Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on toinen mahdollisuus.
Edellinen

Kirjoittamisen merkitys toipumisessa  2

Tiin tuntemuksia

Miksi velloa menneissä, etenkään menneissä mokailuissa? Ensinnäkään asioista puhuminen tai niistä kirjoittaminen ei ole vellomista sinänsä, vaan niiden käsittelyä. Kirjoittaminen on hyvä tapa työstää asioita. Sen avulla saa vastauksia kysymykseen: ”Mitä kävi?” Ja ehkä jopa analyyttisemmin: ”Miksi niin kävi?” Terapiassa olen käynyt läpi samankaltaisia, perustavanlaatuisia kysymyksiä. Kirjoittaessa ei ole läsnä terapeuttia, eräänlaista kustannustoimittajaa, joka tekisi välillä tarkentavia ja tarkkanäköisiä huomioita. Kun mieltään painaneita asioita saa silti puettua tekstin muotoon, tunne on helpottava. Aivan kuin asiat saisi jollain tapaa ”pois päiväjärjestyksestä” kirjoittamalla. Usein tapahtumat loksahtavat tekstissä kuin huomaamatta melko kronologiseen järjestykseen. Niin mieli toimii.

Minulla ei ole koskaan ollut tapana kirjoittaa päiväkirjaa, korkeintaan kokeilin sellaista joskus teini-ikäisenä. Sekin tapa olisi varmasti hyvä analyysin väline. Vaikeinta minulle on blogin kohdalla ollut olla lukematta jo julkaistuja juttuja ja editoimatta niitä, olenhan aiemmin editoinut työkseni. Muutaman kohdan muuttaisin kuten sen, että poliiseilla on mielestäni maihinnousukengät, tarkennus, mutta olkoot! Blogi saa olla tyylillisesti luonnosmainen. Syy kirjoittaa avoimesti on muun muassa halu poistaa ennakkoluuloja ja stigmoja, jotka liittyvät päihde- ja mielenterveysongelmiin. Vaikka kyseiset ongelmat ovat usein vakavia eivätkä kaikki selviä niistä, monet saavat onneksi tarvitsemaansa apua ja tukea ja pystyvät elämään hyvää elämää. Olen itse esimerkki siitä, että oikean mt-diagnoosin löytyminen kesti kymmenisen vuotta. Alkoholiriippuvuuteen sain jo aiemmin apua vertaistukiryhmistä, joita kokoontuu lukuisia eri puolilla Suomea ja myös muualla. Nyt voin hyvin.

[---] Anteeksi tauko, kävin jääkaapilla hakemassa inkiväärimehua. Vissyn ohella se on korvannut alkoholin ruokavaliossani. Jääkaapin ovessa on kuva taidemaalari Frida Kahlosta. Kuva on esillä muistuttamassa siitä, että muillakin on ollut elämässä vaikeuksia, mutta he ovat selvinneet niistä ja luoneet jotain kaunista ja puhuttelevaa – kuten Frida. Välillä rohkeuteni meinaa silti pettää ja alan katua, että olen kertonut mitään. Kaikki solmussa olevat syy-seuraussuhteet ovat niin vaikeita selitettäviksi. Enkä ole yleensä puhunut asioistani juuri kellekään. Mutta moni on tilanteessa, että ei pysty puhumaan tai kirjoittamaan syystä tai toisesta, ei pysty tai ei halua. Esimerkiksi vakavasti masentuneilta ei voi oikein odottaa vaivannäköä vaativaa itseilmaisua, ja siksi monien masentuneiden voi olla vaikea saada hoitoakin. Useimmat verrokit eivät ymmärrettävästi halua tulla esille päihde- tai mielenterveysongelmien kanssa tai niiden kautta. Palataan taas stigmoihin.

