Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on Auttaminen.
Edellinen

Vertaistuki - Rinnallakulkemista

”En voi luvata korjaavani kaikkia ongelmiasi, mutta sen voin luvata, ettet joudu kohtaamaan niitä yksin.”
”En voi luvata korjaavani kaikkia ongelmiasi, mutta sen voin luvata, ettet joudu kohtaamaan niitä yksin.”

Reilu 12 vuotta sitten päädyin oman elämäni pohjalle. Tilanteessa, jossa jäljellä ei ollut enää mitään. Tai siten tuossa hetkessä koin elämäni. Toivottomana.

Tuolloin päätyessäni päihdekuntoutukseen, takana oli liki vuosikymmen säännöllistä, jatkuvaa päihteiden sekakäyttöä, joka kohdallani aiheutti kaikkiaan 13 itsemurhayritystä.

Tuolla kuntoutuksessa koin eräänlaisen havahtumisen. Ymmärsin nimittäin tuolla vertaistuen avulla sen, että niin halutessani, myös minulla oli mahdollisuus rakentaa elämäni kokonaan uusiksi.

Nyt miettien, tärkein asia mitä tuolla kolmen kuukauden kuntoutus jaksolla löysin itsestäni, oli toipumisusko. Kytevä ajatus siitä että myös minulla on mahdollisuus selvitä tuolta helvetillisestä pimeydestä, takaisin päivänvaloon. Ainoa mitä se edellytti, oli uskaltautuminen kohtaamaan itsensä ja elämänsä pakenematta, opetellen samalla luottamaan toisiin ihmisiin.

Luottamus, joka jo lapsena oli minun kohdallani murskattu, ei todellakaan rakentunut helpolla. Mutta aivan samoin, kuin läheisteni luottamus minuun, myös minun luottamukseni toisiin ihmisiin, rakentui hitaasti mutta sitäkin varmemmin päivä kerrallaan raittiutta opetellessa.

Tuolla kuntoutuksessa tutustuin vertaistukeen, samalla opetellen sanoittamaan sitä mitä sisälläni koin tai pääni sisällä kelailin.

Kuntoutuksessa meillä yksi monista tehtävistä oli määritellä kahdella sanalla se millaisena ihmisenä itsemme toivoimme tulevaisuudessa nähdä. Kirjoitin tuolloin sanat ’Autettu auttaja’. Ollenkaan osaamatta aavistaa sitä, että vuosien saatossa tuosta sanaparista muodostuisi oman elämäni kulminaatiopiste.

Tänään nimittäin tuo sanapari kuvaa juuri sitä elämää, jota tänään elän. Elämäntehtävääni. Kutsumustani. Työtä. Elämäntapaa.

Päivittäin kohtaan ihmisiä, saaden jokaisessa kohtaamisessa soveltaa omassa elämässäni kohtaamiani asioita. Vieläpä siten, ettei minun erikseen tarvitse olla tuputtamassa neuvoja saati ohjeita toisille. Keskustellessani käytän vain niitä kokemuksia, joita tämä taival itseni kohtaamisessa on reppuuni evääksi tuonut.

Paljon on vielä edelleen itsessäni työstettävää. Mutta tälle aamua elämääni miettiessä, yksi suuri oivallus iski tajuntaani. Niin kauan kuin omaan tässä päivässä sopivan määrän nöyryyttä elämäni suhteen, minun matkani jatkuu ja sitä enemmän minulla on kohtaamilleni ihmisille jaettavaa.

Nöyryys. Oppimiskykyä ja totuudelle avointa mieltä. Niinkauan kuin omaan itsessäni nuo kaksi ominaisuutta, kykenen suhtautumaan itseeni ja elämääni sillä ajatuksella että mitä enemmän itsestäni ja elämästäni opin, sitä vähemmän todellisuudessa tiedän. Mitä vähemmän tiedän, sitä enemmän minulla on uteliaisuutta esittää kysymyksiä ja taas sitä enemmän mahdollisuus oppia.


Itsenäisyys. Itsepäisyys. Itsestäänselvyys.

Näin Itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman osaltani sanoittaa tätä kaikkien ja jokapuolella hehkutettavaa asiaa. 100-vuotias Suomi.

Sen mitä itse tätä kaikkea olen sivusta seurannut, niin en voi välttyä siltä että tässä kaikessa hehkutuksessa on paikoitellen koomisiakin piirteitä. Lähinnä siitä syystä, millä tolalla asiat tässä rakkaassa kotomaassamme tänään ovat.

Meidän tulisi olla samalla globaaleja, että myös omasta itsenäisyydestä ylpeätä kansaa. No olemmeko? Enpä nyt tiedä.

Lähinnä huvittavan tästä kaikesta hurmoshenkisyydestä tekee pari seikkaa. Ensiksi se, millä tavalla kohtelemme omia vanhuksiamme että toisaalta se kuinka tähän globalisaatioon suhtaudumme.

Tänäkin juhlapäivänä tuhannet vanhukset viruvat vaihtamattomissa vaipoissa, ihmisten keskittyessä kinastelemaan siitä onko maahanmuuttopolitiikka oikealla tolalla vaiko ei. Toisaalla hyvävaraiset kartuttavat osinkojaan, poliitikkojen riistäessä vähävaraisilta vähimmätkin varat.

Sitten ihmetellään miksi maassamme on niin paljon pahoinvoivia kansalaisia. Syykin siihen löytyy helposti. Kaikki raha syydetään maahanmuuttajille. Höpsistä sanon minä.

Maassamme on niin paljon pahoinvointia ainoastaan muutamasta syystä johtuen. Ensiksi se että lähestulkoot jokainen meistä on saanut kasvaa ympäristössä joka on moninverroin parempi kuin monella muulla tänäpäivänä on. Tuosta seurauksena se, että esimerkiksi tänään vuosisadan kestäneestä itsenäisyydestä johtuen täällä on kasvanut kansakunta, jonka itsepäisyyttä ei ihan helpolla hakkaa kukaan toinen. Huono puoli tuossa itsepäisyydessä lähinnä se, kun se kanavoidaan pääsääntöisesti toissijaisiin asioihin. Kinasteluun siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä missäkin. Lopulta kinaaminen äityy sellaisiin mittasuhteisiin, ettei lopulta edes kinaajat itse ymmärrä välttämättä mistä edes kinaavat. Tärkeimpänä motiivina vain ja ainoastaan se että osoittaisi itse olevansa oikeassa, toisen osoittautuessa vääräksi.

Eikä lopulta tarvitse edes pitkään pysähtyä paikoilleen, havaitakseen se, mistä tämä kaikki lopulta kumpuaa. Itsestäänselvyydestä.

Kun ihmisen itsenäisyydestä tai mistä tahansa ihmiselämään liittyvästä asiasta ajansaatossa kehittyy itsestäänselvyys, se lopulta menettää merkityksensä. Kun meillä on riittävästi kaikkea, alamme haluta jotakin sellaista, mitä todellisuudessa emme edes tarvitse.

Vasta silloin, kun ihminen on oikeasti vaarassa menettää jotakin itselle todella rakasta, ollaan aitojen oikeiden asioiden äärellä. Muistan elävästi kuinka Arman Alizad totesi Viimeinen ristiretki ohjelmassa seurattuaan totaalisessa köyhyydessä eläneitä ihmisiä, heillä ei ole kerrassaan mitään, mutta silti heillä on toisensa. Tiivis yhteisö.

