Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on Vertaistuki.
Edellinen

Riippuvuus, tunteet, vertaistuki.

Vertaistuki. Auttamalla kaveria, autan samalla itseäni.
Vertaistuki. Auttamalla kaveria, autan samalla itseäni.

Luin tuossa juuri erään artikkelin, missä kirjoitettiin siitä, voisiko nenäsumute auttaa peliongelmaista.

Tuosta innostuneena, ajattelin kirjoittaa auki koko kohta kolmentoista vuoden kokemukseni riippuvuuksien hoidosta.

Yksi toive minulla omalle osallani näistä sairauksista avoimesti puhumisessa olisi. Kunpa joskus ihmiset ymmärtäisivät sen, ettei näihin ole olemassa mitään pikaratkaisua. Ei sen enempää pillerin, kuin sumutteebkaan muodossa.

Kyse kun poikkeuksetta on yksinlön tunne-elämästä. Riippuvuus on kiinteä osa yksilön tunne-elämää. Puhutaan tarpeesta käyttää päihdettä. Pelata. Tehdä työtä. Liikkua. Opiskella. Harrastaa seksiä jne. jne.

Moniko lopulta pysähtyy oikeasti miettimään sitä, mikä tuon tarpeen takana on? Minä olen omalla kohdallani liki parinkymmenen riippuvuuden alla eläessä, ollut pakotettu pysähtymään tuota asiaa pohtimaan ja purkamaan. Huomaten sen, että yksi yhteinen nimittäjä näillä kaikilla on. Ihmisen tunne-elämä ja sen rikkinäisyys.

Kun sitten tuota rikkinäisyyttä, pyritään pikaratkaisuna lääkitsemään, jää itse ongelma monesti hoitamatta.

Ei siinä, kyllähän nykyaikaisella lääketieteellä saadaan lääkittyä yksilö tunteiltaan niin kertakaikkisen turraksi, että sydänkäyrään verraten, viiva on varsin suora. Kun mikään ei tunnu miltään, ei odotettavissa ole suuria heilahduksia suuntaan tahi toiseen.

Mutta mitä tämä kaikki vaikuttaa ihmiseen, joka on jo valmiiksi tunnemaailmaltaan yliherkkä. Hyvin todennäköisesti se, et jossain kohtaa kyseinen yksilö kokee elämänsä niin kertakaikkisen merkityksettömäksi ettei sillä kertakaikkiaan ole mitään merkitystä.

Sama ongelma on nähtävissä myös esimerkiksi mielenterveysongelmien osalla. Ihmisiä surutta lääkitään turraksi. Saadaankaan tuolla hetkellisesti rauhoitettua ihmisen pahin olotila aisoihin. Mutta. Mitä tapahtuisikaan, jos näitä edellä mainittuja alettaisiin hoitaa kunnolla. Entä jos nykyisen mallin sijaan, olisikin olemassa kokonaan uudenlainen katsontakanta näiden ongelmien suhteen.

Itse olen omassa elämässäni saanut kulkea läpi tämänkaltaisen mallin. Sillä seurauksella, että jo vuosikymmenen olen saanut seurata vierestä sitä kuinka yksi ihminen toisensa jälkeen on aivan samoin saanut mahdollisuuden rakentaa elämänsä kokonaan uusiksi ja senmyötä ollut jo kohta tukemassa toisia kulkemaan kohti vapautumista.

Kyse on vertaistuesta sekä kokemuksen tuomasta ammattitaidosta. Asia, jota aivan liian vähän käytetään yhä tänäänkin terveydenhuollossa osana muita palveluita.

Jos nyt esimerkkinä ajatellaan vaikka masennuksesta kärsivää ihmistä. Kumpi lienee hänen toipumistaan ajatellen toimivampi malli. Nykyinen, jossa ihminen hakee lääkäriltä lääkkeet, käyden satunnaisesti keskustelemassa mielenterveystoimistossa ongelmistaan, vaiko se, jos sama ihminen näiden palveluiden lisäksi saisi kohdata saman kokeneen ja läpikäyneen ihmisen, jolle ei tarvitsisi vääntää rautalangasta sitä, miksi kahvin keittäminen aamulla on joskus ylitsepääsemätön vuori kiivetä. Puhumattakaan siitä, että sama ihminen joka tuota kokemuksellisuutta avuntarvitsijalle olisi jakamassa, hyvin todennäköisesti omasta kokemuksesta tietää myös sen, kuinka tuota pahaaoloa tahtomattaan esimerkiksi lääkitsee alkoholilla, silti joka lääkärikäynnillä valehdellen siitä sujuvasti.

Kun sitten kaksi tai vaikka tällaisessa samankokeneiden ryhmissä useampi jakaa näitä samoja kokemuksia, poikkeuksetta näistä ongelmista kärsivä ihminen kokee tietyn vapautumisen jo siinä, kun kuunnellessaan muita, ymmärtää ettei todellakaan ole yksin näiden ongelmien kanssa.

Kokemusasiantuntija tai vertaistyöntekijä ei korvaa ammattilaista, mutta vääränlaisen kilpailun sijaan, voisimme työskennellä rintarinnan auttaen näitä ihmisiä. Todellisuus kun lopulta on se, et sen enempää ammattilainen, kuin kokemusasiantuntija tai vertaistyöntekijäkään ei ketään tuolta pimeydestä pelasta. Mutta yhdessä voisimme paljon paremmin tukea ja auttaa näistä ongelmista kärsiviä ihmisiä löytämään itsestä sisältään nuo muutoksen edellyttämät voimavarat ja siten kenties osa näistä, voisi taas omalta osaltaan olla auttamassa muita.

Minä olen tämän kaiken elämässäni kokenut. Sama mahdollisuus tulisi mielestäni olla myös muilla.


Pohjatonta elämää. Elämän pelkoa.

Kun elämässä joutuu liiaksi taistelemaan yksin, ei välttämättä näe kaikkea sitä hyvää mitä elämässä oikeasti on.
Kun elämässä joutuu liiaksi taistelemaan yksin, ei välttämättä näe kaikkea sitä hyvää mitä elämässä oikeasti on.

Uskon voivani omien kokemuksieni sekä kohtaamani ihmisten suulla sanoa sen, että silloin kun ihminen kasvaa luottamaan pelkästään itseensä, elämästä tulee suorite joka lopulta aiheuttaa tuskan jota ei ole mahdollista sivuuttaa.

Mutta miksi me lopulta taistelemme niin kamalasti kaikessa? Uskon että tämän kaiken taustalta on paikannettavissa jokaisessa meissä syvällä sisimmässä asuva pelko elämää ja sen selittämättömyyttä kohtaan.

Ihminen kun aina ja kaikessa pyrkii automaattisesti ymmärtämään, selittämään ja järkeistämään kaiken mitä ikinä elämässä tapahtuukaan. Eikä siinä, ihninen voi elää varsin rauhallista ja hyvää elämää tällätavoin. Ongelma tulee vasta silloin, jos elämä tarjoilee jotakin sellaista yllätystä mitä ihmisen järki ei kykene prosessoimaan.

