Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset syyskuulta 2018.

Riippuvuusongelma koskettaa lähes jokaista.

Jokainen meistä on tärkeä.
Jokainen meistä on tärkeä.

Uskallan epäillä ettei meillä Suomessa ole kovinkaan montaa ihmistä, jota kyseinen aihealue ei jollain tavalla koskettaisi. Toisia hieman etäämmältä, toisia hyvinkin läheltä, mutta yhtä kaikki, tämä asia haastavuudessaan on yhä sellainen jota on kokolailla vaikea oikein ymmärtää.

Minulle aihe on tullut elämässä kokolailla lähelle. Elin ensimmäisen 15 vuotta elämästäni isän erilaisia riippuvuuksia seuraten. Seuraava 17 vuotta kului aktiivisesti omien riippuvuuksien orjuudessa. Lopulta niin pakkomielteisesti, että erääänkin kerran oli loppu lähellä. Lisäksi haasteena tuossa kaikessa oli lukuisat erilaiset mielenterveyden ongelmat, joten ei ihme että paikoitellen oikein kukaan ei tiennyt miten minua voisi tai tulisi auttaa.

Tuohon kun lisätään kuluneen liki 13 vuoden perusteellinen paneutuminen erilaisten riippuvuuksien taustoihin, puhumattakaan siitä että kulunut viitisen vuotta on tullut työssä kohdattua kyseisten ongelmien alla eläviä ihmisiä sekä heidän läheisiään, koen ainakin jonkinverran voivani tässä aiheesta kirjoittaa.

Yksi suurin haaste näiden ongelmien suhteen piilee mielestäni siinä, että näihin ongelmiin ei paneuduta tarpeeksi laajalti. Esimerkiksi niin, että päihdeongelmasta kärsivien ihmisten läheisten auttaminen ja huomioiminen on aivan liian vähäistä. Ongelma tässä muodostuu lähinnä siitä, kun ongelmainen itse saa halun alkaa rakentaa elämäänsä tarvittavaa muutosta, lähellä sairastunut läheinen jää elämään vanhaa kaaosta ja lopputulos tässä on ilman kristallipalloa ennustettavissa.

Varsinkin päihdeongelmassa, kun tulisi huomioida ongelman hoidossa paljon muutakin, kuin pelkkä päihteen poisjättäminen. Kyse kun lopulta on ongelmasta, joka vaikuttaa ihmisen elämässä fyysisen tason lisäksi, myös psyykkisesti, sosiaalisesti että myös tunnepuolella henkisellä tasolla.

Kun sitten joku noista jätetään huomiotta, niin ihminen saattaa elää pitkäänkin ilman riippuvuutta aiheuttavaa ainetta, ihmetellen sitä, miksi hänen elämänlaatunsa ei ota vaan parantuakseen.

Yleisin ongelma, riippumatta riippuvuudesta, on niiden taustalla vaikuttava puhumattomuus. Kun ihminen kasaa kaiken sisälleen, ei ihme, että ihminen lopulta lähes pakonomaisesti tarvitsee jotakin, kyetäkseen menemään päivästä seuraavaan. Pelkkä riippuvuuden kohteen poisjättäminen tai vaikka puitteiden korjaaminen, ei sinällään hoida itse riippuvuuden taustalla olevia ongelmia. Suurimpana näistä ihmisen tunne-elämä ja sen koukerot. Tuohon kun lisätään lähellä eläneen puolison tai vaikka vanhemman, lähes samassa kaaoksessa vaurioituneen tunne-elämän koukerot, ei ole ollenkaan ihme, että lopulta suhteellisen pieni osa apua hakemista ongelmaisista, saavuttaa pysyvästi muutokseen johtavia tuloksia.

Nykyisellään yhä keskitytään liiaksi haittoja vähentävään hoitoon. Eikä siinä, itse viime vuodet esimerkiksi todella pahoista huumeongelmiidta kärsiviä ihmisiä ja heidän läheisiään kohdanneena, ymmärrän tämän kyllä. Mutta se mikä tuossa kaikessa unohtuu, on se, että nämä ihmiset jäävät yhä kärsimään riippuvuudesta, aivan samoin kuin heidän läheisensä jäävät elämään saman pelon, epävarmuuden ja tuskan alle, jossa vielä aineita käyttävän ihmisen kansaa joutuivat elämään.

