Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset syyskuulta 2013.

28 päivän haaste. Hukassa itseltään.  1

Niinhän siinä sitten kävi, että repsahdin käyttämään kännykkää. Jos selityksiä itselleni alkaisin laatia, niin yksi konkreettisimmista olisi se, että olen ollut työ- ja opiskelumatkalla viimeiset pari päivää ja pöytäkoneen mukana raahaaminen kävisi kovin työlääksi. :)

Selittelyt sikseen. Minun on valitettavasti myönnettävä se tosiasia, että olen riippuvainen tästä pirun kapistuksesta. Tästä kun löytyy kaikki tarpeellinen, ehkäpä liikaakin. Ilman puhelimeni navigaattoria olisin pihalla kuin lumiukko. Varmemmaksi vakuudeksi kerrottakoon esimerkki, joka kuvastaa sitä, kuinka pihalla ihminen voikaan olla.

Minä olin sopinut yöpyväni erään opiskelijakaverini nurkissa tässä pari yötä. Sujuvasti ajelin kohti kyseistä kaupunkia, navigaattorin parkuessa ohjeita surullisen monotonisesti. No ongelma muodostui vasta päästyäni itse kaupunkiin, kun en kuolemaksenikaan muistanut ystäväni osoitetta. Luontevasti yritin soittaen tavoittaa ystävääni, mutta koska en saanut häntä puhelimen päähän, aloin muistella kaupunkia ja ystäväni kodin sijaintia siellä. Alku vaikutti lupaavalta, kun muistin, että koti sijaitsee lähellä Linja-autoasemaa. Suunnistin siis taas monotonisen äänen ohjaamana asemalle. Seuraava ongelma olikin se, etten yhtään muistanut mihin suuntaan asemalta tuli kulkea. No sen kun muistin, ettei tuosta asemalta ollut kovinkaan pitkä matka ystäväni kotiin, ajattelin lähteä autoilemaan lähimaastoon, katsellen josko sopivan kuuloinen osoite sattuisi kohdalleen. Kuin ihmeen kaupalla löysinkin ystäväni luo, suhteellisen kivuttomasti. Varsinkin jos jättäisi mainitsematta, että ajoin n. 5 kertaa tien, joka päättyi umpikujaan. Toisaalta voisi myös jättää mainitsematta sen, että viisauden puuskassaan seuraili poliisi autoa, ajatellen ettei nyt ainakaan virkavalta johda harhaan, pian vain huomatakseen kauhukseen ajelevansa kiltisti poliisi-auton perässä pyörätietä. No ilmeisesti poliisit huomasivat minun olevan a) ulkopaikkakuntalaisen ja b) hukassa kuin suunnistaja ilman kompassia, eivätkä siten reagoineet toimintaani millään tavoin.

Mutta kuten todettua, loppu hyvin kaikki hyvin.
Tämän pienen, "viihdyttävän" tarinan kautta aasinsilta itse asiaan, eli hukassa olemiseen. Olen ollut totaalisen hukassa itseni kanssa viimeiset viikot. Paljon itseäni sekä elämääni prosessoineena, tila ei ole mitenkään erityisen mairitteleva allekirjoittaneelle, mutta toisaalta tässä hetkessä huomaan sen olevan sitäkin tarpeellisempi. Minun ei todellakaan tarvitse aina tietää kaikkea. Kyetä kaikkeen. Saati osata kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ajatusmalli, johon olen erinäisten elämäntapahtumien kautta valitettavasti kasvanut.

Luojan kiitos elämä kuljettaa minua tässä hetkessä paikkoihin ja tilanteisiin, joita tänään tarvitsen. Juuri tästä syystä olen opiskelemassa koulutuksessa, jonka ensimmäinen pari vuotta keskitytään täysin ja pelkästään itseensä tutustumiseen. Nyt ollessani tänään koulussa, huomasin antavani itselleni ensi kertaa elämässäni luvan tähän tunteeseen, hukassa olemiseen. Samalla ymmärsin konkreettisesti myös sen, että tämä tunne on minulla tällä hetkellä osaltaan siitä syystä, että ymmärtäisin tarvitsevani toisia ihmisiä. Juurikin toiset ihmiset ovat minulle tie vapauteen, koko elämäni ajan minut vanginneesta riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteesta. Ymmärrän samalla sen, että minun tulee pysähtyä pohtimaan itseäni, oman itseni äärelle. Samalla peilaten itseäni, omaa minuuttani ihmisistä, joiden seurassa minun on turvallinen ja hyvä olla, sillä heiltä saan osaltaan vahvistusta siihen, jo sisälläni valmiina olevaan tunteeseen siitä, että olen riittävä, arvokas.

Tuota arvottomuuden tunnetta olen siis viime ajat paennut kännykällä surffailuun ja vaikka nyt tässä retkahtaneena, tätä kirottua kapistusta näpyttelenkin, niin samalla minulla on äärettömän hyvä ja luottavainen mieli siitä, että tiedostan olevani riippuvainen tästä laitteesta, enää haluamatta tämän avulla kadota itseltäni ja sen tietoisuuden saavutettuani, voin tehdä asialle jotain.

Siis retkahduksesta huolimatta, haaste jatkukoon. :)


28 päivän haaste. Oman elämänsä sankaruutta.  5

Ensimmäistä kertaa viikkoihin, toivoni elämää kohtaan nousee yhdessä aamuauringon kanssa. Aurinkoista huomenta, rakkaat kanssamatkaajat!

