lähes kontannut kotiin pitkin Vaasankatua. Voi luoja! Katselin lapsuudenaikaisia valokuviani ja olin surullinen. Mitä oli tapahtunut sille pienelle ja suloiselle tytölle, joka olin ollut? Tiesin, että oikeastaan olin vielä se sama tyttö, aika arka, jopa ujo ja jatkuvasti miettimässä, mitä muut ajattelevat. Mutta mitä minulle oli sitten tapahtunut? Kysymyksiä ilmaantui niin paljon, että päätin mennä psykoterapiaan. Se oli hyvä päätös, vaikka kompassini neula osoitti varmasti vielä etelää, kun oli kyse pohjoisesta, vaikka olin jo lopettanut alkoholinkäytön. Vertaistuki oli suuri apu myös ryhmien ulkopuolella. Yksi toipuva alkoholisti alkoi harrastaa uimista ensin kellumalla. Tarinaan sisältyy opetus: pienin askelin.

Voisi kuvitella, että elämä kokonaan ilman alkoholia on helppoa, yhtä päiväkävelyä aurinkoisella bulevardilla. Tavallaan onkin. Ainakaan ei tarvitse kärsiä krapuloita – mikä kamala sana sekin, kuvaavampaa on mielestäni puhua vieroitusoireista. Kimmo kirjoitti suhtautumisestaan muiden ihmisten alkoholinkäyttöön. Oma kokemukseni on samankaltainen: voin hyvin istua iltaa seurueessa, jossa muut juovat alkoholia ilman, että kokisin tilanteen ahdistavana tai että minun alkaisi tehdä mieli alkoholia. Muutama päivä sitten olin juuri baarissa keikalla. Koronan takia yleisön määrää oli vielä rajoitettu, mutta paikalla oli tietysti silti monia juovia ihmisiä. Keskityin itse kuuntelemaan elävää musiikkia. Riippuvuus on kamala tila enkä halua enää kokea riekaleisen maailmankartan kanssa suunnistamista. Päätyisin jälleen pusikkoon.


Selviytymisvietti  1

"Tiin tuntemuksia"

Sinä päivänä olin rahaton. Kävelin edestakaisin katua pitkin, katse maahan luotuna. Toivoin, että joku olisi kadottanut kadulle vitosen tai edes muutaman euron, pennejä, mitä vain. Oloni oli hyvin heikko mutta en aikonut käyttää rahaa ruokaan vaan alkoholiin. Halusin paeta todellisuutta. Kävelin edestakaisin, edestakaisin. Jossain vaiheessa minua alkoi paleltaa. Tärisin ja päätin lähteä kotiin. Kotona menin sängylle ja tärisin yhä, kalisin kuin kalapuikko. Peitosta ei ollut juuri apua. Oloni oli yhä heikompi. Rahaa ei ollut, ruokaa ei ollut, alkoholia ei ollut. Minua myös pelotti. Mieleeni ei tullut soittaa kellekään. Nukuin valot päällä.

Sain joskus kuukausia myöhemmin tuttavaltani viestin enkä aikaillut lähteä vertaistukiryhmiin. En aikaillut, koska kyse oli selviytymisestä ja olin kyllästynyt edellä kuvatun kaltaiseen epätoivoon. Se sai minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Olin edelleen kroonisesti ahdistunut ja aloin saada myös paniikkikohtauksia. Juominen oli aina vaaniva vaara, joka saattoi piileskellä missä vain, kulman takana tai sängyn alla. Onneksi vertaistukiryhmiä kokoontui vain yhden kadunpätkän päässä asunnostani lähes ympäri vuorokauden. Menin ensimmäiseen ryhmään usein jo aamuyhdeksältä ja viimeiseen yömyöhään. Kukapa ei selviytyäkseen tekisi niin. Silloin asuin Kalliossa ja matka kulki lukuisten baarien ohi. Iltaisin ne olivat pullollaan. Siellä sijaitsi entinen turvapaikkani: musiikkia, juomia, ihmisiä. Joskus sain paniikkikohtauksen myös ryhmässä mutta silloin tuijotin vain kahvikuppiani tai seinällä olevia tauluja ja yritin hengittää rauhallisesti. Myös ryhmissä oli kuitenkin aina ihmisiä, mikä helpotti pelkotilojani.

”Pakonomainen, jatkuva, riippuvuutta ilmaiseva (addiktiivinen) --- alkoholin käyttö on vakava sairaustila”, Duodecimin tiivistyksessä lukee. Nykyään elän ilman alkoholia ja opettelen sietämään erilaisia tunne- ja olotiloja kuten vanhaa ystävääni ahdistusta. Selviytymistä oli myös vuosia kestänyt taistelu masennuksen kanssa. Masennus uskottelee, että et ole minkään arvoinen tai sinne päin, siis valehtelee, kuten eräs Twitter-käyttäjä kommentoi. Masennus tekee sen ikävä kyllä uskottavasti eikä ota vastaväitteitä vastaan. Aika hyvä pokerinaama toisin sanoen. Masentunutta ihmistä saattaa muuten masentaa vain enemmän, jos häntä käskee reipastumaan tai ottamaan itseään niskasta kiinni. Joskus jo suihkussa käyminen oli vaativa suoritus. Sen jälkeen saatoin rojahtaa sängylle ja onnitella itseäni. Kokeilin monia masennuslääkkeitä, koska halusin voida paremmin. Edellinen ei toiminut, joten kokeillaan seuraavaa, lääkärit tuumailivat. Ehdin aina toivoa, että uusi lääke on se todellinen onnellisuuspilleri, mutta sain kerta toisensa perään pettyä. Kukapa ei haluaisi voida paremmin.

Auroran psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla oli mielestäni jännittävää. Siellä selviytymistä oli lähinnä ajankulun löytäminen ja sen hyväksyminen, että näiden seinien sisällä sitä nyt ollaan. Oma diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä oli vasta tulossa tulevaisuudessa. Seikkailin käytävillä ja puhuin paljon muiden potilaiden kanssa. Katsoimme oleskeluhuoneessa elokuvia ja tutkin innoissani paikan kirjahyllyä. Pöydillä lojui kirjavia värityskuvia. Aloin olla inspiroituneessa tilassa. Näin värit kirkkaina, jotenkin hyperrealistisina, hammastahna tuntui menevän päähän ja muut potilaat vaikuttivat nuorilta neroilta. Hetken aikaa tunsin olevani kuin Liisa ihmemaassa. Miten mahtavaa ja luovaa aikaa! Miesystäväni toi minulle eväitä, joita mussutin samalla, kun kuuntelin kuulokkeilla levyjä Massive Attackin Mezzaninesta The Beatlesin Revolveriin ja Abbey Roadiin. Ajatus ulkomaailmasta ei olisi voinut tuntua tylsemmältä. Ikkunasta näkyi autotie. Harmaata paitsi autojen välkkyvät valot, joita jäin tuijottamaan. Jälkikäteen ajatellen olin luultavasti maaninen mutta ainakin turvassa, vaikka koin syöneeni psykedeelisiä sieniä tai olevani happotripillä. Kyseisiä aineita en ole ikinä edes kokeillut.

F.M. Dostojevskin Rikos ja rangaistus on pitkä kuvaus päähenkilö Raskolnikovin kujanjuoksusta ja painista syyllisyydentunteen kanssa. Ympäröivä maailma alkaa vaikuttaa hänestä vihamieliseltä. Moniin Dostojevskin (2003, 131) kirjan katkelmiin voi samastua, jos on joutunut kamppailemaan selviytyäkseen: ”Raskolnikov oli jo kadulla. Nikolain sillalla hänet sai vielä kerran havahtumaan melko ikävä tapaus. Eräs avovaunujen kuski sivalsi häntä kipeästi piiskalla selkään sen vuoksi että hän oli vähällä joutua hevosten jalkoihin, vaikka kuski oli huutanut hänelle kolme tai neljä kertaa varoittavasti. --- Ympärillä tietenkin kajahti nauru.
- Sai mitä ansaitsi!
- Mikä lienee veijari.”

