Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset elokuulta 2014.

Armollisuus itselleen.  3

Stairway to heaven.
Stairway to heaven.

Olen lähes koko elämäni käsittämättömällä tavalla kuin rankaissut itseäni mitä moninaisimmin keinoin. Tänään ymmärrän tämän kaiken kumpuavan siitä äärettömästä riittämättömyyden tunteesta, jota läpi matkani olen repussani riesana raahannut. Luojan kiitos tänään tuo taakka on jo huomattavan paljon keventynyt, kiitos intensiivisen tutkimusmatkan itseeni.

Yhä edelleen elämä tarjoilee minulle ärsykkeitä, eli tilanteita, jotka aktivoivat tuon joskus jopa lamaannuttavan voimakkaana nousseen tunteen, mutta enää se ei minua lamauta, saati muutoinkaan saa totaalisesti tolaltani, vaan sen sijaan kykene katselemaan tuota tunnetta jo hieman itseni ulkopuolelta, enkä enää imeydy kiinni sen syövereihin.

Millä tavoin sitten olen päässyt ja pääsemässä sinuiksi tuon asian kanssa? Rakkauden. Yksinkertainen sana, joka sinällään sisältää äärettömän määrän erilaisia liitännäisiä, ennakkoasenteita ja meistä ihmisistä itsestämme riippuen tulkintoja joiden pyörityksessä minäkin melkein kokonaan itseni hukkasin. Ymmärtääkseni tänään sen, että ilman tuota itsensä totaalista hukkaamista, tuskin olisin tästä asiasta koskaan tullut tietoiseksi, niin käsittämättömän määrän ennakkoluuloja ja -asenteita matkallani olin itseeni tuon sanan suhteen iskoistanut.

Ainoa tie vapauteen kohdallani on ollut käsittämätön kipu. Tuon kivun kohtaamisen kautta olen tullut ymmärtämään sen, etten yksinäni kykene kohtaamaan elämää kaikkine sen raadollisuuksineen. Minä kun kasvoin lapsuuteni ja varsinkin nuoruuteni siinä ajatuksessa että toisiin ihmisiin, saati mihinkään henkiolentoihin ole koskaan luottaminen ja ihmiset aina pettäisivät minut teinpä mitä tahansa. Mitä taas näihin mainitsemiini henkimaailman olentoihin tulee, ajattelin aikaisemmini ylimielisesti tuon kaiken olevan vain heikkohermoisten haihattelua siihen suuntaan, ettei omasta elämästään tarvitsisi koskaan kantaa vastuuta. Voi pojat, vähänpä mistään tiesin.

Vähän tiedän tänäänkin, mutta tuo edellä mainitsemani ääretön kipu repi minut niin kappaleiksi, etten enää yksinäni olisi kyennyt jatkamaan ja sen vuoksi ainut vaihtoehto oli pyytää apua. Loppupeleissä avun antajasta ei ollut mitään väliä, kunhan joku tahi jokin minua tuskassani auttaisi. Kylläpä muuten auttoikin.

Ei kylläkään tavalla jota minä toivoin. Rukoilin armahdusta pahimmillani polvillani itkien. Silti täynnä väärää ylepyttä, erinäisiä ehtoja tuolle avulle asettaen. Yksi suurimmista oli se, että tuon avun oli tultava nyt heti, tai sitten ei ollenkaan. Minä ja minun kaikkivoipaisuus. :)

Luojalle kiitos apua tuli, muttei todellakaan tavalla jota itse halusin. Sen sijasta että olisin salaman iskusta ollut autettu, tuohon auttamiseen oli myös minun itseni osallistuttava. Lukemattoman monet kerrat oli otettava askeleita suuntaan, joka pelotti enemmän kuin mikään aikaisemmin ja lisäksi vielä nöyrryttävä toteamaan se, että juuri ne ihmiset, joita eniten kammoksuin, olivat niitä joilla olikin minulle eniten apua tarjottavana. Tänään ymmärrän tarvinneeni kaiken tuon. Yhä tänäänkin tarviten. Minun ei nimittäin ole vara tuudittautua hyvään olooni, alkaen valikoida ketä milloinkin olen halukas kohtaamaan. Sen sijasta, mikäli haluan tätä vapaata elämääni yhä päivän kerrallaan elellä, on minun valmistauduttava siihen, etten minä todellakaan valikoi itse ketä elämänpolulleni tässä hetkessä harhautuu. Joku muu tekee valinnan puolestani ja aina kun asenteeni on se, etten ole näistä kohtaamisista itselleni mitään vailla, sitä enemmän näytän itselleni eväitä elämääni saavan.