Älyvapaa elämä näyttää kohdallani kantavan hedelmää. Takana vasta toinen päivä ilman älypuhelinta, ja jo nyt huomaan voivani henkisesti huomattavasti paremmin.

Kuten aikaisemmin olen raapustellut, olen tutkimusmatkalla itseeni, onnistunut paikantamaan syy-yhteyden addiktioherkkyyteeni, tunne-elämäni myllerryksistä. Noita myllerryksiä olen sitten juossut pakoon million mihinkin. Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, jatkuvaan kännykän näpelöintiin. Mikäs siinä ihmeellistä, kun miettii sitä, että kännykällä surffaillessa ei tarvitse miettiä yhtikäs mitään muuta. Siis sama kuvio kuin kaikissa muissakin addiktioissani. Pään nollaamista mitä erilaisimmin variaatioin.

Tälle aamua huomasin heränneeni ensimmäistä kertaa moneen viikkoon toiveikkaana tämän päivän suhteen. Syy siihen lienee pitkälti siinä, että esimerkiksi eilisen päivän aikana, kiitos kännykästä erossa olemisen, huomasin miettiväni tunteita, joita nousi sitten kokoajan. Pääasiassa tunteet, joita nousi, liittyivät hyvin pitkälti siihen perusongelmaani, eli arvottomuuden tunteeseeni. Viime aikoina se on ollut vallalla oleva tunne, jota tänään ymmärrän vimmattuna paenneeni, näpelöiden kännykkää ja tuota kautta yrittäneeni metsästää hetken vaiennusta mylläävään tunne-elämääni. No sen edestään löytää, minkä taakseen yrittää jättää. Käsittelemättä.

Onneksi uskon tänään elämään. Ilman tuota uskoa olisin jo tuhoutunut tässä raittiinakin eläessäni. Sen verran ahdistavia tunteita olen joutunut kohtaamaan raakana, eikä sen vuoksi ole yhtään ihme, että välillä ajautuu pakenemaan omia ajatuksiaan.

Hassuinta kaikessa tässä hetkessä on kuitenkin se, että entiseen elämääni peilaten, olen onnistunut rakentamaan sellaisen elämän itselleni ja perheelleni, että monelta eri ihmiseltä olen saanut palautetta siitä, kuinka olen oman elämäni eräänlainen sankari. Voi kumpa tietäisivät mitä tämä sankari sisällänsä läpi tässäkin hetkessä kokee. Voisi olla, että eivät enää niin sankarillisena elämääni pitäisikään. No aika aikaa kutakin.

Ymmärrän elämässäni tällä hetkellä varsin kirkkaasti sen, että minun elämäni tarkoitus on läpikäydä kaikki nämä vaikeudet ja niistä nousevat tunnetilat, jakaen sitten löydöksiäni mahdollisimman avoimesti eteenpäin. Älkää käsittäkö väärin, en millään muotoa koe itseäni mitenkään erikoiseksi, ainakaan positiivisessa valossa tarkasteltuna. Päinvastoin. Koen ehkä ennemminkin hetkittäin itseni erikoiseksi, sanan negatiivisessa mielessä, mutta kaikesta huolimatta, käsi sydämellä rehellisesti, voin sanoa nauttivani elämästä täysin siemauksin tänään, kaikkine hankaluuksineen. Sillä sen verta antoisaa tämä kaikkinensa on.

Lopuksi vielä kerron sen, että vaikkakin lähdin tälle älyvapaalleni, ihan puhtaasti itsekkäin motiivein varustautuneena, niin siitä huolimatta tuntui äärettömän hyvälle kuulla eilen se, että perheeni kokee minun olleen enemmän läsnä ja tehneen enemmän asioita kotona, kuin mitä kännykkäriippuvuuteni riivaamana olen kyennyt tekemään. Se tuntuu hyvälle se.

Ymmärrän että elämässä ihmiselle annetaan mahdollisuuksia itsensä löytämiseen ja tämä mahdollisuus, jonka mina koen saaneeni, on juuri minulle rakkaudella räätälöity. Se että tämä mahdollisuus välillä sattuu ihan s*atanasti, on vain merkki siitä, että omaan itsekkään, omavoimaisen luonteen, josta eroonkasvaminen on prosessi, jossa muutos sattuu, jotta tuosta muutoksesta tulisi pysyvämpi.

Kuten tuolla alussa totesin. Tänään heräsin toiveikkaana. Nyt, muutama tunti heräämiseni jälkeen, toiveikkuuden rinnalle on noussut kiitollisuus elämästä. Elämästä, joka on täynnä mahdollisuuksia. Kunhan vain tartun niihin. Se riittää oman osuuteni tekemiseksi asioissa.

Aurinkoista päivää itsekullekkin!


28 päivän haaste: Älyvapaa päivä nro. 1  1

Välillä olen itseni kanssa hukassa, kuin kala kuivalla maalla.
Välillä olen itseni kanssa hukassa, kuin kala kuivalla maalla.

Mitä syvempi tuntemus suhteessa itseensä, sitä suurempi itsekunnioitus. Mitä suurempi itsekunnioitus, sitä pienempi on tarve arvotella muita.

Olen tehnyt matkaa minuuteeni viimeiset kuusi vuotta varsin intensiivisesti. Senpä vuoksi tämäkin älypuhelinriippuvuus ei ole tullut minulle itselleni mitenkään yllättäen.