Tuota tiivistä yhteisöä, yhteisöllisyyttä kaivattaisiin meillä täälläkin. Vieläpä niin, ettei tuon rakentumiseen tarvitsisi olla tämän tänäpäivänä itsestäänselvyytenä pidetyn itsenäisyyden edes uhattuna. Kysymys kun lopullaan on varsin yksinkertaisesta asiasta. Siitä mihin tämä kansa tuon itsepäisyytensä lopulta kanavoi. Sillä jos oikein kanavoituna sillä on varmistettu aikanaan pienen maamme itsenäisyys, miksei sillä varmistettaisi myös se että tämä itsenäinen kansa voisi omassa maassaan hyvin.

Itsenäisyys. Itsepäisyys vaiko itsestäänselvyys.

Onnea Suomi! Kiitos veteraanit! <3


Sananen ystävyydestä.

Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017
Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017

Päätin pysäyttää itseni kaiken kiireen keskellä taas pitkästä aikaa lukemaan ihan oikeaa painettua tekstiä. Kirjan lukeminen kun tänäpäivänä itselleni on asia, jota ihan liian harvoin tulee toteuttaneeksi. Johtunee pitkälti siitä, että ihan liian paljon kaikkea tietoa löytyy sähköisesti, vieläpä pelkkää kännykkää selaten.

Mutta itse asiaan. Ystävyyteen. Kyseinen kirja käsittelee ihmissuhdetaitoja ja niiden opettelua. Kirja sinällään ainakin itselleni on siinämäärin mukaansa tempaava, koska siinä puhutaan kieltä, jota itseni on helppo ymmärtää. Tämä kieli on omakohtainen kokemus asioissa. Koska en vielä ole lukenut koko kirjaa, niin en vielä sen tarkemmin ala sitä arvioida, vaan koska tuon kirjan aihe herätti sisimmässäni tarpeen kirjoittaa, niin tavoilleni uskollisena sen teen.

Ystävyys. Asia, joka jokaiselle meistä on toisaalta äärimmäisen tärkeä, mutta nykyaikana, myös suunnatonta kipua aiheuttava. Puhutaan syrjäytymisestä. Siitä että ihmiset tipahtavat koko systeemin ulkopuolelle. Asiana sellainen, että siihen on hyvä puuttua, mutta lopulta mistä tuossa kaikkineen sitten lieneekään kysymys.

Omalla kohdallani kärsin erilaisuuden kokemuksesta kaikkiaan kolmen vuosikymmenen ajan. En koskaan kokenut kuuluvani joukkoon. Riippumatta joukosta jossa hengasin. Oikeastaan ainoa joukko jossa viihdyin, oli päihdeongelmaiset. Toisaalta tuossakin, hetkittäin lukumäärältään suuressakin porukassa koin itseni totaalisen yksinäiseksi. Riippuen lähinnä siitä, että riippumatta kuinka sekaisin olin, koin eräällä tavoin olevani tuolloinkin kosketuksissa sisimpäni kanssa siinä, että tiedostin sen ettei tuo lopulta ollut elämää, jollaista halusin elää.

Nyt miettien ainoa keino murtautua ulos tuolta totaalisesta yksinäisyydestä oli kohdallani raitistuminen. Asia joka tapahtuakseen edellytti lähes täydellisen tuhoutumisen. Aikaisemmin en nimittäin olisi ollut valmis mihin tahansa, oppiakseni elämään pakenematta itseä sekä elämää itseään.

Paljon puhutaan siitä, millaisia turvaverkostoja päihdeongelman, mielenterveysongelman tai syrjäytymisen uhan alla eläville ihmisille olisi hyvä tarjota. No minäpä kerron mielipiteeni. Vertaistuki. Asia joka pelasti minut sekä päihdehelvetistä, että samalla myös totaalisesta yksinäisyydestä takaisin ihmisten pariin.

Mitä pidempään ihminen elää yksin, erillään kaikesta, sitä enemmän yhtälöön nivoutuu sekä erilaisuuden kokemusta, päihde- ja mielenterveyden ongelmista puhumattakaan. Sensijaan että ihmisille järjestetään satunnaista palvelua pahimmillaan suoraan kotiin, olisi hyvä järjestää esimerkiksi kokemuksellista tukihenkilötoimintaa ja sen avulla saada ihminen irtautumaan tuosta helvetillisestä orvanpyörästä. Kun nimittäin itse ensikertaa koin, etten ollutkaan ainoa laatuani ongelmieni kanssa, siitä sai alkunsa matka jolla yhä tänäänkin taivallan, lähestulkoon päivittäin tutustuen uusiin, toinen toistaan mielenkiintoisimpiin ihmisiin.

Ongelma näiden ongelmien ratkomisessa kulminoituu yhä tänäänkin liiaksi sen ympärille, ettei noita edellä mainittuja syrjäytymiseen johtavia ongelmia ymmärretä tarpeeksi. Kuka lopulta ymmärtää kyseisiä ongelmia ketään muuta paremmin, kuin ihminen joka on itse henkilökohtaisesti elänyt vuosia ja taas vuosia tuossa oravanpyörässä, lähestulkoot kaiken toivonsa menettäen. No kuka toisaalta taas saattaa paremmin saada tuon kaiken hyvän liikkeellepanevan toivon herätellysi tuossa lähes kaiken toivonsa menettäneessä ihmisessä, kuin juurikin samainen omakohtaisen kokemuksen omaava selviytyjä.

Jokaisen meistä on itse kuljettava tuo tie totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta kenenkään ei tarvitsisi kulkea tuota matkaa yksin. Yksin kulkiessa kun vaarana on se, että ilman rinnalla kulkevaa ihmistä, tuo lähes kaiken toivonsa menettänyt ihminen ei välttämättä jaksa kulkea koko matkaa, vaan uupuu tiensivuun.

Kun puhutaan ihmisestä, jolla on sekä päihde-, mielenterveys-, talous-, että myöskin ihmissuhdeongelmia, puhutaan silti ihmisestä joka on noiden ongelmien taustalla. Mikään muu tuki ei näissä asioissa toimi yhtä tehokkaasti kuin vertaistuki. Mistä tiedän? Omasta ja satojen muiden kohtalotovereideni kokemuksesta. Kun ihminen potee mielenterveysongelmia ja esimerkiksi yksinäisyyttä, kuvioon kovin helposti eksyy myös erilaisia päihteitä ja lopullaan kukaan auttavasta tahosta ei enää tiedä sitä, millätavoin koko vyyhdin saisi purettua. Tästä taas seurauksena pahimmillaan sama kuin itselläni ja perheelläni pahimmillaan oli. Kymmeniä ja taas kymmeniä hyväntahtoisia sosiaali- ja terveyspuolen ihmisiä hääri perheemme ympärillä, lopullaan vain hyväntahtoisuuttaan auttaen itse ongelmien pahenemista. Kun esimerkiksi päihdeongelma ei ota ratketakseen sillä, että siinä keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan tuosta sairaudesta aiheutuvia oireita. Pahimman meilläkin minun päihdeongelmaa yritettiin ratkaista työllistämällä lastensuojelun tuella useita perhetyön ammattilaisia. Asia joka varmasti on yhä samalla tavalla olemassa, puhuttiinpa mistä riippuvuudesta tahansa.

Yksi asia on myös varma. Oli kyse ihmisen elämässä mistä ongelmasta tahansa, päihteet eivät tuon ongelman ratkaisuun auta, vaan päinvastoin vain vaikeuttaa koko ongelman paikantamista.