Franz Kafkan novellissa ”Muodonmuutos” päähenkilö Gregor Samsa herää eräänä aamuna suunnattomaksi syöpäläiseksi muuttuneena, ilman sen suurempaa selitystä. Joskus tuntuu, kuin olisin itsekin kokenut muodonmuutoksen. Voin siis ihan hyvin mutta tunne on, että voisin kiipeillä syöpäläisenä pitkin seiniä, muka ahdistusta pakoon: Mitä kaikki ajattelevat? Minuahan pidetään ihan hulluna! Välillä onnistun onneksi juurruttamaan itseni ja muistan, että olen puhunut ja kirjoittanut muidenkin kuin itseni takia, vaikka käytän itseäni esimerkkitapauksena. Oman vuosia kestäneen ja sinne tänne poukkoilleen hoitopolkuni varrella olen tavannut lukuisia hienoja ihmisiä ja hauskoja tyyppejä. Muutama heistä on ikävä kyllä jo menehtynyt, tarkemmin sanoen kolme. Omistan nämä blogikirjoitukseni heidän muistolleen. Olisinko toivonut olleeni heihin enemmän yhteydessä? Kyllä! Mutta kävi kuten elämässä saattaa käydä. Jossain vaiheessa, yllättäen, oli vain liian myöhäistä. Me muut olemme kuitenkin yhä hengissä – minä olen, koska kirjoitan tätä, ja sinä olet, koska luet tai vaikka et lukisikaan. Nostan inkiväärimehumaljan elämälle.

Kimmon kokemuksia

Minulle kirjoittamisesta on vuosien saatossa rakentunut eräänlainen kanava purkaa itseäni. Omia ajatuksia. Tunteita.

Eräänlainen sanaton keino viestintään itsensä kanssa. Sanaton siksi, että kun kirjoitan, mieli hiljenee ja sanat virtaavat jostain syvemmältä tajunnasta.

Kirjoittamaan oppiminen ei sujunut itselläni kivutta. Muistan kun päihde kuntoutuksessa ollessani, meille annetut tehtävät piti kirjoittaa ja vielä tuolloin tuntui, ettei saanut kirjoitetuksi sanaakaan.

Seuraava mitä huomasin itsessä kirjoittamiseen liittyen, oli se, että oli suhteellisen helppo kirjoittaa toisen ihmisen ongelmista tai siitä, millä tavoin ratkaisisi tuon toisen ihmisen ilmeisen selkeät ongelmat. Tuo kävi ilmi siinä, kun kirjoitin tuolla kuntoutuksessa päiväkirjaa, jonka tarkoitus oli seurata omaa prosessiani siellä. Sain ystävällisen palautteen siitä, kuinka minun olisi hyvä keskittyä omaan toipumiseen, muiden ongelmien ratkomisen sijaan.

Nyt miettien kaikki tuo toimi hyvänä harjoitteen kirjoittamisen opettelussa. Kun sitten kuntoutuksen loputtua, palatessani arkeen koin elämäni suurimman menetyksen isäni kuoltua, oli varsin luonnollista, että yksi suurin työkalu surutyössä olikin juuri kirjoittaminen.

Nykyään sanat vain soljuvat, kun ryhdyn kirjoittamaan. Koenkin, että kirjoittaminen on taito, jota voi opetella. Samalla tavoin kuin ihminen opettelee kävelemään. Askel kerrallaan kaikesta muodostuu vakaata ja elämää tukevaa. Eteenpäin vievää.

Tässä kirjoittaessa mieleeni piirtyy kaksi konkreettista esimerkkiä tuon kaltaisesta, haparoivasta mutta silti eteenpäin vievästä opettelusta.

Kun sairastin syvää masennusta, olin pahimmillaan vuoden tiiviisti neljän seinän sisällä. Peläten ulkona liikkumista lähes kuollakseni. Lopulta kun väsyin täysin katselemaan samoja seiniä, päätin kuin pakottaa itseni liikkeelle. Ensimmäisenä päivänä kävellen postilaatikolle ja takaisin. Seuraavana päivänä sama uusiksi. Kunnes kohta kävelin yhden valopylvään välin matkan kotimme vieressä kulkevaa tietä. Seuraavana päivänä saman uusien. Välillä tuli päiviä, etten päässyt kuin postilaatikolle, toisena päivänä en sitäkään. Silti mielessä siinti seuraavan valopylvään kohdalle pääsy, tuon edellisen pylvään saavuttamisen luoman onnistumisen kokemuksen luodessa uskoa siihen kykenemiseen. Lopulta kun tarpeeksi sinnikkäästi harjoittelun, pystyin kiertämään korttelin ja niin hassulta kuin se tavan ihmiseltä tuntuukin, tuo oli kokemuksena itselleni kaikkineen riemukas.