Tiedän itseäni jo sen verran, että ymmärrän olevani addiktoituva ihminen ja sen vuoksi, vaikka kuinka itseäni prosessoin, varsin helppoa minun on hukkua johonkin sellaiseen asiaan, jota tehdessä ei tarvitse miettiä mitään.

Viime aikoina asiassa ehkä eniten minua on vaivannut sellainen, kun olen kuitenkin melkoisen paljon elämässäni nähnyt, niin tuosta kokemuksestani kirjoittaessa, ihmiset saattavat erehtyä muodostamaan minusta ihan vääränlaisen kuvan ihmisenä, puhtaasti sen pohjalta mitä kirjoittelen milloinkin. Ei se välttämättä aina pahasta ole, mutta silloin kun ihminen alkaa epäillä ettei uskaltaudu tulemaan juttelemaan kanssani, johtuen siitä mitä kirjoitan, niin siinä kohden totean sen, ettei minun kirjoittamiseni ole suorassa suhteessa siihen, mitä kaikkea muuta tässä hetkessä ihmisenä olen.

Tällä tarkoitan vain sitä, että minulle on kohtuullisen helppoa kirjoittaa siitä, mitä pohdin ja mina pohdin yllättävän paljon. No viime aikoina noista pohdinnoista on syntynyt erinäisiä "aforismejä", joita sitten eri paikoissa kirjoittelen, lähinnä sillä motiivilla että josko joku toinen ihminen saisi noista ajatuksistani jotakin positiivista päiväänsä. Ongelmallisen tästä tavastani tekee se, että noita ajatuksia putkahtelee pitkin päivää, aina vähän väliä ja siitä johtuen sitten aina vähän väliä olen puhelin kourassa niitä erilaisiin saitteihin postailemassa. Niin kauan kuin tuo kirjoittelu on hyväksi, siinä ei ole mitään pahaa, mutta silloin, kun se alkaa vaikuttaa negatiivisesti itseeni, omaan elämääni, saati ihmissuhteisiini, on aika vetäistä jarrua. Ei ne sentänsä niin tärkeitä nuo minun ajatuspieruni ole, että niiden vuoksi kannattaisi elämäänsä kadottaa. Täällä Internetin ihmeellisessä maailmassa itsensä hukkaaminen kun käy kovin vaivatta. Varsinkin jos tätä harrastaa 24/7.

No tähän päivään. Olen saanut kokea todella monta kiitollisuutta tuovaa tilannetta tänään. Kaikki siitä, että olen tietoisesti pysytellyt erossa kaikesta älyllisestä elektroniikasta. Nyt päätin tänne muutaman ajatukseni päivästä heittää ja sitten palata perheeni pariin, jonka kanssa tama päivä on mennyt kuin siivillä. Läsnäolo itselle ja sitä kautta toisille ihmisille on kuitenkin se elämäni tärkein asia. Asia jonka olen taas kerran, jo useamman viikon ajaksi päässyt unohtamaan ja olotilani on ollut sen mukainen.

Olen addikti ja sen vuoksi totaalinen kieltäytyminen riippuvuutta aiheuttavasta aineesta tai toiminnosta on kohdallani ainoa tie vapauteen tuosta orjuudesta. Tämän päivän perusteella en pidä ollenkaan ihmeellisenä sitä, että neljän viikon päästä heitän Lumiallani vesilintua, niin paljon kaikenlaista negatiivista se on minun elämääni viime kuukausina tuonut. No päivä kerrallaan eteenpäin tässäkin asiassa, sillä hiljaa hyvä tulee.

Lopuksi todettakoon vielä se, että ainakin minun kohdallani kaikki riippuvuudet, niin aineelliset kuin toiminnallisetkin ovat yhtäkaikki, omasta tunne-elämästäni johtuvia. Mitä epävakaampi tunne-elämäni on, sitä enemmän minulla on tarve paeta itseäni. Senpä vuoksi olen opetellut puhumaan ja kirjoittamaan ajatuksiani, jotta sen kautta saisin pidettyä tunne-elämäni mahdollisimman vakaana ja tällä tavoin välttyisin siltä, että lähtisin itseäni pakenemaan. Tuota pakomatkaa on kerennyt kertyä jo ihan omiksi tarpeiksi. Pakoreittien vaihdellessa päihteistä, lääkkeisiin, pelaamisesta, opiskeluun, vapaaehtoistyötä, työntekoon, kirjoittamisesta, lukemiseen, herkuttelusta, seksiin, videoiden katselusta, internet surffailuun jne. jne. jne.

Tänään en jaksa paeta. Senpä vuoksi totean olevani voimaton elämääni nähden, yksin, tänään.


28 päivän haaste  3

Kuten aikaisemmista kirjoituksistani on ollut luettavissa, omaan taipumuksen addiktoitua erilaisiin asioihin, joista edes jonkinlaista hyvänolon tunnetta on saatavissa. Tähän liittyen, olen huomannut viime aikoina koukuttuneeni älypuhelimen "hiplaamiseen", kuten rakas puolisoni asian esittää.

Paljon itseäni viime aikoina prosessoineena, tiedostan kyllä tämän asian, mutta kuten ah, niin monessa muussakin asiassa, niin tässäkin, se että joku toinen huomaa sinun käytöksessäsi jotakin häiritsevää, se ei vielä tarkoita sitä että automaattisesti käytöstäsi olisit muuttamassa. Mutta nyt ajattelin muuttaa, haastaen itseni ja samalla ehkä jonkun teistä eräänlaiseen kokeiluun.