"Kimmon kokemuksia"

Selviytymisvietti. Tuossa asia, jota hetkittäin olen pohtinut paljonkin. Mikä saa ihmisen lopulta taistelemaan kaikin keinoin selvitäkseen. Minun kohdallani tuo varmasti oli lopulta toivo paremmasta ja pienen pieni usko siihen, että myös minä voisin selvitä.

Minulle haastavin kaikessa synkkyydessä, jossa vuosia elin, oli suunnattomat pelkotilat. Ne vaanivat jatkuvasti, hyökäten päälle aina kun olin hitusenkaan selvempi. Ei ollenkaan ihme, että lopulta käytin mitä tahansa ainetta, jotta nuo pelot edes hieman hellittäisi. Ymmärtämättä että omalla käytöksellä lopulta vain ruokien noita pelkoja ja niiden pahenemista.

Lopulta raitistuttuani aloin kohtaamaan itseä, mennyttä sekä kaikkea sitä, mitä tunnepuolella olin sisääni varastoinut. Mitä enemmän kohtasin, sitä vähemmäksi nuo pelon tunteet kävi. Silti tuo oli pitkään, päivittäistä itsensä altistamista tilanteisiin jotka pelotti. Silti en koskaan uskonut eläväni elämää, jossa tuo jatkuva pelko ei olisi jollain tavoin läsnä. Siitä kun oli tullut eräänlainen matkakumppani.

Varsinkin ihmiselle, joka aikanaan kaikkiaan 17 vuoden ajan pelkäsi kaikkia ja kaikkea. Peläten lopulta itseä sekä omia tunteitaan. Olinhan pahimmillaan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla noiden oireiden vuoksi.

Lopulta kovin vaivatta pystyn palaamaan menneeseen aikaan, muistaen varsin elävästi sen kuinka suunnattomia pelkoja aikanaan koin. Tuolloin ja vielä pitkään raitistumisen jälkeenkin ajattelin, että pelko tunteena on läsnä elämässäni aina. En vielä tuolloin uskonut että koittaisi päivä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä jotakin. Vieläpä sellaista, jolle ei ole mitään järjellistä selitystä.

Tästä nyt kirjoittaessa muistan, kuinka suunnatonta kamppailua kävin esimerkiksi opiskellessani ammattikorkeassa. Olin ollut jo useamman vuoden raittiina, mutta sosiaaliset tilanteet pelotti aina. Lisäksi pelkäsin autolla matkustamista ja kouluun oli n. 130km.

Paniikkihäiriössä puhutaan joissain kohtaa siedätyshoidosta ja nyt jälkeenpäin miettien se, että raitistuttuani opiskelin 6 vuotta IT-alaa oli siedätyshoitoa parhaimmillaan. Vaikkei tuosta itselle lopulta työuraa tullutkaan. Lisäksi kun samaan aikaan olin Irti huumeista ry:llä vapaaehtoisena, sain haastaa itseä käyden puhumassa kouluilla nuorille päihteistä.

Muistan lopun ikääni hetken joskus 7-8 vuotta sitten, kun taas kerran olin puhumassa. Tuolloin yleisönä oli n. 400 sosiaalipuolen ammattilaista. Menin tilaisuuteen hyvissä ajoin ja näin kuinka sali oli täynnä ihmisiä. Lisäksi salin seinälle oli viritetty kaksi isoa valotaulua, johon lavalla oleva puhuja videokuvana heijastettiin. Tuo oli ensimmäinen kerta kun koin tuolla puhuessani ihmeellisen kokemuksen. Totesin nimittäin tuolloin, etten enää pelännyt.

Ihmeitä tapahtuu. Olkoonkin, että on toteutettava myös oma osuutensa niiden toteutumiseksi.


Päihdeongelma ja läheisriippuvuus - toinen toistaan tarvitsevat sairaudet.  1

Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.
Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.

Päihderiippuvuus sairautena on kaikkineen haastava, sitä tuskin kukaan meistä kieltää. Toisaalta haaste tulee myös siitä, kun riippuvuuden lisäksi ihmisellä, joka riippuvuudesta kärsii, on loputon määrä mitä erilaisimpia elämänhallinan ongelmia.

Kun sitten tuohon yhtälöön lisätään vielä läheiset, ongelma on sen luokan katastrofi, ettei ihme, että ihminen, jos pian toinenkin kokee totaalista voimattomuutta näiden ongelmien äärellä työskennellessä.

Kaiken lähtökohta ongelman korjaamisessa on ihmisen omakohtainen halu lähteä kulkemaan kohti muutosta. Vasta tämän jälkeen voidaan ylipäänsä se, mikä tehtävissä on, tehdä. Muussa tapauksessa kun riippuvuudesta kärsivä ihminen tekee kaikkensa suojellakseen tuota mahdollisuuttaan käyttää esimerkiksi päihteitä.

Mielestäni yhä vieläkin meillä on aivan liian vähän tietoutta näissä asioissa. Aivan liian paljon tänäpäivänä päihdetyön monivivahteisella kentällä työskentelee ihmisiä, jotka tietämättömyyttään itseasiassa vain ruokkivat tuota riippuvuuskäyttäytymistä. Kaikki lähtökohtaisesti kun kulminoituu siihen yhtälöön, että kärsiessään jostakin pakonomaisesta riippuvuudesta, ihminen pakonomaisesti suojelee, salaa, vähättelee sekä valehtelee, saadakseen kiinnipitää tuosta epätoivon oljenkorresta.

Kun sitten ihminen esimerkiksi lähtee hakemaan apua ongelmiinsa, pääsääntöisesti lähtötilanne on se, ettei ongelmainen itse halua, saati kykene irtautumaan esimerkiksi päihteestä. Kun sitten tällainen kieltämisen tilassa oleva ihminen lähtee hakemaan apua, todella moni ammattilainen lähtee autuaan tietämättömänä eräänlaiseen piiripienipyörii-leikkiin tämän ihmisen kanssa. Milloin kyse on siitä, ettei juuri nyt voi kuvitellakaan että voisi jättää päihteet kokonaan. Milloin esimerkiksi talous on siinä tilassa, että kyllähän tuon päihteen voisi jättää, kunhan tuon talouden ensin saisi vain kuntoon. Joskus vika on parisuhteessa, perheessä, ihmissuhteissa tai muussa. Lopulta vika ei todellisuudessa kuitenkaan ole sen enempää edellä mainituissa, kuin ei tuossa ongelmaisessa itsessään. Vika on vain ja ainostaan tuossa sairaudessa, joka itsessään aiheuttaa kaikenlaista, täysin järjenvastaista toimintaa. Mutta tasan niin kauan, kuin tuota riippuvuutta itseään ei hoideta, on lähestulkoon se ja sama mitä muuta hoidetaan, ongelmat vain pahenevat pahenemistaan.

Tässä juuri tämänhetken päihdepolitiikan yksi suurin kompastuskivi. Kun ihmisten ongelmia pyritään hoitamaan pääasiassa kaikin muin keinoin, paitsi keskittymällä itse riippuvuuden hoitamiseen, jatkuvasti joka puolella on nähtävissä vain toinen toistaan huonommin voivia ihmisiä.

Yksi selkein esimerkki riippuvuuden pintapuolisesta hoidosta on esimerkiksi korvaushoito. Kun ihminen kärsii esimerkiksi opiaattiriippuvuudesta, hänet lähes ensisijaisesti ollaan ohjaamassa korvaushoitoon. Eikä siinä mitään, sikäli kun tuossa samalla ihminen saisi apua ja ohjausta riippuvuuteensa, jossain myöhemmässä vaiheessa tuosta hoidosta lopulta irtautuen, niin tuo hoito itsessään palvelisi tarkoitustaan. Sensijaan nyt, kun tuo hoito on ihan liian monelle eräänlainen päätepiste, jota edemmäs ei ole tarpeenkaan edes pyrkiä, itse riippuvuus, joka kaiken kaoottisuuden taustalla jyllää, jää lähes kokonaan huomiotta.