Aivan samaa kärsivällistä opettelua toteutin päihteistä luopumisen osalta. Välillä mentiin päivä kerrallaan. Toisinaan tunti tai minuutti. Joskus tuntui, ettei pääse eteenpäin yhtään, mutta samalla sinnikkyydellä edeten, päivistä kasvoi viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista vuosia. Lopulta päihteettömän elämän muovautuessa kaikin tavoin elämäntavaksi. Vapaudeksi, jollaista vielä päihteitä käyttäessä en osannut kuvitella olevankaan.

Juuri samalla tavoin olen sinnikkäästi opetellut käyttämään kirjoittamista apuna purkaa sisintä. Ensimmäisen kerran muistuessa mieleen, sain kirjoitettua tasan kolme sanaa "Vittu että ahdistaa." Tuosta sana ja lause kerrallaan opetellen, pikkuhiljaa alkoi muodostua virkkeitä, kappaleita, kokonaisia tekstejä ja lopulta kirjoittamisesta tuli yksi rakkain keino jäsentää itseä. Keino, joka palvelee myös siinä, että nykyään kun kuka tahansa voi jakaa omia kirjoituksia toisten luettavaksi, on omalta osaltaan tuomassa kenties sen pienen toivon pilkahduksen jonkun ihmisen elämään. Kun minä olen selvinnyt, myös sinulla on sama mahdollisuus selvitä. Se mitä teet tänään, on se sitten kuinka pieni panostus tahansa, saattaa auttaa sen, että huominen kohdallasi avautuu jo hieman valoisampana. Ei voi tietää, jos ei kokeile ensin ja sen voin luvata, ainoa mitä korkeintaan voit lopulta tuossa menettää, on kurjuutesi.


Alkoholismi  1

"Kimmon kokemuksia"

Aiemmin miellettiin niin, että alkoholisti on ihminen, joka asuu kaiken menettäneenä sillan alla. Onneksi nykyään tuo mielikuva on jo koko lailla vanhentunut. Silti ihmisillä on omanlaisensa käsitys asiasta. Osaltaan juuri siksi päätimme ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa omaa kokemusta asiasta.

Omalla taipaleellani olen huomannut sen, että kyseiseen määritelmään liittyy ennakkoluuloja. Ajatellaan että ihminen, jolle alkoholista tulee ongelma, kykenee luopumaan aineesta vain silloin, jos hän hurahtaa uskoon. Toinen yhtä vahva ennakkoluulo on se, että ihmisen jättäessä alkoholin käytön, tuollaisen ihmisen kanssa on mahdoton viettää illanistujaisia, joihin liittyy alkoholi.

Omalla kohdalla yksi tärkein asia on ollut työstää oma suhtautumiseni sekä kyseiseen sairauteen, että myös kyseiseen aineeseen siten, että hyväksyn olevani alkoholisti, kokematta siitä enää minkäänlaista häpeää, saati syyllisyyttä. Toisaalta lähes yhtä tärkeä asia työstettävänä on ollut oma suhtautumiseni alkoholiin sekä sitä nauttiviin ihmisiin.

Kun tuota matkaa itseeni ja menneisyyteen olen tehnyt, tänä päivänä ajattelen niin, että alkoholismi on minussa samalla tavoin kuin jollain toisella on keliakia. Pidättäytymällä käyttämästä alkoholia, elämä on muilta osin ihan tavallista elämää. Toisaalta se, kun ymmärrän ja hyväksyn tuon ongelman itsessä, ei minun tarvitse arvostella, saati puuttua toisten juomiseen. Siksi saatan olla seurassa, jossa käytetään alkoholia, ilman että minun tarvitsee siihen reagoida sen kummemmin.

Moni kantaa eräänlaista leimaa otsassaan, ajatellen että tuo kyseinen diagnoosi vaikuttaa ja määrittelee ihmistä koko loppuelämän. Varsinkin, jos kyse on alkoholin lisäksi huumeista. Koetaan, että ihmiset kohtelevat narkomaanin loppuelämän, vaikka onnistuisi jättämään tuon maailman taakseen.