Olen ollut lukevinani jostakin, että ihmisellä kestää 28 päivää opetella uusia toimintamalleja. Nyt ajattelin asettaa itseni eräänlaiseen ihmiskokeeseen, jossa tutkin sitä, onko tällä mitään totuudellista pohjaa, ainakaan tällaiseen pinttyneeseen addiktiopersoonaan.

Toisin sanoen, ajattelin kokeilla sellaista, että mitä tuntuu viettää neljä viikkoa ilman älypuhelinta, tuota kirottua kapinetta josta on tullut kuin kätesi jatke. Toisaalta testaten sitä, millaisia tuntemuksia tuon kapistuksen puuttuminen elämästäsi aiheuttaa ja mitä positiivisia seurauksia tuolla elämässäsi saattaisi kenties olla.

Tähän kokeeseen valmistautuminen vaati suuria ponnisteluja. Piti löytää sellainen puhelin, jossa ei olisi nettiyhteyttä, eikä mahdollisuutta sellaista asentaa. Oma haasteensa asiassa on siinä, että olen viimeisen 39 vuotta ollut innostunut mitä erilaisimmista elektroniikan vimpaimista, joten tuollaisen puhelimen rakentaminen, jossa siis olisi tuo kirottu nettiyhteys, ei olisi kovinkaan vaikeaa, joten suurin haaste taitaa olla siinä että pysyy erossa moisista laitteista.

Se miksi tällaiseen ryhdyn, johtunee hyvin pitkälti siitä, että olen oppinut rehellisyyttä suhteessa itseeni ja siitä syystä myönnän olevani älypuhelinriippuvainen.

Karu tosiasia iskostui vasten kasvojani muutama ilta sitten, kun lasten kanssa lähdettiin ulos leikkimään. Huomasin tuollakin näpytteleväni puhelinta, ollen vähemmän läsnä lapsilleni ja se jos mikä teki minut surulliseksi. Halu luopua tästä riippuvuudesta on siis tällä hetkellä kova.

Päätin kirjoittaa asiasta tänne, sillä tiedän omaavani kyvyn tehdä päätöksiä ja sitten kohta pyörtää niitä. Riippuvuudet ovat minulle se kohta, jossa rehellisyys suhteessa itseeni, rakoilee edelleen.

Itse kokeen etenemisen seurannan täällä, ajattelin toteuttaa siten, että joka päivä käyn kirjoittamassa siitä, miltä elämä ilman älytöntä puhelinta tuntuu ja millaisia käytännön ongelmia asia tuo tullessaan. Istahdan siis kerran päivässä pöytäkoneeni ääreen purkamaan tuntojani tänne, sillä huomattavan paljon hankalampaa tuon pöytäkoneen näpyttäminen esimerkiksi lasten kanssa pihalla leikkiessä on, kuin mitä tuollaisen nykyaikaisen älyttömän puhelimen.

Sikäli kun haasteeni onnistuu, uskon sen tuovan tullessaan pelkästään positiivisia seurauksia tullessaan, sillä ainoa asia jossa puhelintani oikeasti olen hyötyäkäyttänyt, on ollut navigointi paikasta A paikkaan B ja jos nyt eksynkin paikasta A paikkaan Ö, sillä tuskin on kovinkaan järisyttävää vaikutusta tämän hetken elämässäni, niin hukassa itseni kanssa tuon älyttömän kapistuksen kanssa myönnän olleeni.

Tästä se siis alkaa, matka älyvapaaseen elämääni. Tervetuloa mukaan


Yrittäminen vs onnistuminen  1

Jos oikein kovasti yrittää, tekeekö se minusta yrittäjän? Määritteleekö sen yrittämisen laatu, aikaansaatu tulos, vai puhtaasti raha? Olen kiitollinen mahdollisuudesta edes yrittää tehdä hyvää, vaikka lopputulos olisikin huono.

Tuo ylläoleva teksini, on pohdintaa nykytilanteestani. Olen siis toistamiseen yrittämässä yrittäjänä. Aikaisempi yritykseni kaatui omaan mahdottomuuteensa. Hyvin pitkälti sen vuoksi etten omannut minkäänlaista kokemusta saati koulutusta yrittäjyyteen liittyen ja toistaalta vielä tuolloin minua eteenpäin vievänä voimana jylläsi puhdas itsekkyys, itsekeskeisyys sekä omanedun tavoittelu.

Opin ensimmäisestä yrittäjyydestäni todella paljon. Lähinnä siitä johtuen, että tuon yrityksen kohtalona oli konkurssi, josta seurauksena minulle jäi käteen avio-ero sekä n.130 000€ ulosottovelat.

Tänään, hassua kyllä, olen kiitollinen tuosta kokemuksesta. Osaltaan kiitos konkurssin, ajauduin elämänpolullani harhaan siinä määrin, että tuolla sivupolulla oli mennä muutakin kuin pelkkä vääränlainen ylpeys. Nimittäin henki. Pakenin elämää vajaan 10 vuotta. Päihteisiin, lääkkeisiin, pelaamiseen ja ihan kaikkeen millä vain hetkeksi sai unohdetuksi todellisuuden joka oli liian suuri palanen purtavaksi. Kohdattua pohjani, aloitin uudelleenrakennus projektin, joka jatkuu edelleen. Tuon projektin seurauksena olen saanut elämääni kokonaan uuden suunnan. Oikeastaan ainoa asia, mikä minulta tällä hetkellä puuttuu, on säännölliset tulot. Siis sama asia, joka tavalla tai toisella on seurannut minua läpi elämän.

