Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on hengellisyys.
Edellinen

Enkeleitä toisillemme?  1

”Ollaan enkeleitä toisillemme.”
”Ollaan enkeleitä toisillemme.”

Kukaan ei mahda olla eri mieltä siitä, että meistä jokainen kaipaa elämäänsä lohtua, toivoa, iloa ja valoa. Varsinkin silloin kun elämä näyttää sitä synkempää puoltansa, ihminen tulee kuin vaistonvaraisesti herkemmäksi uskomaan myös sellaisiin asioihin, joita ei välttämättä kykene nykyisillä viidellä aistillaan havainnoimaan.

Itse kuulun siihen ryhmään ihmisiä, jotka ovat nähneet elämän varjopuolen. Mitä synkempi elämä näyttää olevan, sitä kiihkeämmin ihminen kaipaa valoon. Joskus aikanaan masennuksesta kärsiville myytiin kirkasvalolamppuja ja nykyhetken trendi näyttäisi olevan mitä erilaisimmat enkelihoidot. Älkääkä käsittäkö väärin, jokainen autuas uskossaan. En minä tätä trendiä ole tuomitsemassa, päinvastoin. Ajattelin lähinnä vain hieman kirjoittamalla pohtia itsekseni sitä, mitä ihmiset tällä kaikella kenties elämäänsä hakevat.

Itse kun olen enempi ollut eräänlaisen analyyttisen terapian kannattaja, tällainen puhtaasti uskoon pohjautuva ihmisten auttaminen herätti senverran mielenkiintoa että päätin asiaan itse henkilökohtaisesti hieman tutustua.

Itsessään näissä jutuissa sinällään ei ole mitään pahaa, saati tuomittavaa, mutta se mikä itselleni tyypillisesti nostaa hieman vastustusta, on se kun tästä tehdään rahakasta bisnestä. Eikä siinäkään sinällään mitään pahaa ole, jos joku elättää itsensä tällaisella, taas lähinnä vain mietin tätä kaikkea itseni kautta.

Itse nimittäin kipuilin aikanaan jo kokolailla kovasti sen asian kanssa, kun ensin vuosia tein vapaaehtoispuolella ensin töitä erilaisissa tukihenkilöhommissa, siirtyen lopulta yrittäjäksi päihdepuolelle. Kipuilu johtui lähinnä siitä että onko minulla oikeutta pyytää rahaa siitä samasta hommasta, mitä vuosia tein vapaaehtoisena. No jollakinhan se on itsensä ja perheensä elätettävä.

Mutta takaisin näihin enkelijuttuihin. Sen mitä itse näihin olen perehtynyt, kaikki kuominoituu näissä puhtaasti siihen että ihminen uskoo asioihin joita kokee tai on kokematta. Siis jos puhutaan vaikkapa eräänlaisista ryhmäkaukohoidoista, ihminen maksaa siitä että pääsee osallistumaan tällaiseen. Kun sitten kokee olevansa valmis vastaanottamaan tällaisen hoidon, ihminen saa siitä juuri sen mitä tuohon hetkeen on valmis vastaanottamaan. Eikä siinä, varmasti saakin, vieläpä paljon enemmän, nimittäin juuri niin paljon, mihin on omalla kohdallaan, omista lähtökohdistaan käsin valmis uskomaan.

Toinen juttu on sitten nämä erilaiset hoidot, koulutukset ja visualisaatiot, jotka kyseiseen konseptiin kuuluvat.

Taas sen mitä näihin olen perehtynyt, aivan samalla tavalla näissä, ihminen maksaa siitä että saa jotakin sellaista mihin omalla kohdallaan on valmis kulloinkin uskomaan. Eikä siinä, mitä epätoivoisempi ihminen, sitä suurempi on varmasti kyky uskoa ja sen myötä kyky hyötyä näistä. Joten en ihmettele sinällään yhtään sitä, että todella suuri joukko ihmisiä on ”hurahtanut” kyseisiin juttuihin.

Oikeastaan ainoa syy sille, miksi itse en ole ”hurahtanut”, tulee tässä. Isäni yhtäkkiä kuoltua vajaa 12 vuotta sitten, koin tuosta menetyksestä niin suunnatonta tuskaa, ettei mikään maallinen enää kyennyt minua tuossa tuskassani auttamaan. Sen vuoksi lähdin haparoiden epäuskoisena etsimään jotain henkisyyttä tai hengellisyyttä elämääni. Uskoa johonkin, joka osaltaan auttaisi minua tuossa suunnattomassa surussani. Tulinkin löytäneeksi uskon, joka kantaa elämäni pimeimmässäkin vaiheessa, mutta sensijaan että olisin tuohon uskoon ”hurahtanut”, kasvoin siihen todella kiduttavan hitaasti. Läpikäyden eräänlaisen prosessin, jonka aikana esimerkiksi kiersin loputtoman määrän erilaisia seurakuntia etsien henkistä kotiani. Silti lopulta kiinnittymättä mihinkään tiettyyn. Usko säilyi ja vahvistui siitä huolimatta.

Se miksi en tuolloin ”hurahtanut” mihinkään, aivan kuten en nytkään ole ”hurahtanut” mihinkään tiettyyn juttuun, johtuu siitä yksinkertaisesta syystä että mikäli minulle elämässä jokin asia tapahtuu äkillisesti, niin aivan yhtä äkkiä tuo samainen hyvä on mahdollista kadota. Eli jos olisin kokenut äkillisen, voimakkaan uskoontulon, olisin todennäköisesti tuon ensihuuman haihduttua sukeltanut vain vastavuoroisesti kahta synkempään kuiluun synkkyyttä. Sen vuoksi koen itselleni hyväksi sen, että tutustun asioihin hitaasti ja pikkuhiljaa, samalla silti säilyttäen arviointikykyni siinä mikä lopulta on minulle hyväksi milloinkin ja mikä ei.

Aivan samoin ajattelen näistä enkelijutuista. Saatan kyllä näihin hitaasti ja pikkuhiljaa tutustua, mutta samalla tarkkaillen sitä mikä minulle itselleni on hyvästä ja mikä ei. Oikeastaan ainoa asia, jota näissä hieman huolestuneena olen seurannut, on se, että näissä luvataan paikoitellen kokolailla paljon hyvää, silti kun kuitenkin otetaan huomioon se että osalla ihmisiä elämässä saattaa olla kohtuuttoman suuriakin henkisiä haasteita. Lähinnä tästä johtuen olen itse kokolailla varovainen siinä, millätavalla ihmisten kanssa näistä keskustelen. Kun nyt ajatellaan esimerkiksi ihmistä jolla on kohtuuttomia traumoja taustalla elämässään, niin mikäli tällainen ihminen ei ollenkaan ole noita asioita missään purkanut, niin osalle lupaus järisyttävän onnellisesta elämästä voi olla jotakin sellaista, mitä saavuttamattaan, saattaakin vastavuoroisesti syöstä itsensä vain kahta syvemmälle ahdinkoon. Lisäksi kun näissä hoidoissa ja koulutuksissa kaikki vastuu on ihmisellä itsellään, siinä että näiden myyjät markkinoivat näitä kertoen että näissä tapahtuu juuri se hyvä mihin ihminen tähän hetkeen elämäänsä on omalla kohdallaan valmis.

Loppuyhteenvetona totean sen, että minun mielestäni kaikki mitä erilaisimmat henkisyyteen, hengellisyyteen ja uskoon perustuvat asiat ovat niinkauan ok, kun niillä pyritään parantamaan ihmisten hyvinvointia. Vitikkoon mennään sitten siinä, jos näiden hyvää tarkoittavien juttujen taustalle on kätkettynä joitain ihmisyyteen vahvasti liittyviä, itsekkäitä motiiveja. Mutta senverran minullakin on omassa elämässäni tuota uskoa hyvään, että näissä kaikissa lopulta tapahtuu jokaiselle meistä juurikin se, mitä kukanenkin kohdallaan kipeimmin kaipaa. Eli jokainen jos hetkeksi pysähtyy kysymään itseltään miksi juuri tätä tässä olen toteuttamassa. Sikäli kun itselle rehellisenä tuohon kysymykseen itselleen vastaa, ei lopputulos lopulta voine olla muuta kuin paras mahdollinen.