Millainen tuo riippuvuus sitten kokonaisuudessa on ja millaista hoitoa ihmisen olisi siihen hyvä saada.

Riippuvuus on oma itsenäinen sairaus, joka on ihmisessä olemassa jo valmiiksi, mutta joka aktivoituu esimerkiski ihmisen nauttiessa alkoholia tai muita päihteitä. Kun päihteistä tulee ihmiselle riippuvuus, tuo sairaus alkaa pikkuhiljaa, ihan huomaamattaan muuttaan ihmisen persoonaa, kokoajan vain vallaten enemmän tilaa ihmisen elämässä. Kun sitten tällainen ihminen käyttää esimerkiksi alkoholia vuosia tai pahimmillaan vuosikymmeniä, tuon aineen tarve aiheuttaa ihmisessä sellaisen määrän haitallisia ajatus- ja toimintamalleja, että niiden purkaminen muutamassa viikossa, saati kuukaudessa on täysin mahdotonta. No mitä tapahtuu ihmiselle, joka on korvaushoidossa. Tuo tarve vetää kamaa vaiennetaan, antamalla lääkettä, ettei ns. vieroitusoireita ilmaannu. Osalla noita ilmaantuu silti ja sen vuoksi näissä ilmeneekin enemmän tahi vähemmän oheiskäyttöä. Puhumattakaan siitä, millainen maailma huumeita käyttävän ihmisen ympäröi. Ilman tuosta maailmasta erkaantumista, kovin surullisen harva kykenee erkanemaan esimerkiksi oheiskäytöstä. Entä mitä tapahtuu näille kaikille vuosia ja pahimmillaan vuosikymmeniä rakentuneille, haitallisille ajatus- ja toimintamalleille. Ne jäävät olemaan ja elämään ihmisen elämässä. Aiheuttaen käytännössä juuri samankaltaista käyttäytymistä, kuin se että ihminen jatkuvasti käyttäisi päihteitä. Se miksi tätä hoitoa lähinnä suositaan, johtuu yksinkertaisesti siitä, kun lopulta kovien aineiden säänöllinen käyttö aiheuttaa jossain kohtaa erilaista rikollista toimintaa ja tuon ehkäisemiseksi on todettu että on paljon helpompi ja vaivattomampi rakentaa kokonaisuus, jossa kaikki ovat tyytyväisiä, kuin se että alkaa kasata sellaista koneistoa, jonka avulla jokainen apua tarvitseva saisi riittävän tuen tuosta pakonomaisuudesta irtautumiseen.

Kaksi isoa ongelmaa tässä lopulta kuitenkin väistämättä seuraa. Ensimmäisenä se, että päihderiippuvuus on lähes poikkeuksetta suurimmalta osin tunnepuolen sairaus. Kun ihmiselle annetaan lääkkeitä, joihin normaali kaduntallaaja kuolisi, ei voida olettaa, että tuo ihminen olisi kykenevä kohtamaan omaa tunnepuoltaa samalla tavalla kuin kokonaan päihteetön ihminen kohtaa. Toisaalta ei hänellä ole tarvettakaan. Kun tunnepuolella ei ilmaannu liikkeellepanevia myllerryksiä, ei yksikään ihminen ala kulkemaan kohti muutosta, kuin vasta pakon edessä.

Yksi suurin ongelma tässä kaikessa kuitenkin on. Läheiset. Nuo rakastavat ja huoltapitävät ihmiset, jotka vuodesta toiseen elävät tuon kaaoksen keskellä ja kuin huomaamattaan alkavat yrittää hillitä, hallita, kontrolloida sekä kytätä päihdeongelmaisen päihteenkäyttöä ja lopulta koko elämää. Mitäpä luulette, mitä tapahtuu tällaiselle läheiselle, kun päihdeongelmainen raitistuu. Läheinen jatkaa tasan samankaltaista kontrollia, mikäli ei itse hae apua omaan problematiikkaansa. Vyyhti on likimain mahdoton, vaikka päihderiippuvainen on juuri luopunut maailman rakkaimmasta aineestaan. Sekä ongelmainen että läheinen ihmettelevät yhteen ääneen sitä, miksi elämä ei ottanutkaan korjautuakaseen. Ei tietystikään, koska päihde oli vain oire, ei itse ongelma.

Tässä juuri se syy, miksi meillä tulisi muuttaa kokonaisvaltaisesti tätä nykyistä päihdehoitoa siten, että siinä huomioitaisiin yhä enemmän koko perhettä, eikä pelkästään ongelmaista itseään. Lisäksi jos ihminen ohjataan edelleen korvaushoitoon, tuon hoidon tulisi olla alkuunsa jo niin minimaalinen määrältään, että sillä lähinnä ehkäistäisiin ihmisen pahimmat vieroitusoireet, mutta ei vedettäisi ihmistä totaalisen turraksi. Lisäksi tähän kokonaisuuteen tulisi nivoa tiivistä terapiaa, vertaistukea, kokemusasiantuntijuutta, sekä mahdollisuuksien mukaan niin laajaa ja kattavaa moniammatillisuutta, että näiden ongelmien alla elävät ihmiset saisivat mahdollisimman laajaa ja monipuolista tukea tuolta kaaoksen keskeltä irtautuakseen.

Loppuun totean vain sen, että koska tiedän kuinka laajasta ongelmasta maassamme loputa onkaan kyse, on hyvin ymmärrettävää, että keksitään mitä erilaisimpia keinoja hillitä ja hallita ihmisten ongelmakäyttöä. Ongelma vain kun ei poistu sillä. Riippuvuus kun sairautena on sellainen, ettei siinä toimi mikään vähentäminen, saati kohtuullisuus. Jos toimisi, ei meistä kukaan tarvitsisi tuon taivaallista tukea. Sen kun vain päättäisi esimerkiksi hieman rajoittaa juomistaan.


Tiedän kokemuksesta.  1

Tie auki vapauteen.
Tie auki vapauteen.

Tiedän, miltä tuntuu kun on pakko juoda, vaikka järki kirkuu vastaan. Tiedän, kuinka toivotonta on yrittää selittää läheisille, niille joita vähiten maailmassa haluaisi satuttaa ja joita silti eniten kaikessa satuttaa, etten pahuuttani aiheuta heille jatkuvaa tuskaa ja kärsimystä. Minä tiedän, miltä tuntuu kun päässä alkaa takoa pakonomainen ajatus siitä kuinka ryyppy auttaa ja tuo autuuden. Tiedän mitä työtä on kontrolloida, hallita, hillitä ja säännöstellä juomistaan vuosia, kyetäkseen hoitamaan edes ne tietyt velvoitteet. Tiedän myös sen, kun koittaa päivä, jolloin ei enää vain yksinkertaisesti jaksa välittää. Tuo hetki on se, missä pimeys alkaa ja valo katoaa elämästä. Tila, jota on ihan turha yrittää selittää ihmiselle, joka itse ei ole samaa kokenut.

Saman olen saanut kokea loputtoman erilaisten pakonomaisten riippuvuuksien muodossa. Ei väliä mikä tuo riippuvuuden kohde lopulta sitten on, mekanismi taustalla kaikessa sama.

Sen vuoksi voin sanoa myös sen, että tiedän kuinka epätoivoisen tuskaisaa ja ahdistavaa on elää riippuvuudesta kärsivän ihmisen lähellä. Kaikki se järjettömyys, jota omat riippuvuudet ovat aiheuttaneet, näyttäytyy tuossa vain eri näkövinkkelistä. Sen myötä ymmärrän myös sen tuskan, mitä läheinen tässä kaikessa läpikäy. Kuinka toivotonta on seurata vierestä sitä, kun itselle rakas ihminen systemaattisesti tuhoaa kaiken hyvän elämästään, enkä voi kerrassaan mitään estääkseni tuon, vaikka kuinka epätoivoisesti yrittäisin. Itseasiassa vauhti vain näyttää kiihtyvän, sitämukaan mitä enemmän yritän tehdä auttaakseni.

