Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset huhtikuulta 2019.

Entäpä jos elämän ei tarvitsisikaan olla taistelua, saati selviytymistä.

Vahvinkin venyy vain tiettyyn pisteeseen, ennen katkeamista.
Vahvinkin venyy vain tiettyyn pisteeseen, ennen katkeamista.

Jokainen meistä varmasti jollakin tasolla, jossain kohtaa on taistellut elämässään. Kuka toimeentulosta. Kuka terveydestä. Kuka jostain äkillisestä menetyksestä aiheutuneesta tuskasta johtuen.

Kun elämässä on vallalla olosuhteet, jotka syystä tahi toisesta aiheuttavat mitä erilaisimpia, epämiellyttäviä ajatuksia sekä tunteita, yleisin reaktio ihmisellä lienee se, että alkaa kuin vaistonvaraisesti taistella noita asioita, ajatuksia tai tunteita vastaan.

Itse olen taistellut käytännössä jokaista noita edellä kuvaamaani tilannetta vastaan. Kuin pakonomaisesti pyrkien muuttamaan niitä. Aivan samoin koen taistelleeni lähestulkoot läpi elämän, aina vähänpäästä jotakin. Yksi varhain opittu malli, josta ajan myötä kasvoi sitä tuttua ja turvallista ja josta poisoppiminen on todellakin, helpommin sanottu kuin tehty.

Kun pitkään olin työttömänä, opiskelin 6 vuotta, uskoen että valmistuttuani saisin työllistetyksi itseni. Lopulta valmistuen kyllä, mutta työura koulutusta vastaavalla alalla jäi haaveeksi. Opin kylläkin tuossa vajaan kahden vuoden työnhakuprosessissa sen, etten väkisellä vääntäen onnistu itseäni työllistämään.

Sama oli terveyden saralla. Taistelinhan epätoivon vimmalla kaikkiaan 17 vuotta erilaisia riippuvuuksia vastaan, aivan samoin, kuin pakonomaisesti voittamaan viholliseni.

Isäni ja parhaan ystäväni itsemurhat saivat minut taistelemaan, ymmärtääkseni tapahtuneen järjettömyyden. Loputtuloksena kaikessa yksi ja sama. Väkisin vääntämällä ei minään asia muutu mieleisekseni.

Edelläolevat esimerkit on vielä suhteellisen helppoja ymmärtää, mitä tuohon taisteluun tulee, mutta todellinen haaste syntyykin siitä kun toteaa oman elämänsä olleen yhtä jatkuvaa loputonta taistelua sekä selviytymistä.

Nyt kun olen taas kerran saanut kokea eräänlaisen, kaikki voimat vieneen voimattomuuden, kykenen kenties hetkellisesti tarkastelemaan kokonaisuutta taas hieman etäämmältä. Mistä siis tuo jatkuva tarve taistella kaikkea ja kaikkia vastaan?

Tälle aamua, elämää mietiskellessä ihmettelin itseä taas kerran. Miksi ihmeessä, yhä vieläkin olen niin kertakaikkisen armoton itseäni kohtaan? Todeten jälleen kerran päätyväni saman toteamuksen äärelle. ”Kun sinun tulee ansaita oikeutus olemassaolollesi”.

Kun lapsuudessa kasvaa käsitykseen siitä, ettei ole tuohon oikeutettu ja yleisimmät kommentit mitä ulkopuoleltaan saa, koskevat sitä että sinussa on jotain vikaa, jotain outoa tai jotakin peruuttamattoman väärää, ei ihme, että yhä vieläkin, elää etsien jatkuvasti jotakin vikaa itsestään.

Samalla vain kiihdyttäen tahtomattaan tuon oravanpyörän vauhtia, josta jo aikoja sitten toivoi pääsevänsä vapaaksi.

Kun oppii vihaamaan itseään ja kaikkea sitä mitä on, ei todellakaan ole helppoa löytää sitä kuuluisaa armollisuutta itseään kohtaan. Puhumattakaan siitä, että nykyaika ei katso kovinkaan suopeasti epäonnistujia. Itseänikin on viime vuosina melkoisen rankasti rangaistu yrittäjyyteen liittyvissä valinnoissani. Ei siis ihme, ettei oikein osaa vielä antaa itselleen anteeksi.

Hyvin vahvasti kuitenkin uskon siihen, että minun polullani on merkitystä. Kaikki se, mitä tälle polulle lopulta kuulukin, löytää kyllä paikkansa. Enkä epäile enää hetkeäkään, ettenkö jossain kohtaa tuota polkua huokaise taas kerran syvään, ymmärtäessäni kaiken tarkoituksellisuuden.