No mitä tänään minulle on armollisuus itseään kohtaan? Se on sitä, että jo se, että elän hengitellen läpi tämän päivän, riittää todentamaan sen tosiseikan että olemassaoloni on tärkeää ja että olen arvokas ihmisenä tällaisenaan. Kaikki muu, mitä tahansa minkäkin päivän aikana saankaan aikaiseksi, on ekstraa. Ja muuten se mitä tänäänkin olen tehnyt, on paljon, vaikka millä mittapuulla mitattuna, mutta parasta kaikessa kuitenkin on se, että saisinpa aikaiseksi mitä tahansa, ei se koskaan tule olemaan sulka minun hattuuni, vaan pelkästään osoitus siitä, että kaiken taustalla vaikuttava Rakkaus on saanut taas yhden päivän matkan ajan tilaa vaikuta elämässäni hyvää tehden.

Nöyryys suhteessa elämään, auttaa pitämään jalkani tiiviisti maan kamaralla, vaikka oma, valheellinen egoni kuinka yrittäisi leijuttaa päätäni pilvissä. On nimittäin karu totuus, että sikäli kun harhaudun tuonne yläilmoihin liiaksi leijumaan, voin olla varma että minut ennemmin tahi myöhemmin rajusti, mutta rakkaudella ohjataan takaisin tavallisten kuolevaisten keskuuteen.

Vaikka tiedostan olevani vain pieni hiukkanen tässä suunnattoman suuressa kokonaisuudessa, ei se vie pohjaa pois siltä tietoisuudelta jota sydämessäni tänään silti kannan. Olen arvokas, juuri tällaisenaan. Olen aivan yhtä tärkeä, kuin sinäkin. Ja kaikki me yhdessä olemme enemmän, kuin yksikään meistä yksinään koskaan tulisi olemaan. Senpä vuoksi tänäänkin olen halukas ojentamaan käteni jokaiselle joka siihen on halukas tarttumaan. Joku hetkeksi, toinen hieman pidemmäksikin aikaa, mutta silti jokainen joka rinnallani matkaa taivaltaa, tulee ennenpitkää tietoiseksi omasta tärkeydestään suhteessa minuun ja ympäröivään todellisuuteen.

Elämä on ihmellinen asia. Miksipä emme yhdessä ottaisi siitä kaikkea irti.


Patikointia ilman panikointia  1

Tarkoitukseni oli tänään lähteä hieman kokeilemaan sitä, kuinka onnettomassa kunnossa fyysisesti olen. Lähtötilanteessa lähinnä huumorilla mietitty Luostotunturin valloitusoperaatio.

Lähtiessäni tarpomaan opastettua polkua, mietin jo lähtiessäni sitä, kuinka ihmeellisellä tavalla raittius on tuonut elämääni lukemattoman määrän asioita, joita paitsi päihdehelvetissä suunnattomine pelkoineni olin jäänyt. Liikunta oli yksi näistä asioista. Elin nimittäin reilusti yli vuosikymmenen ajan elämää, jossa ulkona liikkuminen yleensäkin, saati jalan, oli automaattisesti paniikkitilan tuova asia. Voinette siis vain arvailla millaisin miettein tätä patikointiani aloittelin.

Kävellessäni metsän keskellä kiemurtelevaa polkua, ihmetellen taas kerran luonnon käsittämätöntä kauneutta ja rauhaa, mieleeni väkisin hiipi ajatus siitä, kuinka kiva olisi käydä kävelyllä tuolla tunturin laella. Muistelin tuossa astellessani aikaa, jolloin mahdoin olla jotakuinkin vähän toisella kymmenellä kun perheemme kanssa matkustelimme asuntovaunulla ja eräällä reissulla pysähdyimme Saanatunturin juurelle. Tuolloin naperona tuonne tunturin laelle kipuaminen oli lastenleikkiä, mutta tässä hetkessä on todettava se, että vaikkakin koen olevani monin paikoin vielä mies parhaassa iässä, on tuo päihdehelvetti auttamatta jättänyt jälkensä minuun. Silti tuo kaunis tunturin laki silmissäni astelin eteenpäin.