Toinen toistaan huonompi ihminen. Kaipaa rakkautta kuitenkin. Silloin särkynyt sielumme syntinen. Löytää toisestansa enkelin.

Ollaanko enkeleitä toisillemme?
Siipiesi suojaan saanko painaa pään?
Jos oomme enkeleitä toisillemme. Saamme rakkautemme kestämään.

Ollaanko enkeleitä toisillemme?. Kai sinut ikuisesti pitää saan. Jos oomme enkeleitä toisillemme. Emme muuta enää kaipaisikaan.

Vaikka sinut syliini painaisin. Voin olla kaukana jossakin. Mutta palaan varmasti, rakkahin. Vaivuin hetkeksi muistoihin.


Irtipäästäminen – avain aitoon vapauteen.

Vapaus.
Vapaus.

Mistä ihmiselle aiheutuu eniten elämässään kärsimystä? Minulle ainakin siitä harhasta, että olisin vastuussa siitä kuinka elämässä kenellekin käy. En käytännössä edes kykene hallitsemaan omaa elämääni sen kaikkine tapahtumineen, niin miten sitten muiden ihmisten osalta kykenisin.

Tämä on se yksi suurimmista vääristymistä minuudessani, joka rakentui jo polvenkorkuisena osaksi itseäni. Vääränlainen vastuullisuus. Kokemus siitä että omilla teollani, tai tekemättä jättämisillä vaikuttaisin maailman pyörimiseen.

Vasta kolme vuosikymmentä armotonta tuskaa koettuna, riittää havahduttamaan tuosta harhasta. Vasta tänään, tätä kirjoittaessani totean, että viimeinkin minun on aika päästää irti. Vapautua tuosta kahleesta, joka on ollut hukuttaa minut niin loputtoman monasti.
Mitä tuo irtipäästäminen käytännössä tarkoittaa? Pakenemista? Karkuun juoksemista? Vastuuttomuutta? Päinvastoin. Asioiden kohtaamista asioina. Tunteiden tuntemista, ilman liiallista ylianalysointia. Konkreettista irtipäästämistä kaikista niistä loputtoman monista, itselle haitallisista ajatus- ja toimintamalleista, joiden kanssa olen läpi elämäni samoillut kokien jatkuvasti olevani hukassa. Kuin pakomatkalla jostakin. Menossa johonkin, silti edes itse tiedostamatta mihin on menossa.
Kun ihminen oppii esimerkiksi elämään, ajattelemaan ja tuntemaan tunteita puhtaasti toisten ihmisten kautta, siinä kovin helposti ja viattomasti huomaamattaan hukkaa oman itsensä. Ei enää kykene erottamaan sitä mikä on minun ajatukseni. Mikä minun tunteeni. Mikä minun mielipiteeni.

Lopulta on vain tyhjä kuori, joka pakonomaisesti hakee täytettä tuohon kuoreensa itsenä ulkopuolelta, toisista ihmisistä.

Jos osaisin valehdella vielä itselleni, tämä selviytymisstrategia voisi viedä minut ongelmitta lopun elämääni. Onneksi en osaa. Sillä senverran uuvuttavaa ja kiduttavaa tämä jatkuva toisten tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden aistiminen lopullaan on. Niin kiduttavaa että mikäli olisin oppinut oikealla tavalla osoittamaan tervettä vihaa, olisin jo vuosia sitten kironnut muutamille ihmisille että pitäkää nyt perkele tunkkinne! Tuon edellisen lauseen kirjoittaessani minulle taas näytettiin kerran se etten osaa itselleni valehdella. Sillä eihän se jos minä en osaa näyttää, saati käsitellä tunteitani, ole noiden toisten ihmisten syy. Ehei. Päinvastoin. Kuvastaa vain sitä kuinka huomaamattani osaan paeta omaa vastuuta tässäkin yhtälössä. Hetkittäin uskotellen itselleni että se on toisten ihmisten syy, jos itse voin huonosti. Mutta eihän se todellisuudessa niin ole. Kyse on omasta tontistani. Vastuusta siihen, että ottaa pieniin pikku kätösiinsä sen haravan tai näin talvella lumikolan ja alkaa pukata lunta pihaltaan. Ihan turhaan minä naapurille kiroan kohtaloani, jos seison nivusia myöten loskassa, tekemättä asialle yhtikäs mitään.

Yksi kulminaatiopiste tässä irtipäästämisessä omalla kohdallani on rajattomuus. Asia johon myös olen kasvanut jo pienestä alkaen. Tänään määritellessäni terveellä tavalla ensikertaa elämässäni omia rajoja, on minun vastuullani kantaa ne tunteet, joita toisten ihmisten reaktiot asioissa minussa herättää. Olen nimittäin usean vuosikymmenen ajan oppinut mukautumaan ja muovautumaan siten kuin minun halutaan kulloinkin esiintyvän. Kameleontti. Ötökkä vailla omaa identiteettiä. On vain kyky mukautua toisten ötököiden odotuksiin. Nyt seisonkin ensikertaa elämässäni kallionkielekkeellä, josta tulisi uskaltatua hyppäämään tyhjänpäälle. Lähinnä vertauskuva siitä, kun ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tulee tapahtumaan, kun oikeasti ensikertaa elämässään opettelee ajattelemaan ja tuntemaan asioita itsenäisesti. Silti, juuri nyt, sisimmässäni on vahva luottamaus siihen, että kaikki se tuska mitä tähän päivään päästäkseni olen läpikäynyt, on kohdattuna muovautunut sellaiseksi voimavaraksi ja luottamukseksi elämää kohtaan, että jahka saan vain kerättyä rohkeuteni ponnistaa tuosta kielekkeeltä alas, joku ottaa minut kantaakseen ja ennenpitkää saan levittää siipeni uljaana kuin kotka ja antaa vain tuulenvirtausten kuljettaa minua haluamaansa suuntaan. Minun vain nauttiessa vapaudesta jonka tuo kaikesta vanhasta irtipäästäminen kohdallani aikaansaa.

Kysymys kuuluu: Takertuako, vaiko päästää irti. Valinta on minun. Samoin vastuu siitä. Luovutan. Luotan. Päästän irti. Vapaus, täältä tullaan!


Uskosta elämään.

Tie. Totuus. Elämä.
Tie. Totuus. Elämä.

"Usko siirtää vuoria". Tuo lause on kovin konkreettisella tavalla syöpynyt alitajuntaani viimeisen kymmenen vuoden periodilla. Olen nimittäin tuona ajanjaksona saanut läpikäydä elämäni tuskaisimmat, mutta samalla myös vapauttavimmat taipaleeni, löytääkseni tien vapauteen.

Aikalailla päivälleen kymmenen vuotta sitten elin elämäni pimeintä aikaa, vaikka juuri valoisinta vuodenaikaa vietettiinkin. Erilaiset riippuvuudet ja niiden orjuudessa eläminen olivat nimittäin sysänneet minut niin sysimustaan pimeyteen, etten tuolta koskaan enää uskonut nousevani. Toisin kuitenkin kävi. Miksi?

Yksi suurimmista muutoksista tuolloin tapahtui ajatusmaailmassani. Kun ihminen herää päivystyksen tarkkailuosastolla, todetakseen juuri edellisenä yönä ajaneensa autolla niin lujaa kuin sillä pääsi, moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen päättääkseen päivänsä, on melkoinen ihme että hän ylipäänsä tuon rysäyksen jälkeen herää, saati ilman minkäänlaista näkyvää vauriota. "Juopon tuuria", totesi silloin eräs hoitohenkilökuntaan kuulunut ihminen. "Varjelus", totean minä tänään. Tuolloin en vielä ymmärtänyt tuosta yhtikäs mitään, vaan sen sijaan allekirjoitin tuon hoitsun lausahduksen 110 prosenttisesti. Mutta toisaalta juuri tuosta rysäyksestä sai alkunsa eräs vapauttavimmista matkoista mitä neljän vuosikymmenen aikana elämässäni olen saanut tallustella. Tuskainen, mutta vapauttava.