Nyt miettien elämä ei varmasti kenelläkään ole aina helppoa. Saati vaivatonta. Enkä minä edes sellaisesta haaveile. Lähinnä se mitä tässä kaikessa höykkyytyksessä olen oppimassa, on se, ettei elämän olekaan välttämättä tarkoitus olla yhtä ruusuilla tanssimista. Mutta sensijaan on ensiarvoisen tärkeätä oppia huomaamaan juurikin kaiken kivikkoisuuden keskellä kasvavat pienen pienet kukat. Ne kun ovat juurikin niitä, jotka tähän kaikkeen karuuteen luovat kangastuksen siitä elämän kauneudesta.

Itselle tähän hetkeen tärkeimmät asiat omassa elämässä olisivat ne, että oppisin tiedostamaan tietyt, tasaisin väliajoin esiintyvät toimintamallit, joilla omaa elämääni tahtomattani sabotoin, sekä ymmärrys siitä että aivan sanoin kuin kuka tahansa muu, myös minä olen pelkällä olemassaolollani arvokas ja ainutlaatuinen. Ilman että tuota arvostusta kokeakseen, tarvitsisi loputtomiin asti suorittaa, sännätä, rynnätä tai rymistellä. Saati että elämän tarvitsisi olla jatkuvaa, loputonta taistelua tai selviytymistä jostakin.

Opiskelussa siis hiljentyminen, pysähtyminen, kiireettömyys sekä näiden ympärille tiiviisti nivoutuva läsnäolo itselle. Olen arvokas. Juuri tällaisenaan. Aivan kuten sinäkin.


Pelon vastakohta on rakkaus.

Luonto on oiva opettamaan rakkaudesta. Se kun ei vaadi yhtikäs mitään. Se vain on.
Luonto on oiva opettamaan rakkaudesta. Se kun ei vaadi yhtikäs mitään. Se vain on.

Sanotaan että rakkaudessa ei ole tilaa pelolle. Samaan aikaan kaikkialla ympärillämme on varsin selkeästi nähtävillä pelon valtaamia ihmisiä, jotka epätoivon vimmalla yrittävät hillitä ja hallita sisällään jäytävää piinaavaa tunnetta. Miksi näin.

Itse kun omassa elämässäni aikanaan lähes tuhouduin, etsiessäni tietä edes hetkelliseen helpotukseen tuosta lamaannuttavasta tunteesta, osaan nykyisellään tarkastella tuota tunnetta jo hitusen etäämmältä ja hieman monitahoisemmin.

Kovin harva lopulta edes ymmärtää pelkäävänsä jotakin. Samalla Kymmenet- tai pahimmillaan sadattuhannet ihmiset sairastavat masennusta, ahdistusta sekä näihin hyvin tiiviisti nivoutuvia riippuvuussairauksia. Kykenemättä yhtään paikantamaan sitä, mistä lopulta kaikki juontuu. On vain masennus tai suunnaton ahdistus, jota tavalla tai toisella pyritään lievittämään edes hetkellisesti. Tästä johtuen alkoholi tai muut päihteet kelpaavat, juurikin tuon toivotun tuloksen vuoksi. Harmillista yhtälössä vain se, että päihteet poikkeuksetta vain lisäävät näitä jo valmiiksi haastavia, ikäviä tunnekokemuksia.

Eikä siinä, ei edes tarvitse kärsiä mielenterveyden ongelmista ja samalla voi pelätä kuollakseen. Ihan yhtälailla autuaan tietämättömänä omasta pelosta. Näitä ihmisiä näkyy ihan yhtälailla kaikkialla yhteiskunnassamme. He nimittäin ovat niitä, jotka isoon ääneen huutavat milloin mitäkin asiaa vastaan. Oli kyse sitten maahanmuuttajista tai hallituksen ratkaisuista. Mitä suurempi voima ihmisen vihassa on, sitä enempi taustalle todellisuudessa kätkeytyy lopulta myös pelko.

Omalla kohdallani kun olen käynyt ja käyttänyt lähes loppuun kaikki mahdolliset selviytymiskeinot, mitä olen keksinyt, välttyäkseni kohtaamasta omia tunteitani, niin nyttemmin jo vuosia tunteita kohdanneena ja niitä pureskelleena uskon jotakin kyseisestä asiasta oppineeni.

Meillä ei ole tapana puhua tunteista. Saati näyttää niitä. Tai on, mutta tuolloin ollaan sopivasti laitamyötäisessä. Ainakin senverran, että suurimmat estot on huuhdottu kurkusta alas. Tämän mallin minä sujuvasti omaksuin omassa lapsuudessani. Isäni (rauha hänen sielulleen) oli kaikenlaisten pelkojen orja. Samalla kykenemätön niitä millään muullatavoin ilmaisemaan, kuin joko raivoisasti huutaen tai viikonloppuna iloisesti hiprakassa hilluen. Ei siis ihme, että minä tunteiltani herkkä ohjauduin jo nuoruudessa käsittelemään kaikki tunteeni alkoholin hellivän vaikutuksen alaisena. Minä kun en koskaan oikein oppinut raivoamaan.