Nyt tässä jo jonkin vuoden ajan näitä riippuvuuksia itsessä tarkastelleena voin todeta myös kokemuksesta tietäväni sen, että ulospääsy tuosta kaiken tuhoavasta kaoottisuudesta edellyttää tietyn tasaisen tuskan. Juuri sen suuruisen, jonka kukanenkin kohdallaan tarvitsee, kyetäkseen luopumaan siitä harhasta että itse ratkaisisi kyseiset ongelmat.

Yksi yhteinen kulminaatiopiste riippuvuuksista erkaantumisessa on, joka jokaisen tulisi tiedostaa, lähtiessään niistä eroon pyrkimään. Alkoholisti ei enää löydö kohtuutta juomisessa. Saati sitä jatkuvasti epätoivon vimmalla etsimäänsä euforiaa, mitä alkuun juomisesta sai. Mitä enemmän tuota tavoittelee, sitä kauemmas tuo kokemus katoaa.

Läheiselle yksi vaikein asia omassa toipumisessa on myöntää olevansa totaalisen voimaton sen suhteen, mitä läheisen elämässä tulee tapahtumaan. Tuo kontrollin menetys on portti vapauteen, mutta samalla myös se eniten pelkoa aiheuttava asia ja juuri siksi läheisen on liki vaikeampi luopua kontrollista, kuin mitä esimerkiksi holistin on luopua rakkaasta aiheestaan.

Niin tahi näin, molemmilla edessä on suuri haaste. Itsensä pakenemisen sijaan, tulisi uskaltaa alkaa tutustua itseensä. Pahimmillaan tämän harjoittaessa sitä, että ihmisen tulisi opetella pois sukupolvelta seuraavalle siirtyneestä puhumattomuudesta, sanoittamaan ja kohtaamaan omia ajatuksia sekä tunteitaan.

Minä tiedän kokemuksesta, ettei tuo todellakaan ole helppoa. Tiedän myös kokemuksesta sen, kuinka mahdottomaksi myös pakeneminen lopulta käy.

Siksi voinkin kokemuksesta todeta käsi sydämellä sen, että onneksi aikanaan minulla oli saman kokeneita ihmisiä, jotka kulkivat rinnallani. Aivan samoin kuin itse saan tänään kulkea ihmisten rinnalla.

Minä tiedän ettei tie ole helppo, mutta tiedän myös kokemuksesta sen, että yksi askel kerrallaan siitä tulee lopulta mahdollinen.

Vertaistuessa merkityksellisintä on juurikin samaistumisen kokemus. Yhteinen kieli, jota vain saman kokenut voi aidosti ymmärtää.


Päihdeongelma ja sen hoito.  1

Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.
Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.

Itse kun vielä 13 vuotta sitten elin elämää, jonka ainoa, pakonomainen tarkoitus oli keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää, koen oman kokemukseni valossa oleva oikeutettu pohtimaan sitä, millätavoin päihdehoitoa maassamme voisi kehittää sekä tehostaa.

Kun ihminen sairastuu riippuvuuteen, oli riippuvuuden kohde liki mikä tahansa, yleisimmillään kyse on siitä, että ihminen menettää kontrollin tuon asian suhteen.

Esimerkiksi päihteissä, kyse on pahimmillaan siitä, että ihminen kerta toisensa jälkeen, kuin tahtomattaan toistaa itselle jo aikoja sitten haitalliseksi käynyttä toimintaa. Salakavalan hitaasti tuosta pakkomielteestä rakentuu kaiken tuhoava voima, joka rikkirepii ja raatelee sekä ihmisen itsensä, että laajalti myös lähipiiriä. Ongelma on lopulta kaikessa karuudessaan todella monisyinen, mutta sen mitä tässä kuluneen reilun vuosikymmenen kokolailla intensiivisesti olen asiaan perehtynyt, yksi, varsin selkeä polku hoidossa tulisi olla.

Jokaiselle apua ongelmaan hakevalle tulisi räätälöidä selkeä ja yksiselitteinen polku kohti päihteetöntä elämää. No nyt joku tänään ongelmana päihteet kokeva kysyy, entä kohtuu- tai viihdekäyttö? Tuohon vastaan varsin karulla tavalla. Unohda se. Sillä siinä vaiheessa kun ihminen apua lähtee hakemaan, ongelma hyvin todennäköisesti on jo aiheuttanut kokolailla paljon, riippumatta siitä, että vielä tuossakin hetkessä ihminen itse, kiitos riippuvuuden kieltomekanismin, kieltää ja vähättelee ongelmaansa. Esimerkki tuosta kiellosta, ja sen vahvuudesta löytyy varsin läheltä. Omasta elämästäni. Kun elin vuodet 2000-2006 koko ajan sekaisin, tuhoten järjestelmällisesti elämästäni kaiken, ihmissuhteista talouteen, omasta terveydestä, läheisten terveyteen saakka, silti päätyessäni päihdekuntoutukseen, yhä vielä 13 itsemurhayrityksen jälkeenkin, ensimmäisen kolme viikkoa kuntoutuksesta uskoin kykeneväni itse hallitsemaan päihteiden käyttöäni. Jos vain läheiset toimisi eritavalla. Jos talouteni olisi kunnossa. Jos en olisi masentunut tai paniikkihäiriöinen. Jos..jos..ja jos.

Fakta on se, että jos minä en olisi havahtunut tuosta kiellosta, olisin kuntoutuksen jälkeen, aivan kuten isäni, kuollut päihteisiin.

Riippuvuudessa juurikin yksi suurin ongelma on se, ettei ongelmainen ymmärrä ongelmaansa. Puhumattakaan siitä, että tuossa kaaoksen keskellä elävät läheiset sairastuvat samoin, omaan riippuvuuteensa. Läheisriippuvainen tarvitsee päihteitä käyttävää ihmistä lähes yhtä paljon, kuin päihteiden käyttäjä tarvitsee päihdettään. Molemmat lopulta henkeen ja vereen kieltäen oman ongelmansa.

Jos ongelmainen raitistuu, mutta läheisiä ei hoideta, mahdollistetaan vain riippuvuuden jatkumo, mikä pahimmillaan, kiitos läheisriippuvuuteen liittyvän sairaalloisen käytöksen, ajaa päihdeongelmaisen takaisin tuonne helvetin pimeyteen. Tarkastellaan asiaa nyt esimerkin vuoksi vaikka niin, että päihdeongelmainen ja läheisriippuvainen päättää lopettaa suhteensa, saadakseen ongelmia korjatuksi. 99 läheistä sadasta, ilman hoitoa, eksyyntyy kuin magneetin vetämänä uuteen suhteeseen, kas kummaa päihdeongelmaisen tai muutoin häiriintyneen ihmisen kanssa ja kuka tästä kaikesta näiden ongelmaisten ohessa eniten lopulta kärsii. Syyttömät lapset, jos ovat sattuneet syntymään tuon kaaoksen keskelle.

Mutta palatakseni siihen hoitopolkuun. Kun ihminen hakee apua, tapahtuu se sitten lääkärissä, mielenterveystoimistossa, päihdetyöntekijällä tai missä tahansa, ihminen tulisi ohjata polulle, jossa lopussa ihminen riittävän tuen avulla ymmärtää oman tilansa ja oppii elämään päihteetöntä elämää. Sama polku, ongelmaisen rinnalla tulisi olla olemassa myös läheisille.

Jos ihminen esimerkiksi eksyy katkolle, niin kuinka todennäköisesti tuo ihminen 2-4 päivän diapamikyllästyksen jälkeen on valmis, ilman mainittavaa tukea ottamaan vastuun kaikista elämässä vallalla olevista ongelmista. Tuskin kukaan.