Ongelmaan on olemassa ratkaisu. Saman kokeneet ihmiset. Kun nimittäin yksinäisyydestä, päihde-, ja mielenterveydenongelmista kärsivä ihminen saa kokea samaistumista toisen ihmisen kokemusten kanssa, jo tuossa tapahtuu kyseisessä ihmisessä enemmän kuin vuosien säännöllisellä käymisellä esimerkiksi mielenterveystoimiston pakeilla saavutetaan. Lisäksi kun tuossa parhaimmillaan muiden ongelmien lisäksi hoidetaan myös se, että totaalisessa yksinäisyydessä elävä ihminen saa kokea eheyttävää yhteisöllisyyttä, ihmettelen sitä miksi tätä kallisarvoista kokemusta ei hyödynnettäisi huomattavasti laajemmin. No saanhan minä ihmetellä.


Murehtimisen turhuus ja ihanuus.

Entä jos..mitä jos..jos en..
Entä jos..mitä jos..jos en..

Olen viimeaikoina kuluttanut kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa turhaan murehtimiseen. Turhaan siinä, ettei asiat joita olen jo pidempään murehtinut, itsessään miksikään tuolla murehtimisella ole kummentuneet.

Ehkä juuri siitä syystä ajattelin kirjoittaa aiheesta, sillä uskon etten ole yksin tämän taitoni kanssa. Ehkä juuri sinä siellä harrastat samaa ja hetkittäin tuskailet saman asian kanssa.

Minulle murehtiminen on ollut osa elämääni. Sen mitä omaan itseeni olen tässä perehtynyt, tuon taustalla on paikannettavissa tunne, joka on itselleni äärimmäisen tuttu. Pelko.

Jos pelkään menettäväni jotakin tai toisaalta pelkään etten saavuta sitä, mitä syystä tahi toisesta koen kipeästi tarvitsevani, huomaan kuin automaattisesti kytkeytyväni murehtimaan asiaa. Totuushan on, että tuo murehtiminen on täysin turhaa ajan ja energian haaskaamista, mutta toisaalta kun kyse ei ole suoritteesta, en sitä kykene omin voimini lopettamaan.

Kun elämässä, kuten omalla kohdallani jo pidempään, on useita epävarmuustekijöitä, pelko valtaa alaa yllättävän paljon ja kokolailla helposti. Minulle asioista puhuminen ja kirjoittaminen on yksi keino katkaista tuo itse itseään ruokkiva kierre. Mutta kun puhuminen tai kirjoittaminen loppuu, huomaan hyvin pian palaavani tuohon tuttuun ja turvalliseen, mutta kovin epämukavaan tilaani.

Ymmärsin järjellä jo kauan sitten että murehtiminen on eräänlainen keino yrittää kontrolloida asioita. Hallita tuota pelkoa. Siis sitä tyypillistä, minulle ominaista toimintaa, jota tavalla tahi toisella olen läpi elämäni lähes kaikessa toistanut.

Mitä enemmän kykenen luottamaan elämään itseensä, sitä vähemmän sitä pelkään ja sitä pienemmäksi pelko kutistuu. Toisaalta kyse kohdallani on myös siitä, että nämä tunteet, ajatukset ja tietyt toimintamallit kaikessa haitallisuudessaan ovat niitä tuttuja ja turvallisia. Siis niitä, niin hassulta kuin se järjellä miettien tuntuukin, joiden avulla olen luovinut läpi elämän. Ei siis ihme että niistä irtipäästäminen on kovin vaikeata.

Omalla kohdallani sekä tässä kyseisessä asiassa, että lähes kaikessa muussakin, tuska on ystävä. Juuri se, joka lopulta pakottaa irroittamaan otteensa ja uskaltautumaan luottamaan elämään. Mutta vasta silloin kun tuska on lähes sietämätön. Siis sitä luokkaa ettei pakonomaisesta takertumisesta ja tarrautumisesta huolimatta kykene enää pitämään kiinni.

Minusta on ihana kirjoitella ja jutella erilaisten ihmisten kanssa mitä erilaisimmista asioista ja ongelmista. Yksi ongelma omalla kohdallani on se, etten hetkittäin kykene hellittämään tästä jatkuvasta järkeilystä, vaikka tiedostan ettei se näissä tietyissä tunnepuolen asioissa enää auttaisikaan. Toisaalta toinen ongelmani on se, kun olen viimeisen vuosikymmenen aikana onnistunut setvimään mitä erilaisimpien apukeinojen avulla omia ongelmiani, niin nykyhetkessä yhä edelleen tuo suostuminen heikoksi, apua tarvitsevaksi, on lähestulkoon yhtä vaikeata, kuin tuolloin vuosia vuosia sitten. Silti ymmärrän paremmin kuin hyvin sen, etten yksinäni selviä. Tietyt itselle kipeät asiat ovat vain niin kipeitä että niistä puhuminen vaatii todella suurta luottamusta. Siis juurikin sitä, joka poistaa kaiken pelon ja murehtimisen.

Mutta kuten todettua, kun on koko ikänsä taistellut läpi elämän, tuosta luopuminen vaatii niin suunnatonta tuskaa että se likimain pakottaa polvilleen. Silti, vielä tuossa polvillaankin ollessa, saattaa oma kipeä mieli tuottaa ajatuksen: "Itse olet ongelman aiheuttanut, joten itse itselläsi se pitää kyetä myös ratkaisemaan."

Mutta luojan kiitos, ei tarvitse. Riittää kun irroittaa otteensa siitä mihin on takertunut ja luottaa että joku lopulta ottaa kiinni.

Avun pyytäminen ei ole heikkoutta. Vaan vahvuus, jota tämä nykyhetken valheellisen vahva yhteiskunta ei kylläkään kovin helpolla hyväksy. Onneksi kyse ei ole yhteiskunnasta, vaan minusta. Yhdestä pienestä ihmisestä. Ihmisestä, juuri kuten sinä.


Päihderiippuvuuden hoito.

Päihderiippuvuus, kansakuntamme syöpä.
Päihderiippuvuus, kansakuntamme syöpä.

Taas kerran surullisena luin oheisen jutun. Lähinnä tullen surulliseksi siitä, kuinka selvästi tässä on nähtävissä se, kuinka vaikeata tämän sairauden kohdalla on löytää yhteistä säveltä siitä, millätavoin tätä koko kansaamme vaivaavaa sairautta tulisi hoitaa.

Surullinen olen ehkä eniten siitä, kuinka tässä taas kerran on näkyvissä se, kuinka suuret näkemyserot ihmisillä asioissa voikaan olla. Kun ääripäät ovat näinkin kaukana toisistaan, tulee väistämättä eteen tilanne, jossa toinen yrittää todistella toiselleen sitä, kuinka se tapa millä minä toimin on paljon parempi kuin tapa jolla sinä toimit. Surulliseksi minut tässä tekee se, että kaiken tuon todistelun tuoksinassa pääsee unohtumaan se tärkein asia, eli juuri ne ihmiset, jotka näistä sairauksista kärsivät sekä heidän läheisensä.

Minun mielestäni tämän vastakkainasettelun sijaan, tulisi keskittää kaikki se energia, mikä menee nyt siihen että yritetään vastapuolelle osoittaa omaa oikeassa olemistaan, keskittää siihen, että tähän maahan saataisiin mahdollisimman toimiva hoitopolku tämän koko kansaamme vaivaavan sairauden hoitamiseksi. Olisi kuitenkin äärimmäisen tärkeätä huomioida se, että jo itsessään kohtuuttomia haasteita hoitopuolella tuova sairaus ei sinällään enää tarvitsisi yhtää lisää vaikeutta sillä että sen hoidosta vastaavat ihmiset kilpailevat siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä.

Hannu Alhon tapauksessa ymmärrän sen, että hänellä on omat motiivinsa puolustaa näkemystään, aivan samoin kuten vastapuolellakin on, mutta jos jotakin tässä omalla taipaleellani olen oppinut, niin sen, että jatkuvan kinastelemisen sijaan, puhumalla rakentavasti asioista, on suurtenkin ääripäiden näkemyseroissa mahdollista löytää toimivia kompromisseja asiaintilan parantamiseksi.