Sen mitä tässä kuluneen 13 vuotta olen selvinpäin itseeni tutustunut, nämä pelot ovat niitä, jotka täysin sanattomasti siirtyvät sukupolvelta seuraavalle, ilman että kukaan lopulta huomaa yhtikäs mitään. Ihmetellen mietitään vain sitä, miksi yhä vain nuoremmat sortuvat käyttämään yhä vain vahvempia aineita, pilaten jo ennen peruskoulun päättymistä oman elämänsä.

Syy tulee tässä. Puhumattomuuden kulttuuri. Meillä ei olla opittu puhumaan siitä, miltä aidosti milloinkin tuntuu. On vain opittu selviytymään päivästä toiseen mitä erilaisimpien ikävien fiilisten kanssa. Pelko tunteena on yksi ikävimmistä. Häpeän ohella. Kun nämä kaksi tunnetta valtaa ihmisen, ei ole ihme, että ihminen hyvin pian alkaa etsiä pakoreittejä ulos tuosta piinaavasta olostaan. Päihteet ovat tässä siinä huono vaihtoehto, että hyvin pian ne itsessään alkavat ruokkia sekä pelkoa että myös häpeää ja hyvin pian ihminen tarvitsee hitusen lisää tuota päihdettä, helpottaakseen taas hieman tuota piinaavaa oloaan.

Todellinen haaste tulee vasta siinävaiheessa, kun ihminen ymmärtää ettei pakeneminen olekaan ratkaisu näissä ongelmissa. Sillä tuossa kohtaa voi nimittäin olla niin, että lähtiessään hakemaan apua ongelmiinsa, pöydän toisella puolen istuva auttaja on lähes samalla tavalla kuutamolla omien tunteidensa kanssa. Tuossa nimittäin voi käydä se, mikä itselleni aikanaan kävi, kun hapuillen yritin löytää apua keskusteluista mielenterveyden ammattilaisilta. Pöydän toisella puolen istui ihminen, joka sensijaan että olisi auttanut minua jäätävissä pelkotiloissani, huomaamattaan tuli vain lisänneeksi niitä itsessäni, toteamalla että ei tässä mitään hätää, kaikki on hyvin. Tyyppi esimerkki ihmisestä, joka loputtomiin asti uskottelee itselleen, ettei ole mitään hätää, samalla sisimmässään kuollakseen peläten.

Eräänlainen välttökäyttäytyminen tunteiden suhteen on yksi yleisin syy siihen, miksi ihmiset voivat tänään niin huonosti. Kun pelkään jotakin, pyrin viimeiseen saakka vaientamaan tuon tunteen sisältäni. Kuten todettua, keinoja kyllä löytyy. Yksi alkaa pakonomaisesti rakentaa elämää työn ja materiaalin ympärille. Kun teen tarpeeksi paljon töitä, en ehdi pelätä. Tai kun minulla on tarpeeksi tavaraa ympärilläni, minulla on mihin takertua, kyetäkseni uskomaan omaan kuolemattomuuteeni. Toinen liikkuu ja urheilee kuin hullu. Tarkkaillen ruokavaliota sekä kaloreita millimetrin tarkkuudella. Hokien samalla itselleen, ettei ole mitään pelättävää. Kolmas raivoaa pää punaisena milloin maahanmuuttoa, milloin hallituksen ratkaisuja vastaan. Tuossa varsinkin itsellä on kovin helppo huomata mikä tuon tunteen taustalla oikeasti toimii moottorina. Suunnaton pelko. Jos vain lyödään kaikki rajat kiinni, niin täällä pienessä, kapeassa laatikossamme ei olisi mitään pelättävää. Neljäs haalii vaikutusvaltaa. Sitä saadessaan kuvitellen hallitsevansa kaikkia ja kaikkea. Eikä siinä, kaikki nuo keinot ovat yhtä päteviä kuin piri taikka pirtu. Kaikki nimittäin yhtä järjestelmällisesti turruttaa ihmisen tunnepuolen. Haaste tulee vain lopulta siinä, kun nuo tunteet on osa ihmisyyttämme ja tavalla tahi toisella ne lopulta raivaavat tiensä näkyville. Jos ei muutoin, niin pysäyttämällä ihmisen konkreettiseen pahaanoloon tai vaikkapa työuupumukseen.