Juuri siksi peräänkuuluttaisin sitä, että hakeepa ihminen apua mistä tahansa, hänen tulisi ohjata suoraan joko kuntoutukseen tai vähintään 3-4 kertaa viikossa tapahtuvaan tiiviiseen keskusteluun, jossa kokonaisuutta ohjaisi ammattilainen, jolla olisi vahva tieto riippuvuuteen liittyvästä mekaniikasta. Tuon saman keskustelun sekä asioiden purkamisen tulisi jatkua, oli kyse sitten kuntoutuksen käyneestä tai avopuolelle ohjatusta ongelmaisesta tai hänen läheisestään. Nimittäin se ongelmavyyhti mikä näihin riippuvuuksiin on lopulta kasautunut, on lopulta saattanut ottaa aikaa lähes koko ihmisen elämän. Sen vuoksi niiden korjaaminen 2-4 päivän, saati vielä kuukaudenkaan tuella on surullisen huvittavaa haihattelua.

Paljonko lopulta yhteiskunta säästäisi sillä, jos ihminen nykyisenkaltaisen hoidon sijaan, saisi riittävästi tukea ja tietoa sairaudestaan, minimissään ensimmäisen vuoden periodilla. Lisäksi kun sama koskisi läheisiä, kokonaisuus ongelmavyyhdissä olisi vuoden kuluttua huomattavasti lähtötilannetta selkeämpi.

Nyt kun tahtoo olla hieman liiaksikin niin, että asioita hoidetaan tai jätetään paremminkin hoitamatta, vedoten siihen, ettei ketään voi pakottaa mihinkään. Ei voikkaan, mutta kuinka moni totaalisessa kaaoksessa ja uskomattoman vahvassa kieltämisen tilassa on kykenevä itse määrittelemään sen, millaista hoitoa tai tukea sairauteensa tarvitsee.

Nykyhetken haittoja vähentämällä päihdetyöllä on paikkansa, mutta sen tulisi olla se ensimmäinen porras kohti parempaa elämää, eikä itse tarkoitus.

Yksi surullisin asia kaikessa on riippuvuuden luoma epärehellisyys ihmisessä. Ongelma joka pahimmillaan äityy sellaiseksi, että vuosien varrella ihminen itse oppii uskomaan omiin valheisiinsa, uskoen puhuvansa täyttä totta. Juurikin näiden syiden (epärehellisyys ja ongelman kielto), tulisi päihdetyötä tekevien ihmisten omata senverran tietoutta kyseisistä sairauksista, että olisivat kykeneviä asettamaan terveellä tavalla rajat, näille täysin rajattomiksi kasvaneille ihmisille. Muussa tapuksessa kun äkkiä toteutuu vanha sanonta, jossa hyvä on parhaan pahin vihollinen. Tässä yhtälössä merkiten käytännössä pahimmillaan esimerkiksi sitä, että päihdetyötä tekevät ihmiset imeytyvät tahtomattaan keskelle samaa kaoottista oravanpyörää, sisimmässään vahvasti uskoen auttavansa riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä kaikin mahdollisin keinoin, mutta todellisuudessa vain yhtenä (kenties itsekin läheisriippuvuus sairaudesta kärsivänä), itse omalla toimillaan mahdollistaen syöksykierteen syvenemistä. Lopulta kaikkien ollessa vain yhtä autuaan sokeita ongelman kokonaisvaltaisuutta ajatellen.

Loppuun totean vielä sen, että itse tuolla helvetillisessä pimeydessä vuosia viettäneenä ja tässähetkessä poikkeuksetta päivittäin tuolla vielä eläviä ihmisiä kohdatessa toivoisin todella että kaiken tuon kaoottisuuden keskellä silti huomioitaisiin se tärkein. Ihminen, joka näistä sairauksista kärsii.


Päihderiippuvuus - Tunne - Elämä  7

Puhu. Tunne. Luota
Puhu. Tunne. Luota

Kirjoitin taannoin korvaushoidosta ja siitä, kuinka se tietyllätavoin ylläpitää riippuvuutta. Nyt viimepäivinä olen lueskellut aiheesta ja siitä, kuinka Suomessa ollaan ensimmäisten joukossa kokeilemassa injektiona ihon alle annettavaa, pitkävaikutteista korvaushoitolääkettä.

Aluksi täytyy todeta se, että ehkä tässä vuosien varrella, tavatessani työssäni ihmisiä, jotka ovat korvaushoidossa, oma ajatukseni kyseiseen asiaan on hieman hioutunut, mutta yhä edelleen ajattelen niin, että tällä hoidetaan oiretta, eikä itse sairautta. Puhumattakaan tuon sairauden taustalla vaikuttavia ongelmia.

Riippuvuusproblematiikka on tosissaan haastava kokonaisuus, sitä en kiellä. Aivan samoin, kuin myönnän sen, että jokainen joka saadaan tuolta kuolemanporteilta takaisin elämään, on voitettu tapaus, riippumatta siitä, millä keinoin tuo lopulta toteutetaan. Mutta.

Senverran palaan ajassa taaksepäin, aikaan missä itse elin ja hengitin sekä opioidi- että bentsotiippuvuutta. Jos tuohon aikaan olisi ollut vallalla samat käytänteet korvaushoidon suhteen, kuin tänään, minä en olisi enää tätä kirjoittamassa. Jos minut olisi ohjauttu korvaushoitoon tuolloin, olisin hyvin todennäköisesti kuollut vuoden sisällä, senverran itsetuhoista päihteiden käyttöni oli.

Senverran avaan vielä omaa kokemustani tähän kaikkeen liittyen, että tiedän todella konkreettisesti sen, mitä kyseisten aineiden vuosien pakonomainen käyttö on, aivan samoin kuin tiedän konkreettisesti sen, miltä tuntuu vapista kauttaaltaan noista aineista vierottautuessa. Minut tuo vieroitus pelasti. Osaltaan juurikin noiden vieroitusoireiden kokeminen. Kun noista nimittäin selvisi, hyvin pian oli itsellä ajatus siitä, että on tehtävä mitä tahansa, ettei enää ikinä tarvitsisi moisia joutua kokemaan.

Olin siis pakotettu kohtaamaan itsessäni kaiken sen paskan, mitä päihteillä vuosikymmeniä olin yrittänyt paeta.

Tehtävä ei sinällään ollut mitenkään helppo, mutta hyvin pian huomasin sen, ettei noiden aineiden orjuudessa eläminenkään helppoa ollut ollut. Sen vuoksi yhden päivän kerrallaan tuohon helvettiin etäisyyttä ottaen taivalsin, luottaen siihen mitä toiset, saman kokeneet minulle kertoivat. Jossain kohtaa koittaa päivä, kun ei enää tarvitse jatkuvasti taistelle piinaavia ja kiduttavia himoja vastaan. Tuo eräänlaisena kangastuksena silmissäni siintäen aloitin matkan sisimpääni ja ennenkuin huomasinkaan, taistelu aineita vastaan taukosi.

Tuossa kohtaa aivan samoin vertaistuki pelasti minut. Kuten niin monta kertaa tuon jälkeenkin. Luotin nimittäin kavereihin, jotka olivat samalla tavoin käyneet läpi taistelun, päästäkseen irti noista piinaavista himoista, mutta jo kohta tuon selätettyään, olivat harhautuneet kuvittelemaan hallitsevansa aineiden käyttönsä, päätyen vain lopulta yhä syvemmälle tuonne helvetin pimeyksiin. Näihin tarinoihin uskoen, olen itse välttynyt kokeilemasta sitä, osaisinko hallita ainetta, joka täysin totaalisesti hallitsi koko elämääni parin vuosikymmenen ajan.