Yksi suurin haaste tämän sairauden hoidossa on jo valmiiksi siinä, että kyseinen sairaus itsessään aiheuttaa ihmiselle ongelman kieltämistä ja vähättelyä. Lisäksi kun tämä sairaus maassamme kantaa kohtuuttoman suurta häpeäleimaa, niin ei ihme, että tästä sairaudesta kärsivät ihmiset mieluummin kärsivät omissa nahoissaan, kuin se että uskaltautuisivat avoimesti myöntämään tarvitsevansa apua. Yleinen suhtautuminen kun tässä kokonaisuudessa yhä edelleen nivoutuu siihen, että kyse on sairauden sijaan selkärangattomuudesta.

Nyt toivoisinkin että tämän vastakkainasettelun ja kilpajuoksun siitä kuka on oikeassa, sijaan, keskityttäisiin siihen, millätavoin tämän sairauden hoitoa voitaisiin alkaa kehittää yhteistyössä sekä Käypä-hoito-suunnitelman, että nyt omaa suunnitelmaansa kyhäävän potilasjärjestön kesken. Sillä muussa tapauksessa käy pian niin, että näkemyserot vain kasvavat kasvamistaan, vastakkainasettelun lisääntyessä, näistä sairauksista kärsivät ihmiset jäävät tämän kilpajuoksun jalkoihin.

Puhumattakaan siitä kun nyt näistä ongelmista kärsivä ihminen rummutetaan senkin seitsemän instanssin läpi, ennenkuin lopulta päästään siihen vaiheeseen, jossa ehkä kenties lopulta tarjotaan päihdekuntoutusta vaihtoehtona ja sittenkin haaste tulee vielä siinä, kun tämän sairauden hoidon osalta näiden kuntoutuspaikkojen tasoerot ovat likipitäen tähtitieteellistä luokkaa, ei siis ihme että koko ongelma on kohta räjähtämässä käsiin. Ellei ole jo räjähtänyt.

Jos tähän loppuun esimerkkinä otetaan tavallinen Suomalainen perhe, jossa vanhemmat käyvät töissä ja lapset koulussa, niin tämän sairauden tuoma häpeä aiheuttaa sen, että ongelmasta kärsivä isä painaa viikot töitä, nollaten päätään tasaisin väliajoin, vaimo-kullan naputtaessa ystävällisesti liiallisesta alkoholin käytöstä ja sen aiheuttaimista ongelmista. Samalla kun perheen lapset yrittävät epätoivon vimmalla pärjätä elämässä, ottaen vastuuta omista vanhemmista, yrittäen samalla peitellä ja salailla koko ongelman olemassaoloa. Kun sitten lopulta syystä tahi toisesta ollaan tilanteessa, jossa ollaan kyseiseen ongelmaan apua hakemassa, tästä sairaudesta johtuen, perheen isä kieltää ja vähättelee ongelmaa, väsyneen vaimon vieressä suurennellessa sitä. Ei siis ihme että auttavan tahon on lopulta täysi mahdottomuus tietää sitä, mikä todellinen tilanne lopulta on. Mikäli perheessä on alaikäisiä lapsia, tuohon yhtälöön nivotaan lastensuojelu, joka tänä päivänä on hetkittäin liiankin herkkä reagoimaan asioihin voimakkaasti ja lopulta käy niin että suurin kärsijä onkin se kaikkeen täysin syytön lapsi, jota pahimmillaan riepotellaan paikasta toiseen, silti kenenkään lopulta kertomatta mistä oikeastaan koko riepottelussa on lopulta oikein kysymys.

Lopulta voidaankin kysyä, olisiko kenties aika pysähtyä miettimään yhdessä mikä olisi se kaikista toimivin malli, jolla tätä koko perheen sairastuttavaa ongelmaa olisi oikein alkaa lähestyä. Todellisuus kuitenkin kun on se, että pelkän ongelmaisen lisäksi, tällä sairaudella on se paha taipumus, että se siinä sivussa sairastuttaa kaikki tuon ongelmaisen lähellä elävät ihmiset.


Riippuuvuus mielen sairautena.

Kun ihmisen mieli voi hyvin, ihminen voi hyvin.
Kun ihmisen mieli voi hyvin, ihminen voi hyvin.

Hieman jatkoa edelliseen kirjoitukseeni liittyen. Kuten aikaisemmin kirjoitin, uskon vahvasti siihen, että yksi suurin osa riippuvuuskäyttäytymistä, on selitettävissä sillä kuinka ihmisen sisällä on suuri määrä käsittelemätöntä tuskaa.

Sen vuoksi heitänkin seuraavan ajatuksen. Silti välttämättä sen olevan ainoa totuus tai muutoinkaan kirjoittamatta tätä siten, kuin itse ainoana tietäisin miten asiat on. Lähinnä tälläkin kirjoituksella, kuten kirjoituksillani yleensä, pyrin herättämään ihmisiä pohtimaan asioita hieman useammalta kantilta.

Olen nimittäin tässä vuosikymmenen aikana saanut tutustua melkoiseen määrään ihmisiä, jotka kukin tahoillaan ja tavoillaan toteuttavat näiden sairauksien alla elävien ihmisten auttamistyötä.

Yksi surullinen yhtäläisyys heillä kaikilla on. Eräänlainen, lähes pakonomainen tarve todistella sitä, kuinka heidän toteuttamansa työmenetelmä on se yksi, ainut, ja oikea tapa lähestyä näitä ongelmia. Esitän tähän hetkeen kysymyksen: Entä jos näin ei olekaan? Mitä tapahtuu, jos ihminen joutuu kyseenalaistamaan omat toimintatapansa? Astumaan eräällä tavoin epämukavuusalueelle?

Yleisimmillään tuosta seuraa suunnaton määrä vastustusta. Mitä tiukemmin, jopa fanaattisemmin ihminen uskoo omaan tekemiseensä, sitä suurempaa vastarintaa hänestä nousee, jonkun räkänokan kehdatessa esittää että tuossa toiminnassa olisi jotakin vialla.

Mutta siitä itse asiaan. Riippuvuuksiin mielen sairautena. Omalla kohdallani olen siinä siunauksellisessa asemassa, että omalla taipaleellani elämä on katsonut tarpeelliseksi tasaisin väliajoin ravistaa minut irti mitä erilaisimmista rakennelmista, joita hallinnan harhoissa olen kyväillyt. Samalla osoittaen kerta toisensa jälkeen sen, että päihdetyössä tärkeintä on aina ja kaikessa ihminen. Ei siis se sairaus, jonka vallassa ihminen elää, saati lukemattomat oireet, joita tuo sairaus aiheuttaa. Ei. Vaan ihminen näiden takana. Se aito, herkkä, haavoitettu ihminen. Ihminen, joka kuollakseen kaipaa vain sitä, että joku oikeasti ymmärtäisi sen, ettei hän pahuuttaan tee, saati ole tehnyt kaikkia niitä kauheuksia joita hän tuon sairauden orjuuttamana on vuosien ja vuosikymmenten aikana itselleen ja rakkaille läheisilleen tehnyt. Pysäyttävintä tässä työssä kerta toisensa jälkeen on se hetki, kun kaiken tuon kaaoksellisuuden takaa paljastuu se lukemattomien roolien alle itsensä kadottanut ihminen. Yksi positiivisimmista palautteista mitä työssäni olen saanut, on se, kun ihminen kiittää suoraan sydämestään sitä kun ensimmäistä kertaa joku kohtasi hänet ihmisenä, ongelmaisen sijasta.