Kuten tuolla aiemmin sanoin, kyseinen ongelma koskettaa meistä jokaista. Riippumatta siitä, millaisesta kodista tai kasvatuksesta olemme alkumme saaneet. Jokaisella meistä on nimittäin siinä yhtenevä tausta, että tietyt tunteet on periytyneet, kiitos puhumattomuuden, jo useamman sukupolven yli sota-ajoista lähtien. Lopulta ainoa mikä meidät yksilöi, on se, kuinka herkällä korvalla omia tunteita paikannamme. Mitä herkemmin, sitä todennäköisemmin sairastumme masennukseen, ahdistukseen, kaksisuuntaiseen, päihde- tai läheisriippuvuuteen jne. Diagnooseja nimittäin näille tunnepuolen ongelmille on loputon määrä. Onhan huomattavan paljon helpompi diagnosoida ihminen masentuneeksi ja määrätä siihen sopivaa lääkettä, kuin se että lähteä systemaattisesti selvittämään se, miksi kyseinen ihminen lopulta voi niin huonosti.

Eikä siinä, itse tiedostan oleilevani sen luokan ongelman edessä, ettei minulla ole pienintäkään tarvetta kuvitella muuttavani suurestikaan tätä kokonaisuutta. Ainut minkä omalla kohdallani voin muuttaa, on oma suhtautumiseni kyseisissä asioissa. Kun sitten itse kohtaan itsessä näitä mitä erilaisimpia tunteita, niistä avoimesti puhuen ja niitä avoimesti näyttäen, niin vääjäämättä siitä seuraa ainakin se, että omat lapseni oppivat hieman eritavalla käsittelemään omia tunteitaan, kuin mihin itse lapsuudessa opin ja tällätavoin toivottavasti ainakin minun osalta tämä sukupolvien piinaava ketju katkeaa.

Otsikossa luki että pelon vastakohta on rakkaus. Jos hetken pysähdyt miettimään, niin millätavoin omassa elämässäsi olet oppinut määrittelemään rakkauden? Tuosta kun voi helposti päätellä sen, yritätkö tuon määritelmän kautta paeta pelkojasi, vai onko kysymyksessä se aito rakkaus, joka karkoittaa pelon.

Minulle rakkaus on ollut käsitteenä äärettömän vaikea. Juurikin siitä syystä, millätavoin tuon asian olen elämässäni oppinut käsittämään. Kun opin että rakkaus tulee ansaita, juoksin vuosia pelkojani pakoon, suorittaen itseni uuvuksiin. Silti juurikaan kokematta olevani rakastettu. Ei siis ihme, että tasaisin väliajoin yhä pelotti.

Mitä rakkaus lopulta on? Siis se aito rakkaus, joka poistaa pelon. Turvaa. Rakkaus on kokemus niin täysivaltaisesta sisäisestä turvallisuudentunteesta, että ihminen konkreettisesti kokee ettei ole tarpeen pelätä. Haaste tässä meillä ihmisillä on taas siinä, että rakkaus on käsite, jolla yleisimmin määritellään kahden ihmisen välistä tunnetta. Hassuus tuossa on sekä siinä, että noissa suhteissa heikompi osapuoli takertuu rakkauteensa ja vahvempi oppii hallitsemaan toista, ajatellen vain osoittavansa rakkautta. Kun sitten jompikumpi pelkää, suhteessa takerrutaan tai hallitaan sitä enemmän, mitä enemmän pelottaa.

Aito rakkaus kun ei ole sidoksissa keneenkään ihmiseen. Ei sen enempää myöskään Jumalaan. Ei vaikka osa meistä on oppinut käsitteen Jumala on rakkaus. Toiset taas samoin kasvaneet kuollakseen pelkäämään kyseistä käsitettä. Suuri joukko tänäänkin elää uskossa. Samalla autuaan tietämättömänä siitä, mitä armo tai rakkaus lopulta merkitsee. Pakonomaisesti suorittaen uskoaan, kontrolloidakseen, hillitäkseen sekä hallitakseen sisällä jäytävää pelkoaan.

Mutta se rakkaus. Sanotaan myös että tuo löytyy ihmisen sisältä. Valmiina odottaen löytäjäänsä. Haaste lähinnä siinä, että juurikin kaikenlaiset opitut määritteet, sisälle padotut tapahtumat ja tunteet, ovat piilottaneet kyseisen asian syvälle sielun uumeniin. Silti uskon, että jokaisessa meistä tuo alkuperäinen rakkaus itseä kohtaan on olemassa. Tästä johtuen itse olen läpikäynyt helvetin, löytääkseni lopulta sen armon ja anteeksiannon itseäni kohtaan, jonka löytäessäni löydän samalla tuon ehtymättömän rakkauden lähteelle, jonka äärelle asettuessani tiedän, ettei minulla ole mitään pelättävää.

”Etsivä löytää...” Minun kohdallani tämä tutkimusmatka kaikkineen, yhä tänäänkin jatkuessa, on opettanut äärettömän paljon omista tunteista, niiden kokemisesta, niistä puhumisesta sekä siitä, että lopulta todellakin tärkeintä on se, että kykenen löytämään armon itseäni kohtaan.