Toisaalta niin hassua kuin se jostakusta saattaa vaikuttaa, niin minulle tämänkaltainen itsensä haastaminen asioissa on jokapäiväistä elämää. Vaikkakin monen mielestä tällainen tunturille kipuaminen ei vielä vastaakaan mitään Mount Everestin valloitusta, niin minulle se oli sitä suurimmassa määrin, niin pitkään omien ajatusteni ja sieltä kumpuavien pelkotilojen vankina olen ollut.

Polku kiemurteli syvemmälle metsään ja vaikka matkaa ei ollut vielä kulunut kuin vajaan pari kilometriä, niin silti jo tuo tarpominen alkoi tuntua jaloissa kummasti.

Maisemien muuttuessa karummaksi, aloin pohtia itseäni entistä syvällisemmin. MIetin sitä, miksi elämäni on täytynyt kulkea näinkin vaikeata reittiä tähän päivään. Eipä silti, olen paljosta noista tapahtumista tänään kiitollinen, mutta joskus sitä silti eksyy uneksimaan siitä että elämä olisi joskus voinut olla helpompaakin. No lopussa kiitos seisoo, sanotaan.

Jossain kohtaa polulla oli hieman tasaisempia pätkiä, joissa huomasin hönkväni jo varsin raskaasti. Silti ihmettelin itseäni siinä, ettei aikaisemmasta mielikuvitukseni väärinkäyttämisestä tällaisissa tilanteissa ollut tietoakaan. Hyvä niin.

Välillä pysähtelin vain ihailemaan luontoa, siitä innokkaasti kuvia räpsien, aivan kuten pieni lapsi joka haluaisi ikuistaa jokaisen hetken elämästään. Toisaalta juuri tällaisissa tilanteissa koen olevani kuin pieni lapsi. Tämä kaikki vapaus kun on minulle sinällään aivan uutta ja ihmeellistä.

Käveltyäni parisen kilometriä, opasteet yhtäkkiä loppuivat ja hetken käveltyäni minut alkoi vallata turhautuminen. Enkö nyt edes osannut merkittyä polkua seurata vai olinko kenties vain ymmärtänyt jossain kohtaa opasteita väärin. Silti sinnillä jatkoin tarpomista, sillä kuitenkin polku näytti jatkuvan eteenpäin.

Päätyessäni eräälle mökkialueelle, totesin etten enää ollut oikealla reitillä, sikäli kun määränpääni oli tuo Luostotunturin huippu. Käveltyäni vähän matkaa, päädyin johonkin ihmeelliseen paikkaan, jossa oli suuri määrä penkkejä, sekä isoja esiintymislavoja. Ilmeisesti vasta täällä oli pidetty jokin konsertti.

Hetken tuumittuani ajattelin kiivetä jonkin matkaa rinnettä ylös, sellaisesta kohtaa joka ensisilmäyksellä näytti varsin helppokulkuiselta. Samalla tietysti kuvia tasaisesti näpsien. :)

Lopulta rinne alkoi olla jo sen verran vaikeakulkuista, että päätin itsesuojeluvaistoni herätessä istahtaa hetken ja räpsiä kuvia ympärillä avautuvasta maisemasta.

Seuraavaksi aloin tallustella takaisin samaa polkua, jota olin tullutkin, aikomuksena palata takaisin majapaikalleni. No toisin kuitenkin kävi. Huomasin nimittäin puolimatkassa eriävän polun, jonka päästä löysin portaat, joiden alkupäässä oli pari kylttiä joissa luki: "Portaat tunturille yht. 567kpl." "Näköalatasanne. Matka kestää n. 1-1,5h"

Olin jo kokolailla väsy tarpomisesta, mutta silti luontoni ei antanut periksi olla lähtemättä kapuamaan noita portaita ylös. Ajattelin nimittäin niin, että alastuleminenhan on kuitenkin kohtuullisen helppoa, joten miksipä en voisi kiivetä noita portaita sen verran kuin hyvältä tuntuisi.

No hyvältä tuntui ehkä ensimmäiset 100 porrasta, mutta siltikään ei luontoni antanut luovuttaa, vaan jatkoin sinnillä kiipeämistä. No päästessäni portaiden yläpäähän, matkaa tunturin huipulle oli vielä jonkin verran, mutta sen jo nyt näkyessä lähellä, päätin rauhallisesti kiivetä aivan ylös asti. Onneksi kiipesin.