Tuosta yleisimpänä esimerkkinä se, kun ihninen elää elämäänsä, kiinnittämättä juurikaan huomiotaan siihen, millätavoin missäkin tilanteessa tunnepuolella reagoi. Me kasvamme kulttuurissa jossa ei ihan hirveästi ole ollut painoarvoa ihmisen tunteilla. Ei siis ihme, että jo lyhyen tarkastelun kautta on helppo huomata se, kuinka suuri osa ihmisistä elää tänäänkin elämää, missä ei ole hyvä olla.

Tuossa yksi konkreettinen esimerkki siitä, missä ihmisen järki ei aina auta. Moni ihminen nimittäin ihmettelee itseä ja omaa pahaaoloaan, katsoen omaa elämäänsä ja miettien miksi en ole tyytyväinen, vaikka niin moni asia on lopulta hyvin.

Itse uskon vahvasti siihen, että yksi suurin syy kaikessa kiteytyy juuri siihen, ettemme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme. Me tiedostamme voivamme huonosti, mutta emme tiedosta sitä, miksi.

Nykyaikana kun kaikki on niin hektistä, pitäisi ongelmat kyetä ratkaisemaan heti, nyt. Vielä tehokkaampaa, jos ne ratkaistaisiin ennenkuin ne edes ilmaantuvat.

Ongelma vain tässä tunnepuolen problematiikassa tulee siinä, kun osa tuosta mustasta massasta, joka sisällämme velloo, aiheuttaen suunnatonta ahdistusta, on muodostunut jo lapsuudessamme. Puhumattakaan siitä osasta, jonka olemme saaneet mukaan elämäämme eräänlaisena perintönä aiemmalta tai jopa sitä aiemmalta sukupolvelta.

Ihmiset tekevät tänäpäivänä innokkaasti sukututkimusta, selvittäen omaa menneisyyttään parhaimmillaan vuosisatojen taakse. Mitä tapahtuisikaan yksilön elämässä, jos hän samalla tavoin innolla tutustuisi ensin omaan itseensä.

Pelko. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi ihminen kiiruhtaa läpi elämänsä, uskaltautumatta kohtaamaan omaa itseä. Omat tunteet kun ovat pahimmillaan todella pelottavia ja ahdistavia. Ei siis ihme, että tässä hektisessä ajassamme määrätään ennätysmäärä mielialalääkkeitä. Kun kenelläkään ei aidosti ole aikaa pysähtyä kohtaamaan toista ihmistä. Puhumttakaan siitä, että tuo toisen kohtaaminen edellyttäisi ensin oman itsensä kohtaamista.

Tämä seuraava ei sinällään ole tarkoitettu arvosteluksi, vaan pikemminkin herättämään ihmisiä pohtimaan omaa elämäänsä. Tänäpäivänä nimittäin näkyy hyvin selvästi se, että ihminen joka itsessään voi huonosti, hakeutuu mielellään alalle, jossa voi keskittyä muiden ongelmiin, omien ongelmien kohtaamisen sijasta. Eikä siinä, tämä kaikki on varsin helppoa ja vaivatonta. Ongelma tulee vain siinä, kun tuossa kaikessa toteutuu surullisen konkreettisesti se vanha sanonta ”Kun sokea taluttaa sokeaa.” Lopputuloksena ilman kristallipalloa on helposti ennustettavissa se, että jo kohta molemmat voivat itsessään kahta huonommin.

Onneksi minun ei tänään tarvitse olla sokea omalle itselleni. Se hyöty itsensä kohtaamisessa lopulta on. Esimerkiksi viimeaikoina olen hyvin selvästi tiedostanut itsessäni tietyt vanhat, itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit sekä niiden aktivoitumisen. Kaiken taustalla itsellänikin tuo aiemmin mainitsemani pelko. Kun pelkään jotakin, alan pyrkiä itse hallitsemaan elämää ja sen tapahtumia, puhumattakaan toisista ihmisistä ja sen myötä jo kohta huomaan eläväni keskellä suunnatonta kaaosta. Eikä siinä, tuo kaikki kaaoshan on minulle varsin tuttua ja turvallista. Ei siis ollenkaan ihme, jos satunnaisesti kuin sisäisen navigaattorin ohjaamana kuljen sitä kohti. Kiitos itseni kohtaamisen, tiedostan tänään tämän toimimattoman yhtälön elämässäni ja armottoman taistelun aloittamisen sijaan, voin rauhallisesti huokaista syvään, pysähtyä toteamaan tilanne ja etsiä käsiini saman kokeneen ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä löydäksiäni. Tuossa kaikessa piilee se yksi itsensä kohtaamisen suurin taika. Jakamalla asioita, ajatuksia ja tapahtumia elämästäni, tulen kuin huomaamattaan kohdanneeksi sisimmässäni vellovat tunteet ja tällätavoin ehkäisten samalla sen ettei nuo tunteet enää kasaannu sisimpääni siksi ahdistusta aiheuttavaksi, mustaksi massaksi.

Omista tunteista puhuminen se vasta pelottaakin. Ei siis ihme, että lähes poikkeuksetta jokainen meistä etsii mitä erilaisimpia helpompia konsteja helpottaa oloaan. Ongelma vain siinä, että nämä helpommat konstit, ovat poikkkeuksetta väliaikaisia. Eivätkä oikeasti hoida itse ongelmaa, vaan jotakin tuosta ongelmasta aiheutuvaa oiretta.

Eikä siinä, jos haluaa jatkaa oirehtimista..


Päihderiippuvuuden monimuotoisuus.

Liian moni meistä joutuu tänäänkin matkaamaan yksin. Vaikka oikeasti olemme täällä toinen toistamme varten.
Liian moni meistä joutuu tänäänkin matkaamaan yksin. Vaikka oikeasti olemme täällä toinen toistamme varten.

Olen saanut elämässäni mahdollisuuden perehtyä varsin konkreettisella tasolla tämän ongelman monimuotoisuuteen. Sen vuoksi ajattelin nyt muutamalla sanalla luonnehtia tätä problematiikkaa ja sen monimuotoisuutta.

Aivan aluksi se, millainen kulttuuri meillä vallitsee suhteessa päihteiden käyttöön. Jos jo lapsena esimerkiksi kotioloissa oppii siihen käsitykseen, että alkoholi kuuluu kiinteänä osana hauskanpitoon, ei ole suurikaan ihme jos nuorena jo oppii pitämään hauskaa tuon aineen vaikutuksen alaisena.

Toisaalta, jos joutuu lapsena toistuvasti todistamaan sitä, kuinka erilaiset päihteet armotta riistävät omilta vanhemmilta kyvyn olla vastuullisia vanhempia, on hyvin todennäköistä että sitä lapsen kaipaamaa rakkautta, hyväksyntää sekä turvaa eksyy etsimään kavereista, välittämättä siitä, millaisia nuo kaverit ovat.

Kun sitten jo nuorena oppii kontrolloimaan omia tunteita erilaisilla päihteillä, ei ole mitään mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä tavallisen ihmisen tavoin tuntevaksi aikuiseksi.

Puhumattakaan siitä, että entiseen verraten, nykyään kaikki muu on paljon suositumpaa kuin pelkkä alkoholi ja tuo kaikki muu tuo tullessaan sellaisia nousuja tunnepuolella, ettei nuorella välttämättä tarvitse olla lähtökohtaisesti edes riippuvuuteen altistavaa geeniä, kun aineet itsessään takuu varmasti tuo riippuvuuden tullessaan.