Jos näitä sairauksia haluttaisiin oikeasti hoitaa, keskitettäisiin näihin nykyistä paljon enemmän aikaa ja resursseja. Sillä se mikä näissä asioissa tahtoo unohtua, on se, että jokaista ihmistä autettaessa, jokainen näistä apua saaneista voi osaltaan olla auttamassa vielä samojen ongelmien alla eläviä ihmisiä.

Mutta niinkauan kuin ihminen elää puolinaisesta tuesta ja avusta johtuen jollain tavalla riippuvuuden orjuudessa, riippuvuuteen liittyvä ongelman vähättely, salailu ja häpeä jyllää ihmisessä, aivan samoin kuin lähellä elävissäkin ja sitä suurempi vaara on siinä että koko homma ennemmin tahi myöhemmin räjähtää käsiin.

Resursseja auttaa meillä kyllä on, kysymys onkin enempi siitä, löytyykö meiltä halua yhdistellä voimavaroja ja näitä resursseja, vai olemmeko liian kiireisiä kilpailemaan keskenämme, pyrkiessämme vakuuttamaan itsemme omasta tärkeydestämme.


DOCVENTURES - THE WORK

EXPECT THE UNEXPECTED
EXPECT THE UNEXPECTED

Alkuun todettakoon se, että kyseinen dokumentti ja siitä käyty keskustelu paljasti itselleni, itsessäni jo liian kauan vallalla olleen suojautumismekanismin, suhteessa omiin tunteisiini. Ajattelin nimittäin katsovani dokumentin, josta ihmiset kirjoittavat kyynelsimin, mutta joka itsessäni ei tulisi herättämään minkäänlaisia tunteita. Tämä on yksi ehkä itselleni tähän hetkeen selkein toimintamalli, jonka avulla olen sivuuttanut omat tunteeni läpi elämäni. Eksyyntyen jossain kohtaa totaaliseen yksinäisyyteeni, kohtaamaan nuo tunteet siten, ettei niitä vain vahingossakaan kukaan näkisi. Tällä keinoin olen selvinnyt elämästäni. Ei se todellakaan helppoa ole ollut näin herkälle miehelle, joka sisimmässäni kuitenkin tiedostan olevani. Mutta mies tai ihminen yleensä on mestari kehittämään itselleen mitä erilaisimpia mekanismeja joiden avulla jaksaa.

Mutta kylläpä kyseinen dokumentti iskikin lujaa. Harvoin nimittäin mikään ohjelma, jonka olen katsonut, on osunut niin syvälle ytimeeni, kuin mitä tämä kyseinen dokumentti iski. Vieläpä siten, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia kontrolloida sitä kaikkea mitä sisimmästäni kumpusi. Onneksi ei, sillä juuri nyt, tätä kirjoittaessani sisimmässäni samalla kuohuu, mutta samalla koen suunnatonta iloa siitä, että taas, todella pitkästä aikaa minulla on itseni kanssa suunta, mihin kulkea. Kohti omia, aidoimpia ja ennenkaikkea pelottavimpia tunteitani.

Dokumentissa jokainen joka toi itsensä näkyväksi, resonoi minussa itsessäni todella syvältä. Ensimmäisenä mies, joka päästäessään omia demonejaan näkyväksi, sai vekin otsaansa. Kyseinen ihminen oli monin tavoin kopio minusta. Olen pyrkinyt läpi elämäni koko ajan johonkin, saavuttamaan jotakin. Silti jatkuvasti ja tauotta kokien, ettei ikinä mikään lopulta riitä. Ihan samalla tavoin minussa herää se peto sisälläni, joka haluaa tappaa, hetkessä, jossa joku kohtelee minua alentavasti. Sillä poikkeuksella, että itse olen rakentanut tuolle pedolle sisälläni sellaisen vankilan, josta se ei tulisi koskaan vapautumaan. Ei siis ihme, että olen kärsinyt jo pelkästään tuosta johtuen aikanaan liki 20 vuotta paniikkihäiriöstä. Senverran suuri määrä energiaa sisälleni nimittäin tuosta johtuen on kasautunut. Senverran monasti olen nimittäin elämäni aikana saanut tuta sen, miltä tuntuu kun toinen ihminen kohtelee alentuvasti, eikä sinulla ole oikeutta näyttää kaikkea sitä tuskaa mikä sisältäsi tuosta nousee.