Turhaan ei nimittäin kehuttu portaiden alapäässä olevassa taulussa näköalatasanteelta avautuvia maisemia. Istuskelin haltioituneena katsellen ympärilläni avautuvia maisemia. Ymmärtäen samassa sen, että nämä tunteet ovat minussa itsessäni, sinällään ei ympäristöllä läheskään aina ole vaikutusta siihen, mitä tunnen tai tietysti on, mutta tuolla istuessani koin, että vaikka tuossa hetkessä istuisin maailman katolla, ei minusta voisi enää yhtään paremmalta tuntua.

Hieman ilkeyttäkin tuli tuolla tehdyksi, sillä halusin ottaa mukaani kuvan muistoksi, jonka myös tulevaisuudessa haluan vaimoni näkevän myös ihan paikanpäällä. Nyt kun en hänen kanssaan tätä kokemusta ollut jakamassa. Ilman vaimoani kun en olisi tässä. (Pahoittelut vandalismista)

Takaisin taivaltaminen sujui kuin sujuikin huomattavan paljon helpommin. Johtuen suurimmaksi osaksi siitä, että asetettu tavoite tuli saavutettua.

Samalla myös totesin oivaltaneeni yhden asian lisää itsestäni. Aina elämässä, asettaessani itselleni jotakin päämääriä, tai tavoitteita, minun tulisi keskittyä elämään ja aistimaan elämää, matkatessani kohti tuota tavoitettani, eikä vain pakonomaisesti yrittää saavuttaa aina jotakin suurempaa. Elämä sinällään kun on täynnänsä mitä erilaisempia asioita joista iloita.

No lopulta pääsin takaisin majapaikkaani ja respasta tiedustelin hieman noita etäisyyksiä joita olin liikuskellut. Ei sinällään että sillä enää olisi juurikaan väliä, koska reissu oli kaikkineen uskomaton, mutta kuitenkin, voinen taputtaa itseäni olalle. Ehkä minun kuntoni ei olekaan ihan onneton. Olin nimittäin tarponut n. 6-7km ja yhteensä ulkoillut kaikkinensa 3,5h Ensimmäiseksi varsinaiseksi lenkiksi ihan kohtuullinen suoritus, vai mitä? :D

Patikointireissun jälkeen kävin muutamia tunteja tekemässä töitä ja töiden jälkeen pyöräähdin vielä vertaisteni joukossa jakamassa tämän päivän kokemuksiani.

Lopulta, illan päätteeksi, päätin kerrankin hemmotella itseäni oikein kunnon a'la carte ruoalla. HIntaansa nähden varsin mainiota norjalaista lohta. Suosittelen, kun Luostolla liikutte.

Nyt painan pääni tyynyyn, todeten olevani äärettömän kiitollinen kuluneesta päivästä.


Vapautta  3

Joskus oma mieli voi olla vankila.
Joskus oma mieli voi olla vankila.

Kuten aikaisemmin olen jo useaan otteeseen kirjoittanut, olen siis elämässäni pelännyt äärettömän paljon erilaisia asioita. Paniikkihäiriöni rajoitti elämääni kaikkiaan yli 15 vuoden ajan. Ihmisellä, joka tuosta sairaudesta kärsii, mielikuvitus on yksi pahimmista vihollisista, se kun kokoajan ruokkii oireilua mitä ihmeellisimmin kauhukuvin, mitä erilaisimmista asioista ja tapahtumista. Luojalle kiitos, saan tässä hetkessä elää tuosta sairaudesta vapaana ja se onkin kaiken muun ohessa sellainen siunaus elämässäni, ettei kiitollisuuden löytäminen tässä hetkessä elämääni ole kovinkaan vaikeata.

Elämänpolulle sisältyy mitä erilaisempia haasteita, joiden tarkoituksen tulemme ymmärtämään vasta jälkeenpäin.
Elämänpolulle sisältyy mitä erilaisempia haasteita, joiden tarkoituksen tulemme ymmärtämään vasta jälkeenpäin.

Luonto on toiminut minulle viimeaikoina paikkana, josta ammennan energiaa ja eräänlaista rauhaa elämääni.