Haaste näiden sairauksien kanssa on lähinnä se, kun lähestulkoon kaikki jotka tämän äärellä toimivat, pyrkivät kilpaa vakuuttamaan toiset oman toimintansa oikeellisuudesta. Tässä kilpalaulannassa unohtuu vain se tärkein, ihminen joka apua on hakemassa. On lähes sama tilanne, kuin alkoholistiperheessä, missä kaksi vanhempaa riitelee siitä kuinka hänen mielestään toinen ei kasvata lapsia oikein ja loppupeleissä se joka eniten tästä kaikesta kärsii on juurikin tuo lapsi.

Olisikin äärimmäisen tärkeätä, että tämän jatkuvan kinastelemisen sijaan, voitaisiin avata oikeasti rakentavaa keskustelua siitä, millätavoin jo olemassaolevia palveluita voitaisiin yhdistää ja sen myötä käyttää mahdollisimman tehokkaasti näiden sairauksien alla elävien ihmisten sekä heidän läheistensä auttamiseen.

Jokaisella meistä on ainakin jollain tasolla itsessämme käsittelemättömiä tapahtumia ja tunteita. Mielen sairautta. Kun sitten ihminen näiden tiedostamattomien tapahtumien ja tunteiden ajamana lähtee ohjautumaan elämässä, elämä on jatkuvaa taistelua ja vääntämistä jos milloin mistäkin. Vain yhtenä esimerkkinä tästä, se mikä olisi oikea tapa lähestyä riippuvuussairauksien hoitoa.

Entäpä jos tuon vääntämisen sijaan, jokainen vääntäjä kääntäisikin katseensa omaan itseensä. Omaan tekemiseen. Siihen mitä siinä kenties voisi olla parannettavaa.

Sillä aivan samoin kuin aikanaan käytin päihteitä ja muita riippuvuuksia keinona hallita sisäistä kaaostani, lähestulkoot jokainen ihminen meistä luovii tätäkin päivää läpi, ainakin jollain tasolla pyrkien hallitsemaan omaa sisintään. Mitä enemmän sitä yrittää, sitä suuremmalla todennäköisyydellä jokin tekeminen tai toiminto alkaa lähennellä pakonomaisuutta. Aivan kuten riippuvuuksissa yleensä.


Sananen yrittäjyysrahasta.

Henkka Hyppönen - Pelon hinta.
Henkka Hyppönen - Pelon hinta.

Aivan alkuun häpeäkseni totean, etten ole lukenut (vielä) tuota ylläolevaa kirjaa mutta tuo teksti sopii tähän kirjoitukseeni varsin hyvin.

Minä kun vaivaan päätäni jatkuvasti mitä erilaisimmilla asioilla, niin nytkin, tästä juolahti mieleen pohdintana se kun mietitään tätä kotimaamme tilaa ja sen parantamista, niin miksi ei toimittaisi seuraavalla tavalla:

Kun kuitenkin kaikki toivovat työttömyyden vähenevän ja ihmisten ostokyvyn paranevan ja osa rummuttaa sen puolesta että yrittäjät ovat tämän maan toivo, yhdistettäisiin näitä asioita.

Kirjoitin Twitterissä 140 merkkiin moisen ajatuksen ja siitä virisi varsin mielenkiintoista keskustelua. Tuosta keskustelusta löysin tuon Hyppösen kirjan tekstinpätkän ja seuraavassa yhdistän nämä omaan kokemukseeni yrittäjyydestä.

Kaikkien todennäköisyyksien mukaan minun ei tulisi olla tänään yrittäjä. Eihän minulla moinen ole edes geeneissä. Tuohon kun lisätään vielä se fakta, että vuosikymmen sitten olin masentunut, paniikkihäiriöinen, sosiaalisia tilanteita pelkäävä ja päihteitä sekakäyttävä syrjäytynyt luuseri, niin se että ylipäänsä tänään olen hengissä on pienimuotoinen ihme, saati että olen yrittäjä joka osaltaan elättää perhettään.

Tuosta aasinsillasta päästään pelkoon ja pelon kautta itse asian ytimeen.

Ihminen joka pitkään elää työttömänä passivoituu, alkaen lopulta pelätä työelämää. Pahimmillaan elämää itseään. Tähän yleisesti liittyy masennus, päihteet tai muut mielenterveyden ongelmat.

Mutta jos meinaamme saada maamme jaloillemme, miksi emme alkaisi toinen toistamme tukien ja rohkaisten toteuttaa sitä. Idea joka minulle tuli on siis se että työttömänä olevalle ihmiselle alettaisiin maksaa työttömyyskorvauksen sijaan yrittäjyysrahaa, jonka avulla ihminen voisi työllistää itse itsensä. Ja ennenkuin aloitatte sen "KAIKISTA EI OLE YRITTÄJIKSI"-mantraanne, niin sanon, ettei minustakaan pitänyt olla. Mut niin vain oli, kun oikealla tavalla tuettiin löytämään voimavarat sisältäni.

Mitä sitten tulee esimerkiksi ihmisiin jotka tarvitsevat kuntoutusta tai kykenevät vain osa-aikaiseen työhön, heille voisi olla osa-aikaista yrittäjyyttä. Edellyttäen tietysti myös sen että nykyisellään ymmärrettävää yrittäjyyttä voitaisiin miettiä hieman laatikon ulkopuolelta, eli se että koko yrittäjyys käsitettä muovattaisiin erilaiseksi.

He jotka ovat ansiosidonnaisella, voisivat aivan samoin saada tuota rahaa ja kaikissa näissä edellä mainituissa olisi tietynlainen portaistus sen mukaan että itse yrittäminen kannattaisi.

Lisäksi tähän kokonaisuuteen olisi hyvä sisällyttää sellainen kaunis sana, kuin moniammatillisuus. Eli ihminen joka haluaisi työllistää itse itsensä, voisi nykyisen pelkän ammatinvalintapsykologin sijaan, saada neuvoja ja opastusta laajemmalta tukiverkostolta, riippuen tietysti tapauskohtaisesti tilanteesta. Meistä kaikista kun ei kuitenkaan tule myöskään niitä ammatinvalintatestien mukaan yleisimmin esiintyviä veturinkuljettajia.

Mitä tähän moniammatilliseen tukeen tulee, niin itse kun työskentelen ihmisten parissa joiden suurimmat ongelmat nivoutuvat akselille työttömyys, päihde- ja mielenterveysongelmat, niin olen aitiopaikalta oman elämäni rakennusprojektin lisäksi saanut seurata sitä, kuinka oikealla tavalla tuttuina, ihmiset löytävät sisältään voimavarat joiden olemassaolon he olivat jo aikaa sitten haudanneet.

Itse kun olen käynyt todella kivisen tien yrittäjyyteen, toivoisin todella ettei yrittämisen tarvitsisi olla niin haastavaa. Byrokratia on paikoitellen ihan hullua ja tämä olisi yksi monista asioista joihin voisi tehdä samalla muutoksia.

Sillä kuten tuossa ylläolevassa kuvassa olevan Henkka Hyppösen kirjoittaman mukaan voi päätellä, yrittäjyys voisi oikeasti olla yksi todella hyvä keino nostaa kotomaamme takaisin jaloilleen. Mutta itse yrittäjyyteen ryhtyminen tulisi tehdä huomattavan paljon helpommaksi.