Minun kohdallani kaikki saatanalliset pelkotilat, lamaannuttavat paniikit, harhat, hallusinaatiot sekä karmeimmat kouristuskohtaukset, aivan samoin kuin teholla heräämiset, suljetun osaston tupakkakopin hämyiset muistot, ovat minulle ne konkreettisimmat kehoitukset olla harhautumasta haihattelemaan sillä, että jollain ihmeellisellä tavoin olisin saanut pakonomaisen päihteenkäyttöni takaisin hallintaan. En ole, enkä edes haluaisi. Muistan nimittäin jo kovin nuorena tuon päihteenkäytön hallinnan sekä kontrolloin vaatineen kohdallani suunnattoman määrän ponnisteluja. Elämä ilman päihteitä, kaikkine suunnattomine haasteineen, on silti vapautta elää ja kohdata elämä tällaisenaan.

Mutta siis se korvaushoito. Hoitona varmaan itsessään ihan pätevä kokonaisuus. Sikäli kun se toimisi eräänlaisena portaana kohti päihteetöntä elämää. Mutta hoito itsessään kääntyy itseä ja ihmistä vastaan siinä, jos tuota tarjotaan ainoana vaihtoehtona, ilman minkäänlaista muuta tukea.

Se pahaolo, jota ihminen, aivan kuten itsekin aikanaan, mitä erilaisimmilla aineilla itsestäni turrutin, on lopulta sellainen, joka jossain kohtaa, ennemmin tahi myöhemmin raivaa itsensä näkiyville. Tätä vasten peilaten, on varsin ymmärrettävää että korvaushoitoon liittyy monella oheiskäyttöä, päiväannosten myyntiä jne.

Riippuvuus itsessään kun aiheuttaa valehtelua, manipulointia, ongelmien kieltoa ja vähättelyä, eli ei siis ihme, että monen kohdalla korvaushoidossa nuo riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt jäävät olemaan ja elämään.

Miksi ihmisen olisi sitten hyvä kohdata elämä raakana? Lähinnä siitä syystä, että tuo orjuuttava riippuvuus on mahdollisuus kaikkine kauheuksineen kääntää voimavaraksi, joka kantaa elämän suurimmissakin vastoinkäymisissä.

Mitä tuo elämän raakana kohtaaminen sitten korvaushoidon sijaan ihmiseltä edellyttää? Oman itsensä rehellisen kohtaamisen. Toisiin, varsinkin saman kokeneisiin ihmisiin luottamisen opettelun. Puhumattomuuden muurin murtamisen ja ennenkaikkea omiin tunteisiin tutustumisen. Sillä vaikka kuinka väitettäisiin ja kiisteltäisiin siitä, mikä kenelläkin näiden orjuuttavien, pakonomaisten riippuvuuksien taustalla vaikuttava voima lopulta on, on se poikkeuksetta ja jokaisella päihdeongelmasta kärsivällä alunperin sama. Tavalla tahi toisella vaurioitunut tunne-elämä.

Älä puhu. Älä tunne. Älä luota. Tuo monella jo lapsuudessa selkäytimeen juurtunut malli tulee onnistua murtamaan, muuttaen se muotoon Puhu. Tunne. Luota. Muussa tapuksessa riippuvuus itsessään tulee murtamaan vahvimmankin ihmisen. Ihan liian monta ihmistä olen näiden ongelmien vuoksi saatellut hautaan, ymmärtääkseni sen, että ilman ihmisen omaa havahtumista tähän problematiikkaan olemme totaalisen voimattomia tämän sairauden edessä. Kyse on sitäkin suuremmalla syyllä siitä, millaista hoitoa ja tukea niille ihmisille haluamme tarjota, jotka tuohon ongelmaan omalla kohdallaan havahtuneet tai juuri havahtumassa.

”EDIT: Juttua muokattu tuon pitkävaikutteisen korvaushoitolääkkeen antamisen osalta. Kyse on siis ihon alle injektiona laitettavasta, eikä suoraan suoneen pistettävästä lääkkeestä. Tarkoitukseni ei ole kirjoituksillani loukata ketään, saati antaa erheellistä mielikuvaa asioissa, vaikka hieman tarkoituksellisesti joissain kohden provokatiivisesti kirjoitan. Korvaushoito tai kokonaan päihteetön elämä. Tärkeintä kaikessa ihminen.”


Milloin lääke muuttuu huumeeksi?  2

Yle Perjantai
Yle Perjantai

Oheisessa dokumentissa käsitellään aihetta, joka omassa elämässä on tullut kokolailla lähelle. Elinhän kaikkiaan kymmenisen vuotta todella rankassa lääkekoukussa, joka alkoi sinällään varsin viattomasta olkapääleikkauksesta. Tuon operaation jälkimainingeissa minulle määrättiin opioidipohjaista särkylääkettä, josta hyvin pian seurasi vuosien piinaava koukku.

Senverran monasti olen omaa riippuvuuttani tässä blogissa avannut, etten tässä enää sitä sen enempää ala purkamaan, vaan sensijaan ajattelin omalta kohdaltani vastata tuohon dokumentissa esitettyyn kysymykseen Milloin lääke muuttuu huumeeksi?

Minun kokemukseni mukaan moni lääke, jota lääkäri määrää, on tarkoitettu helpottamaan jotakin tiettyä oiretta, mistä ihminen tuossa hetkessä kärsii. Eli esimerkiksi kun ihminen kärsii vaikka selkäkivusta, lääkäri kirjoittaa kipulääkettä, jonka tarkoitus on helpottaa tuota kyseistä kipua. Näin tapahtuessa, toteutuu lääkkeen tarkoitus ja ihmisen elämä tuon lääkkeen myötä helpottuu. Samalla toteutuu lääkemainoksessa mainittu tosiasia, vain otettu lääke aittaa.

MUTTA! Metsään mennään ja lujaa, siinä kohtaa kun ihminen itse alkaa toimia itsensä lääkärinä. Aivan samoin, kuin silloin, jos jonkin tietyn kivun tai vastaavasti esimerkiksi henkisen tuskan taustoja ei selvitetä kunnolla, vaan aletaan systemaattisesti pelkästään lääkitä noista kivuksi määriteltyjä oireita.

Pahin ja tuhoavin kombo saadaan siinä, kun ihminen toimii itse itselleen lääkärinä, diagnosoiden itselleen jonkin tietyn vaivan, käyden lääkärissä hakemassa tarvittavat lääkkeet ja senjälkeen vielä kokiessaan näiden pikavaikutuksen olevan riittämätön, alkaa siinä sivussa lääkitä oireitaan esimerkiksi alkoholilla.

Mielenterveyspuolella on kovin yleistä se, että ihminen kärsii unettomuudesta, masennuksesta tai ahdistuneisuudesta, käyden lääkärissä ja saaden mielialalääkereseptin. Kun sitten olo ei helpotu hetimmiten, ihminen alkaa itse itsensä lääkäriksi, ottaen lasin tai pari, saadakseen paremmin nukuttua tai vain muutoin helpottaakseen oloa. Soppa on siinä valmis, lopulta pian kukaan ei vain tiedä, kuka tuota soppaa hämmentää ja mitä mausteita milloinkin käytetään.

Toinen, samanmoinen ongelma on tämä nykyaikainen, suorituskeskeinen yhteiskunta. Kun ihmisiltä vaaditaan kokoajan yhä vain enemmän, suurempaa ja nopeammin, ihninen hyvin pian tarvitsee jotakin lääkettä jaksaakseen. Kun kroppa oirehtii väsymystä, sen kuuntelemisen ja tarvittavan levon sijaan, ihminen marssii lääkäriin, valmiin diagnoosin kera, pyytäen vain lääkäriä kiltisti auttamaan noiden oireiden helpottamisessa.

Kaikessa tässä mennään metsään siinä kohtaa, kun keskitytään hoitamaan oireita, eikä itse oireiden alkulähdettä. Esimerkiksi se, jos ihminen kärsii kivusta, on signaali siihen, että jotakin on vialla. Kun tuo signaali vain vaiennetaan, itse alkusyy jää hoitamatta. Sen vuoksi moni kipupotilas syö lääkkeitä, ymmärtämättä, että mitä enemmän noita signaaleja vaiennetaan, sitä suuremmalla voimalla ne pyrkivät tuon alkusyyn tuomaan näkyville.