Aina ei ole näin ollut. Kärsiessäni erilaisista pelkotiloista, yksi noista peloista oli juuri erilaisissa paikoissa liikkuminen. Toisaalta pelkäsin ihmisiä, mutta toisaalta painajaismaisinta oli olla yksin. Takerruin ripustautuen ihmisiin, luulotellen kuolevani jäädessäni yksin. Osaltaan tuosta vaivasta johtuen, annoin ihmisten kohdella minua paikoitellen kuin koiraa, tarvitsinhan noita ihmisiä pitämään minut järjissäni. Jäädessäni yksin konkreettinen tunne oli pakokauhu, joka muuttui lamaannuttavaksi paniikiksi, joka esti minua tekemästä yhtään mitään. Pahimmillaan tuo pelko ei tarvinnut edes erillistä ärsykettä, vaan kytkeytyi päälle kuin automaattisesti, ilman että olosuhteilla olisi ollut siihen minkäänlaista vaikutusta.

Ymmärrän tarvinneeni kaikki nuo kivet polullani, osatakseni tänään kiertää ne.
Ymmärrän tarvinneeni kaikki nuo kivet polullani, osatakseni tänään kiertää ne.

Toisaalta juuri tästä suunnattomasta pelosta johtuen, tulin lähteneeksi polulle, jonka varrelta olen löytänyt palasia eheyttävästä, hyvää tekevästä luottamuksesta suhteessa itseeni, toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen jumalaan. Ilman tuota luottamusta, harhailisin yhä tuolla jossain vailla suuntaa tai päämäärää. Tänään sen sijaan elämälläni on suunta ja päämäärä.

Joskus tie saattaa vaikuttaa karulta, mutta tärkeintä on se että se kantaa askeltaessani sillä..
Joskus tie saattaa vaikuttaa karulta, mutta tärkeintä on se että se kantaa askeltaessani sillä..

Aloittaessani raittiin elämän etsinnän, en villeimmissäkään kuvitelmissani uneksinut eläväni elämää ilman tuota suunnatonta pelkoa. Olihan se jo kasvanut ajanmyötä kiinni minuuteeni. Kun tuota tunnetta alkaa paeta päihteisiin, luulee ettei siitä koskaan enää pääse irti, saati että voisi kuvitella kohtaavansa elämänsä ilman noita päihteitäkään. Niistä kun ajanmyötä tulee eräänlainen lääke. Surullista siinä, että tuo lääke itseasiasa päinvastoin ruokkii tuota pelkoa, lisäten sitä vain kokoajan.

Tällä tiellä kulkiessani, minun ei voi käydä kuin hyvin.
Tällä tiellä kulkiessani, minun ei voi käydä kuin hyvin.

Kun minut ohjattiin raittiuden tielle, kuvittelin että elämältäni nyt viimeistään katoaa pohja, niin suurta pelko suhteessa kaikkeen muutokseen oli. Silti, uskaltautuessani kohtaamaan noita pelkoja, olen tullut todenneeksi sen, että juurikin raittius on minun kohdallani tae siitä, että voin näitä pelkojani kohdata ja sen myötä niistä myös vapautua.

Tänään elämä on kuin viljapelto. Täynnä satoa, joka odottaa korjaajaansa.
Tänään elämä on kuin viljapelto. Täynnä satoa, joka odottaa korjaajaansa.

Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Luojan kiitos ettei. Ymmärrän tänään nimittäin sen, että mikäli olisin illalla nukahtanut tuohon pelon tunteeseen, herätäkseni aamulla siitä vapaana, ei pääni olisi kestänyt tuota äkillistä muutosta. Sen sijaan, hitaasti ajan kanssa tapahtuneena, tuosta muutoksesta on rakentunut pysyvä. Aivan kuten raittiista elämäntavastanikin. Tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse enää paeta elämää, saati itseäni, vaan voin kohdata molemmat pystyssäpäin.

Raittius on polku, joka vie minua kohti parempaa huomista.
Raittius on polku, joka vie minua kohti parempaa huomista.