Seuraava joka itseäni kosketti syvältä, oli tummaihoinen kaveri, joka ringissä kertoi siitä, kuinka kokee ettei enää jaksa ja olisi jo valmis antamaan periksi. Samaistuin häneen vahvimmillaan siinä kohtaa elämääni, kun en enää halunnut, saati jaksanut elää. Toisaalta, vaikka tässä hetkessä rakastan elämää, niin hetkittäin kaiken armottoman taistelun keskellä huomaan miettiväni satunnaisesti sitä, että ei enää jaksaisi taistella. Vaikka tuo ei kohdallani enää merkitsekään aiempaan verraten oman elämän omakätistä päättämistä, niin tunteet jotka tuohon hetkeen ja kokemukseen liittyy, ovat silti täsmälleen samat. Epätoivo. Toivottomuus. Uupumus jne.

Minusta kaikista sympaattisin tyyppi dokumentissa oli isokokoinen intiaani, joka kertoi päätyneensä vankilaan yritettyään halkaista yhden ihmisen kahtia. Minä koen itseni hyvin samankaltaisena. En fyysisesti, mutta sitäkin vahvemmin henkisellä tasolla. Sisälläni asuu suunnaton suru siitä, kun en riittänyt isälleni ja samalla armottoman pohjaton kokemus siitä, että minun olisi pitänyt kyetä tekemään enemän äiti puolesta ollessani lapsi. Nämä siis minun kokemuksia ja tunteita, ei niinkään sitä varten, mitä vanhempani missäkin kohtaa lapsuuttani tekivät.

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisempänä nuorehko mies, joka kolmen ensimmäisen päivän ajan suhtautui kaikkeen kuin ulkopuolisena, kyeten antautumaan prosessiin vasta viimeisenä mahdollisena hetkenä. Minä olen tuollainen ihminen. Menen tilanteeseen, ennakoiden ja valmistautuen siten, ettei mikään tunnu miltään ja tiedän jo kaikesta kaiken. Vasta kun koen riittävää turvaa, uskaltaudun avaamaan suojaukseni ja senjälkeen päästämään toisen ihmisen lähelle, näyttäen silti ehkä vain pintaa siitä kaikesta herkkyydestä, mitä sisimmässäni on. Silti, aivan samoja kokemuksia joista kyseinen nuori mies murtautui lopulta vapaaksi. Kokemus siitä, että haluaa olla avuksi, mutta jota aina ollaan sysäämässä sivuun tai toimittamassa toisaalle.

No mitä tämä kaikki sitten minulle itselleni minusta itsestäni haluaa kertoa. Ainakin sen, että taas kerran, kaikessa erinomaisuudessani (yksi monista suojamekanismeistäni) olen onnistunut etäännyttämään itse itseni omista todellisista tunteista. On vain surullisen helppo sivuuttaa itsessään ne ikävimmät tunteet. Juuri ne, joiden kohtaamisen kautta aina ja takuuvarmasti pääsee aitoon yhteyteen toisen ihmisen kanssa.

Onneksi oma prosessini on jatkunut jo sen aikaa, että osaan löytää itseäni kohtaan jo hitusen armollisuutta. Olen juuri siinä kohdassa matkaani, kuin minun kuuluukin olla. Prosessi kyllä pitää huolen etenemisestään sekä aikataulusta. Minun osuuteni on vain säännöllisesti suostua tuohon prosessiin mukaan.

Loppukaneettina vielä dokumentista se, että sitä katsoessani huomasin miettiväni sitä, kuinka lopulta suuri osa meistä miehistä, miksei samoin naisistakin elää itse itselleen kyhäämässä vankilassa. Tuo vankila on vain itsemme sisimmässä olevia tunteita. Kun dokumentin ihmiset elävät monin tavoin eristyksessä, niin lähes samalla tavoin me eristämme itsemme toisista, välttääksemme kohtaamasta itsessämme olevia tunnelukkoja. Vankien kohdalla vankilan avain on jollakulla toisella. Meidän tapauksessa meillä itsellämme. Kyse on lähinnä siitä, haluanko elää omien tunteideni vankilassa vaiko vapaana, kokien, tuntien ja aistien ne kaikessa karuudessa ja kauneudessaan.