Hassua sinällään on se, että lopetettuani opiskelut peruskoulun jälkeen ammattikoulussa, elin ajatuksella, etteihän ihmisen tarvitse opiskella, saati töitä tehdä, tullakseen toimeen. Valitettavasti joudun tässä hetkessä pyörtämään sanomiseni. Sillä juurikin työtä ihmisen tulee tehdä, saadakseen maksettua elämisensä. Ei taivaasta tipahtele suuria voittoja uhkapeleistä, eikä läheiseni ole syntyneet sitä varten, että heillä olisi velvollisuus minua elättää. Tämä oli valehtelematta ajatusmalli, jonka turvin lähdin aikoinaan elämääni rakentaa. Ajatusmalli, joka sittemmin vei minut totaalisen tuhon partaalle.

Tänään ymmärrän, että jokaisen on oma osuutensa asioissa tehtävä, tullakseen toimeen ja pärjätäkseen elämän karikoissa. Se mikä minua tässä hetkessä ihmetyttää, on se, etten näytä millään keinolla pääseväni kiinni säännölliseen tulonlähteeseen, vaikka mitä yrittäisin.

Opiskelin 6 vuotta, lukien itseni tietotekniikkainsinööriksi. Saamatta silti töitä. Kävin kokemusasiantuntijakoulutuksen, alkaakseni kiertää erilaisissa kouluissa ja oppilaitoksissa kertomassa karua tarinaani siitä, mitä erilaisiin riippuvuuksiin pakeneminen tuo tullessaan. Olisin vallan tehokas tuossa hommassa, sikäli kun voisin tehdä tuota vapaaehtoisena. Mutta kun perustin toiminimen, jotta voisin sen turvin kiertää ja samalla tienata elantoa perheelle, on keikkojen määrä tippunut yli puoleen, koska oppilaitokset mieluummin käyttävät vapaaehtoisia luennoitsioita, kuin maksaisivat siitä mitään. Tällä hetkellä minulla on ollut oma toimitila, jossa voisin tarjota avokuntoutuspalveluita eri riippuvuuksista kärsiville, mutta kunnat ja kaupungit karsivat juuri näistä palveluista koko ajan kovalla kädellä, ymmärtämättä säästövimmassaan ajavan palveluiden alasajolla vain eri riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä yhä ahtaamalle, joka taas automaattisesti merkitsee kulujen kasvua niin kunnissa kuin kaupungeissakin.

Lisäksi kuuntelin sisintäni, hakeutuen taas koulunpenkille. Aloittaen mentor-opinnot alkuvuodesta. Lähinnä sillä ajatuksella, että löytäessäni itseäni enemmän, minulla on enemmän mistä antaa. No paljon olen saanut, sitä ei käy kieltäminen, mutta paskamaista tuossa kaikessa on se, että kyseinen koulu kustantaa kaikkineen uuden auton hinnan rahaa, jota minulla tässä hetkessä ei tunnu töiden kautta siunaantuvan ei sitten millään.

Parasta kaikessa on se, että omanarvontunnottomuudessani, olen eksynyt erinäisiin yhdistyksiin mukaan, jossa sinällään ei olisi mitään pahaa, mutta tosiasia on vain se, että sinällään aikaa vievistä tekemisistä noissa yhteyksissä ei palkkioksi saa kuin kiitosta, joka allekirjoittaneelle ei edelleenkään merkitse yhtään mitään, kun en sitä oikealla tavalla osaa vastaanottaa.

Tähän yhdistystoimintaan liittyen eräässä yhteydessä, ajattelin pienessä päässäni taas kerran suuria. Alkaen räätälöidä kokonaisuutta, jossa yhdistäisin kaiken osaamiseni, vapaaehtoisuuden, yhdistystoiminnan, kokemusasiantuntijuuden, syrjäytymisuhan alla elävien nuorten auttamisen, seniori väestön tietotekniikkataitojen kehittämisen sekä yrittäjyyden. Haaveillen samalla saavani palkkioksi itselleni sen eniten kaipaamani palasen loksahtamaan kohdilleen elämässäni, eli säännölliset tulot. No asiat etenee ihan positiivisessa sävyssä, hankkeen toteutumisen käyvän kokoajan realistisemmaksi. Ikävää vain tällä hetkellä kaikessa positiivisuudessa on se, että olen omalta osaltani satsannut jo kohta vuoden vapaaehtoisesti omaa aikaani tuon hankkeen toteuttamiseen ja tällä hetkellä horisontissa siintää ensi vuoden toukokuu, jolloin kaiken osuessa kohdilleen, hankkeeseen saadaan rahoitus, jonka myötä myös tuo viimeinen puuttuva palanen olisi elämässäni paikoillaan. Sitä kohden tänäänkin matkustan, yrittäen uskotella itselleni kokoajan sitä, että asioilla on taipumus järjestyä. Vaikka kuinka epätoivoiselta välillä vaikuttaisikin.

Olenhan kuitenkin saanut elämässä toisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden, jonka turvin olen saanut kasvaa ihmisenä itsekeskeisyyden perikuvasta, toiset ihmiset huomioonottavaksi, empaattiseksi ihmiseksi, jolla toisen ihmisen hyvinvointi merkitsee melkein enemmän kuin omani.