Aloin nimittäin tuosta hetkestä alkaen pohtia elämääni hieman eri tavalla. Silti vielä usea itsemurhayritys tuli kokea, ennen kuin isäni yrityksen sijasta onnistuessaan tuossa, sain konkreettisesti kokea miltä läheisestä tuntuu läpikäydä tuo karmaiseva kokemus, kaikkine kysymyksineen sekä itsesyytöksineen.

Tänään ymmärrän myös sen, että isäni poismeno oli se viimeinen niitti, jonka myötä tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei omien lapsieni tarvitse kokea sitä suunnatonta surua ja tuskaa, minkä itse isäni poismenon myötä jouduin läpikäymään. Kaikella tarkoituksensa, sanotaan ja voi poijaat että minä allekirjoitan myös tuon lauseen omien kokemuksieni kautta. Ilman näitä kaikkea, en olisi se ihminen joka tänään olen. Niin hassua kuin se on, olen kiitollinen kaikesta siitä kivusta jonka elämässäni olen läpikäynyt ja yhä käyn. Tuo kipu nimittäin riisuu minusta vain sitä suunnatonta väärää ylpeyttä, joka estää minua luottamasta toisiin ihmisiin ja elämään.

Muistan elävästi sen, kuinka raittiuteni alussa läpikävin elämäni suurimmat pelkotilat. Olinhan kaiken tuon sisälläni vellovan pelon tuupannut vuosia taka-alalle juurikin mitä erinäisimmin keinoin, mitä erilaisimpien riippuvuuksien avulla. Enää minulla ei ollut muuta keinoa kuin kohdata se ja ehkä kuvainnollisinta tuon pelon määrälle on se, että loputtoman monet kerrat löysin itseni lattialta polviltani, itkien pyytämässä apua. Rukoilin, uskomatta yhtikäs mihinkään. Luin raamattua, samalla järkeistäen sen olevan täysin järjetöntä. Luin, rukoilin, rukoilin ja luin silti. Ymmärtämättä yhtään mitä hittoa olin oikein tekemässä. Tänään ymmärrän. Opettelin uskomaan johonkin. Onneksi opettelin.

Tuosta uskomaan opettelusta kasvoin nimittäin elämääni yksi suurimmista voimavaroista, jonka varassa tänäänkin tiedän voivani elää elämää, luottaen siihen että kaikki on hyvin. Niin hassulta, tai lapselliselta kuin tämä kaikki saattaakin tuntua, niin juuri tämä usko johonkin on asia johon en koskaan uskonut oppivani, mutta jonka myötä olen saanut kasvaa vapaaksi kaikista niistä orjuuttavista kieroumista, joita elämäni on ollut pullollaan.

Aikaisemmin minä pelkäsin "uskovaisia". Ajattelin nimittäin niin että he tartuttaisivat minuun tuon saman hihhuliuden, jollaisina heidät tuolloin, armottomien ennakkoluulojeni alla eläessäni koin. Vähänpä tiesin elämästä tuolloin, saati ihmisistä tai itsestäni.

Pitkä matka on tullut kuljettua noista päivistä, mutta jokainen askel on opettanut minulle jotakin. Tänään olen ainakin huomattavan paljon vähemmän ennakkoluuloinen, saati tuomitseva. Vaikkakaan minusta ei tullutkaan "hihhulia" jollaiseksi uskomaan oppiminen mielestäni tuolloin ihmisen tekisi. Pelkäsin myös uskoa sen vuoksi, että ajattelin sen automaattisesti merkitsevän sitä ettei enää sen jälkeen muuta tekisi kuin julistaisi Jumalan sanaa turuilla ja toreilla, saaden vain ihmisiltä paheksuvia katseita.

Ehkä moni minuakin tänään katselee paheksuvasti, vaikken juurikaan julista yhtikäs mitään. Pyrin sen sijaan elämään todeksi sitä rakkautta, minkä usko elämääni on tuonut. Vaikkein varsinaisesti hurahtanutkaan mihinkään. Ajattelin nimittäin niin, että ihminen parahtaen hurahtaa uskoon tai sitten ei ensikään ole uskossa.

Minä elän tänään uskossa. Olen elänyt jo useiden vuosien ajan, mutta hurahtamisen sijasta olen päivä päivältä enenemässä määrin kasvamassa siihen kiinni. Parasta tässä kasvussa on kohdallani se, että tuntiessani itseäni, tiedän että jos johonkin olisin hurahtanut, olisi se kohdallani kuihtunut yhtä nopeasti kuin kukoistikin, mutta hitaasti kasvaessa, muutoksista tulee kohdallani pysyviä.

No mitä tämä kaikki on elämääni sitten suonut? Elämän. Kaiken, enemmänkin. Ymmärryksen sekä kyvyn hyväksyä elämää, itseäni ja ihmisiä. Rakkauden, jollaista en edes tiennyt olevan. Vapauden kaikesta siitä suunnattomasta pelosta jonka alla vuosikymmeniä kipuilin. No mitä tämä kaikki on minulta "vaatinut"? Luopumista. Vain ja ainoastaan periksi antamista siitä, etten yksinäni selviä. Tuon luopumisen myötä myös yksinäisyys on poistunut elämästäni kokonaan. Olenhan nimittäin saanut opetella suvaitsevaisuutta, minkä myötä en enää koe tarvetta määritellä ihmisiä, vaan voin avoimin mielin aina tutustua uusiin ihmisiin ja sen myötä saada kokea taas yhä enemmän yhteenkuuluvuutta.

"Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." on lausahdus, jonka myös tänään allekirjoitan. Olen nimittäin saanut elämässä kaiken, mitä ikinä osasin unelmoida. Kaikki sisältää myös sen omasta itsekkäästä mielestäni ei niin mukavan, mutta juuri sen mitä milloinkin olen eniten tarvinnut vapautumiseeni oman mieleni vankilasta.

Jos joku tänään kysyy minulta mitä raittius kohdallani on, vastaan ykskantaan että vapautta. Sitä se nimittäin kaikkineen on. Vapautta olla. Vapautta elää. Vapautta uskoa. Vapautta rakastaa. Vapautta olla rakastettu.


Kokemukseni päihdetyöstä vol. 2

"Tie, totuus ja elämä." Ovi aitoon rakkauteen.
"Tie, totuus ja elämä." Ovi aitoon rakkauteen.

Maltathan lukea kirjoitukseni loppuun, vaikka jo tuo ylläoleva kuvateksti saattaa antaa vaikutelman siitä että kyse on jostakin jeesustelusta. Usko pois, en koe enää tänään mitään tarvetta jeesustella, saati muutoinkaan asettua toisen ihmisen yläpuolelle. Päinvastoin, pyrin tänäänkin kohtaamana jokaisen ihmisen tasavertaisena. Huolimatta hänen taustastaan, yhteiskunnallisesta asemastaan, saati muusta. Olemme ihmisiä kaikki. Kaikkine vikoinemme. Arvokkaita. Ainutlaatuisia.

Mutta itse asiaan. Päihdetyö. Viimeksi tälle aamua, sain mahdollisuuden keskustella todella rakentavasti kyseisestä asiasta. Lämmin kiitos. Tunnet kyllä piston sydämessäsi, josta tässä puhun.