On käsittämätön tunne ihmiselle joka vielä joitain vuosia sitten lamaantui pelkästä ajatuksesta että pitäisi liikkua kotoaan johonkin, kun tässä hetkessä saa liikkua ympäriinsä, nauttien erilaisten paikkojen ja ihmisten kohtaamisesta. Kuluneena parina viikkona olen saanut liikkua. Pyörän ja auton mittareihin on kertynyt yhteensä kohta 4000km ja maisemien vaihtuessa, aina hetkittäin pysähdyn toteamaan kiitollisena sen, kuinka suuri siunaus tämä vapaus minulle on. Ilman raittiutta, minulla ei olisi mitään. Ei edes elämää.


Ihmellisiä kohtaamisia.  1

Elämän kauneus ei ole sen ymmärtämisessä, vaan siinä että kykenee hyväksymään elämän sellaisenaan.
Elämän kauneus ei ole sen ymmärtämisessä, vaan siinä että kykenee hyväksymään elämän sellaisenaan.

Olen läpi elämäni elänyt yrittäen miellyttää toisia ihmisiä. Tullen vain toteamaan sen, että kaikkia en voi miellyttää. Toisaalta kun mietin miksi näin olen toiminut, huomaan palaavani ajatuksissani lapsuuteeni ja siihen todellisuuteen, jossa en kelvannut, saati riittänyt omana itsenäni.

Koulukiusaamisen arvet ovat yllättävän syvät. Vaikka asioita olenkin päässyt prosessoimaan oikein kunnolla, silti ajoittain, kuin tahtomattani palaan tilaan, jossa toisten ihmisten mielipiteillä on aivan kohtuuttoman suuri painoarvo siinä, kuinka arvokas ihminen minä todellisuudessa olen.

Toisaalta kiitos kivuliaan matkani tähän hetkeen, ymmärrän myös sen, etten tule koskaan saavuttamaan toisen ihmisen arvostusta, ellen itse arvosta itseäni. Kun opin arvostamaan itseäni, alan kohdella itseäni kunnioittaen, toiset ihmiset ja heidän käytöksensä minua kohtaan muuttuu kummallisella tavalla.

Vaikka tässä hetkessä yhä haen omaa identiteettiäni toisista ihmisistä, on se jo huomattavan paljon terveemmällä pohjalla mitä se aikaisemmin on ollut. Aikaisemmin kun jokaisen ihmisen jokainen mielipide romutti aina sen, mitä luulottelin itsestäni saaneeni kasattua. Olin kuin kameleontti, vailla kykyä tiedostaa olevani kameleontti. Olin välillä kenguru. Toisinaan seepra. Hulluinta kaikessa se, että elin kameleonttina, kengurun tavoin. Hullunkurista, mutta elämääni.

Tänään olen siis päässyt jo matkallani siihen vaiheeseen, että alan kyetä hyväksymään itseäni, tällaisenaan. Tuntuu äärettömän hyvälle todeta, ettei toisten ihmisten sanomiset enää kokonaisuudessaan olekkaan se, mitä itsestäni ajattelen. Kykenen jo itsenäisesti ajattelemaan terveellä tavoin itsestäni hyvää ja sen myötä osaten jo jonkin verran kohdella itseäni hyvin. Rakentavasti, jatkuvan tuhoamisen sijasta.

Toisaalta elämä tarjoilee minulle joka päivä mahdollisuuksia tarkistaa omaa tilannettani, tapaanhan jokaisena päivä joitain kanssakulkijoitani. Toiset ajattelevat minusta yhtä, toiset toista ja kolmannet kolmatta. Silti tiedostan jo suurimmilta osin sen, mitä itse itsestäni ajattelen. Enää minun ei tarvitse elää kameleontin elämää, seepran raidoissa. Voin sen sijaan elää ihmisen elämää ihmisenä.

On käsittämätöntä kuinka paljon loppupeleissä meillä onkaan valtaa suhteessa toisiimme. SIkäli kun osaisimme käyttää tätä valtaamme oikein, voisimme kaikki elää huomattavan paljon paremmassa maailmassa. Maailmassa jossa toinen ihminen toiselle on mahdollisuus, ei uhka.