Tämän kirjoituksen tarkoitusperä on yksinkertaisuudessaan se, että saisin taas kerran palautettua itseni takaisin oikealle tielle. Tielle jonka tiedän joka päivä vievän kohti parempaa. Välttämättä se ei tarkoita aineellista hyvää, mutta jos jotakin, niin sen olen elämässä oppinut varsin karulla tapaa, että tuo aineellinen hyvä on itseasiassa pelkästään pahasta, ainakin minulle.

Lopuksi kerrottakoon vielä se, että mikäli minulla ei olisi perhettä elätettävänä, joiden eteen olen valmis tekemään mitä tahansa, olisin varmasti jo monta kertaa antautunut väärällä tapaa, periksi antaen. Mutta katsoessani vaimoani sekä 5 lastani, ymmärrän elämässä olevan jotakin paljon suurempaa, kuin raha ja toimeentulo. Nimittäin rakkaus. Sen arvoa ei vain aina tahdo ymmärtää, kun kovin suorituskeskeisessä maailmassa täällä taivaltaa.

Rakkaus on minulle Voima, joka panee liikkeelle silloinkin, kun tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta vetää peitto korviin.


Ajattelua, olemassaoloa.  1

<3 Ihana elämä <3
<3 Ihana elämä <3

Kysy itseltäsi tässä hetkessä, mitä kaipaat elämässäsi eniten? Mikäli olet rehellinen itsellesi, huomaat saaneesi jo kaiken tarvitsemasi.

Minulta ei tässä hetkessä puutu yhtään mitään. Mikäli olen johonkin tyytymätön, on se vain todistus siitä ettei ihminen koskaan osaa olla tyytyväinen. Vai osaako sittenkin?

Ihmisen elämä on kuin harsopilvi. Niin kaunis, mutta samalla äärettömän hauras. Vaalikaamme elämää. Se on arvokas.
Ihmisen elämä on kuin harsopilvi. Niin kaunis, mutta samalla äärettömän hauras. Vaalikaamme elämää. Se on arvokas.

Mitä raittius on antanut minulle: Uuden elämän. Seitsemän vuotta sitten minulla ei ollut juurikaan toivoa, tänään elän ja hengitän sitä. Olen saanut takaisin perheeni ja läheisteni luottamuksen. Ystäviä. Terveyden. Sisäisen tasapainon. Pari ammattia. Luottotiedot. Töitä. Lisäksi olen saanut toteuttaa kourallisen unelmiani. Raittius on minulle kaikki. Raittius on kohdallani yhtäkuin elämä. Matka jatkuu.


Kiitollisuutta. Luottamusta. Elämää.  1

Uteliaana oppimaan uutta elämästä
Uteliaana oppimaan uutta elämästä

Joskus vielä nykyhetkessä mieleni valtaa tuttu synkkyys, joka aikoinaan ajoi minut totaalisen tuhon partaalle. Onneksi tänään ymmärrän sen merkitsevän vain sitä, että olen harhautunut nöyryydestä elämää kohtaan, yrittämään epätoivon vimmalla hallita elämäni tapahtumia. Tuo ymmärrys on tie takaisin nöyryyteen suhteessa omaan elämään ja sen myötä löytyvään kiitollisuuteen siitä kaikesta mitä uusi elämä on minulle sekä läheisilleni antanut.

Olen äärettömän kiitollinen tänään siitä, että voin tässä käsi sydämellä kirjoittaa omaavani täyden luottamuksen suhteessa läheisiini. Aikoinaan tuhosin omalla käytökselläni tuon tänään kaikkein korkeimmalle arvostamani asian täysin. Tuonne menneeseen palaamalla, en voi kuin ihmetellä sitä, kuinka kieroutuneeksi erilaiset riippuvuudet, ihmisen orjuuttaessa ajaa. Millään ei ole yksinkertaisesti mitään merkitystä, niin kauan kuin vain saa oman päänsisäisen pakkomielteen riippuvuutta kohtaan vaimennetuksi.

Tänään ymmärrän myös sen, mikä minut ajoi tuohon itsetuhoiseen oravanpyörään, josta pois oppiminen on vaatinut aikaa ja kärsivällisyyttä. Käsittelemättömät asiat ja tunteet sekä tapahtumat, jotka noita edellä mainittuja aiheuttivat.

Ehdin elämässäni paeta itseäni parikymmentä vuotta, jos ei enemmänkin. Nyt olen reilun 7 vuotta rakentanut elämääni uusiksi ja voin siis enemmän kuin kiitollisena todeta myös tuon mielestäni tärkeimmän, eli luottamuksen rakentuneen tähän mennessä paremmalle tolalle kuin mitä se koskaan on ollut.

Aikaisemmassa elämässäni en uskaltanut luottaa kehenkään, saati mihinkään ja sen vuoksi käytökseni oli sen kaltaista, ettei loppupeleissä kukaan luottanut minuunkaan. Raitistuessani tulin tilanteeseen, jossa ymmärsin sen, etten voisi jatkaa elämää ilman että opettelisin luottamaan toisiin ihmisiin. Tuosta luottamuksesta on sittemmin rakentunut halu elää ja toimia rehellisesti suhteessa itseensä ja sitä kautta toisiin ihmisiin. Tänään en halua tuota luottamusta menettä ja sen vuoksi teen kaiken mahdollisen mitä tämä päivä vaatii, jotta minun ei tarvitse palata tuonne tuhontielle.