Olen nyt tässä taas kerran tilanteessa, jossa päivätyöni on juurikin tuota mainitsemaani päihdetyötä. Kohtaan ihmisiä, jotka tavalla tahi toisella ovat heikoimmillaan. Jokaisella heistä on oma ainutlaatuinen tarinansa. Oma pohjansa, jota alemmas he eivät suurin surminkaan halua enää vajota. Tiedän itse kokemuksesta sen, että tuo tila on avain parempaan huomiseen, kun kyse on niinkin tappavasta taudista kuin alkoholismi. Ilman tuota tilaa nimittäin saa tehdä hartiavoimin työtä, silti juurikaan saamatta aikaiseksi mitään. Päihdeongelma kun on siinä viheliäinen sairaus, että se itsessään aiheuttaa siitä kärsivälle ihmiselle tilan, jossa hän tahtomattaan kieltää koko sairauden olemassaolon. Minä jos kuka tiedän tämän. Mennessäni lähes vastentahtoisesti päihdekuntoutukseen, oli takanani liki 10v helvetti, jossa viimeisimmän kuluneen 6v aikana olin yrittänyt omakätisesti päättää kurjimukseni kaikkiaan 13 kertaa. Silti elin niin vahvassa kieltämisen tilassa, että kirkkain silmin yritin väittää, ettei päihteet ole minulle ongelma. Ongelma oli tuossa hetkessä kaikessa muussa.

Tänään tiedän, etten olisi enää elossa, ellei minua olisi tuolloin laitettu selkä seinää vasten. Toisaalta jos en tuossa hetkessä, kuten monesti muulloinkin matkani varrella, olisi saanut osakseni aitoa välittämistä, ei voimavarani olisi riittäneet taistella niitä taisteluita, joita kohdallani päihteistä luopuminen vaati. Sen vuoksi ja siitä syystä, pyrin tänään niin työssäni kuin vapaalla ollessani tasapainoilemaan sen asian kanssa, että toisaalta osaisin asettaa oikealla tavalla rajat, silti turvallista rakkautta unohtamatta. Opettelua se on yhä tänäänkin ja varsinkin ihmisenä joka on elänyt elämäänsä huutaen rakkautta, silti sitä saamatta, rakkaus on asia joka painaa tänään enemmän kuin rajat. Luojan kiitos, minun ei tarvitse taivaltaa tätä matkaani yksin. Siitä syystä on ihmisiä, jotka siinä hetkessä kun itse olen menossa väärällä tavalla puhtaasti rakkaudella, pysäyttää minut, osoittaen tilanteen vaativan tarkkojen rajojen asettamista.

Jos jotakin omassa elämässäni, omalla toiminnallani toivoisin saavuttavani, on se se, että jossain vaiheessa tulevaisuutta, maassamme vallitsisi toipumiskeskeinen päihdetyön kulttuuri, joka ennen muuta olisi yhtenäinen. Mikään muu tilanne kun ei aiheuta niin paljon pahaa, kuin se jos signaalit on kovasti ristiriitaisia.

Toivoisin todella, että maassamme alettaisiin panostaa, nykyisen lyhytnäköisen hoitotyön sijasta pitkäjännitteiseen, kuntouttavaan päihdetyöhön. Kun kerran jos jonkinmoisia toimikuntia perustetaan, jos jonkinmoisia asioita tutkimaan ja laatimaan, miksi ei sitten voitaisi koota moniammatillinen ryhmittymä, joka laatisi tietyt kriteerit täyttävän päihdehoitosuunnitelman, jota sitten portaittain alettaisiin ajaa sisälle aina kunnallisen terveydenhuollon, kuin laajemmassakin mittakaavassa valtakunnalliseksi.

Se jos ensi alkuun tästä aiheutuisikin jopa suurehkoja kulueriä, olisi se kovin jo vähälläkin kokemuspohjalla ennustettavissa että pidemmällä aikavälillä säästöt muodostuisivat kokolailla mittaviksi. Puhumattakaan niistä inhimillisistä kärsimyksistä joita nämä kyseiset sairaudet tänäkin päivänä ympäri Suomea aiheuttavat.

Lopuksi kerron esimerkin omasta elämästämme. Kun lähdin hapuillen ja liki vastentahtoisesti rakentamaan raitista elämää itselle ja perheelleni, elin tilanteessa jossa parisuhteeni veteli viimeisiään. Lapset oltiin ottamassa huostaan. Kuten todettua, kuormitin harvasen päivä ensihoitoa, päivystystä, tarkkailuosastoa kuin psykiatrisiakin terveyspalveluita. Näiden lisäksi minulla ei ollut ammatillista koulutusta. Velkataakka hipoi 100 000€ ja näiden yhtälönä kuormitin suoraan tai välillisesti liki 50 lähellä elävää ihmistä.

Kun meidän perheemme hyvinvointiin satsattiin vuoden ajan rahallisia panostuksia, kaikki muuttui. Tänään elämme tasapainoista uusioperheen arkea, jossa lapset käyvät koulua. Vanhempien tehdessä työtä. Asumme omassa kodissa. Käytämme terveyspalveluita vain muutamia kertoja vuodessa, silloinkin vain flunssasta tai muusta tavallisesta vaivasta johtuen. Lisäksi tuo aikaisemmin mainitsemani 50 lähellä elävän ihmisen elämä on siltä osin mitä perheemme pahoinvointi heille tuolloin aiheutti, tasapainottunut kummasti. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea hyvää perheemme on omien kokemuksiensa kautta saanut osaltaan auttaa vielä näiden ongelmien alla eläviä ihmisiä.

Tuossa vain siis yksi esimerkki siitä, mitä kunnollinen, pitkäjänteinen päihdetyö parhaimmillaan mahdollistaa. Puhumattakaan siitä, mitä mahdollisuuksia valtakunnallinen, yhtenäinen, kuntouttava hoito voisi koko maassamme saada aikaiseksi.

Toivoisinkin että näitä asioita joskus pysähdyttäisiin pohtimana oikein ajan kanssa ja kunnolla. Nyt kun valitettavasti vallalla näyttää näin sivusta katsottuna siltä, että kaikkialla vallitsee se itsekeskeinen elämänmalli. Malli jossa tärkeintä on itsekkäästi varmistaa oma toimeentulonsa, muiden ihmisten kärsimyksistä välittämättä. Tottakai kaiken lähtökohta itsellänikin on oma ja perheeni hyvinvointi. Mutta tällä hetkellä sen ollessa omissa uomissaan, pyrin omalta osaltani parhaani mukaan jakamaan sitä hyvää mitä itse sekä perheeni elämältä on saanut.

Annetaanko hyvän kiertää? Toivottavasti.


Olisiko aika löytää kiitollisuutta elämään.

Joskus oman osuuden tekeminen asioissa on helpompaa kuin tiedostaa se.
Joskus oman osuuden tekeminen asioissa on helpompaa kuin tiedostaa se.

Olen vaihteeksi uinut hieman tavallista syvimmissä vesissä tunteineni. Taas kerran tullen todenneeksi sen, että kaikki hyvä saa alkunsa hyväksymisestä, asioissa joille en tässä hetkessä voi mitään.

Kun kykenen edes suurinpiirtein hyväksymään vallitsevat olosuhteet, aivan kuten myös itseni tässä hetkessä, saan huomata heti oloni kohentuvan kummasti.

Jännä sinällään tässä matkani varrella on ollut huomata kerta toisensa jälkeen se, kuinka oma asenne sekä oma sisäinen tasapaino auttavat suhtautumaan elämään siten, että vaikka vaikeuksia olisikin näköpiirissä, niiden kohtaaminen tulee mahdolliseksi.

Luojan kiitos, minun ei tänään tarvitse kohdata elämää yksin. Joskus aikanaan kun elin siinä harhassa että elämästä tulee selvitä yksin apua pyytämättä, ymmärrän hyvin miksi niin totaalisesti väsyin kaikkeen. Yhä vieläkin hetkittäin sorrun liialliseen yksin yrittämiseen, mutta toisaalta nyttemmin tiedostaen jo sen, että olon käydessä hiemankaan tukalaksi osaan avata suuni, pyytäen apua.

Vertaistuki on ollut minulle avain vapauteen erilaisista riippuvuuksista. Toisaalta tuo tuki on auttanut minua paljon kokonaisvaltaisemmin elämässäni. Toivoisinkin osaltani voivani madaltaa sitä kynnystä jota ihmisillä asiaa kohtaan on, sillä tuota vertaistukea voitaisiin tarjota nykyistä huomattavasti laajemmallakin kentällä.