Tietysti kuten kaikessa, niin tässäkin on ihmisiä ja tahoja, jotka ei osaa päästää irti menneisyydestä. Silti kokemuksesta voin todeta, et työstämällä asian itselleni hyväksyttäväksi, aika vähän on ollut tilanteita esimerkiksi kuluneen vuosikymmenen aikana, missä olisin joutunut kärsimään menneisyyteni takia.

Ehkä ennemmin niin, että esimerkiksi lääkärissä asioidessa olen itse saanut todeta lääkärille, ettei ehkä kannata minun historialla kirjoittaa vahvoja kipulääkkeitä. Tuostakin on poikkeuksetta lopulta virinnyt aina rakentava ja hyvähenkinen keskustelu aiheesta.

Tärkein kun on lopulta kuitenkin se, että itse olen sinut itseni ja oman menneisyyteni kanssa.

"Tiin tuntemuksia"

”Alkoholistin kompassi on niin magnetisoitunut ja maailmankuvan kartta niin täynnä virheitä, että niiden avulla suunnistaminen tarkoittaa eksymistä”, kirjoittaa Jari Sarasvuo (2015, 394). Kirja on nimeltään Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä.

Käytin aiemmin liikaa alkoholia mutta en halunnut kutsua itseäni alkoholistiksi. Sana kuulosti pahalta ja rumalta. Lisäksi se tarkoitti loppuelämän tuomiota – vaikka juomisen voi tietenkin lopettaa, jos pystyy. Moni ei siihen ikävä kyllä pysty. Puhuin ennemmin alkoholiongelmasta kuin alkoholismista. Ongelman voi jotenkin ulkoistaa ja siitä voi päästä eroon, kuin pesisi kasvonsa: ”Nyt olen taas puhdas! Nyt en ole enää alkoholisti!” Semantiikalla oli kuitenkin seurauksia käytännössä. Juomiseni muuttui riippuvuudeksi, sillä eihän minulla ollut kuin ohimenevä ongelma. Ihan hyvin voin ottaa vielä yhdet, ajattelin, koska hoidan ongelmani kuntoon esimerkiksi huomenna tai ensi viikolla. Otanpa vielä toiset samasta syystä. Juominen oli loppuaikoina pakonomaista. Join esimerkiksi paetakseni tai hallitakseni vielä diagnosoimattomia mielenterveysongelmiani. Yhdistelmä oli katastrofi.

Katastrofissa pelikentälle astuivat Robert Louis Stevensonin kirjasta tutut hahmot tohtori Jekyll ja herra Hyde – tai lainaan heitä vertauskuvina. Siinä missä Jekyll yritti hoitaa hommat asiallisesti ja omanarvontuntonsa säilyttäen, herra Hyden käytös oli ”erratic”, suomeksi epävakaata ja ailahtelevaista, hyvin hankalasti ennustettavaa. Hyde saattoi seilata masennuksesta maniaan muutaman päivän tai jopa yhden vuorokauden aikana. Hän myös joi ”lääkkeeksi” eli voidakseen paremmin, mikä ei hillinnyt epävakaata käytöstä. Jekyll yritti turhaan pysytellä Hyden kintereillä ja katsoa, ettei tämä tekisi mitään typerää. Samaan aikaan Hyde oli jo korkkaamassa seuraavaa viinipulloa. Koska diagnoosini oli pitkään masennus eikä kaksisuuntainen mielialahäiriö, Hyden jäljille ei päästy.

Käytyäni jonkin aikaa vertaistukiryhmissä ja ostettuani sieltä kirjallisuutta pystyin viimein sanomaan nimeni ja sanan ”alkoholisti” samassa lauseessa. Kaikkina niinä vuosina, kun en ymmärtänyt ”ongelmani” todellista luonnetta, en voinut myöskään hyväksyä sitä. En tietenkään pitänyt yhdistelmästä, että olen nainen ja alkoholisti. Alkoholistihan on stereotyyppisten mielikuvien mukaan mies, mietin. Miehet voivat ryypätä ja rellestää, mutta naiselle sellainen ei sovi. Ja minä olin lähes kontannut kotiin pitkin Vaasankatua. Voi luoja! Katselin lapsuudenaikaisia valokuviani ja olin surullinen. Mitä oli tapahtunut sille pienelle ja suloiselle tytölle, joka olin ollut? Tiesin, että oikeastaan olin vielä se sama tyttö, aika arka, jopa ujo ja jatkuvasti miettimässä, mitä muut ajattelevat. Mutta mitä minulle oli sitten tapahtunut? Kysymyksiä ilmaantui niin paljon, että päätin mennä psykoterapiaan. Se oli hyvä päätös, vaikka kompassini neula osoitti varmasti vielä etelää, kun oli kyse pohjoisesta, vaikka olin jo lopettanut alkoholinkäytön. Vertaistuki oli suuri apu myös ryhmien ulkopuolella. Yksi toipuva alkoholisti alkoi harrastaa uimista ensin kellumalla. Tarinaan sisältyy opetus: pienin askelin.