Sananen ”ihmisroskista”.  1

Kuka meistä on lopulta toistaan kummempi. Ihminen.
Kuka meistä on lopulta toistaan kummempi. Ihminen.

En malttanut olla kirjoittamatta tähän mediassa velloneeseen aiheeseen liittyen. Olkoonkin, että olen tietoisesti pyrkinyt välttämään ottamasta kantaa suuntaan tahi toiseen, näissä eräänlaisissa ylilyönneissä, joita tasaisen tappavasti meille tavallisille kaduntallaajille tarjoillaan.

Mutta asiaan. Kuinka moni meistä (ihmisistä), lopulta rehellisesti käsi, sydämellä voi todeta, ettei koskaan olisi ajatellut jostain toisesta ihmisestä jotakin pahaa. Aivan samoin, kuin jopa puhunutkin jonkun toisen ihmisen kanssa kaksin pahaa jostain kolmannesta ihmisestä. Tuskin kukaan. Sen vuoksi koen eräänlaisena ylilyöntinä taas kerran koko hulabaloon mikä asiassa on noussut.

Mielestäni tässä kaikessa nimittäin ei niinkään ole kyse siitä, että joku hyvin toimeentuleva poliitikko ei ymmärrä vähempiosaisia, joilla on esimerkiksi päihdeongelmaa. Mielestäni tässä on kysymys siitä, että yksi ihminen sanoittaa ääneen sen, mitä melkoisen moni lopulta päänsä sisällä saattaa vahingossa ajatella ja kaikki hulabaloo kulminoituu siihen, kun tuo asia lausutaan julkisesti ääneen.

Voi tietty olla, et taas kerran oon todella väärässä. Mutta sen uhmalla kirjoitan sen, mitä itselle tästä kaikesta on herännyt. Ajatus siitä, kuinka kauas meillä ihmisillä on lopulta kadonnut elämän todellisuus arjesta. Moniko meistä lopulta on konkreettisesti istahtanut näiden ihmisroskiksi kutsuttujen ihmisten viereen ja kysynyt miten menee? Aika moni meistä lopulta kiirehtiä omassa elämässään paskantärkeänä ohi, ajatellen päänsä sisällä jos jotakin näistä ihmisistä, jotka tuolla puistonpenkeillä tai porttikongeissa majailee.

Kuinka moni lopulta kohtaa näitä ihmisiä? Niin, saattaapa olla, että suurin osa meistä unohtaa kaikessa kiireissään, että he ovat ihmisiä. Jokaisella oma tarinansa, kuten meillä kaikilla.

Harmillista sinällään tässä suoristuskeskeisessä yhteiskunnassa on lopulta se, että ihan samalla tavalla me jokainen kiiruhdamme toinen toistemme ohi. Juuri koskaan pysähtymättä.

Eikä siinä, tämä kyseinen ”möläytys” oli kaikkiaan epäasiallinen, sitä en kiellä. Lähinnä vain mielenkiinnolla olen seurannnut sitä, kuinka julkisesti lynkataan ihminen, joka tällaisen möläytyksen päästää, vaikka kyse lopulta ei ole muusta, kuin tämän yhteiskuntamme nykytilaa kuvaavasta lausahduksesta.

Meillä nimittäin on vallalla sellainen kahtiajako, joka näkyy kaikkialla ja kaikessa. Ei me lopulta ihmisenä olla yhtään sen parempia, kuin tuo möläytyksen päästänyt, kuin sen kohteena ollutkaan ihminen.

Meillä on vain kiva yhdessä porukalla tuomita niitä ihmisiä, jotka näitä oman päämme sisällä asuvia demoneja ääneen lausuvat.