Minulla esimerkiksi kun nyt on ollut selvittelyn alla nämä taloudellisten ongelmien ratkomiset, olisi ollut kertakaikkisen mukava ottaa yhteyttä johonkuhun joka on samankaltaisten asioiden kanssa painiskellut ja niistä selvinnyt eteenpäin. Törmäsin nimittäin tälle viikkoa siihen tosiasiaan, että tuolla virastopuolella, niin päteviä kun ihmiset varmasti työssään ovatkin, tietojen saaminen tietyissä käytännöissä tuntuu hetkittäin kertakaikkisen vaikealta. No onneksi en enää ole periksiantavaista sorttia.

Toisaalta huomaan silti hetkittäin turhautumista, kun tuo yksinyrittelijäisyys alkaa vallata alaa, sillä se saa minussa aikaan myös sen, että ennen kuin saan asioita varmistetuksi, olen jo valmiiksi heittämässä toivottomuudessani hanskojani tiskiin. Onneksi asioilla silti on taipumus järjestyä, niin tässäkin tapauksessa vahvasti uskon.

Siis jos sinulla on kokemusta ihan mistä tahansa vaikeuden voittamisessa elämässäsi, älä epäröi jakaa sitä toisten kanssa, saatat nimittäin yllättyä siitä kuinka suureksi avuksi saatat jollekulle olla.

Tässä hetkessä, juuri nyt koen kiitollisuutta äärettömän monesta asiasta. Ne asiat, jotka minua huolettavat, ovat kuitenkin sellaisia, jotka järjestyvät ajallaan. Oman aikataulunsa mukaisesti. Luottamus kantaa pitkälle.


Vapaus valita.  2

Koen tässä hetkessä vahvasti sen, että minulle on suotu elämässä kovan koulun kautta ymmärrys siitä että minulla jok'ikinen päivä on vapaus valita se millaisella asenteella lähden kyseessä olevaa päivää kohtaamaan.

Olen tunnevammainen. Ollut aina ja todennäköisesti jollain tasolla aina olen. Mutta jos ihminen ei eläisikään sen mukaan, miltä milloinkin tuntuu, vaan alkaisi tietoisesti harjoittaa itseään aistimaan erilaisia asioita kokemusten kautta.

Mielenkiitoiseksi, joskin hieman haasteelliseksi asian tekee todennäköisesti se, että me ihmiset, tai ainakin minä henkilökohtaisesti olen aina peilannut elämääni sen pohjalta miltä minusta milloinkin tuntuu.

Tämä ajatus lähti tälle aamua siitä, kun oikeasti istuin vain aloillani, pyrkien sivuuttamaan päällimmäisenä tunteena olleen väsymyksen, kuin katsoakseni sen minkälaisen kokemuksen itselleni saisin tällä tuotetuksi. Olin positiivisesti yllättynyt. Koin rauhaa. Armollisuutta. Jopa rakkautta itseäni kohtaan.

Kun pää hiljenee kaikista vaatimuksista, päällimäisinä näistä nousevista tunteista ja hetken tuossa tyhjässä hiljaisuuden tilassa viipyessä huomaa kuin vaivihkaa alkavansa aistia asioita aivan erilaisella tavalla. Saattaa olla että saa kosketuksen siihen syvimmällä sisimmässään olevaan perustarpeeseen. Tarpeeseen joka meillä jokaisella on jo syntyessämme, mutta jonka hukkaamme monesti jo aivan liian varhaisessa vaiheessa, luulotellessamme sen olevan toissijainen asia tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme.

Minä koen saaneeni elämässäni ainutlaatuisen mahdollisuuden todella vaiken tien kautta löytää tarpeen tarkastella sisintäni ja tuon taipaleen takaa olen ainakin omakohtaisesti saanut kokea sen, että löytäessäni tuon syvällä sisimmässäni olevan, lähes alkukantaisen rakastetuksi tulemisen huutavan kaipuun, alan kuin vaiston varaisesti etsiä tuolle täyttymystä. Pitkä matka tuli minunkin kulkea, ymmärtääkseni sen, ettei tuota tarvetta koskaan tyyydytä tämän maailman tarjoamat lähteet. Tarvitaan jotain suurempaa. Tuolla matkallani olen saanut kokea uskomattomia kohtaamisia, joista jokainen on ainutlaatuisella tavalla kuin opastanut minua yhä syvemmälle itseeni. Mitä syvemmälle kaivauduin, sitä lähemmäs tuota aidon rakkauden lähdettä pääsin. Tänään koen saavani jo hetkittäin vierailla tuolla lähteellä, kuin hetkellisesti sammuttamassa janoani. Kunnes taas tämän maailman melskeet kuin väkipakolla repien riuhtovat minut kauemmas tuolta hyvää tekevältä rauhan tyyssijalta.

Onneksi voin joka hetki lohduttautua sillä ajatuksella, että aina kun löydän armollisuuden itseäni kohtaan, saan samantien palata tuonne lähteelle virvoittautumaan ja toisaalta ymmärrän myös sen, että ehkä tässä ajassa eläessäni tuolle lähteelle ei olekaan tarkoitus jäädä, vaan on kärsivällisesti jaksettava odottaa, kun tuon aika joskus tulee.

Lopuksi haluan hieman keventää tätä kirjoitustani, kun taas kerran tämä nousee syvältä sisimmästäni. Jos olet jaksanut lukea tähän asti, todennäköisesti toteat ykskantaan samoin, kuin rakas vaimoni toteaa lukiessaan tätä. "En kyllä valitettavasti ymmärtänyt yhtään mitään" Mutta ehkä sen ymmärtämisen aika onkin kohdallasi myöhemmin. Tärkeintä tässä hetkessä lienee vain se, että minä teen tässä omaa vaatimatonta osuuttani, jakaen sitä mitä itse ilmaiseksi olen saanut. Se mitä kukanenkin tästä itselleen irroittaa, ei ole minun käsissäni, aivan kuten esimerkiksi elämäni ei ole koskaan ollut, vaikka kuinka uhmakkaasti sitä loputtoman monet kerrat vannoin hallitsevani.

En hallitse elämääni. Valehtelematta en haluaisikaan hallita. Minulle tässä hetkessä riittää vain se, että saan palvella, parhaan kykyni mukaan. Sitä tässäkin hetkessä tällä kirjoituksella koen tekeväni.

Ymmärtäkään olla ymmärtämättä. Kokekaa se.


Elämän haastellisuus.

Joskus polku jota tässä hetkessä kuljen, näyttää varsin kauniilta, sisältäen myös omat haasteensa.
Joskus polku jota tässä hetkessä kuljen, näyttää varsin kauniilta, sisältäen myös omat haasteensa.

Olen tässä taas tapojeni mukaan pohtinut elämääni. Entiseen peilattuna, elämä on kaikinpuolin auvoista, ja tavallisen rauhallista. Silti huomaan satunnaisesti itse, omilla valinnoillani kuin tahallaan tekeväni elämästäni haastellisempaa kuin se todellisuudessa on. Miksi näin?

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että olen kasvanut niin pitkään ajatuksessa että elämän tulee olla jatkuvaa taistelua, että tuosta ajatuksesta irtaantuminen ei tapahdu hetkessä. Yrittäessäni hellittää asioissa, antaen niiden vain rauhalliseen tahtiinsa soljua eteenpäin sen kummemmin taistelematta, minut ensin valtaa suunnaton vapauden tunne siitä ettei minun tarvitsekaan taistella. Kunnes jo kohta huomaan eräänlaisen addiktin sisälläni heräävän, vaatimaan lisää tuolta hyvältä ololta, ampuen sen sellaiseen ääripäähän, jossa kohtaan oman laiskuuteni. Tuolla laiskuuden äärilaidassa, jo kahvin keittäminen tuntuu ylitsepääsemättömältä suoritteelta. Kun toisessa ääripäässä tiedostan kykeneväni tekemään äärimmäisen paljon asioita ilman sen kummempia miettimättä. Tämä ylisuorittaja uuvuttaa minut hyvin nopeasti, eikä sen vuoksi ole yhtään sen tavoiteltavampi olotila kuin tuo yltiö laiskakaan ihminen on.