Kaikki meistä ei todellakaan ole addikteja, saati lääkeriippuvaisua, noiden määritelmien sananmukaisessa merkityksessä, mutta todella moni tänäpäivänä silti elää ja käyttäytyy noiden määritelmien sisältämällä tavalla.

Itse ajattelen niin, että onpa kyse sitten kroonisesta kivusta, selkäsärystä, unettomuudesta, ahdistuneisuudesta tai mistä tahansa oireesta, mitä erilaisilla lääkkeillä hoidetaan, tuon lääkitsemisen ohessa tulisi huomioida myös se, että ihminen on myös psykologinen olento. Osa kipua, särkyä, unettomuutta tai ahdistusta, pitää sisällään myös psykologisen puolen, joka lääkitsemisen ohella tulisi huomioida.

Ihminen kun kipuilee yleensä jotakin muutakin, kuin mitä ihmisessä jossain tietyssä kohtaa lääkitään. Haastavin tilanne on silloin, kuten itsellä aiemmin oli vallalla. Kun elin masentuneena, pelokkaana, kärsien kroonisesta selkäkivusta, käyttäen samalla päihteitä väärin, ei kukaan oikein tiennnyt miten minua voisi oikeasti auttaa. Siksi ymmärrän, että lääkäri määräsi rauhoittavaa, unilääkettä, mielialalääkettä ja kipulääkkeitä, varsinkin kun itse riippuvuudelle ominaisesti valehtelin ja vähättelyn päihteidenkäyttöäni. Vuosia jatkunut, itsetuhoinen sekoilu sai päätöksensä 2006 ja tuosta alkoi matka selvitellä sitä, mitä kaikkea oikeastaan tuolla pahallaolollani todellisuudessa oireilin. Kun sitten noiden oireiden hoitamisen sijaan, alettiin hoitaa itse kipujen alkulähteitä, tuli hyvin pian aika, jossa sekä päihteet, että erilaiset psyyke- sekä kipulääkkeet jäivät tarpeettomiksi.

Nyt miettien yksi suurin kipujeni aiheuttaja oli vuosikymmeniä vallalla ollut puhumattomuus. Tuota seurannut erillisyyden ja yksinäisyyyden kokemus. Kun sitten hitaasti, mutta sitäkin varmemmin opettelin puhumaan kivuistani, kokemus erillisyydestä ja yksinäisyydestä muuttui ja tarve kokea kipua väistyi.

Ymmärrän kyllä että osa meistä kipuilee siten, ettei kukaan oikein tiedä, mitä kulloinkin tulisi tehdä, eikä äkkiseltään tuntuisi kovinkaan järkeenkäyvältä, että puhuminen voisi noissa kivuissa auttaisi. Näin minäkin luulin, kunnes ensimmäistä kertaa tulin aidosti kohdatuksi omana itsenäni.

Tänään kohdatessani ihmisiä tiedän, että todella monella heistä ei noissa kohtaamisissa ole juuri mitään enää menetettävänä. Ehkä juuri siksi osa heistä näiden kohtaamisten kautta, aivan samoin kuin itsekin aikanaan, tulee menettäneeksi enää vain tuon kaiken kurjuutensa.

Jos minulta kysytään lääkkeistä, niin totean vain sen, että omassa elämässäni on nykyisellään lääke, josta ei ole haittaa, vaikka sitä annostelisi ylikin, se nimittäin on ihmisen aitoa kohtaamista ihmisenä. Lääke, joka omassa sekä todella monen muun elämässä on tehnyt pieniä ihmeitä.


Päihderiippuvuuden monimuotoisuus.  1

Liian moni meistä joutuu tänäänkin matkaamaan yksin. Vaikka oikeasti olemme täällä toinen toistamme varten.
Liian moni meistä joutuu tänäänkin matkaamaan yksin. Vaikka oikeasti olemme täällä toinen toistamme varten.

Olen saanut elämässäni mahdollisuuden perehtyä varsin konkreettisella tasolla tämän ongelman monimuotoisuuteen. Sen vuoksi ajattelin nyt muutamalla sanalla luonnehtia tätä problematiikkaa ja sen monimuotoisuutta.

Aivan aluksi se, millainen kulttuuri meillä vallitsee suhteessa päihteiden käyttöön. Jos jo lapsena esimerkiksi kotioloissa oppii siihen käsitykseen, että alkoholi kuuluu kiinteänä osana hauskanpitoon, ei ole suurikaan ihme jos nuorena jo oppii pitämään hauskaa tuon aineen vaikutuksen alaisena.

Toisaalta, jos joutuu lapsena toistuvasti todistamaan sitä, kuinka erilaiset päihteet armotta riistävät omilta vanhemmilta kyvyn olla vastuullisia vanhempia, on hyvin todennäköistä että sitä lapsen kaipaamaa rakkautta, hyväksyntää sekä turvaa eksyy etsimään kavereista, välittämättä siitä, millaisia nuo kaverit ovat.

Kun sitten jo nuorena oppii kontrolloimaan omia tunteita erilaisilla päihteillä, ei ole mitään mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä tavallisen ihmisen tavoin tuntevaksi aikuiseksi.

Puhumattakaan siitä, että entiseen verraten, nykyään kaikki muu on paljon suositumpaa kuin pelkkä alkoholi ja tuo kaikki muu tuo tullessaan sellaisia nousuja tunnepuolella, ettei nuorella välttämättä tarvitse olla lähtökohtaisesti edes riippuvuuteen altistavaa geeniä, kun aineet itsessään takuu varmasti tuo riippuvuuden tullessaan.

Riippumatta ihmisen iästä tai käytössä olleista aineista, prosessi on monilta osin yhdenmukainen.

Kun ihmiselle muodostuu riippuvuus, tuo riippuvuuden kohde on asia, josta ei olla halukkaita luopumaan, ennenkuin pakon edessä, jos silloinkaan. Surullisen moni menee hautaan, ymmärtämättä sitä että tuo elämän tuhoava rakkaus, ei ole rakkautta alkuunkaan.

Yksi suuri ongelma näiden ongelmien hoidossa on yhä tänäänkin olemassa. Ymmärtämättömyys siitä, kuinka kokonaisvaltainen tämä ongelma ihmisen elämässä lopulta on.

Ensiksi siten, että se sokeuttaa sekä ihmisen itsensä, että myös lähellä elävät. Mitä kovemmin ihminen itse ongelmansa kieltää, sitä kovemmin lähellä elävät ongelmasta kärsien yrittävät sitä epätoivon vimmalla ratkoa. Puhumattakaan siitä häpeästä ja salailusta mitä nämä ongelmat aiheuttavat. Sen vuoksi olisikin ensiarvoisen tärkeää tarkastella tätä ongelmaa sen vaatimalla vakavuudella.

Riippuvuus kun väistämättä vaikuttaa ihmisen elämässä ainakin neljällä eri tavalla: Fyysisesti. Psyykkisesti. Henkisesti. Sosiaalisesti.

Kun sitten pyritään ratkomaan tuota ongelmaa esimerkiksi vain fyysiseltä tasolta, ei ymmärretä sitä, että itse riippuvuusongelma itsessään jää olemaan ja elämään, hitaasti mutta sitäkin varmemmin tuhoten ihmisen sekä hänen läheistensä elämän.

Fyysinen puoli näissä ongelmissa on ilmeinen. Mutta monessako tapauksessa hoidossa huomioidaan samalla ihmisen psyyke, eli kaikki ne vuosien ja vuosikymmenten aikana muodostuneet haitalliset ajatus- ja toimintamallit, jotka jo itsessään ajavat ihmisen takaisin tuohon kaiken tuhoavaan kierteeseen. Puhumattakaan henkisestä puolesta, eli kaikista niistä tunne-elämän solmukohdista, joita näiden ongelmien alla elävälle ihmiselle väistämättä kerääntyy. Vielä kun tuohon kaikkeen nivotaan sosiaalinen osa, joka pitää sisällään päihteitä käyttävien kavereiden lisäksi kaikki ne ongelman ympärillä elävät läheiset sekä heidän ajatus- ja toimintamallit samoin kuin heidän tunnelukkonsa, ei ole ollenkaan ihme, että parhaimmillaankin vain yksi ongelmainen kymmenestä selviää takaisin tavalliseen elämään.