Riippumatta ihmisen iästä tai käytössä olleista aineista, prosessi on monilta osin yhdenmukainen.

Kun ihmiselle muodostuu riippuvuus, tuo riippuvuuden kohde on asia, josta ei olla halukkaita luopumaan, ennenkuin pakon edessä, jos silloinkaan. Surullisen moni menee hautaan, ymmärtämättä sitä että tuo elämän tuhoava rakkaus, ei ole rakkautta alkuunkaan.

Yksi suuri ongelma näiden ongelmien hoidossa on yhä tänäänkin olemassa. Ymmärtämättömyys siitä, kuinka kokonaisvaltainen tämä ongelma ihmisen elämässä lopulta on.

Ensiksi siten, että se sokeuttaa sekä ihmisen itsensä, että myös lähellä elävät. Mitä kovemmin ihminen itse ongelmansa kieltää, sitä kovemmin lähellä elävät ongelmasta kärsien yrittävät sitä epätoivon vimmalla ratkoa. Puhumattakaan siitä häpeästä ja salailusta mitä nämä ongelmat aiheuttavat. Sen vuoksi olisikin ensiarvoisen tärkeää tarkastella tätä ongelmaa sen vaatimalla vakavuudella.

Riippuvuus kun väistämättä vaikuttaa ihmisen elämässä ainakin neljällä eri tavalla: Fyysisesti. Psyykkisesti. Henkisesti. Sosiaalisesti.

Kun sitten pyritään ratkomaan tuota ongelmaa esimerkiksi vain fyysiseltä tasolta, ei ymmärretä sitä, että itse riippuvuusongelma itsessään jää olemaan ja elämään, hitaasti mutta sitäkin varmemmin tuhoten ihmisen sekä hänen läheistensä elämän.

Fyysinen puoli näissä ongelmissa on ilmeinen. Mutta monessako tapauksessa hoidossa huomioidaan samalla ihmisen psyyke, eli kaikki ne vuosien ja vuosikymmenten aikana muodostuneet haitalliset ajatus- ja toimintamallit, jotka jo itsessään ajavat ihmisen takaisin tuohon kaiken tuhoavaan kierteeseen. Puhumattakaan henkisestä puolesta, eli kaikista niistä tunne-elämän solmukohdista, joita näiden ongelmien alla elävälle ihmiselle väistämättä kerääntyy. Vielä kun tuohon kaikkeen nivotaan sosiaalinen osa, joka pitää sisällään päihteitä käyttävien kavereiden lisäksi kaikki ne ongelman ympärillä elävät läheiset sekä heidän ajatus- ja toimintamallit samoin kuin heidän tunnelukkonsa, ei ole ollenkaan ihme, että parhaimmillaankin vain yksi ongelmainen kymmenestä selviää takaisin tavalliseen elämään.

Surullista kaikessa on kuitenkin se, että huomattavan paljon enemmän olisi tehtävissä. Kyse on lähinnä siitä, halutaanko näissä asioissa oppia jotakin, vai yritetäänkö vain epätoivon vimmalla pyrkiä sammuttamaan pieniä palopesäkkeitä.

Esimerkkinä tämä nykyisellään vallalla oleva korvaushoito. Hoitona varsin toimiva, sikäli kun siinä samalla keskityttäisiin hoitamaan riippuvuutta kokonaisvaltaisesti. Mutta jos hoidetaan vain pelkkä fyysinen puoli, unohdetaan samalla se että ongelmaisella itsellään ei ole mahdollisuutta itse käsitellä kaikkea sitä ajatus- ja toimintamallien vuorta, puhumattakaan mistään tunnepuolesta, varsinkin jos lähellä elää koko ajan vanhassa haitallisessa eläviä läheisiä.

Sen vuoksi toivoisikin, että tähän ongelmaan alettaisiin keskittyä sen vaatimalla vakavuudella. Muutoin kun hyvin pian ollaan siinä tilanteessa, ettei mitään ole kohta tehtävissä. Ellei jo nyt olla siinä.

Mutta niin kauan kun näihin ongelmiin ei panosteta kokonaisvaltaisesti ihmistä toipumiseen kannustaen ja tukien, on lähes sama kuin alkoholistille annetaan lääkärin reseptillä pullo viinaa päivässä ja huumeongelmaiselle päivän annos. Sillä muussa tapauksessa kaikki näiden riippuvuuksien taustalla vaikuttavista ongelmista jää huomiotta ja fakta kuitenkin näissä asioissa on se, että tuo riippuvuuden kohteena oleva aine, ei ole kuin jäävuoren huippu itse problematiikassa. On kamala ajatella se, että ihmisen tulisi kyetä kohtaamaan kaikki se ongelmallisuus elämässä yksin. Ei siis ollenkaan ihme, että niin kovin harva jaksaa yrittää.

Kysymys ei ole niinkään siitä, mitä me voisimme tehdä, kuin siitä, mitä me oikeasti näiden ihmisten auttamiseksi haluamme lopulta tehdä.


Suojamuureista luopuminen.

Mikä sinulle luo sen turvan, jossa uskallat astella tämän päivän matkaa, piiloutumatta?
Mikä sinulle luo sen turvan, jossa uskallat astella tämän päivän matkaa, piiloutumatta?

Olen lapsesta saakka ollut mestari rakentelemaan itselleni mitä erilaisimpia suojamuureja. Siis sellaisia, joiden läpi kukaan ei pääse. Joissain kohden elämää nuo muurit ovat palvelleet tarkoitustaan, suojaten sitä herkkää ja haurasta lasta joka noiden muurien takana yritti epätoivon vimmalla selvitä elämästä.

Nykyhetkeen haasteellista omassa elämässäni on ollut se, kun olosuhteet ympärillä ovat olleet tavallista haastavammat, olen kuin tahtomattani ajautunut rakentelemaan taas mitä erilaisimpia muureja itseni ja toisten ihmisten välille.

Nyt miettien syykin tuohon lapsuudessa opittuun selviytymiskeinoon on selvä. Ilman noita muureja, joutuisin näyttämään todelliset tunteeni ja senjälkeen voisi olla että joko minä, tai nuo toiset ihmiset hajoaisivat.

Tai niin olen itselleni pelon alla eläessä uskotellut. Todellisuus vain on tänäpäivänä toinen. Minulla on elämässä rypäs ihmisiä, jotka tasan varmasti kestäisivät kaikki tunteeni, sellaisenaan. Kysymys kuuluukin oikeammin, kestäisinkö itse. Tai jos en kestäsi, vaan hajoaisin, niin mitä sitten tapahtuisi.

Senverran monta kertaa elämäni aikana olen saanut oikealla tavalla hajota, että tiedostan tuon vapauttavan kerta rytinällä kaikenlaisesta väärästä suorittamisesta, puristuksesta sekä erinäisin keinoin tapahtuvasta lähes pakonomaisesta taistelusta asioissa. Harmillista sinällään kun tuo hajoaminen ei itsessään ole suorite, jonka voin vain päättää tehdä itse.