Loppuun vielä totean sen, että jos joku nyt aikoo ottaa Starttiraha-kortin käyttöön, niin itse yrittäjyyden alussa tuon starttirahan saaneena sanon, että tuo on yksi varsin tuskainen ja liian byrokraattinen tie. Tuon starttirahan sijaan, työttömän ihmisen olisi kannustavampaa alkaa yrittäjäksi, jos tuota rahaa saisi esimerkiksi ensimmäisen kolmen vuoden periodilla. Tietysti tässäkin voisi olla portaistus sen mukaan, miten yritys alkaisi tuottamaan. Mutta kuitenkin niin, että kun jokainen yrittäjä tietää että ensimmäiset kolme vuotta on sitä käynnistämisvaihetta, niin olisihan huomattavan paljon kannattavampaa tukea aloittavaa yrittäjää, kuin passivoiden maksaa pelkkää työttömyyskorvausta.

Ymmärrän kyllä että tämä on ajatuksena monin osin raakile, mutta sen vuoksi tuosta Twitterissä virinneestä keskustelusta innostuneena tätä tässä hieman hahmottelen, että mikäli tästä yhdessä saataisiin jollain ilveellä rakenneltua kokonaisuus jolla maamme tilaa parannettaisiin, niin eihän siitä ainakaan mitään haittaa olisi.

Jos tästä syystä tahi toisesta ei mitään tulisikaan, niin ei sekään mitään muuta. Olen nimittäin tottunut viljelemään ajatuksia, joilla hetkittäin ei ole mitään tekemistä arkirealismin kanssa. :)


Sananen päihderiippuvuudesta vol. 2

"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."
"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."

Ajattelin näin lepopäivän aamuna kirjailla taas kerran asiasta, joka on lähtemättömästi lähellä sydäntäni. Nimittäin päihderiippuvuus. Sairaus josta nykyhetkessä jopa mediassa puhutaan kiitettävän ahkerasti, mutta josta yhä vieläkin tiedetään kokolailla rajallisesti.

En väitä itsekään tätä sairautta läpikotaisin läheskään tuntevani, mutta liki kolmen vuosikymmenen kokemus asiasta antanee jonkinlaisen oikeutuksen ilmaista mielipiteeni asiasta. Käytinhän itse kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä turruttaakseni sitä sisälläni vellovaa, täysin sanoittamatonta tuskaani. Nyttemmin reilun vuosikymmenen tutkien noita sairauden taustalla olleita vääristyneitä ajatus- ja toimintamalleja. Eikä tämä kirjoitus pohjaudu pelkästään omakohtaisiin kokemuksiini. Olenhan tässä raittiuden taipaleella saanut tavata satoja ja taas satoja saman sairauden alla elävää ihmistä, läheisenä elävistä ihmisistä puhumattakaan.

Olen nyt reilun 1,5v työskennellyt Keski-Suomessa osaltani rakentaen uudenlaista avokuntoutusmallia, jossa yhdistyy monipuolinen osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspuolen että kokemusasiantuntijuuden saralla. Tulosten ollessa varsin lupaavia.

Silti ymmärrän tämän sairauden, aivan kuten minkä tahansa kohdalla sen ettei kaikkia voida auttaa. Pahinta jälkeä tässä riippuvuudessa tulee silloin, kun ihminen joka auttaa, yrittää antaa jotakin sellaista mitä hänellä itsellään ei ole, ongelmaiselle joka yrittää vastaanottaa jotakin sellaista mitä ei kykene vastaanottamaan. Melkoinen sotkuhan siitä lopulta syntyy. Tässä riittää työsarkaa vielä vuosiksi eteenpäin, eikä välttämättä edes minun elinaikanani vielä ymmärretä, saati olla läheskään yksimielisiä siitä millätavoin tätä sairautta, saati sen heijastusvaikutuksia tulisi oikein hoitaa.

Ihan liian paljon yhä laastaroiden mahdollistetaan ongelmien pahenemista. Korvaushoito esimerkiksi pelkkänä jatkuvana hoitomuotona on lähes sama kuin ihmiselle jolta katkeaa jalka, laitettaisiin vain laastari kohtaan, jossa katkeama on. Ilman että itse sisällä olevaa vikaa tarkasteltaisiin lähemmin, mahdollisesta leikkauksesta puhumattakaan.

Yksi yhteinen tekijä kaikkien riippuvuuksien taustalta kuitenkin on löydettävissä. Totaalisen hukassa oleva ihminen. Ilman että ihminen itse havahtuu tuota myöntämään, ei juuri isoja ole tehtävissä, mutta sitä suurempi merkitys tässä kohtaa tulee meille jotka tuota havahduttamista olemme toteuttamassa. Minä ainakaan henkilökohtaisesti en suostu saattohoitamaan ihmisiä hautaan näiden sairauksien takia. Se päivä jos koittaa, että koen näin tekeväni, on päivä jolloin totean olevan aika siirtyä muihin hommiin. Mutta siihen asti voitte olla varmoja siitä, että sisälläni palavan roihun ajamana tulen tekemään kaikkeni jotta tätä sairautta, sen alla eläviä ihmisiä ja myöskin heidän rinnallaan sairastuneita läheisiä alettaisiin hoitaa tämän sairauden edellyttämällä tavalla.

Ihminen joka kärsii riippuvuussairaudesta, on nimittäin senverran monivivahteisten ongelmien alla, ettei pelkkä päihteenkään poisjättäminen asioita vielä korjaisi. Vaan se jättäisi vielä itse oireen taustalla olevat ongelmakohdat selvitettäväksi. Joskin niin, että kuten minulla, niin myös lukemattoman monella muullakin, tuo päihteen poisjääminen on lähtökohtaisesti ehdoton edellytys sille että itse ongelmiin voitaisiin edes jollain tasolla päästä puuttumaan.

Ei silti, en enää onneksi ajattele että vastuu muiden ihmisten elämästä olisi minun harteillani. Ehkä sen vuoksi juuri esimerkiksi eilen saamani suruviesti taas yhden ongelmaisen poismenosta, ei sinällään aiheuttanut minussa kovinkaan suunnattomia tunnekuohuja. Ehkä juuri sen suuruisen surun kuin mitä jokainen ihminen jonka kanssa jossain kohtaa kohdanneena aiheuttaa, mikäli jälkeenpäin kuulen kyseisen ihmisen tähän sairauteen menehtyneen.

Ehkä nämä kuolemantapaukset silti havahduttavat minut aina hetkittäin muistamaan sen ettei riippuvuudet todellakaan lopulta ole leikin asia. Toisaalta jokainen riippuvuuteen menehtynyt palauttaa minut sen suunnattoman kiitollisuuden äärelle jota oma toinen mahdollisuuteni elämältä näiden sairauksien osalla herättää. Ilman havahtumista, minäkin olisin kuollut. Onneksi havahduin. Elämään.


Hyvä pahassa.

Asiat harvoin ovat sitä, mitä ne ensivaikutelmaltaan näyttäisivät olevan.
Asiat harvoin ovat sitä, mitä ne ensivaikutelmaltaan näyttäisivät olevan.

Pelko lapsuudessa. Koulukiusaaminen. Konkurssi. Avio-ero. Itsetuhoinen päihdehelvetti. Isän itsemurha.

Siinä muutamia elämäni tapahtumia, joiden keskiössä eläessäni, en voinut kuvitellakaan sitä, että näihin karmaiseviin asioihin olisi verhoutuneena mitään hyvää. Tänään sensijaan ymmärrän. Nimittäin kaikista noista sinällään pahoista tapahtumista ja niihin liittyvistä negatiivisista tunnetiloista on matkanvarrella muovautunut se ihminen joka tänään olen.