Surullista kaikessa on kuitenkin se, että huomattavan paljon enemmän olisi tehtävissä. Kyse on lähinnä siitä, halutaanko näissä asioissa oppia jotakin, vai yritetäänkö vain epätoivon vimmalla pyrkiä sammuttamaan pieniä palopesäkkeitä.

Esimerkkinä tämä nykyisellään vallalla oleva korvaushoito. Hoitona varsin toimiva, sikäli kun siinä samalla keskityttäisiin hoitamaan riippuvuutta kokonaisvaltaisesti. Mutta jos hoidetaan vain pelkkä fyysinen puoli, unohdetaan samalla se että ongelmaisella itsellään ei ole mahdollisuutta itse käsitellä kaikkea sitä ajatus- ja toimintamallien vuorta, puhumattakaan mistään tunnepuolesta, varsinkin jos lähellä elää koko ajan vanhassa haitallisessa eläviä läheisiä.

Sen vuoksi toivoisikin, että tähän ongelmaan alettaisiin keskittyä sen vaatimalla vakavuudella. Muutoin kun hyvin pian ollaan siinä tilanteessa, ettei mitään ole kohta tehtävissä. Ellei jo nyt olla siinä.

Mutta niin kauan kun näihin ongelmiin ei panosteta kokonaisvaltaisesti ihmistä toipumiseen kannustaen ja tukien, on lähes sama kuin alkoholistille annetaan lääkärin reseptillä pullo viinaa päivässä ja huumeongelmaiselle päivän annos. Sillä muussa tapauksessa kaikki näiden riippuvuuksien taustalla vaikuttavista ongelmista jää huomiotta ja fakta kuitenkin näissä asioissa on se, että tuo riippuvuuden kohteena oleva aine, ei ole kuin jäävuoren huippu itse problematiikassa. On kamala ajatella se, että ihmisen tulisi kyetä kohtaamaan kaikki se ongelmallisuus elämässä yksin. Ei siis ollenkaan ihme, että niin kovin harva jaksaa yrittää.

Kysymys ei ole niinkään siitä, mitä me voisimme tehdä, kuin siitä, mitä me oikeasti näiden ihmisten auttamiseksi haluamme lopulta tehdä.


Riippuvuusongelma koskettaa lähes jokaista.  1

Jokainen meistä on tärkeä.
Jokainen meistä on tärkeä.

Uskallan epäillä ettei meillä Suomessa ole kovinkaan montaa ihmistä, jota kyseinen aihealue ei jollain tavalla koskettaisi. Toisia hieman etäämmältä, toisia hyvinkin läheltä, mutta yhtä kaikki, tämä asia haastavuudessaan on yhä sellainen jota on kokolailla vaikea oikein ymmärtää.

Minulle aihe on tullut elämässä kokolailla lähelle. Elin ensimmäisen 15 vuotta elämästäni isän erilaisia riippuvuuksia seuraten. Seuraava 17 vuotta kului aktiivisesti omien riippuvuuksien orjuudessa. Lopulta niin pakkomielteisesti, että erääänkin kerran oli loppu lähellä. Lisäksi haasteena tuossa kaikessa oli lukuisat erilaiset mielenterveyden ongelmat, joten ei ihme että paikoitellen oikein kukaan ei tiennyt miten minua voisi tai tulisi auttaa.

Tuohon kun lisätään kuluneen liki 13 vuoden perusteellinen paneutuminen erilaisten riippuvuuksien taustoihin, puhumattakaan siitä että kulunut viitisen vuotta on tullut työssä kohdattua kyseisten ongelmien alla eläviä ihmisiä sekä heidän läheisiään, koen ainakin jonkinverran voivani tässä aiheesta kirjoittaa.

Yksi suurin haaste näiden ongelmien suhteen piilee mielestäni siinä, että näihin ongelmiin ei paneuduta tarpeeksi laajalti. Esimerkiksi niin, että päihdeongelmasta kärsivien ihmisten läheisten auttaminen ja huomioiminen on aivan liian vähäistä. Ongelma tässä muodostuu lähinnä siitä, kun ongelmainen itse saa halun alkaa rakentaa elämäänsä tarvittavaa muutosta, lähellä sairastunut läheinen jää elämään vanhaa kaaosta ja lopputulos tässä on ilman kristallipalloa ennustettavissa.

Varsinkin päihdeongelmassa, kun tulisi huomioida ongelman hoidossa paljon muutakin, kuin pelkkä päihteen poisjättäminen. Kyse kun lopulta on ongelmasta, joka vaikuttaa ihmisen elämässä fyysisen tason lisäksi, myös psyykkisesti, sosiaalisesti että myös tunnepuolella henkisellä tasolla.

Kun sitten joku noista jätetään huomiotta, niin ihminen saattaa elää pitkäänkin ilman riippuvuutta aiheuttavaa ainetta, ihmetellen sitä, miksi hänen elämänlaatunsa ei ota vaan parantuakseen.

Yleisin ongelma, riippumatta riippuvuudesta, on niiden taustalla vaikuttava puhumattomuus. Kun ihminen kasaa kaiken sisälleen, ei ihme, että ihminen lopulta lähes pakonomaisesti tarvitsee jotakin, kyetäkseen menemään päivästä seuraavaan. Pelkkä riippuvuuden kohteen poisjättäminen tai vaikka puitteiden korjaaminen, ei sinällään hoida itse riippuvuuden taustalla olevia ongelmia. Suurimpana näistä ihmisen tunne-elämä ja sen koukerot. Tuohon kun lisätään lähellä eläneen puolison tai vaikka vanhemman, lähes samassa kaaoksessa vaurioituneen tunne-elämän koukerot, ei ole ollenkaan ihme, että lopulta suhteellisen pieni osa apua hakemista ongelmaisista, saavuttaa pysyvästi muutokseen johtavia tuloksia.

Nykyisellään yhä keskitytään liiaksi haittoja vähentävään hoitoon. Eikä siinä, itse viime vuodet esimerkiksi todella pahoista huumeongelmiidta kärsiviä ihmisiä ja heidän läheisiään kohdanneena, ymmärrän tämän kyllä. Mutta se mikä tuossa kaikessa unohtuu, on se, että nämä ihmiset jäävät yhä kärsimään riippuvuudesta, aivan samoin kuin heidän läheisensä jäävät elämään saman pelon, epävarmuuden ja tuskan alle, jossa vielä aineita käyttävän ihmisen kansaa joutuivat elämään.

Jos näitä sairauksia haluttaisiin oikeasti hoitaa, keskitettäisiin näihin nykyistä paljon enemmän aikaa ja resursseja. Sillä se mikä näissä asioissa tahtoo unohtua, on se, että jokaista ihmistä autettaessa, jokainen näistä apua saaneista voi osaltaan olla auttamassa vielä samojen ongelmien alla eläviä ihmisiä.

Mutta niinkauan kuin ihminen elää puolinaisesta tuesta ja avusta johtuen jollain tavalla riippuvuuden orjuudessa, riippuvuuteen liittyvä ongelman vähättely, salailu ja häpeä jyllää ihmisessä, aivan samoin kuin lähellä elävissäkin ja sitä suurempi vaara on siinä että koko homma ennemmin tahi myöhemmin räjähtää käsiin.

Resursseja auttaa meillä kyllä on, kysymys onkin enempi siitä, löytyykö meiltä halua yhdistellä voimavaroja ja näitä resursseja, vai olemmeko liian kiireisiä kilpailemaan keskenämme, pyrkiessämme vakuuttamaan itsemme omasta tärkeydestämme.

Edellinen