Onneksi elämä tässäkin tietää parhaani. Se rauhallisen hitaasti räätälöi minulle tapahtumia ja olosuhteita, joiden kautta kuin vääjäämättä kuljen kohti tuota kaiken murentavaa murtumista. Kiduttavan hitaasti kiiruhtaen, jos minulta kysytään. Onneksi elämä ei kysy minulta. Minä nimittäin olen mestari räätälöimään asioita itse. Vieläpä siten että tulen tahtomattani vaikeuttamaan itse omaa elämistäni. Mutta oppia ikä kaikki. Aikanaan, kun minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä itsestäni, ainoa keino kohdata tuskaa, oli pakonomaisesti paeta sitä. Pahimmillaanhan tuo pakeneminen oli tappaa minut. Mutta tuossa juuri yksi konkreettinen esimerkki siitä, kuinka elämä tarjoilee minulle juuri sen mikä milloinkin itselleni on parhaaksi.

Mikä tuossa hajoamisessa sitten niin kamalasti pelottaa? Varsinkin kun tuon on kohdallaan kokenut jo useamman kerran.

Se, kun viimeistään tuossa hajoamisen hetkellä joutuu oikeasti kosketuksiin kaiken sen kanssa, mitä itsessään on yrittänyt paeta. Tunteet kun on lopulta siinä vekkuleita osalle meistä, että ne kärsivällisesti kysyvät, tasaisin väliajoin, joko nyt viimein olet halukas kohtaamaan vai jatkatko yhä yksinäistä pyristelyäsi.

Tärkeintä itselleni näissä muutamissa aiemmin tapahtuneissa hajoamisissani on ollut se, että jokaisessa niissä, minulla on ollut ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tarjoilleet minulle sen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksen, mitä jokainen meistä sisimmässään janoaa. Osa vieläpä autuaan tietämättömänä.

Tässä juuri yksi suurin syy siihen, miksi itse arvostan nykypäivän elämässä vertaistuen merkityksen todella korkealle. Tuo toimii nimittäin yhtenä parhaista alustoista kohdata itseä ja samalla saada tuo jokaiselle tarpeellinen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus.

Jos joskus olet omalla kohdallasi käynyt jossain vertaisryhmässä, olet varmasti miettinyt sitä, mikä tuosta tekee sellaisen paikan, missä lähes poikkeuksetta tapahtuu se, että tuolta lähtiessäsi huomaat oman olosi keventyneen kummasti. Itselleni tuo on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka tarpeeksi turvallisessa ympäristössä tapahtuessaan, ihmisen ympärille rakentamien muurien hajoaminen vapauttaa kummasti kaikesta ylimääräisestä puristuksesta.

Hassua omalla kohdallani on lähinnä huomata taas kerran se, kuinka lähes huomaamattaan on tullut kyhättyä itsensä ympärille mitä erilaisimpia muureja, välttyäkseen kohtaamasta itsessään sitä, mikä tässä hetkessä haluaa tulla kohdatuksi. Mitä isompia tunteita, sitä suurempaa tuskaa tarvitsen, kyetäkseni luopumaan suojauksistani.

Kaikki tämä vain siitä, että aikanaan elämässä ei ollut ihmisiä, jotka olisivat kyenneet kohtaamaan minun tunteitani sellaisenaan. Toimimaan tuona nähdyksi ja kuulluksi tulemisen peilinä. Luojan kiitos, tänään saan jatkuvan pakenemisen sijaan, omaan tahtiini opetella tuota itseni kohtaamista. Se jos mikä, raittiuden ohella, on asia josta olen kokolailla kovasti tässä hetkessä kiitollinen.


Kontrolloitu pelko.

Tie luottamukseen on monesti tuskien täyttämä.
Tie luottamukseen on monesti tuskien täyttämä.

Pelko. Siinä tunne, jota kukaan meistä ei mielellään toivoisi kokevansa. Samalla on kuitenkin todettava se, ettei tuolta tunteelta voine kukaan välttyä. Jossain kohtaa elämää tuo tunne on läsnä halusit tahi et. Mutta entäpä jos tuolla yhdellä viheliäisimmistä tunteista, olisikin jotakin hyvää annettavanaan?

Minulle pelko on yksi tutuimmista tunteista elämässäni. Lapsena kasvoin sen ympäröimänä. Ei siis ihme, että tuosta tunteesta tuli lopulta matkakumppani kokolailla pitkäksi aikaa. Enkä nykyiselläänkään ole sille immuuni. Olkoon, etten enää nykyisellään enää pelkää läheskään siinämäärin, kuten jossain kohtaa olen pelännyt. Syykin on selvä. Olen hetkittäin suostunut pysähtymään tuon tunteen äärelle, kuin kysymään mitä sillä on minulle kerrottavana.

Senverran ikävän lamaannuttavana olen aikanaan tuon tunteen kokenut, että ymmärrän myös sen, ettei siinä hetkessä yksinkertaisesti kykene näkemään, saati kuulemaan mitään. On valmis käytänössä mihin tahansa, että tuon lamaannuksen saa loppumaan. Mutta tässä kohtaa toteankin, etten välttämättä tässä kirjoituksessa käsittele niinkään mitään paniikkiin tai lamaannukseen liittyvää pelkoa, vaan ennemminkin sitä tunnetta, joka meissä jokaisessa asustaa.

Kun ihminen pelkää, luonnollista olisi hakea turvaa jostakin. Mutta haaste tulee siinä, kun on tottunut selviämään aina yksin, luottamatta yhtään mihinkään. Mistä silloin haet turvaa? Itsestä sisältä? Vai kenties itsesi ulkopuolelta, esimerkiksi päihteistä?

Minä kun en luottanut yhtikäs mihinkään, saati kehenkään, vähiten itseeni, tarvitsin nipun erilaisia selviytymiskeinoja, pärjätäkseni tuon jäytävän tunteen kanssa. Vieläpä niin, että pelätessäni myös itseä, omia tunteitani, jouduin ponnistelemaan lopulta kaiken järkeilyni, kyetäkseni edes hetkittäin kontrolloimaan tuota sisälläni jäytävää tunnetta. Silti koskaan siinä lopulta onnistumatta kokonaan. No, tuollakin tarkoituksensa. Kun sitten lopulta pysähdyin (vasta kuolemanporteilla) tuon tunteen äärelle, en ikinä olisi osannut kuvitella, mitä sillä olisi sanottavanaan. Tuo tunne nimittäin kertoi minulle yhden elämäni tärkeimmistä asioista, se sanoi: ”Luota. Lakkaa taistelemasta ja luota.”

Pelkoa ei voi voittaa omalla järjellä. Ei vaikka sitä voikin yrittää loputtomiin saakka yrittää sillä kontrolloida. Samoin kuin voit rakentaa omasta elämästäsi niin pienen ja turvallisen, että hetken jo kuvittelet, ettei pelko tuonne laatikkoosi mahdu istumaan. Mutta mahtuu se. Minä tiedän. En nimittäin saanut kutistettua omaa elämääni niin pieneen ja yksinäiseen laatikkoon, etteikö silti sinne tuo tunne olisi lopulta ängennyt. Onneksi änkesi. Se nimittäin opetti minut kovalla kädellä luottamaan. Ihmisiin. Elämään. Itseeni. Siihen, että tuokin tunne, kaikessa karuudessaan saattaa sisältää paljon hyvää. Kyse on vain tuosta taistelusta luopumisesta. Samoin kuin jouduin luopumaan loputtomasta järkeilystä asioissa. Myöntäen etten minä vain yksinkertaisesti tiedä omaa parastani. Onneksi elämä tietää. Yhä tänäänkin.