Voisi kuvitella, että elämä kokonaan ilman alkoholia on helppoa, yhtä päiväkävelyä aurinkoisella bulevardilla. Tavallaan onkin. Ainakaan ei tarvitse kärsiä krapuloita – mikä kamala sana sekin, kuvaavampaa on mielestäni puhua vieroitusoireista. Kimmo kirjoitti suhtautumisestaan muiden ihmisten alkoholinkäyttöön. Oma kokemukseni on samankaltainen: voin hyvin istua iltaa seurueessa, jossa muut juovat alkoholia ilman, että kokisin tilanteen ahdistavana tai että minun alkaisi tehdä mieli alkoholia. Muutama päivä sitten olin juuri baarissa keikalla. Koronan takia yleisön määrää oli vielä rajoitettu, mutta paikalla oli tietysti silti monia juovia ihmisiä. Keskityin itse kuuntelemaan elävää musiikkia. Riippuvuus on kamala tila enkä halua enää kokea riekaleisen maailmankartan kanssa suunnistamista. Päätyisin jälleen pusikkoon.


Selviytymisvietti  1

"Tiin tuntemuksia"

Sinä päivänä olin rahaton. Kävelin edestakaisin katua pitkin, katse maahan luotuna. Toivoin, että joku olisi kadottanut kadulle vitosen tai edes muutaman euron, pennejä, mitä vain. Oloni oli hyvin heikko mutta en aikonut käyttää rahaa ruokaan vaan alkoholiin. Halusin paeta todellisuutta. Kävelin edestakaisin, edestakaisin. Jossain vaiheessa minua alkoi paleltaa. Tärisin ja päätin lähteä kotiin. Kotona menin sängylle ja tärisin yhä, kalisin kuin kalapuikko. Peitosta ei ollut juuri apua. Oloni oli yhä heikompi. Rahaa ei ollut, ruokaa ei ollut, alkoholia ei ollut. Minua myös pelotti. Mieleeni ei tullut soittaa kellekään. Nukuin valot päällä.

Sain joskus kuukausia myöhemmin tuttavaltani viestin enkä aikaillut lähteä vertaistukiryhmiin. En aikaillut, koska kyse oli selviytymisestä ja olin kyllästynyt edellä kuvatun kaltaiseen epätoivoon. Se sai minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Olin edelleen kroonisesti ahdistunut ja aloin saada myös paniikkikohtauksia. Juominen oli aina vaaniva vaara, joka saattoi piileskellä missä vain, kulman takana tai sängyn alla. Onneksi vertaistukiryhmiä kokoontui vain yhden kadunpätkän päässä asunnostani lähes ympäri vuorokauden. Menin ensimmäiseen ryhmään usein jo aamuyhdeksältä ja viimeiseen yömyöhään. Kukapa ei selviytyäkseen tekisi niin. Silloin asuin Kalliossa ja matka kulki lukuisten baarien ohi. Iltaisin ne olivat pullollaan. Siellä sijaitsi entinen turvapaikkani: musiikkia, juomia, ihmisiä. Joskus sain paniikkikohtauksen myös ryhmässä mutta silloin tuijotin vain kahvikuppiani tai seinällä olevia tauluja ja yritin hengittää rauhallisesti. Myös ryhmissä oli kuitenkin aina ihmisiä, mikä helpotti pelkotilojani.