Kultainen keskitie näiden kahden ääripään välissä on kuin tila, johon astuessani toisaalta luovutan pois kaikki vaatimukseni, löytäen armollisen rakkauden itseäni kohtaan ja sen myötä myös nöyryyden ymmärtää oman osuuteni olevan vain häviävän pieni tässä jumalattoman suuressa kokonaisuudessa. Silti samalla osaten arvostaa sitä, juuri sen ansaitsemalla tavalla. Tässä tilassa tehdessäni asioista tulee helppoja kohdata ilman minkäänlaista suorittamista. Samalla kun pääkoppani hiljenee, kaikesta tekemisestä, olipa sitten kyse päihdeongelmaisten auttamisesta, tai wc:n pesusta kotona tekemisestä tulee yhtälailla mielekästä.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksi sitten en aina kykene tekemään asioita tuolta levollisuudesta käsin? Kyse lienee kohdallani siitä, etten kykene vielä luottamaan elämään tarpeeksi, osatakseni jättää pois kaiken sen ylimääräisen häärimisen mitä tapojeni mukaan olen läpi elämäni, tehnyt, vaan sitkeästi alan aina kuin pakonomaisesti järjestellä elämäni palasia mielestäni niille kuuluville paikoilleen. Päätyen vain aina toteamaan saman, olen totaalisen väsynyt.

Tänään, tässä hetkessä en ole väsynyt, mutta tällekkin aamua tiedostin tuon saamattoman persoonani nostavan päätään. Siinä samassa päätin etten anna tämän puolen pilata päivääni, vaan tietoisesti aloin tehdä asioita, ajatellen että ennenpitkää tekeminen muuttuu taas mielekkääksi ja niin lopulta kävikin.

Minä ja minun ajatukseni. Kun pääsen siihen tilaan elämässäni, etten aina ja joka tilanteessa reagoituisi jokaiselle ajatukselleni mitä pääni tuottaa, on elämä varsin hyvältä maistuva seikkailu. Sitä odotellessa, alla linkki juttuun, joka karulla mutta rakkaudellisella tavalla osoittanee sen, mitä kaikkea elämä saattaa matkallaan meille tarjoilla, osoittaakseen meille vain sen tärkeimmän asian. Rakkauden.

Aamusydämellä - Irti riippuvuuksista

P.s Kyseinen ohjelma tulee ulos tulevana sunnuntaina klo. 9.05 ja on sen jälkeen katsottavissa Yle Areenassa. Sikäli kun siis kiinnostaa. :)


Armollisuus itselleen.  2

Stairway to heaven.
Stairway to heaven.

Olen lähes koko elämäni käsittämättömällä tavalla kuin rankaissut itseäni mitä moninaisimmin keinoin. Tänään ymmärrän tämän kaiken kumpuavan siitä äärettömästä riittämättömyyden tunteesta, jota läpi matkani olen repussani riesana raahannut. Luojan kiitos tänään tuo taakka on jo huomattavan paljon keventynyt, kiitos intensiivisen tutkimusmatkan itseeni.

Yhä edelleen elämä tarjoilee minulle ärsykkeitä, eli tilanteita, jotka aktivoivat tuon joskus jopa lamaannuttavan voimakkaana nousseen tunteen, mutta enää se ei minua lamauta, saati muutoinkaan saa totaalisesti tolaltani, vaan sen sijaan kykene katselemaan tuota tunnetta jo hieman itseni ulkopuolelta, enkä enää imeydy kiinni sen syövereihin.

Millä tavoin sitten olen päässyt ja pääsemässä sinuiksi tuon asian kanssa? Rakkauden. Yksinkertainen sana, joka sinällään sisältää äärettömän määrän erilaisia liitännäisiä, ennakkoasenteita ja meistä ihmisistä itsestämme riippuen tulkintoja joiden pyörityksessä minäkin melkein kokonaan itseni hukkasin. Ymmärtääkseni tänään sen, että ilman tuota itsensä totaalista hukkaamista, tuskin olisin tästä asiasta koskaan tullut tietoiseksi, niin käsittämättömän määrän ennakkoluuloja ja -asenteita matkallani olin itseeni tuon sanan suhteen iskoistanut.

Ainoa tie vapauteen kohdallani on ollut käsittämätön kipu. Tuon kivun kohtaamisen kautta olen tullut ymmärtämään sen, etten yksinäni kykene kohtaamaan elämää kaikkine sen raadollisuuksineen. Minä kun kasvoin lapsuuteni ja varsinkin nuoruuteni siinä ajatuksessa että toisiin ihmisiin, saati mihinkään henkiolentoihin ole koskaan luottaminen ja ihmiset aina pettäisivät minut teinpä mitä tahansa. Mitä taas näihin mainitsemiini henkimaailman olentoihin tulee, ajattelin aikaisemmini ylimielisesti tuon kaiken olevan vain heikkohermoisten haihattelua siihen suuntaan, ettei omasta elämästään tarvitsisi koskaan kantaa vastuuta. Voi pojat, vähänpä mistään tiesin.

Vähän tiedän tänäänkin, mutta tuo edellä mainitsemani ääretön kipu repi minut niin kappaleiksi, etten enää yksinäni olisi kyennyt jatkamaan ja sen vuoksi ainut vaihtoehto oli pyytää apua. Loppupeleissä avun antajasta ei ollut mitään väliä, kunhan joku tahi jokin minua tuskassani auttaisi. Kylläpä muuten auttoikin.

Ei kylläkään tavalla jota minä toivoin. Rukoilin armahdusta pahimmillani polvillani itkien. Silti täynnä väärää ylepyttä, erinäisiä ehtoja tuolle avulle asettaen. Yksi suurimmista oli se, että tuon avun oli tultava nyt heti, tai sitten ei ollenkaan. Minä ja minun kaikkivoipaisuus. :)

Luojalle kiitos apua tuli, muttei todellakaan tavalla jota itse halusin. Sen sijasta että olisin salaman iskusta ollut autettu, tuohon auttamiseen oli myös minun itseni osallistuttava. Lukemattoman monet kerrat oli otettava askeleita suuntaan, joka pelotti enemmän kuin mikään aikaisemmin ja lisäksi vielä nöyrryttävä toteamaan se, että juuri ne ihmiset, joita eniten kammoksuin, olivat niitä joilla olikin minulle eniten apua tarjottavana. Tänään ymmärrän tarvinneeni kaiken tuon. Yhä tänäänkin tarviten. Minun ei nimittäin ole vara tuudittautua hyvään olooni, alkaen valikoida ketä milloinkin olen halukas kohtaamaan. Sen sijasta, mikäli haluan tätä vapaata elämääni yhä päivän kerrallaan elellä, on minun valmistauduttava siihen, etten minä todellakaan valikoi itse ketä elämänpolulleni tässä hetkessä harhautuu. Joku muu tekee valinnan puolestani ja aina kun asenteeni on se, etten ole näistä kohtaamisista itselleni mitään vailla, sitä enemmän näytän itselleni eväitä elämääni saavan.

No mitä tänään minulle on armollisuus itseään kohtaan? Se on sitä, että jo se, että elän hengitellen läpi tämän päivän, riittää todentamaan sen tosiseikan että olemassaoloni on tärkeää ja että olen arvokas ihmisenä tällaisenaan. Kaikki muu, mitä tahansa minkäkin päivän aikana saankaan aikaiseksi, on ekstraa. Ja muuten se mitä tänäänkin olen tehnyt, on paljon, vaikka millä mittapuulla mitattuna, mutta parasta kaikessa kuitenkin on se, että saisinpa aikaiseksi mitä tahansa, ei se koskaan tule olemaan sulka minun hattuuni, vaan pelkästään osoitus siitä, että kaiken taustalla vaikuttava Rakkaus on saanut taas yhden päivän matkan ajan tilaa vaikuta elämässäni hyvää tehden.