Sillä, jos meillä oikeasti välitettäisiin ihmisistä ihmisinä, ei täällä olisi vallalla nykyhetken kaltaisia ongelmia. Meillä kuitenkin on olemassa huomattavasti suuremmat resurssit auttaa hädänalaisia ihmisiä, kuin mitä me näissä tilanteissa annamme ymmärtää. Ongelma ei mielestäni ole resurssit tai tietämättömyys. Ongelma on enempi siinä, että kaikessa itsekkyydessämme, meillä on niin saatanan kiire aikaansaada jotain suurta ja mahtavaa omassa elämässämme, ettei meillä ole aikaa aidosti auttaa toisiamme. On helpompi panostaa kaikki energia niihin asioihin, joista itse nautimme ja lynkata ihminen, joka möläyttää jotakin sopimatonta, helpottaaksemme omaa syyllisyydentuntoa siitä, kun ei meillä ole aikaa kohdata toista ihmistä. Puhumattakaan ihmisistä, joita emme tunne. Ihmisistä, jotka eivät ole osa elämäämme. Kun eihän meillä ole aikaa edes kohdata niitä ihmisiä, jotka omassa elämässämme vaikuttavat. Kuinka meillä siis voisi olla aikaa kohdata joku kadunmies tai -nainen. On helpompi lakaista hänet poissa mielestä, kuin roska.

Jos oikeasti haluaisimme tehdä tästä yhteiskunnastamme paremman, se lähtisi jokaisesta meistä itsestämme. Ei siitä poliitikosta tai päättäjästä jota mollaamme. Jokaisessa meissä lopulta on sisällämme kyky kohdata toinen ihminen. On vain surullisen helppoa väistää nuo kohtaamiset, väistäen samalla itsensä. Nousten jo kohta julkisesti lynkkaamaan toinen ihminen siitä puheesta, mitä itse omalla käytöksellämme toteutamme.

Mutta toisaalta, olemmehan ihmisiä. Sillä, jos jollain muulla tavoin, epäitsekkäästi toimisimme, siinähän pian piilee se vaara, että voisimme joutua kohtaamaan toisia ihmisiä arjessamme. Mitä siitä sitten lopulta tulisi.


Mitä onnellisuus lopulta on?

Jokaisella meistä on oma polkumme. Vai onko?
Jokaisella meistä on oma polkumme. Vai onko?

Moni meistä kulkee läpi elämänsä, etsien onnea, onnellisuutta. Mutta kuinka moni meistä lopulta tietää, mitä onnellisuus aidoimmillaan edes on.

Minä muiden muassa olen etsinyt tuota tilaa läpi elämäni, tässä hetkessä tullen toteamaan sen tosi asian, etten edes mahda itse tietää mitä tuo lopulta on.

Joskus aikanaan ajattelin niin, että onnellinen ihminen on sellainen, jolla kaikki asiat on kunnossa. Mutta kuinka moni meistä voi lopulta rehellisesti sanoa kokevansa juurikaan koskaan saavuttaneensa tuollaista tilaa. Faktahan on kuitenkin se, että ihminen kovin harvoin osaa pysähtyä elämässään siihen hetkeen, jolloin toteaisi saavuttaneensa kaiken, ollen sen myötä onnellinen. Ainahan voi saada jotakin lisää tai saavuttaa jotakin suurempaa. Mutta onko onnellisuus lopulta edes sidoksissa siihen mitä ihmisellä on tai mitä hän on saavuttanut elämässään.

Kuten totesin, minä olen harhaillut läpi elämän, kuvitellen onnellisuuden olevan tuolla jossain. Kerta toisensa jälkeen todeten hapuilleeni ilmaa käsieni välissä.

Lopulta juuri nyt ymmärtäen omaan elämääni taas kokolailla tärkeän seikan. Entä jos onnellisuus on tila, joka ei olekaan saavutettavissa omilla teoilla, saati suoritteilla. Entä jos onnellisuus onkin piilotettuna siihen, että kykenee luopumaan kaikesta yrittämisestä. Entä jos onnellisuus tuleekin luo, kun lakkaan juoksemasta sitä pakoon, yrittäen epätoivon vimmalla saavuttaa sen.

Elämä on varannut minulle varsin monivivahteisen ja vaihderikkaan matkan itseni äärelle. Kuin haluten osoittaa minulle kaikin mahdollisin keinoin sen, että elämä itsessään riittää tekemään minusta onnellisen, jos vain kaiken itseriittoisuuteni, kykenen tuon onnellisuuden itselleni sallimaan.