”Pakonomainen, jatkuva, riippuvuutta ilmaiseva (addiktiivinen) --- alkoholin käyttö on vakava sairaustila”, Duodecimin tiivistyksessä lukee. Nykyään elän ilman alkoholia ja opettelen sietämään erilaisia tunne- ja olotiloja kuten vanhaa ystävääni ahdistusta. Selviytymistä oli myös vuosia kestänyt taistelu masennuksen kanssa. Masennus uskottelee, että et ole minkään arvoinen tai sinne päin, siis valehtelee, kuten eräs Twitter-käyttäjä kommentoi. Masennus tekee sen ikävä kyllä uskottavasti eikä ota vastaväitteitä vastaan. Aika hyvä pokerinaama toisin sanoen. Masentunutta ihmistä saattaa muuten masentaa vain enemmän, jos häntä käskee reipastumaan tai ottamaan itseään niskasta kiinni. Joskus jo suihkussa käyminen oli vaativa suoritus. Sen jälkeen saatoin rojahtaa sängylle ja onnitella itseäni. Kokeilin monia masennuslääkkeitä, koska halusin voida paremmin. Edellinen ei toiminut, joten kokeillaan seuraavaa, lääkärit tuumailivat. Ehdin aina toivoa, että uusi lääke on se todellinen onnellisuuspilleri, mutta sain kerta toisensa perään pettyä. Kukapa ei haluaisi voida paremmin.

Auroran psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla oli mielestäni jännittävää. Siellä selviytymistä oli lähinnä ajankulun löytäminen ja sen hyväksyminen, että näiden seinien sisällä sitä nyt ollaan. Oma diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä oli vasta tulossa tulevaisuudessa. Seikkailin käytävillä ja puhuin paljon muiden potilaiden kanssa. Katsoimme oleskeluhuoneessa elokuvia ja tutkin innoissani paikan kirjahyllyä. Pöydillä lojui kirjavia värityskuvia. Aloin olla inspiroituneessa tilassa. Näin värit kirkkaina, jotenkin hyperrealistisina, hammastahna tuntui menevän päähän ja muut potilaat vaikuttivat nuorilta neroilta. Hetken aikaa tunsin olevani kuin Liisa ihmemaassa. Miten mahtavaa ja luovaa aikaa! Miesystäväni toi minulle eväitä, joita mussutin samalla, kun kuuntelin kuulokkeilla levyjä Massive Attackin Mezzaninesta The Beatlesin Revolveriin ja Abbey Roadiin. Ajatus ulkomaailmasta ei olisi voinut tuntua tylsemmältä. Ikkunasta näkyi autotie. Harmaata paitsi autojen välkkyvät valot, joita jäin tuijottamaan. Jälkikäteen ajatellen olin luultavasti maaninen mutta ainakin turvassa, vaikka koin syöneeni psykedeelisiä sieniä tai olevani happotripillä. Kyseisiä aineita en ole ikinä edes kokeillut.

F.M. Dostojevskin Rikos ja rangaistus on pitkä kuvaus päähenkilö Raskolnikovin kujanjuoksusta ja painista syyllisyydentunteen kanssa. Ympäröivä maailma alkaa vaikuttaa hänestä vihamieliseltä. Moniin Dostojevskin (2003, 131) kirjan katkelmiin voi samastua, jos on joutunut kamppailemaan selviytyäkseen: ”Raskolnikov oli jo kadulla. Nikolain sillalla hänet sai vielä kerran havahtumaan melko ikävä tapaus. Eräs avovaunujen kuski sivalsi häntä kipeästi piiskalla selkään sen vuoksi että hän oli vähällä joutua hevosten jalkoihin, vaikka kuski oli huutanut hänelle kolme tai neljä kertaa varoittavasti. --- Ympärillä tietenkin kajahti nauru.
- Sai mitä ansaitsi!
- Mikä lienee veijari.”

"Kimmon kokemuksia"

Selviytymisvietti. Tuossa asia, jota hetkittäin olen pohtinut paljonkin. Mikä saa ihmisen lopulta taistelemaan kaikin keinoin selvitäkseen. Minun kohdallani tuo varmasti oli lopulta toivo paremmasta ja pienen pieni usko siihen, että myös minä voisin selvitä.