Mistä tänään sitten saan olla kiitollinen? Minulla on maailman ihanin vaimo, jonka kanssa olemme käyneet läpi helvetin, löytäen tien joka johtaa valoon. Minulla on kolme omaa ja kaksi "lainattua" lasta, joille saan olla esimerkkinä siitä, kuinka kaikista asioista kannattaa ja voi puhua. Saamme joka päivä yhdessä opetella käymään läpi erilaisia tunteita, joita meillä jokaisella joka päivä on. Puhumalla ne on helpompi yhdessä kohdata.
Olen kiitollinen siitä, että saan tehdä työtä joka on omintani. Menneisyyden kauhuista on muodostunut minulle tässä prosessissa voimavara, jota käyn kokemusasiantuntijana kertomassa erilaisissa kouluissa, oppilaitoksissa sekä työpaikoilla.
Minulla on koti, jonka juuri vasta muutama viikko sitten itsellemme ostimme. Parasta tässä kodissa on ihmiset, jotka täällä kanssani asuvat, mutta lisäksi tästä tekee minulle kodin ympäristö jossa kotimme sijaitsee. Muutimme samalle seudulle, jossa pienenä uteliaana lapsena kasvoin, mutta jonka kadotin lähtiessäni maailman turuille. Nyt saan siis palata täällä lapsuuteeni, mikä tässä hetkessä on ehkäpä juuri oikeaan aikaan.
Lisäksi kodissamme vilisee kissoja. Kaikkiaan neljä kappaletta. Kirsikkana kakussa, kodissamme terrorisoi vasta muutaman kuukauden ikäinen Tiibetinspanielin pentu, jollainen minulla oli viimeksi 10-vuotiaana, mutta josta silloin jouduin vastentahtoisesti luopumaan.
Minulla on kiitoksen aiheena myös se, että olen saanut kuluneiden vuosien aikana rakennettua ihmissuhteeni täydellisesti kuntoon. Olen hyvittänyt läheisiäni ja sen myötä saan tänään elää ilman minkäänlaista syyllisyyttä suhteessa menneisyyteeni. Olen myös löytänyt ensi kertaa elämässäni oikeita, aitoja ystäviä, joille puhua ihan kaikesta ja näillä eväillä tänäänkin voin luottavaisin mielin vastaanottaa sen mitä elämällä tänään on minulle tarjota. Tiedän sen kuitenkin olevan sellaista, minkä tässä hetkessä tarvitsen, voidakseni jatkaa kasvua ihmisemmäksi.

Elämä on ihmeellinen seikkailu, jonka yllätyksellisyyteen ei koskaan tule kyllästymään.

Olen kiitollinen niin paljosta, tänään.


Riittämättömyyden tunne ajaa suorittamaan elämää.  3

Elo tää juoksuhaudoissa on..
Elo tää juoksuhaudoissa on..

Pohtii yksinäisyydessä sitä, että mikäli en kelpaa ihmisille tällaisena, joksi viime vuosieni tutkimusmatkalla itseeni olen saanut kasvaa, millaisena sitten kelpaisin? Jos taas kelpaan muille ihmisille, miksi en riittäisi itselleni. Välillä tarvitaan raastavaa sisäistä tuskaa, jotta havahtuisin todellisuuteen, jossa tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Elämän suorittaminen, mitä se kohdallani on?

Olen kasvanut perheessä, jossa tunneilmapiiri oli kovin epävakaa. Tänään ymmärrän sen olleen sitä, ettei vanhempani olleet saaneet kykyä käsitellä vaikeita asioita tavalla, jolla olisi varmistettunse että herkkä lapsi kuten olin, ei olisi joutunut kohtaamaan asioita ja tapahtumia, jotka nyt miettien lapsen ei tarvitsisi joutua kohtaamaan. Kasvoin ajatukseen, että aivan sama mitä teen, se ei ole kyllin hyvä.

Älkää käsittäkö silti väärin. En millään muotoa syyllistä vanhempiani vaikeuksista joita elämässä olen kohdannut. Päinvastoin, haluan vain omassa elämässäni pureutua mahdollisimman syvälle syihin ja olosuhteisiin, välttääkseni siirtämästä näitä tiettyjä sukupolvelta seuraavalle siirtyviä perintöjä.

Vanhempani rakastivat lapsiaan juuri niin paljon kuin kykenivät. Isäni halusi enemmän kuin mitään, myös minulle parempaa elämää kuin mitä itse oli elänyt. Valitettavasti hänen suustaan kuultuna "Rakastan sinua" tuli ulos, mennen syvälle sisimpääni pureutuen sanoina " Sinusta ei koskaan tule yhtään mitään"

Ihmiselle joka jumaloi isäänsä, nuo sanat kummittelevat sisimmässäni yhä edelleen. Aiheuttaen sen, ettei edelleenkään mikään riitä itselleni, tein sitten mitä tahansa. Yritän hallita elämää. Ohjailla kuin näytelmää, jossa tulisi olla erilainen loppu, mutta jossa aina esiripun laskeutuessa, jään samaan tyhjyyden tunteeseen, kysellen itseltäni itkien, miksi.

Ajoin itseni tuhon partaalle yrittäessäni saavuttaa jotakin, mitä elämässä ei saavuta, ellei pysähdy ja aloita matkaa itseensä. Elin vuosikymmenen yrittäen löytää onnea materiasta, rahasta. Tuhosin kaiken, saavuttamatta mitään.