Yksi tärkein oivallus taas kerran tällä vaihderikkaalla matkallani tulee tässä. Onnellisuus ei ole sidoksissa siihen, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Saati siihen, mitä kuka tahansa toinen minusta miettii. Tärkeintä minulle on ollutkin juuri luopuminen siitä harhasta että onnellisuus olisi tunne tai sidoksissa siihen, kykenenkö elämään siten, että kaikki ihmiset ympärilläni hyväksyisivät minut tällaisenaan.

Olen siis toisinsanoen itse seissyt oman onnellisuuteni esteenä. Miksi ihmeessä? Siksi, koska olen kuvitellut onnellisuuden olevan riippuvainen siitä, miltä minusta tuntuu.

Kun tunnetilat vaihtelee ja niiden seurauksena syntyy samalla loputon määrä ajatuksia, joihin sitten opittuani aina reagoimaan, on elämäni ollut yhtä suurta, päätöntä säntäilyä edestakas.

Kuten jo monta kertaa aiemmin olen kiitollisena todennut, onneksi elämä tietää paremmin. Niin nytkin. Se on nimittäin rakkaudellisesti ohjannut minut tilanteeseen, missä enää ei ole juurikaan mahdollisuutta yrittää enempää. Saati pyrkiä vakuttamaan toisia ihmisiä omasta erinomaisuudesta asioissa. Sensijaan olen tilanteessa, missä lähestulkoon kaikki mahdollinen on yritetty ja pyritty. Siis kaikki mahdollinen, mikä inhimillisin voimin on mahdollista. Asiat on lopulta vain yksi kerrallaan nivoutunut kahta tiukempaan solmuun, mitä kovemmin olen yrittänyt noita solmuja aukoa.

Entä kun elämässä on tilanne, et lähestulkoon jo liian moni asia on solmussa, koenko olevani epäonnistunut tai onneton? Päinvastoin.

Ymmärtäessäni ja hyväksyessäni kaiken tämän olleen itselleni tarpeen, voin levollisena huokaista syvään ja kiitollisena todeta sen, että nyt viimein on aika lakata yrittämästä. Lakata taistelemasta tuulimyllyjä vastaan.

Onnellisuus on tämä hetki. Tila, jossa minulla on lupa kokea kaikki nämä tunteet, joita viime vuosien seikkailu sisimmästäni nostaa. Syyllisyyttä vääristä valinnoista. Häpeää siitä, millä mallilla asiat ovat. Pelkoa siitä, millätavoin elämä tästä eteenpäin etenee. Riittämättömyyttä siitä, etten edelleenkään ole oppinut elämään siten, etten kerta toisensa jälkeen olisi elämässäni umpikujassa.

Mutta! Kuten aiemmin totesin, onnellisuus ei ole sidoksissa tunteisiini, saati olosuhteisiin. Onnellisuus on sitä, että kaikki tunteet on lopulta sallittuja. Ovathan ne yksi inhimillisyyteni perusta. Mitä olosuhteisiin tulee, niin olen onnellinen siitä, että juurikin näiden olosuhteiden myötä minulla on oiva tilaisuus kohdata noita edellä mainitsemiani tunteita itsessä ja sen myötä vain yhä selvemmin todentaa se, että ihminen voi olla onnellinen, vaikka kaikki mahdollinen elämässä huutaisi sen puolesta että olisi kaikki syy olla onneton.


Entä jos...

..kaikki on lopulta niinkuin kuuluukin olla.
..kaikki on lopulta niinkuin kuuluukin olla.

Entä jos? Oikeasti elämässäni kaikki asiat ovat juuri tässä hetkessä juuri sillä tavoin, kuin niiden kuuluukin olla.

Entä jos? Kaikki ne asiat, joiden koen olevan jollain tavoin niille kuulumattomilla paikoilla, olisivatkin juuri siten kuin pitääkin olla.

Entä jos? Ne ihmiset, jotka tähän hetkeen ovat elämässäni jollain tavalla vaikuttamassa, ovat elämässäni juuri siksi että oppisin taas jotakin itselleni tärkeätä.

Entä jos? Entä jos?