Yhä tänäänkin se nimittäin erilaisten pelkojen avulla ohjaa minua lähemmäs toisia ihmisiä ja Jumalaa. Kun umpi ateistista kaivetaan esiin luottamus Jumalaan, siinä tarvitaan melkoinen määrä tuskan täyttämää pelkoa, jotta tuo lopulta tapahtuu. Onneksi tapahtui. Ilman tuota mankelointia, en nimittäin olisi tässä. Onneksi olen. Onneksi suostuin tuon pirullisen mankelin läpi puristautumaan. Siinä nimittäin puristettiin samalla melkoinen määrä ennakkoluuloja sekä vääränlaista ylpeyttä minusta ulos. Enkä silti tänäänkään voi vielä kehuskella kyvyilläni puhua aina ja kaikesta. Mistä tiedän? Siitä että yhä tänäänkin tarvitsen tuon samaisen tunteen, tuskaisaa tuuppimista kohti muita ihmisiä. Nielemään ylpeyttäni ja sanomaan ääneen nuo kaksi kuin kovin vaikeaa sanaa: ”Minua pelottaa.”


Lohdullisuus elämässä.  3

Jokainen uusi aamu, on uusi mahdollisuus. Kyse kun lopulta on, vain tästä päivästä.
Jokainen uusi aamu, on uusi mahdollisuus. Kyse kun lopulta on, vain tästä päivästä.

Mikä elämässä on lopulta tärkeää. Raha? Mammona? Materia? Vai kenties jokin ihan muu.

Kun tässä aikalailla laajalta skaalalta on saanut ja yhä tänäänkin saa seurata ihmisten elämää, tulee väistämättä miettineeksi sitä, että mikä on se perimmäinen motiivi ihmisten tekemisissä. Nykyaikana joka puolella näyttää siltä, että se mikä määrittää ihmisen elämää, on raha ja se kuinka tuottava lopulta olet. Jos syystä tahi toisesta tiput tuosta tuottavuuden kehästä ulos, puhutaan syrjäytymisuhasta.

Mutta entäpä jos ihan järjenvastaisesti asia ei välttämättä olisikaan noin yksioikoinen. Entä jos kyse tuossakin olisi vain siitä, että osa meistä tahkoaa ja tuottaa elämässään rahalla mitattuna jotakin, osan tuottavuuden ollessa jotakin ihan muuta kuin rahalla mitattavaa.

Tämä kaikki pohdinta lähti siitä, kun paikansin itsessäni parikin vallalle päässyttä vanhaa kieroumaa. Kun talouden saralla kokee haasteita, kuin huomaamattaan ajattelee noiden taas määrittelevän minut ihmisenä. Eli jos epäonnistun esimerkiksi yrittäjyydessä, merkitsee se automaattisesti sitä että olen epäonnistunut ihmisenä. Kissan viikset sanon minä. Olen nimittäin tässä sissikoulutuksessa, jota elämäksi kutsutaan, oppinut nimittäin sen, että juurikin ne tapahtumat, joita tavallisesti pidetään epäonnistumisena, opettavat kaikista eniten, samalla kuin ohjaten minua oikeaan suuntaan elämänpolullani.

Toisaalta kun katson taaksepäin elämääni, voin rehellisesti todeta sen, että yhtäkään asiaa en tekisi toisin, vaikka siihen mahdollisuus siunaantuisi. Sillä kaikki nuo tapahtumat ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tässä päivässä olen. Sensijaan tästä päivästä noiden menneiden oppien kautta pyrin tekemään päivän, jota voin jälkikäteen tuumia siten, että olen elämässä jotakin kommelluksistani oppinut.

Kyse kun lopulta aina on tästä päivästä. Se mitä oli vuosi sitten, ei sinällään ratkaise mitään. Se mitä tänään olen, ratkaisee paljonkin.

Juuri nyt, tässä päivässä, tässä hetkessä haluan olla ihminen, jota toisen ihmisen olisi suht helppo lähestyä, olipa kysymys minkälaisesta asiasta tahansa. Tämä kaikki siitä syystä, kun itse kokemuksesta tiedän, kuinka vaikeaa ihmisen on lopulta myöntää se, ettei yksin enää jaksaisikaan taistella, vaan tarvitsisi toista ihmistä rinnalleen kulkemaan. Juuri tuollainen rinnallakulkija toivoisin itse olevani. Ihminen, joka ei ota toiselta pois, hänen itselleen tärkeätä oppiläksyä, vaan sensijaan vain rauhassa askeltaisi vierellä peilaten asioita omien kokemustensa valossa.

Loppuun totean vain sen, että riippumatta siitä, mitä elämä minulle jatkossa tarjoilee, koen oppineeni yhden tärkeimmistä läksyistä ihmisen elämässä. Olemme täällä toinen toistamme varten. Emme suinkaan toinen toisiamme vastaan. Kun jokin haaste elämässä pakottaa ihmisen pyytämään apua toiselta ihmiseltä, saattaa tuosta ongelmasta lopulta koitua ihmiselämän tärkein siunaus. Kokemus siitä, kuinka toinen ihminen voi oikeasti tukea toista ja tuosta kaikesta kehkeytyä elämänmittainen, yhteinen matka.

Kyse on tästä päivästä ja siitä, millä motiivilla tähän päivään lähden temppuilemaan. Jos motiivina taustalla on itsekäs ’Minä minä, minulle minulle’-asenne, voi olla varma siitä, että vaikka elämä olisi täynnä kaikenlaista kiiltävää ja kimalteista, sisimmästä jää kokematta se kaikista tärkein asia, mutta tuosta asenteesta pienin askelin luopumalla huomaamaan myös ympärillään olevia ja eläviä ihmisiä, voi yhtäkkiä huomata itse omassa sisimmässään jotakin kimaltavan.


Päihderiippuvuus - Tunteet puhumattomuuden taustalla.

Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?
Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?

Puhumattomuuden kulttuuri. Siinä sanapari, johon viimeisten vuosien aikana olen yhä enenevässä määrin törmännyt.

Moni meistä elää tänäänkin uskoen puhuvansa kaikesta mahdollisesta mitä elämässään kokee, näkee, ajattelee sekä tuntee. Todellisuudessa näin tuskin on kuitenkaan.

Kyse on enempikin siitä mitä ihminen omassa elämässään tottuu pitämään tavallisena. Itselleni lähes poikkeuksetta nämä totutut tavalliset asiat ovat lopulta osoittautuneet jo kovin vähäisellä tutustumisella kaikkea muuta kuin siksi mitä normaalisti tavallisena pidetään.

Lapsi voi esimerkiksi kasvaa perheessä, jossa ei ole tilaa tunteille. Saati niistä puhumiselle. Tuon lapsuuden lapsi ymmärtää kohdallaan olevan normaalia, tavallista ja tasapainoista. Alkaen sitten operoida näillä toimintamalleillaan omassa elämässään, siirtäen tuota samaa mallia esimerkiksi omille lapsilleen.