Minä olen elämässäni pelännyt toisia ihmisiä juuri siitä syystä, että olen aina ajatellut lajitoverini olevan minulle uhkana. Uhka minun olemassaololle. Eihän näin todellisuudessa koskaan ole ollut, mutta se tunne sisälläni on ollut niin voimakas, että olen pitänyt sitä ainoana totuutena itselleni. Ymmärtäen tänään kaiken kummunneen siitä äärettömästä epävarmuuden tunteesta, jonka itsessäni olen itseäni kohtaan tuntenut. Tänään en tunne. Silti en sano ettenkö vielä monin paikoin ole heikko ihminen, mutta toisaalta tiedostaessani olevani heikko, saan vahvuutta olla oma itseni. Ollessani oma itseni, ei toinen ihminen voi uhata minua. Lisäksi kun elän elämää pääosin luottaen siihen, loputkin uhat poistuvat ja hyvää tekevä rauhallinen luottamus valtaa alan.

Olen saanut elämältä äärettömän paljon. Ymmärtäen tänään sen, että suurin osa vaikeuksistani elämässäni, on ollut vain räätälöity minua ja kasvuani varten. Ilman noita vaikeuksia ja vastustuksia, tuskin koskaan olisin tullut löytämään itseäni. Olisin nimittäin kyennyt elämään läpi elämän, ilman että olisin yhtään tiennyt eläväni.

Tänään elän. Aistin. Nautin elämästä. Kaikkinensa. Leväten siinä luottamuksessa, että tänäänkin, tässäkin hetkessä minulle tarjoillaan juuri sitä, mitä tarvitsen voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle kanssakulkjalleni. Sillä toisiamme varten meidät on luotu. Ei toisiamme vastaan.

Rakastetaan siis lähimmäistämme. Tänäänkin.

En tiedä suurempaa valtaa
kun arka katseesi sun.
Kaikkein syvintä voimaa
mahtuu pieneen hipaisuun.
Ei mikään muu mua saa niin järkkymään,
ei kukaan toinen mun päätä kääntymään.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Mikä maailman täyttää?
Siihen riittää,
kun kuiskaat vaan.
Kauniimmalta se näyttää
kun sitä silmilläs katsoa saa.
Ja silti nään, kun loittonet luotain.
Sun oma ties sua odottaa.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Toiset sanoo; tää ei riitä.
Niiden ajatukset maailmoja syleilee.
Mä sanon niille; mitä siitä?
kun tässä ollaan kaikki turha pakenee.


Minä riitän. Itsenäni  1

Aivan kuten luonto välillä kuolee, synnyttääkseen uutta, niin myös meidän ihmisten tulee kuolla kaikelle vanhalle saadaksemme syntyä uudelleen.
Aivan kuten luonto välillä kuolee, synnyttääkseen uutta, niin myös meidän ihmisten tulee kuolla kaikelle vanhalle saadaksemme syntyä uudelleen.

Viime päivät elämästäni ovat monin eri tavoin olleet antoisia. Olen saanut peilata itseäni ihmisiin, joiden raittiuden taival on alkamassa. Pitkälti tuosta peilautumisesta johtuen, minut on pitkästä aikaa vallannut tunne, että riitän omana rikkinäisenä itsenäni. Valmiiksi kun en koskaan tässä kasvunmatkassani ole tulemassakaan. En ainakaan ennen siirtymistäni ajasta ikuisuuteen.

Pari päivää sitten ajelin tapani mukaan varhain aamusta tuonne päihdekuntoutuspaikkaan, tuumien matkalla sitä, kuinka äärettömän kiitollinen elämälle saankaan olla. Kiitollisuus on tunne, joka riisuu minut kaikista vaatimuksistani, tuoden tilalle hyvää tekevän nöyryyden suhteessa elämän rajallisuuteen.

Miksi sitten yhä edelleen hetkittäin painin tuon riittämättömyyden tunteen kanssa? Tämä johtunee yksinkertaisesti siitä syystä, että sisälleni on jo varhaisessa lapsuudessa juurtunut käsitys omasta arvottomuudesta. Lähes varmuus siitä ettei minulla ole oikeutta olla olemassakaan. Tuota kieroutumaa oikaistessani, joudun tasaisin väliajoin kohtaamaan tilanteita joissa tuo tuttu tuskaa aiheuttava signaali aktivoituu.