Kun ihminen kokee elämässään jotakin pahaa, harva meistä, tuskin kukaan osaa tuossa hetkessä ajatella siinä itseasiassa olevan piilotettuna mitään hyvää. Minä ehkä tällä hetkellä, kiitos menneisyyteni jo monessa kohdin osaan. Ei se siltikään poista niitä ikäviä tunteita joita näihin tapahtumiin omalle kohdalle sattuen liittyy, mutta jos jotakin rankoista kokemuksista koen oppineeni, niin sen, että tässä hetkessä jo tuollaisten tapahtuessa, taustalta löytyy se lohtu, että jo kertaalleen tai useamminkin elämästä näistä selvinneenä, selviän kyllä tästäkin. Puhumattakaan pienemmän luokan vastoinkäymisistä, joita aikanaan elämä tuntui varanneen minulle lähes päivittäin. Ehkä ei ollutkaan. Ehkä kyse kohdallani olikin pelkästään siitä ristiriidasta sisälläni, mitä minä elämältä halusin ja toisaalta siitä, mitä elämä minulle tarjoilisi.

Vuosien javuosikymmenten saatossa lähes pakonomaisesti pidin kiinni, pahimmillaan jopa takerruin asioihin ja ihmisiin. Mitä enemmän takerruin, sitä enemmän kipua irtipäästämisen hetki tuotti tullessaan.

Oppiessani kivun kautta hyväksymistä. Luovuttamista ja ennenkaikkea sen, etten todellakaan tiedä mikä kohdallani on hyväksi, olen saanut mahdollisuuden kasvaa ihmisenä niin, että ihan tavalliset arkipäivän asiat eivät enää juurikaan heilauta tunne-elämääni. Aikaisemmin kun tunteeni painuivat sysimustan masentuneeksi jo pienimmästäkin asiasta joka syystä tahi toisesta ei suostunut menemään kuten olisin sen toivonut kohdallani menevän.

Tänään tiedostan omaavani jo jonkinverran tervettä nöyryyttä suhteessa elämään. Ymmärtäen esimerkiksi sen että jokaisella meistä on täällä eräpäivänsä. Jotakin kun on kuoltava, jotta jotakin uutta saa tilan syntyä.

Kerronpa tähän loppuun hyvin pienen, mutta eiliselle päivälle silti kovin merkityksellisen tapahtuman.

Reilu viikko sitten työreissulla ollessani, elohopea laskeutui tämän talven kylmimpiin lukemiin. Mittarin näyttäessä -32 astetta. Olin suunnitellut edellisenä iltana seuraavan päivän alustavan ohjelman, niin työpäivän kuin kotimatkankin osalta. Vaikkakaan enää suunnitelmani ei ole entiseen verraten läheskään enää niin kiveen hakattuja, silti ei käy kieltäminen, etteikö auton hyytyminen ennenkuin edes pääsin päivääni aloittamaan, sapetti tietyllä tavoin. Siitä huolimatta, "tapellessani" auton kanssa reilun neljä tuntia, työpäivä muutti suunnitelmien osalta kummasti muotoaan. Samoin kävi suunnitellulle aikataululle kotiin palaamisen osalta. Jouduin temppuilemaan melkoisesti, jotta sain lopulta hommattua tarvittavat kaapelit ja toisen auton saadakseni autoni käyntiin ja päästäkseni hoitamaan kyseisen päivän vastuuni. Toisaalta tuosta takapakista ei ollut hyötyä vielä seuraavana aamuna, kun kiitos kovien pakkasten, kotimme sähkötaulusta oli kärähtänyt yksi pääsulakkeista mikä osaltaan aiheutti sen että osa kodistamme oli kovin kylmähkö ja lisäksi sen että juuri esimerkiksi se pistorasia oli pimentynyt, jossa molemmat perheemme autoista olivat roikan nokassa lämpiämässä.

Aikaisemmin tällaiset tapahtumat olisivat aiheuttaneet sen että olisin kironnut maailman ja sen ihmiset alimpaan helvettiin, raapaisten sopivan humalatilan. Nyt sensijaan vain tein tarvittavat toimenpiteet asiantilan korjaamiseen sekä lisäksi maanantaina pakkasin matkaani käynnistyskaapelit, kaiken varalta, etten ainakaan enää joutuisi saman asian takia taiteilemaan aikataulujeni kanssa. No kulunut viikko oli alkujaan lauhempi ja ajattelinkin alkuun, että tietysti se on lauhempi nyt kun minulla ne kaapelit on turhanpanttina matkallani mukana. Noh, lopulta taas ties kuinka monennen kerran elämä osoitti minulle sen että turhan tupisemisen sijasta voisin keskittyä vain itse elämään, luottaen siihen että loppu hoituu kyllä. Eilen nimittäin pakkanen taas kiristyi ja vaikka nyt oma autoni starttasikin moitteetta, käynnistyskaapeleille oli sittenkin tilauksensa. Olin nimittäin eilen lähdössä viimeisestä paikastani kohti kotia, kun kyseisen paikan eräs työntekijä tuli sadattelemaan sitä kuinka joutuisi oman autonsa akun hyytyessä kävelemään kotiinsa. Naurahdin samassa hänelle, ettei hätä olekkaan tämän näköinen, sillä minulla on autossa kaapelit mukana. Saatuamme kyseisen työntekijän auton käynnistetyksi, mietin kotiin ajellessani tuota tapahtumaketjua. Jos minun autoni ei olisi tehnyt toppia viikko takaperin, ei minulla olisi ollut noita kaapeleita matkassani mukana ja niimpä taas kerran elämä osoitti minulle sen, että pienimpäänkin vastoinkäymiseen voi olla verhoiltuna jotakin hyvää. Tässä tapauksessa se että tämä kyseinen ihminen sai autonsa käynnistetyksi. Se mitä tuosta eteenpäin tapahtui, ei ole minun tiedossa, mutta olkoon tämä yksi esimerkki siitä kuinka jännällä tavalla elämä itsessään yhdistelee palapelin palasia, kunhan vain maltan olla kiukustumatta sille siitä ettei se juuri minun haluamani nurkkapala suostunutkaan menemään keskelle tuota palapeliä vaikka kuinka niin olisin halunnut tapahtuvan.


Masennuksesta ja paniikkihäiriöstä.

Tässä maisemassa on jotakin maagista.
Tässä maisemassa on jotakin maagista.

Ajattelin kirjoittaa kuluneen viikon pohdinnoistani. Istuskelin jälleen totuttuun tapaani Peurunkajärven rannalla, rauhoittuen. Jostain syystä palasin ajassa taaksepäin, aikaan jolloin sairastin vakavaa masennusta, ydistettynä jatkuvaan lamaannuttavaan paniikkihäiriöön. Oireyhtymä, jossa eläessäni koin elämän jatkuvana taisteluna. Taisteluna jossa kaikki tekeminen, jopa pelkkä oleminen tuntui kertakaikkisen uuvuttavalta.

Oireita ei nyt miettien yhtään helpottanut se, että yritin epätoivoisesti "lääkitä" oireitani päihteillä. Päihteiden osoittautuessa tehottomaksi, elämän tarjoillessa lisää vastoinkäymisiä konkurssin sekä avio-eron muodossa, hankin itselleni rauhoittavat sekä unilääkkeet. Noita sitten kun aloin käyttää yhdessä alkoholin kanssa, lopputuloksena oli niin käsittämättömän itsetuhoinen elämä, että nyt pitkän ajan päästä miettien en enää edes kykene kuvittelemaan millaista elämäni tuolloin oli.

Hyvin pitkäli jo pelkästään näistä selviytyminen, takaisin tasapainoiseen elämään, on asia jonka myötä koen pääsääntöisesti suunnatonta kiitollisuutta arjessani. Ihminen joka joskus on sairastanut masennusta, saati paniikkihäiriötä, tietää mistä puhun.