Meillä ei ole normaalia puhua omista tunteistaan. Yleisin mitä ihminen toteaa tunteista puhuttaessa on joko se että ahdistaa tai toisessa kohden kaikki on ihan hyvin. Toisaalta yksinkertaistettuna olisikin helppo ajatella että minusta joko tuntuu hyvälle tai pahalle. Harmillista omalla kohdalla se ettei tuo auttanut ratkomaan niitä ongelmakohtia, joita sisimpääni kätkeytyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Oli häpeää. Pelkoa. Surua. Vihaa. Syyllisyyttä jne. Kun nuo tunteet sitten patosi sisälleen, häpeästä muodostui kokemus omasta huonommuudesta. Viha kääntyi itseä vastaan katkeruuden kautta itse inhoksi. Suru muuttui itsesääliksi ja pelosta kasvoi suunnaton paniikki, joka aktivoitui pahimmillaan ilman sen suurempaa syytä.

Kun sitten ei enää jaksanut tuota mylläkkää, alkoi päihteiden käyttö. Tuolla pitkään onnistuukin manipuloida omia tunteitaan. Kunnes päihteen teho kääntyy itseä vastaan. Seuraavaksi istun lääkärin pakeille kertomaan ahdistuneisuudesta (valehdellen etten juurikaan käytä päihteitä) ja jo kohta vetäen sekaisin sekä lääkkeitä että viinaa.

Tuota kun jatkuu vuosia, on lopulta oma pää niin rankasti myrkytetty, ettei enää itsekään tiedä mikä on syy, mikä oire, saati mikä ongelma. Lopulta kun on vain jäljellä armoton pakonomainen tarve turruttaa edes hetkeksi tuo jäytävä tuska mikä vuosien varrella on sisälle kasautunut.

Kun yhtälöstä otetaan pois päihdyttävät aineet, ottaa todella pitkään uskaltautua kohtaamaan elämä ja sen ihmiset sellaisenaan. Oikeastaan ainoa keino tähän on ensin uskaltautua kohtaamaan itse itsensä.

Tuossa juuri tullaan puhumisen tärkeyteen. Ilman säännöllistä, johdonmukaista ja monintavoin terapeuttista puhumista, kovin harva päihteitä ongelmallisesti käyttävä ihminen selviää takaisin elävien kirjoihin, palaamatta takaisin itsensä turruttamiseen.

Tässä kohtaa todettakoon se, että meillä on olemassa kaksi äärettömän suurta ongelmaa näiden ongelmien ohessa. Puhumista ei arvosteta tarpeeksi ja toisaalta juuri puhumattomuus ohjaa ihmisiä piilottamaan tunteensa. Kun sitten tarpeeksi kauan tuota kuurupiiloa on leikitty, tarvitsee ihminen jotakin millä edes hetkeksi vaientaa jäytävää tuskaansa. Seuraava ongelma on se ettei riippuvuuksia yhä vieläkään ymmärretä niiden edellyttämällä tavoin.

Mitä kauemmin ihminen on itseä ja elämäänsä paennut, sitä tiiviimpää tukea hän tarvitsisi, kyetäkseen lopettamaan tuon epätoivoisen pakomatkansa. Tämän vuoksi olisikin suotavaa kun mietitään esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmaisten auttamista, laatia mahdollisimman laaja, moniammatillinen ja riittävän pitkäkestoinen hoitopolku, jota kulkiessaan ihminen saisi rauhassa, ajan kanssa sekä riittävällä tuella oppia löytämään sisältään ne voimavarat, joiden avulla paluu takaisin tavalliseen elämään tulisi mahdolliseksi.

Pelkkä katkohoito, saati kuukauden kuntoutus ei vielä tee ihmeitä. Ottaen huomioon se, että yleisimmillään tässä kohden ihmisellä on jo taustalla useiden vuosien päihteiden käyttö.

Puhumattakaan siitä jos esimerkiksi kuntoutus ei ole rakennettu siten että ihminen sen aikana ymmärtää omaa tilaansa sekä saa mahdollisuutta opetella puhumalla kohtaamaan sisälleen patoamaan asioita.

Kun pelkkä päihteen poisjättäminen ei korjaa itse ihminen sisällä olevia ongelmia. Siis juuri niitä, mistä itse päihteenkäyttö alunperin on saanut alkunsa.


Vertaistuki - Rinnallakulkemista

”En voi luvata korjaavani kaikkia ongelmiasi, mutta sen voin luvata, ettet joudu kohtaamaan niitä yksin.”
”En voi luvata korjaavani kaikkia ongelmiasi, mutta sen voin luvata, ettet joudu kohtaamaan niitä yksin.”

Reilu 12 vuotta sitten päädyin oman elämäni pohjalle. Tilanteessa, jossa jäljellä ei ollut enää mitään. Tai siten tuossa hetkessä koin elämäni. Toivottomana.

Tuolloin päätyessäni päihdekuntoutukseen, takana oli liki vuosikymmen säännöllistä, jatkuvaa päihteiden sekakäyttöä, joka kohdallani aiheutti kaikkiaan 13 itsemurhayritystä.

Tuolla kuntoutuksessa koin eräänlaisen havahtumisen. Ymmärsin nimittäin tuolla vertaistuen avulla sen, että niin halutessani, myös minulla oli mahdollisuus rakentaa elämäni kokonaan uusiksi.

Nyt miettien, tärkein asia mitä tuolla kolmen kuukauden kuntoutus jaksolla löysin itsestäni, oli toipumisusko. Kytevä ajatus siitä että myös minulla on mahdollisuus selvitä tuolta helvetillisestä pimeydestä, takaisin päivänvaloon. Ainoa mitä se edellytti, oli uskaltautuminen kohtaamaan itsensä ja elämänsä pakenematta, opetellen samalla luottamaan toisiin ihmisiin.

Luottamus, joka jo lapsena oli minun kohdallani murskattu, ei todellakaan rakentunut helpolla. Mutta aivan samoin, kuin läheisteni luottamus minuun, myös minun luottamukseni toisiin ihmisiin, rakentui hitaasti mutta sitäkin varmemmin päivä kerrallaan raittiutta opetellessa.

Tuolla kuntoutuksessa tutustuin vertaistukeen, samalla opetellen sanoittamaan sitä mitä sisälläni koin tai pääni sisällä kelailin.

Kuntoutuksessa meillä yksi monista tehtävistä oli määritellä kahdella sanalla se millaisena ihmisenä itsemme toivoimme tulevaisuudessa nähdä. Kirjoitin tuolloin sanat ’Autettu auttaja’. Ollenkaan osaamatta aavistaa sitä, että vuosien saatossa tuosta sanaparista muodostuisi oman elämäni kulminaatiopiste.

Tänään nimittäin tuo sanapari kuvaa juuri sitä elämää, jota tänään elän. Elämäntehtävääni. Kutsumustani. Työtä. Elämäntapaa.

Päivittäin kohtaan ihmisiä, saaden jokaisessa kohtaamisessa soveltaa omassa elämässäni kohtaamiani asioita. Vieläpä siten, ettei minun erikseen tarvitse olla tuputtamassa neuvoja saati ohjeita toisille. Keskustellessani käytän vain niitä kokemuksia, joita tämä taival itseni kohtaamisessa on reppuuni evääksi tuonut.