Nöyryys suhteessa elämään, auttaa pitämään jalkani tiiviisti maan kamaralla, vaikka oma, valheellinen egoni kuinka yrittäisi leijuttaa päätäni pilvissä. On nimittäin karu totuus, että sikäli kun harhaudun tuonne yläilmoihin liiaksi leijumaan, voin olla varma että minut ennemmin tahi myöhemmin rajusti, mutta rakkaudella ohjataan takaisin tavallisten kuolevaisten keskuuteen.

Vaikka tiedostan olevani vain pieni hiukkanen tässä suunnattoman suuressa kokonaisuudessa, ei se vie pohjaa pois siltä tietoisuudelta jota sydämessäni tänään silti kannan. Olen arvokas, juuri tällaisenaan. Olen aivan yhtä tärkeä, kuin sinäkin. Ja kaikki me yhdessä olemme enemmän, kuin yksikään meistä yksinään koskaan tulisi olemaan. Senpä vuoksi tänäänkin olen halukas ojentamaan käteni jokaiselle joka siihen on halukas tarttumaan. Joku hetkeksi, toinen hieman pidemmäksikin aikaa, mutta silti jokainen joka rinnallani matkaa taivaltaa, tulee ennenpitkää tietoiseksi omasta tärkeydestään suhteessa minuun ja ympäröivään todellisuuteen.

Elämä on ihmellinen asia. Miksipä emme yhdessä ottaisi siitä kaikkea irti.


Patikointia ilman panikointia

Tarkoitukseni oli tänään lähteä hieman kokeilemaan sitä, kuinka onnettomassa kunnossa fyysisesti olen. Lähtötilanteessa lähinnä huumorilla mietitty Luostotunturin valloitusoperaatio.

Lähtiessäni tarpomaan opastettua polkua, mietin jo lähtiessäni sitä, kuinka ihmeellisellä tavalla raittius on tuonut elämääni lukemattoman määrän asioita, joita paitsi päihdehelvetissä suunnattomine pelkoineni olin jäänyt. Liikunta oli yksi näistä asioista. Elin nimittäin reilusti yli vuosikymmenen ajan elämää, jossa ulkona liikkuminen yleensäkin, saati jalan, oli automaattisesti paniikkitilan tuova asia. Voinette siis vain arvailla millaisin miettein tätä patikointiani aloittelin.

Kävellessäni metsän keskellä kiemurtelevaa polkua, ihmetellen taas kerran luonnon käsittämätöntä kauneutta ja rauhaa, mieleeni väkisin hiipi ajatus siitä, kuinka kiva olisi käydä kävelyllä tuolla tunturin laella. Muistelin tuossa astellessani aikaa, jolloin mahdoin olla jotakuinkin vähän toisella kymmenellä kun perheemme kanssa matkustelimme asuntovaunulla ja eräällä reissulla pysähdyimme Saanatunturin juurelle. Tuolloin naperona tuonne tunturin laelle kipuaminen oli lastenleikkiä, mutta tässä hetkessä on todettava se, että vaikkakin koen olevani monin paikoin vielä mies parhaassa iässä, on tuo päihdehelvetti auttamatta jättänyt jälkensä minuun. Silti tuo kaunis tunturin laki silmissäni astelin eteenpäin.

Toisaalta niin hassua kuin se jostakusta saattaa vaikuttaa, niin minulle tämänkaltainen itsensä haastaminen asioissa on jokapäiväistä elämää. Vaikkakin monen mielestä tällainen tunturille kipuaminen ei vielä vastaakaan mitään Mount Everestin valloitusta, niin minulle se oli sitä suurimmassa määrin, niin pitkään omien ajatusteni ja sieltä kumpuavien pelkotilojen vankina olen ollut.

Polku kiemurteli syvemmälle metsään ja vaikka matkaa ei ollut vielä kulunut kuin vajaan pari kilometriä, niin silti jo tuo tarpominen alkoi tuntua jaloissa kummasti.

Maisemien muuttuessa karummaksi, aloin pohtia itseäni entistä syvällisemmin. MIetin sitä, miksi elämäni on täytynyt kulkea näinkin vaikeata reittiä tähän päivään. Eipä silti, olen paljosta noista tapahtumista tänään kiitollinen, mutta joskus sitä silti eksyy uneksimaan siitä että elämä olisi joskus voinut olla helpompaakin. No lopussa kiitos seisoo, sanotaan.

Jossain kohtaa polulla oli hieman tasaisempia pätkiä, joissa huomasin hönkväni jo varsin raskaasti. Silti ihmettelin itseäni siinä, ettei aikaisemmasta mielikuvitukseni väärinkäyttämisestä tällaisissa tilanteissa ollut tietoakaan. Hyvä niin.

Välillä pysähtelin vain ihailemaan luontoa, siitä innokkaasti kuvia räpsien, aivan kuten pieni lapsi joka haluaisi ikuistaa jokaisen hetken elämästään. Toisaalta juuri tällaisissa tilanteissa koen olevani kuin pieni lapsi. Tämä kaikki vapaus kun on minulle sinällään aivan uutta ja ihmeellistä.

Käveltyäni parisen kilometriä, opasteet yhtäkkiä loppuivat ja hetken käveltyäni minut alkoi vallata turhautuminen. Enkö nyt edes osannut merkittyä polkua seurata vai olinko kenties vain ymmärtänyt jossain kohtaa opasteita väärin. Silti sinnillä jatkoin tarpomista, sillä kuitenkin polku näytti jatkuvan eteenpäin.

Päätyessäni eräälle mökkialueelle, totesin etten enää ollut oikealla reitillä, sikäli kun määränpääni oli tuo Luostotunturin huippu. Käveltyäni vähän matkaa, päädyin johonkin ihmeelliseen paikkaan, jossa oli suuri määrä penkkejä, sekä isoja esiintymislavoja. Ilmeisesti vasta täällä oli pidetty jokin konsertti.

Hetken tuumittuani ajattelin kiivetä jonkin matkaa rinnettä ylös, sellaisesta kohtaa joka ensisilmäyksellä näytti varsin helppokulkuiselta. Samalla tietysti kuvia tasaisesti näpsien. :)

Lopulta rinne alkoi olla jo sen verran vaikeakulkuista, että päätin itsesuojeluvaistoni herätessä istahtaa hetken ja räpsiä kuvia ympärillä avautuvasta maisemasta.

Seuraavaksi aloin tallustella takaisin samaa polkua, jota olin tullutkin, aikomuksena palata takaisin majapaikalleni. No toisin kuitenkin kävi. Huomasin nimittäin puolimatkassa eriävän polun, jonka päästä löysin portaat, joiden alkupäässä oli pari kylttiä joissa luki: "Portaat tunturille yht. 567kpl." "Näköalatasanne. Matka kestää n. 1-1,5h"

Olin jo kokolailla väsy tarpomisesta, mutta silti luontoni ei antanut periksi olla lähtemättä kapuamaan noita portaita ylös. Ajattelin nimittäin niin, että alastuleminenhan on kuitenkin kohtuullisen helppoa, joten miksipä en voisi kiivetä noita portaita sen verran kuin hyvältä tuntuisi.

No hyvältä tuntui ehkä ensimmäiset 100 porrasta, mutta siltikään ei luontoni antanut luovuttaa, vaan jatkoin sinnillä kiipeämistä. No päästessäni portaiden yläpäähän, matkaa tunturin huipulle oli vielä jonkin verran, mutta sen jo nyt näkyessä lähellä, päätin rauhallisesti kiivetä aivan ylös asti. Onneksi kiipesin.

Turhaan ei nimittäin kehuttu portaiden alapäässä olevassa taulussa näköalatasanteelta avautuvia maisemia. Istuskelin haltioituneena katsellen ympärilläni avautuvia maisemia. Ymmärtäen samassa sen, että nämä tunteet ovat minussa itsessäni, sinällään ei ympäristöllä läheskään aina ole vaikutusta siihen, mitä tunnen tai tietysti on, mutta tuolla istuessani koin, että vaikka tuossa hetkessä istuisin maailman katolla, ei minusta voisi enää yhtään paremmalta tuntua.