Jo pelkkä masennus, tarpeeksi pahaksi päästessään, lähestulkoon lamaannuttaa ihmisen tehden hänestä likipitäen toimintakyvyttömän. Kun tuohon lisätään vielä se että pelkästään paikoillaan oleminenkin pelottaa, puhumattakaan siitä että pitäisi johonkin mennä tai jotakin tehdä, uskonette kun totean tuon ajan olleen kaikkea muuta kuin ihmisarvoista elämää.

Nyt miettiessäni tätä hetkeä. Vapautta, jossa elän, voin käsi sydämellä todeta kokeneeni monintavoin ihmeen elämässäni. Vielä kun näihin sairauksiin lisätään 24/7 jatkuva päihteiden käyttö, on todellinen ihme että ylipäänsä elän, puhumattakaan siitä että elämäni on kaikinpuolin täysipainoista ja hyvää.

Matka tuolta pimeydestä ei ole ollut helppo. Välillä on pitänyt ponnistella kaikki voimansa, jotta postilaatikolla käyminen ei olisi jäänyt toteuttamatta. Toisaalta nuo jatkuvat pelkotilat olivat myös asia, joiden kohtaaminen oli hetkittäin likipitäen sietämätöntä. Ilman apua en olisi selvinnyt. Silti, nyt miettien tuolla pimeydessä eläessäni, en enää pahimmillaan edes uskonut että kukaan voisi minua oikeasti enää auttakkaan. Toisin kävi.

Kaikki hyvä alkoi siitä, että suostuin myöntämään sen että päihteet, joita hyvin vahvasti koin tarvitsevani, selvitäkseni edes jollain tavalla päivästä, olivatkin asia joka vain pahensi kaikkia oireita. Lopulta suostuessani päihdekuntoutukseen, jo 3kk kuntoutuksen aikana huomasin konkreettisesti sen kuinka alkoholi ja lääkkeet sekoittivat aivokemioitani, aiheuttaen vain jatkuvasti pahenevaa synkkyyttä ja pelkoa.

Lopulta kun kuntoutuksesa jätin taakseni sekä päihteet, että päihdyttävät lääkkeet, opetellen samalla hitusen luottamaan toisiin ihmisiin, pääsin aloittamaan varsinaisen matkan pelkojeni taustalla oleviin asioihin ja tapahtumiin.

Yhteensä vuoden ajan kestänyt tuki kuntoutukseen liittyen, oppiminen säännölliseen käymiseen vertaistuki ryhmissä sekä toisen vuoden raittiuden kohdalla startannut tiivis psykoterapia auttoivat suuresti. Silti nyt miettien läpikävin loputtoman määrän erilaisia tilanteita, joissa kohtasin kerta toisensa jälkeen mitä erilaisimpia pelkotiloja. Siedätyshoitoa todella.

Lopulta 4v päihdekuntoutukseen lähtemisen jälkeen, elin tilanteessa, jossa yhä edelleen taistelin tietyllä tavoin erilaisia sosiaalisia pelkojani vastaan lähes päivittäin. Toisaalta tuossa hetkessä ammattikorkeakoulun opinnot takasivat sen, että sosiaalisista tilanteista ei ollut puutetta. Lopulta elämä alkoi tuntua jo liiankin taistelulta ja sen vuoksi, vaikka olinkin kuntoutuksesta lähtien elänyt ilman minkäänlaista lääkitystä, keskustelin puolenvuoden ajan erilaisten ammattilaisten kanssa siitä, olisiko minun tilanteessani jonkinlaisella mielialalääkityksellä mahdollista helpottaa olojani. Toisaalta en olisi halunnut aloittaa lääkitystä, mutta toisaalta kun vaakakupissa painoi myös se, että jatkuva taistelu uuvutti minua kokoajan, vaarana oli myös se, että saattaisin antaa väärällä tavalla periksi, heittäen kaiken ketuiksi, joten päätin kokeilla olisiko lääkkeistä kenties apua.

Nyt olen kiitollinen siitä, että aloitin tuon mielialalääkityksen. Se yhdistettynä jatkuvaan prosessointiin, sekä toisiin ihmisiin tukeutumiseen, auttoi minua nimittäin siinä määrin, että entinen jo yhtä ihmistä pelännyt ihmisraunio ajanmyötä kykeni pitämään kokemusasiantuntija luennon yli neljällesadalle sairaanhoidon ammattilaiselle. Tilaisuus, johon en ikinä olisi kyennyt pystyväni. Tuon tilaisuuden jälkeen olen yksi kerrallaan kohdannut mitä erilaisimpia pelkotilojani, lentokoneella matkustamisesta mitä erilaisimpiin konsertteihin ja voin sanoa että olen hitaasti mutta varmasti saanut kasvaa ihmisenä elämään, aivan kuten kuka tahansa muukin. Tehden asioita joita vielä reilu 6v sitten en koskaan enää kuvitellut kykeneväni tekemään.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on tuoda toivoa ihmisille jotka näiden ongelmien kanssa tässä hetkessä painivat. Toisaalta tuoden esille myös sen näkökulman, että kaikki lääkkeet eivät ole pahasta. Toisaalta tietenkään yksistään mikään lääke ei ketään paranna. Aivan samoin kuin ei pelkkä päihteistä luopuminenkaan. Mutta aivan varmasti jos ihminen kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä, niin sekä päihteet, että pelkkä, jatkuva, lisääntyvä erilaisten lääkkeiden syöminen vain pahentaa oireita.

Minun kohdallani yhdistelmä, jossa intensiivisesti kävin läpi elämääni. Vieroittautuen aluksi sekä päihteistä että kaikista lääkkeistä, mahdollistivat sen että minulle löytyi sellainen lääke joka yhä jatkuvan prosessoinnin ja erilaisten tilanteiden kohtaamisen kautta auttoi minua rakentamaan itselleni kokonaan uudenlaisen elämän.

Nykyhetkessä vain on se pienoinen ongelma näiden ongelmien ytimessä. Nimittäin liiallinen kiire hoitaa ihmisiä jotenkuten yhteiskuntakelpoisiksi. Itse kun työssäni panostan niin ajallisesti kuin muutenkin ihmisten kohtaamiseen, olen aitiopaikalta saanut kohta vuoden seurata sitä kehitystä, mitä rauhassa ja ajankanssa tehty työ näiden ongelmien alla elävissä ihmisissä aikaansaa. Tähän peilaten totean että uskon vahvasti siihen, että mikäli meillä laajemaltikin alettaisiin kiireen sijasta panostaa sekä päihde- että mielenterveyspuolella ihmisten auttamiseen, esimerkiksi masennuksen vuoksi sairaseläkkeelle jäävien ihmisten määrä saataisiin jo varsin lyhyessä ajassa kääntymään huomattavasti laskusuuntaiseksi.

Lopuksi muistutan vielä itseäni siitä, että oma osuus riittää tässäkin. Sen tehden, autan juuri niitä ihmisiä joita minun osuuteni on tarkoitus auttaa. Enempään en pysty, mutta toisaalta ei liene tarvekaan. Se millaisia muutoksia laajemmalla sektorilla tapahtuu, on niin monen asian summa, että yksi tällainen pieni ihminen ei juurikaan ihmeitä kuvittele siinä tekevänsä. Kun tämä pieni ihminen tekee niitä pieniä ihmeitä omassa elämässään, se silti riittää hurjan paljon pidemmälle, kuin se että lähtökohtaisesti luovuttaisi liian suurelta vaikuttavan kokonaisongelman edessä.

Edellinen