Paljon on vielä edelleen itsessäni työstettävää. Mutta tälle aamua elämääni miettiessä, yksi suuri oivallus iski tajuntaani. Niin kauan kuin omaan tässä päivässä sopivan määrän nöyryyttä elämäni suhteen, minun matkani jatkuu ja sitä enemmän minulla on kohtaamilleni ihmisille jaettavaa.

Nöyryys. Oppimiskykyä ja totuudelle avointa mieltä. Niinkauan kuin omaan itsessäni nuo kaksi ominaisuutta, kykenen suhtautumaan itseeni ja elämääni sillä ajatuksella että mitä enemmän itsestäni ja elämästäni opin, sitä vähemmän todellisuudessa tiedän. Mitä vähemmän tiedän, sitä enemmän minulla on uteliaisuutta esittää kysymyksiä ja taas sitä enemmän mahdollisuus oppia.


Sananen ystävyydestä.

Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017
Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017

Päätin pysäyttää itseni kaiken kiireen keskellä taas pitkästä aikaa lukemaan ihan oikeaa painettua tekstiä. Kirjan lukeminen kun tänäpäivänä itselleni on asia, jota ihan liian harvoin tulee toteuttaneeksi. Johtunee pitkälti siitä, että ihan liian paljon kaikkea tietoa löytyy sähköisesti, vieläpä pelkkää kännykkää selaten.

Mutta itse asiaan. Ystävyyteen. Kyseinen kirja käsittelee ihmissuhdetaitoja ja niiden opettelua. Kirja sinällään ainakin itselleni on siinämäärin mukaansa tempaava, koska siinä puhutaan kieltä, jota itseni on helppo ymmärtää. Tämä kieli on omakohtainen kokemus asioissa. Koska en vielä ole lukenut koko kirjaa, niin en vielä sen tarkemmin ala sitä arvioida, vaan koska tuon kirjan aihe herätti sisimmässäni tarpeen kirjoittaa, niin tavoilleni uskollisena sen teen.

Ystävyys. Asia, joka jokaiselle meistä on toisaalta äärimmäisen tärkeä, mutta nykyaikana, myös suunnatonta kipua aiheuttava. Puhutaan syrjäytymisestä. Siitä että ihmiset tipahtavat koko systeemin ulkopuolelle. Asiana sellainen, että siihen on hyvä puuttua, mutta lopulta mistä tuossa kaikkineen sitten lieneekään kysymys.

Omalla kohdallani kärsin erilaisuuden kokemuksesta kaikkiaan kolmen vuosikymmenen ajan. En koskaan kokenut kuuluvani joukkoon. Riippumatta joukosta jossa hengasin. Oikeastaan ainoa joukko jossa viihdyin, oli päihdeongelmaiset. Toisaalta tuossakin, hetkittäin lukumäärältään suuressakin porukassa koin itseni totaalisen yksinäiseksi. Riippuen lähinnä siitä, että riippumatta kuinka sekaisin olin, koin eräällä tavoin olevani tuolloinkin kosketuksissa sisimpäni kanssa siinä, että tiedostin sen ettei tuo lopulta ollut elämää, jollaista halusin elää.

Nyt miettien ainoa keino murtautua ulos tuolta totaalisesta yksinäisyydestä oli kohdallani raitistuminen. Asia joka tapahtuakseen edellytti lähes täydellisen tuhoutumisen. Aikaisemmin en nimittäin olisi ollut valmis mihin tahansa, oppiakseni elämään pakenematta itseä sekä elämää itseään.

Paljon puhutaan siitä, millaisia turvaverkostoja päihdeongelman, mielenterveysongelman tai syrjäytymisen uhan alla eläville ihmisille olisi hyvä tarjota. No minäpä kerron mielipiteeni. Vertaistuki. Asia joka pelasti minut sekä päihdehelvetistä, että samalla myös totaalisesta yksinäisyydestä takaisin ihmisten pariin.

Mitä pidempään ihminen elää yksin, erillään kaikesta, sitä enemmän yhtälöön nivoutuu sekä erilaisuuden kokemusta, päihde- ja mielenterveyden ongelmista puhumattakaan. Sensijaan että ihmisille järjestetään satunnaista palvelua pahimmillaan suoraan kotiin, olisi hyvä järjestää esimerkiksi kokemuksellista tukihenkilötoimintaa ja sen avulla saada ihminen irtautumaan tuosta helvetillisestä orvanpyörästä. Kun nimittäin itse ensikertaa koin, etten ollutkaan ainoa laatuani ongelmieni kanssa, siitä sai alkunsa matka jolla yhä tänäänkin taivallan, lähestulkoon päivittäin tutustuen uusiin, toinen toistaan mielenkiintoisimpiin ihmisiin.

Ongelma näiden ongelmien ratkomisessa kulminoituu yhä tänäänkin liiaksi sen ympärille, ettei noita edellä mainittuja syrjäytymiseen johtavia ongelmia ymmärretä tarpeeksi. Kuka lopulta ymmärtää kyseisiä ongelmia ketään muuta paremmin, kuin ihminen joka on itse henkilökohtaisesti elänyt vuosia ja taas vuosia tuossa oravanpyörässä, lähestulkoot kaiken toivonsa menettäen. No kuka toisaalta taas saattaa paremmin saada tuon kaiken hyvän liikkeellepanevan toivon herätellysi tuossa lähes kaiken toivonsa menettäneessä ihmisessä, kuin juurikin samainen omakohtaisen kokemuksen omaava selviytyjä.

Jokaisen meistä on itse kuljettava tuo tie totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta kenenkään ei tarvitsisi kulkea tuota matkaa yksin. Yksin kulkiessa kun vaarana on se, että ilman rinnalla kulkevaa ihmistä, tuo lähes kaiken toivonsa menettänyt ihminen ei välttämättä jaksa kulkea koko matkaa, vaan uupuu tiensivuun.

Kun puhutaan ihmisestä, jolla on sekä päihde-, mielenterveys-, talous-, että myöskin ihmissuhdeongelmia, puhutaan silti ihmisestä joka on noiden ongelmien taustalla. Mikään muu tuki ei näissä asioissa toimi yhtä tehokkaasti kuin vertaistuki. Mistä tiedän? Omasta ja satojen muiden kohtalotovereideni kokemuksesta. Kun ihminen potee mielenterveysongelmia ja esimerkiksi yksinäisyyttä, kuvioon kovin helposti eksyy myös erilaisia päihteitä ja lopullaan kukaan auttavasta tahosta ei enää tiedä sitä, millätavoin koko vyyhdin saisi purettua. Tästä taas seurauksena pahimmillaan sama kuin itselläni ja perheelläni pahimmillaan oli. Kymmeniä ja taas kymmeniä hyväntahtoisia sosiaali- ja terveyspuolen ihmisiä hääri perheemme ympärillä, lopullaan vain hyväntahtoisuuttaan auttaen itse ongelmien pahenemista. Kun esimerkiksi päihdeongelma ei ota ratketakseen sillä, että siinä keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan tuosta sairaudesta aiheutuvia oireita. Pahimman meilläkin minun päihdeongelmaa yritettiin ratkaista työllistämällä lastensuojelun tuella useita perhetyön ammattilaisia. Asia joka varmasti on yhä samalla tavalla olemassa, puhuttiinpa mistä riippuvuudesta tahansa.