Kuitenkin ymmärrän tässä hetkessä sen, ettei minun tarvitse ansaita olemassaolon oikeutusta keneltäkään. Minulla on siihen oikeus aivan samoin kuin kaikilla muilla. Silti en saa hetkittäin kiinni tuosta oikeudesta, vaan alan kuin pakonomaisesti suorittamisen kautta ansaita paikkaani maailmankaikkeudesta. Tästä nouseva, hyvää tekevä tuska palauttaa minulle todellisuudentajuni ja taas huomaan matkani edenneen hieman eteenpäin. Tässä ehkä onkin yksi raittiin elämäni kulmakivistä. Suostuminen selvinpäin, pakenematta kohtaamaan pystypäin kaiken mitä elämä minulle tänään tarjoilee. Hetkittäin vaivun tuskan alla polvilleni. Pyytäen apua jaksaa. Aina, joka kerta apua tulee. Niin kauan kun en itsekkäästi ala itse räätälöidä sitä, millaisena tuon avun minulle tässä hetkessä tulisi ilmaantua. Joskus nimittäin tuo apukin aiheuttaa minulle kipua. Lähinnä silloin, kun luulottelen muutokseni tapahtuvan itsestään, olematta valmiina kohtaamaan tuo muutoksen aiheuttama vastuu.

Elämä on erilaisten vastuiden viidakko. Tänään olen siinä kiitollisessa asemassa ettei minun todellakaan tarvitse luulotella selviäväni noista vastuista yksinäni. Sen sijaan saan tarvittaessa pyytää jeesiä ihmisiltä, joihin matkani varrella olen oppinut luottamaan. Luottamus onkin muutosvastarinnan romuttamisen kannalta ehdoton edellytys. Ilman luottamusta, en uskaltaudu riisumaan suojauksiani, vaan yritän epätoivon vimmalla taistella yksin. Aina, joka kerta häviten. Minut elämä on niin loputtoman monet kerrat konkreettisesti nöyryyttäen pistänyt polvilleni, että vihonviimeisimmätkin väärän ylpeyden rippeet on matkan varrella varisseet pois. Ymmärrän tänään sen, että me ihmiset todellakin olemme täällä toisiamme varten ja jokainen meistä voi toimia toiselle rinnallakulkijana mitä erilaisimmissa tilanteissa joita elämänpolullemme eksyyntyy. Parasta tässä elämäni aallokossa on ollut oivaltaa se, että juuri se ihminen joka minussa itsessäni aiheuttaa juuri ne voimakkaimmat negatiiviset tunteet, onkin se tärkein peili suhteessa omaan rikkinäisyyteeni. Toisaalta myös aivan samoin juuri ne ikävimmämmiltä tuntuvat tilanteet tekevät samaa. Eli aina kun koen jossain hetkessä tuskaa liittyen johonkin tilanteeseeni elämässä, on kuin minulta kysyttäisiin suoraan: Haluatko kohdata itsessäsi nämä negatiiviset tunteet, vai lähdetkö niitä karkuun? Aikaisemmin elämässä en malttanut edes jäädä odottamaan tuon kysymyksen esittämistä, vaan surutta pakenin aina kun vain siihen joku mahdollisuus ilmaantui. Yhä vieläkin teen tuota pakenemista, mutta samalla tietoisena siitä että pakenen. Jossain kohtaa kipu käy yksinkertaisesti niin sietämättömäksi, että se pakottaa minut pysähtymään ja totaalisen uupuneena kohtaamaan itseäni riivaavat tunteet.

On käsittämätöntä, kuinka paljon toisilta ihmisiltä itsestään voi oppia. Kyse on vain siitä, etten ala tuota toista ihmistä sättiä siitä, mitä hän minusta heijastaa. Toista sättiessäni yritän vain väistää itselleni kuuluvan vastuun omista negatiivisista tunteistani. Tänään en halua sättiä ketään, en edes itseäni. Sen sijaan pyrin rakastamaan itseäni, aivan samoin kuin toisiakin ihmisiä. Rakkaus on nimittäin se voima, joka auttaa jaksamaan juuri silloin kun tuntuu silti ettei jaksaisi ottaa enää askeltakaan.

Tänään, kiitollisena mietin kuluneita vuosia. Todeten ykskantaan sen, että ilman täydellistä elämäntavan muutosta, en olisi tässä. Tuntui todella hyvältä herätä tähän aamuun, oivaltaen sen, että vaikkakin matkamittarissani kääntyy tänään uusi kymmenluku, siitä huolimatta yhä vahvemmin koen eläväni elämääni monin tavoin lapsenkaltaisesti. Malttamattoman uteliaana odottaen mitä tämä uusi päivä tullessaan tuo. Elämä on ihmeellinen. Elämä on lahja.