Minulle yksi suurimmista haasteista tällä elämänmittaisella matkallani, on oppia luopumaan niistä jo varhaisessa lapsuudessa, päähäni pinttyneistä ajatusmalleista. Siis juurikin niistä, joiden kautta tämän hetken elämä on lopulta paljon haasteellisempaa, kuin mitä se lopulta todellisuudessa edes on.

Kun jokin asia, tapahtuma tai esimerkiksi ihmissuhde tuo elämääni jotain haastetta, hetken tuota tarkasteltuani, suurin osa tuosta haasteesta kulminoituu oman mieleni tuottamiin ajatusrakennelmiin ja näistä juontui on tuntemuksiin. Mutta hetkittäin, kyetessäni laskemaan hartiat alas ja hyväksymään asian, tapahtuman tai ihmissuhteen olevan juuri tällähetkellä juuri tällätavoin, oma oloni helpottuu kummasti.

Entä jos minun elämässäni yksi tärkein oppi olisikin se, etten taistelisi asioita vastaan, vaan pyrkisin vain keskittymään itse elämään. Se kun lopulta kuitenkin jokainen päivä tarjoaa loputtoman määrän mitä erilaisimpia hyviä asioita, joista ammentaa voimaa.

Nyt miettien tuo mieleni tai pahemminkin oma järkeilyni on toiminut minulle kaikkien muiden riippuvuuksien ohella eräänlaisena selviytymiskeinona erilaisten myllerrysten keskellä. Kun kuvittelee hallitsevansa elämää, se ei läheskään niin paljoa pelota, kuin mitä sen hallitsemattomuus pelottaisi.

Mutta, entä jos? Kyse olisikin siitä, että kaiken tuon myllerryksen olisi tarkoitus ohjata minut lempeästi luopumaan tuosta hallinnasta tai sen kuvitelmasta. Pelottavaa? Todellakin.

Mikä elämässä lopulta sitten oikein pelottaa? Sen arvaamattomuus. Se, että se voi ihan minä hetkenä tahansa tarjoilla jotakin sellaista, mihin en ollenkaan ole varautunut.

Tuossa juuri kuvastuu konkreettisesti se, kuinka pelko huomaamattaan ohjaa ajatuksiani ja sen myötä myös toimintaani. Kun kuvittelen voivani jollain omalla toiminnallani ehkäistä tai ennakoida tulevaa. Mitä enemmän ennakoin, sitä enemmän lopulta tuo pelko ohjaa kaikkea elämässäni.

Jossain kohtaa kuvittelin löytäneeni uskon ja luottamuksen joka kantaa. Toisaalta totta, mutta toisaalta suuri osa tuosta oli yhä tuon pelon tuomaa hallinnan harhaa. Uskoa siihen, että elämällä tietyllä tavoin, vältyn kohtaamasta elämän raadollisuutta. Mutta eihän se niin toimi. Kuka meistä lopulta voi välttyä siltä, että elämä tavalla tahi toisella ravistelee ihmisen irti omasta mahtipontisuudestaan. Jos ei aiemmin, niin viimeistään siinä viimeisessä henkäyksessä, jossa ihminen lopulta tajuaa oman voimattomuutensa asioissa.

Entä jos? Tätä kaikkea ei olisikaan tarkoitus yrittää ymmärtää. Hallita. Kontrolloida. Pakottaa johonkin tiettyyn muottiin.

Entä jos elämä juuri tässä, juuri tällaisenaan on juuri sitä, mitä sen kuuluukin olla.

Entä jos minä itse olen juuri nyt, juuri sellainen kuin minun kuuluukin olla. Entä jos minunkaan ei ole tarkoitus yrittää pakottaa itseäni mihinkään tiettyyn muottiin, tietynlaiseksi. Entä jos, kaikkine raadollisuuksineni, haavoineni ja arpineni olen juuri sitä mitä minun kuuluukin olla. Juuri niin ehyt tai rikkinäinen kuin minun on tässähetkessä tarkoituskin olla. Juuri niin pelokas tai luottava, juuri niin hapuillen tarrautuva tai levollisesti luottava kuin juuri nyt kykenen kussakin hetkessä olemaan. Juuri niin onnistuneen epäonnistunut tai heikkouksineen vahva.

Entä jos...