Hieman ilkeyttäkin tuli tuolla tehdyksi, sillä halusin ottaa mukaani kuvan muistoksi, jonka myös tulevaisuudessa haluan vaimoni näkevän myös ihan paikanpäällä. Nyt kun en hänen kanssaan tätä kokemusta ollut jakamassa. Ilman vaimoani kun en olisi tässä. (Pahoittelut vandalismista)

Takaisin taivaltaminen sujui kuin sujuikin huomattavan paljon helpommin. Johtuen suurimmaksi osaksi siitä, että asetettu tavoite tuli saavutettua.

Samalla myös totesin oivaltaneeni yhden asian lisää itsestäni. Aina elämässä, asettaessani itselleni jotakin päämääriä, tai tavoitteita, minun tulisi keskittyä elämään ja aistimaan elämää, matkatessani kohti tuota tavoitettani, eikä vain pakonomaisesti yrittää saavuttaa aina jotakin suurempaa. Elämä sinällään kun on täynnänsä mitä erilaisempia asioita joista iloita.

No lopulta pääsin takaisin majapaikkaani ja respasta tiedustelin hieman noita etäisyyksiä joita olin liikuskellut. Ei sinällään että sillä enää olisi juurikaan väliä, koska reissu oli kaikkineen uskomaton, mutta kuitenkin, voinen taputtaa itseäni olalle. Ehkä minun kuntoni ei olekaan ihan onneton. Olin nimittäin tarponut n. 6-7km ja yhteensä ulkoillut kaikkinensa 3,5h Ensimmäiseksi varsinaiseksi lenkiksi ihan kohtuullinen suoritus, vai mitä? :D

Patikointireissun jälkeen kävin muutamia tunteja tekemässä töitä ja töiden jälkeen pyöräähdin vielä vertaisteni joukossa jakamassa tämän päivän kokemuksiani.

Lopulta, illan päätteeksi, päätin kerrankin hemmotella itseäni oikein kunnon a'la carte ruoalla. HIntaansa nähden varsin mainiota norjalaista lohta. Suosittelen, kun Luostolla liikutte.

Nyt painan pääni tyynyyn, todeten olevani äärettömän kiitollinen kuluneesta päivästä.


Ihmellisiä kohtaamisia.

Elämän kauneus ei ole sen ymmärtämisessä, vaan siinä että kykenee hyväksymään elämän sellaisenaan.
Elämän kauneus ei ole sen ymmärtämisessä, vaan siinä että kykenee hyväksymään elämän sellaisenaan.

Olen läpi elämäni elänyt yrittäen miellyttää toisia ihmisiä. Tullen vain toteamaan sen, että kaikkia en voi miellyttää. Toisaalta kun mietin miksi näin olen toiminut, huomaan palaavani ajatuksissani lapsuuteeni ja siihen todellisuuteen, jossa en kelvannut, saati riittänyt omana itsenäni.

Koulukiusaamisen arvet ovat yllättävän syvät. Vaikka asioita olenkin päässyt prosessoimaan oikein kunnolla, silti ajoittain, kuin tahtomattani palaan tilaan, jossa toisten ihmisten mielipiteillä on aivan kohtuuttoman suuri painoarvo siinä, kuinka arvokas ihminen minä todellisuudessa olen.

Toisaalta kiitos kivuliaan matkani tähän hetkeen, ymmärrän myös sen, etten tule koskaan saavuttamaan toisen ihmisen arvostusta, ellen itse arvosta itseäni. Kun opin arvostamaan itseäni, alan kohdella itseäni kunnioittaen, toiset ihmiset ja heidän käytöksensä minua kohtaan muuttuu kummallisella tavalla.

Vaikka tässä hetkessä yhä haen omaa identiteettiäni toisista ihmisistä, on se jo huomattavan paljon terveemmällä pohjalla mitä se aikaisemmin on ollut. Aikaisemmin kun jokaisen ihmisen jokainen mielipide romutti aina sen, mitä luulottelin itsestäni saaneeni kasattua. Olin kuin kameleontti, vailla kykyä tiedostaa olevani kameleontti. Olin välillä kenguru. Toisinaan seepra. Hulluinta kaikessa se, että elin kameleonttina, kengurun tavoin. Hullunkurista, mutta elämääni.

Tänään olen siis päässyt jo matkallani siihen vaiheeseen, että alan kyetä hyväksymään itseäni, tällaisenaan. Tuntuu äärettömän hyvälle todeta, ettei toisten ihmisten sanomiset enää kokonaisuudessaan olekkaan se, mitä itsestäni ajattelen. Kykenen jo itsenäisesti ajattelemaan terveellä tavoin itsestäni hyvää ja sen myötä osaten jo jonkin verran kohdella itseäni hyvin. Rakentavasti, jatkuvan tuhoamisen sijasta.

Toisaalta elämä tarjoilee minulle joka päivä mahdollisuuksia tarkistaa omaa tilannettani, tapaanhan jokaisena päivä joitain kanssakulkijoitani. Toiset ajattelevat minusta yhtä, toiset toista ja kolmannet kolmatta. Silti tiedostan jo suurimmilta osin sen, mitä itse itsestäni ajattelen. Enää minun ei tarvitse elää kameleontin elämää, seepran raidoissa. Voin sen sijaan elää ihmisen elämää ihmisenä.

On käsittämätöntä kuinka paljon loppupeleissä meillä onkaan valtaa suhteessa toisiimme. SIkäli kun osaisimme käyttää tätä valtaamme oikein, voisimme kaikki elää huomattavan paljon paremmassa maailmassa. Maailmassa jossa toinen ihminen toiselle on mahdollisuus, ei uhka.

Minä olen elämässäni pelännyt toisia ihmisiä juuri siitä syystä, että olen aina ajatellut lajitoverini olevan minulle uhkana. Uhka minun olemassaololle. Eihän näin todellisuudessa koskaan ole ollut, mutta se tunne sisälläni on ollut niin voimakas, että olen pitänyt sitä ainoana totuutena itselleni. Ymmärtäen tänään kaiken kummunneen siitä äärettömästä epävarmuuden tunteesta, jonka itsessäni olen itseäni kohtaan tuntenut. Tänään en tunne. Silti en sano ettenkö vielä monin paikoin ole heikko ihminen, mutta toisaalta tiedostaessani olevani heikko, saan vahvuutta olla oma itseni. Ollessani oma itseni, ei toinen ihminen voi uhata minua. Lisäksi kun elän elämää pääosin luottaen siihen, loputkin uhat poistuvat ja hyvää tekevä rauhallinen luottamus valtaa alan.

Olen saanut elämältä äärettömän paljon. Ymmärtäen tänään sen, että suurin osa vaikeuksistani elämässäni, on ollut vain räätälöity minua ja kasvuani varten. Ilman noita vaikeuksia ja vastustuksia, tuskin koskaan olisin tullut löytämään itseäni. Olisin nimittäin kyennyt elämään läpi elämän, ilman että olisin yhtään tiennyt eläväni.

Tänään elän. Aistin. Nautin elämästä. Kaikkinensa. Leväten siinä luottamuksessa, että tänäänkin, tässäkin hetkessä minulle tarjoillaan juuri sitä, mitä tarvitsen voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle kanssakulkjalleni. Sillä toisiamme varten meidät on luotu. Ei toisiamme vastaan.

Rakastetaan siis lähimmäistämme. Tänäänkin.

En tiedä suurempaa valtaa
kun arka katseesi sun.
Kaikkein syvintä voimaa
mahtuu pieneen hipaisuun.
Ei mikään muu mua saa niin järkkymään,
ei kukaan toinen mun päätä kääntymään.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Mikä maailman täyttää?
Siihen riittää,
kun kuiskaat vaan.
Kauniimmalta se näyttää
kun sitä silmilläs katsoa saa.
Ja silti nään, kun loittonet luotain.
Sun oma ties sua odottaa.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Toiset sanoo; tää ei riitä.
Niiden ajatukset maailmoja syleilee.
Mä sanon niille; mitä siitä?
kun tässä ollaan kaikki turha pakenee.

Edellinen