Tänään ymmärrän tarvinneeni tuon juoksuhaudalta vakuttaneen laoputtomantuntuisen kujanjuoksun, päästääkseni irti siitä harhasta, että ihmisyyteni, saati onnellisuuteni olisi millään tavoin sidoksissa siihen, mitä maallista omistan.

Menetin kaiken, löytääkseni todellisen onnen. Sisäisen rauhan, itseni, olosuhteitteni sekä toisten ihmisten suhteen. Tänään tiedän mikä elämässä on tärkentä, mutta yhä uudelleen ajaudun suorittamaan elämää, pyrkien saavuttamaan jotakin, jonka tiedän pakenevan sitä kauemmas, mitä kovemmin sitä yritän tavoitella. Omanarvontuntoa, sitä en löydä tuolta jostain. Se on minussa. Valmiina puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, kunhan minä tulen valmiiksi unohtamaan elämänhallinnan, suorittamisen, materian tavoittelun sekä ylipäänsä kaiken, mitä maalliseksi kutsutaan. Sisäinen tasapaino löytyy sisältäni, ei tuolta jostain. Valitettavasti minun vain tarvitsee yhä edelleen säntäillä päättömästi tuolla jossain, tullakseni itseni äärelle, löytääkseni sen mitä etsin. Rauhan. Onnen.

Olen saanut elämältä kaiken. Surullista ihmisyydessä vain on se jatkuva halu saada lisää, jotakin. En enää tarvitse mitään, minulla on jo kaikki. Tässä hetkessä. Ollessani läsnä itselleni. Tulen läsnäolevaksi muille ja sitä kautta tulen aina saamaan peilauksina toisista ihmisistä juuri sen mitä kulloinkin tarvitsen, eikä minun tarvitse tehdä muuta, kuin pysähtyä vastaanottamaan kuin lahjana kaikki se mitä elämällä on minulle annettavaa. Elämä.

Voin vain aavistella sitä, mitä suuresti kunnioittamani sotaveteraanit ovat joutuneet elämässään kokemaan ja vaikka hetkittäin elämä tuntuu siltä, kuin juoksisin henkensäkaupalla pitkin kujaa, jossa kuuluvat vain luotien vingahtelut, ymmärrän tänään sen, ettei se ole mitään siihen verrattuna, mitä nuo sankarit ovat meidän vapautemme eteen joutuneet aikoinaan kohtaamaan. Tuosta kunnioituksesta käsin, haluan omalta osaltani tänään tehdä kaiken voitavani, jotta omat lapseni ja lapsenlapseni saisivat minulta aikanaan perinnön, jota ei rahassa voida mitata, vapauden.

Olen vapaa. Olen kiitollinen.


Elämässä tärkeintä on rakkaus  1

Elämän opiskelija
Elämän opiskelija

Elämäni tärkein asia tänään on usko siihen, että rakkaus lopulta voittaa.

Tuo ajatelmani kiteyttää kaiken sen, minkä turvin olen saanut kuluneet vuodet rakentaa elämääni totaalisesta tuhosta, kokonaan uudelleen. Vaikka minä monta kertaa menetin toivoni, vierelläni kulkenut ihminen, rakas vaimoni uskoi minuun, meihin, rakkauteen. Kiitos tuon ihmisen, saan tänään kirjoittaa tätäkin tekstiä, ollen äärettömän kiitollinen elämälle tästä toisesta mahdollisuudestani. Aion käyttää sen hyvin.

Aikoinaan elämä heitteli silmilleni lokaa enemmän kuin omiksi tarpeikseni. Koin konkurssin, avio-eron, isäni itsemurhan, läheisen ystävän kuoleman ja silti halusin elää. Monta vuotta pakenin tuskaa päihteisiin, lääkkeisiin, uhkapelaamiseen ja mihin tahansa, missä edes hetkeksi saisi hiljennetyksi sen päässä takovan tuskan, joka todellisuudessa oli sisälläni raastavaa tuskaa, joka halusi murtautua minusta ulos keinolla millä hyvänsä.

Loppupeleissä minut pysäytettiin. Luojan kiitos. Kävin läpi kuntotusprosessin, jonka avulla san kosketuksen itseeni, alkaen rakentaa hiekanjyvien kokoisista siruista luottamusta, jollaista en aikaisemmin elämänkokemuksieni kautta ollut uskaltautunut luomaan. Tänään tuo luottamus kantaa yli vaikeimpienkin vastoinkäymisten, ilman että minun tarvitsee palata entiseen itsetuhoiseen elämäntapaani. Tänään haluan elää, en kuolla. Siksi elän tätä päivää puhtaana, ilman pakenemista.

Ylläoleva kuva kiteyttää mielestäni tämän hetken kokolailla kauniisti. Kuvassa on muutaman kuukauden ikäinen perheenjäsenemme Remu, joka liittyi muonavahvuuteemme vajaa pari viikkoa sitten. Samassa hetkessä toteutui yksi pitkäaikaisimmista unelmistamme, oma koti. Unelma, jonka jo hautasin todella syvälle sisimpääni, ajatellen pahimmassa velkahelvetissäni, etten sitä koskaan saavuttaisi. Tänään se kuitenkin on totta.

Tänään meidän raitista, uutta elämäämme kanssani on jakamassa vaimoni, viisi lasta, neljä kissaa ja Remu, joten vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ilman että niitä tarvitsisi itse itselleen olla aiheuttamassa.

Kuten otsikossani jo totesin, elämässä tärkeintä on rakkaus. Se parantaa syvimmätkin haavat, luoden kokonaan uuden ihmisen.