Yksi asia on myös varma. Oli kyse ihmisen elämässä mistä ongelmasta tahansa, päihteet eivät tuon ongelman ratkaisuun auta, vaan päinvastoin vain vaikeuttaa koko ongelman paikantamista.

Ongelmaan on olemassa ratkaisu. Saman kokeneet ihmiset. Kun nimittäin yksinäisyydestä, päihde-, ja mielenterveydenongelmista kärsivä ihminen saa kokea samaistumista toisen ihmisen kokemusten kanssa, jo tuossa tapahtuu kyseisessä ihmisessä enemmän kuin vuosien säännöllisellä käymisellä esimerkiksi mielenterveystoimiston pakeilla saavutetaan. Lisäksi kun tuossa parhaimmillaan muiden ongelmien lisäksi hoidetaan myös se, että totaalisessa yksinäisyydessä elävä ihminen saa kokea eheyttävää yhteisöllisyyttä, ihmettelen sitä miksi tätä kallisarvoista kokemusta ei hyödynnettäisi huomattavasti laajemmin. No saanhan minä ihmetellä.


Vääränlainen vastuu.

Kun katsoessani jotain kaunista, sisimpäni itkee, on aika pysähtyä tarkistamaan miksi sisimpäni suree.
Kun katsoessani jotain kaunista, sisimpäni itkee, on aika pysähtyä tarkistamaan miksi sisimpäni suree.

Olen mestari pakenemaan omia todellisia tunteita. Silloinkin, kun kaikin voimin yritän niitä kohdata. Ongelma tuossakin kulminoituu liialliseen yrittämiseen.

Elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua. Lukuunottamatta niitä ohikiitäviä hetkiä, joissa olen kyennyt irroittamaan otteeni hallinnan harhasta, luottaen itse elämään.

Viimeaikoina olen kokenut suunnatonta voimattomuutta asioissa. Juuri tuon voimattomuuden ohjaamana pyrkien hellittämään. Mutta, ongelma on liiallinen yrittäminen. Aito hellittäminen kun ei ole suorite. Se on tila, jossa ihminen lepää, vaikka samalla tekisikin jotakin.

Miksi sitten yrittää, eikä hellitä? Taustalta omalla kohdallani on paikannettavissa suunnaton pelko. Pelko siitä, mitä tapahtuu, jos en hallitsekaan elämääni. Järjellä miettien tässä on yksi elämäni suurin paradoksi. Kuvitelma siitä että muka hallitsisin elämää. Siis sitä, joka ei vain suostu hallittavaksi. Silti kuvittelen että tekemällä ja toimimalla tietyllä tavoin, asiat pysyvät järjestyksessä. Vaikka eihän näin todellisuudessa ole. Asiat menevät juuri niinkuin ovat mennäkseen, riippumatta siitä mitä teen tai miten toimin.

Yksi itseäni suunnattomasti kuormittava tekijä on vääränlainen vastuu. Kuvittelen nimittäin olevani vastuussa hetkittäin koko maailmasta. Ajatuksena hullu, mutta ihmiselle, joka lapsuudessa oppi ottamaan liiaksi vastuuta, tämä on vain yksi itselle haitallinen ajatus- ja toimintamalli, joka kytkeytyy päälle kuin automaattisesti ja joka on juurtunut syvälle selkäytimeen, josta sen irroittaminen on kokolailla aikaavievä tehtävä.

No millä tavoin tuo vastuunotto elämässäni näkyy. Ei suoranaisesti mitenkään selvästi tai selkeästi. Kyse ei siis sinällään ole niinkään siitä, että se tarkoittaisi esimerkiksi toisen ihmisen puolesta asioiden tekemistä. Enemmänkin niin, että sisimmässäni kannan niitäkin asioita ja tunteita, suhteessa toisiin ihmisiin, joista välttämättä edes tuo toinen ihminen ei ole tietoinen. Lisäksi yksi itselle haitallinen, lapsuudessa opittu malli on toisten tunteiden kontrollointi.

Käytännössä tarkoittaen esimerkiksi sitä, että osaan aistia ihmisistä sen mitä kenellekin kestää sanoa ja mitä ei. Jättämällä esimerkiksi sanomatta jotakin, kontrolloin tuon toisen ihmisen tunteita ja sitä kuinka tuon ihmisen kanssa vuorovaikutus sujuu. Tuostakin yhtälöstä paikannan kaksi yhteistä nimittäjää, suunnattoman pelon alkulähteeksi. Isäni vihan ilmaisu lapsuudessa ja äitini lähestulkoon reagoimattomuus kyseisissä tilanteissa. Kun isäni sai raivarin, eikä äitini reagoinut tuossa tilanteessa mitenkään, opin ottamaan vastuun isäni tunteista. Samalla oppien aistimaan sen millä tavalla toimien ja mitä jättäen sanomatta, isäni pysyi pääpiirteittäin rauhallisena.

Nyt kun lapsuudesta on tultu kolme vuosikymmentä eteenpäin, paikallistan omassa itsessä tuon saman, itselle haitallisen mallin, lähestulkoon kaikissa ihmissuhteissani. En nimittäin edelleenkään kestä sitä, jos joku hermostuu minun sanomisista tai tekemisistäni. Sen vuoksi varsinkin väsyneenä ollessa, unohdan sen aitona itsenä elämisen ja alan pelailla ihmisten kanssa. Suurin haitta kaikessa se, että tuo ihmisten tunteilla pelaaminen vain kuormittaa itseäni yhä enemmän.

Luin eilen illalle kirjaa uhrina elämisestä ja siinä itseäni puhutteli se, etten ole vieläkään oppinut terveellä tavalla ilmaisemaan vihaa. Siis sellaista, jolla ihminen määrittelee rajansa. Ei:n sanominen onnistuu jo hetkittäin ilman väärää syyllisyyttä, mutta yhä edelleen ihmiset liiaksi kävelevät tietyissä tilanteissa ylitseni. Tiedostaessani tänään sen, etten ole kynnysmatto, eikä kukaan toinen tule minua lattialta nostamaan, ymmärrän omalla kohdallani oman vastuuni asioissa. Huvittavaa lähinnä se, että opettelussa on vielä tuon samaisen vastuun ymmärtäminen toisen ihmisen kohdalla. Siis sen, että myös tuon toisen ihmisen vastuulla on se, jääkö hän makaakaan lattialle, ihmetellen kengän kuvia kasvoillaan, vai nouseeko ennemmin ylös. Vastuu kun lopulta on hänen, ei minun.

Lopuksi totean vielä sen, että tätä kirjoittaessa ymmärsin sen, että tuo tunteiden manipulointi suhteessa toisiin ihmisiin, on sitä, että pelkään yhä edelleen, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Asia joka peilautuu toisista ihmisistä takaisin itseeni, kysymyksenä, miksen edelleenkään kykene hyväksymään itse itseäni, tällaisenaan?

Edellinen