Minulle haastavin kaikessa synkkyydessä, jossa vuosia elin, oli suunnattomat pelkotilat. Ne vaanivat jatkuvasti, hyökäten päälle aina kun olin hitusenkaan selvempi. Ei ollenkaan ihme, että lopulta käytin mitä tahansa ainetta, jotta nuo pelot edes hieman hellittäisi. Ymmärtämättä että omalla käytöksellä lopulta vain ruokien noita pelkoja ja niiden pahenemista.

Lopulta raitistuttuani aloin kohtaamaan itseä, mennyttä sekä kaikkea sitä, mitä tunnepuolella olin sisääni varastoinut. Mitä enemmän kohtasin, sitä vähemmäksi nuo pelon tunteet kävi. Silti tuo oli pitkään, päivittäistä itsensä altistamista tilanteisiin jotka pelotti. Silti en koskaan uskonut eläväni elämää, jossa tuo jatkuva pelko ei olisi jollain tavoin läsnä. Siitä kun oli tullut eräänlainen matkakumppani.

Varsinkin ihmiselle, joka aikanaan kaikkiaan 17 vuoden ajan pelkäsi kaikkia ja kaikkea. Peläten lopulta itseä sekä omia tunteitaan. Olinhan pahimmillaan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla noiden oireiden vuoksi.

Lopulta kovin vaivatta pystyn palaamaan menneeseen aikaan, muistaen varsin elävästi sen kuinka suunnattomia pelkoja aikanaan koin. Tuolloin ja vielä pitkään raitistumisen jälkeenkin ajattelin, että pelko tunteena on läsnä elämässäni aina. En vielä tuolloin uskonut että koittaisi päivä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä jotakin. Vieläpä sellaista, jolle ei ole mitään järjellistä selitystä.

Tästä nyt kirjoittaessa muistan, kuinka suunnatonta kamppailua kävin esimerkiksi opiskellessani ammattikorkeassa. Olin ollut jo useamman vuoden raittiina, mutta sosiaaliset tilanteet pelotti aina. Lisäksi pelkäsin autolla matkustamista ja kouluun oli n. 130km.

Paniikkihäiriössä puhutaan joissain kohtaa siedätyshoidosta ja nyt jälkeenpäin miettien se, että raitistuttuani opiskelin 6 vuotta IT-alaa oli siedätyshoitoa parhaimmillaan. Vaikkei tuosta itselle lopulta työuraa tullutkaan. Lisäksi kun samaan aikaan olin Irti huumeista ry:llä vapaaehtoisena, sain haastaa itseä käyden puhumassa kouluilla nuorille päihteistä.

Muistan lopun ikääni hetken joskus 7-8 vuotta sitten, kun taas kerran olin puhumassa. Tuolloin yleisönä oli n. 400 sosiaalipuolen ammattilaista. Menin tilaisuuteen hyvissä ajoin ja näin kuinka sali oli täynnä ihmisiä. Lisäksi salin seinälle oli viritetty kaksi isoa valotaulua, johon lavalla oleva puhuja videokuvana heijastettiin. Tuo oli ensimmäinen kerta kun koin tuolla puhuessani ihmeellisen kokemuksen. Totesin nimittäin tuolloin, etten enää pelännyt.

Ihmeitä tapahtuu. Olkoonkin, että on toteutettava myös oma osuutensa niiden toteutumiseksi.


Miltä addiktio tuntuu?  2

Tiin tuntemuksia:

Lempikirjojani oli vuosien ajan Charles Bukowskin Women, joka on suomennettu nimellä Naisia. Siinä Bukowski kamppailee jälleen riippuvuuksien kanssa, joita ovat alkoholin ohella naiset. Kerrontatyyli on toteavaa, jopa inhorealistista tai alkoholismin kohdalla pitänee puhua vain realismista. Kuten Bukowski (2009, 19) kirjoittaa:

”’Look, I said, ’I think I’ve had too much to drink. Maybe we ought to get out of here.’
’I’ve watched you pouring it down.’
’Let’s go. There’ll be other parties.’
We got up to leave. Lydia said something to Harry and Diana. When she came back we walked toward the door. ---
When we got outside I began vomiting, all the beer and the wine came up. It poured and splattered into the brush – across the sidewalk – a gusher in the moonlight. Finally I straightened up and wiped my mouth with my hand.”


Kirjoitamme nyt myös Kimmon kanssa siitä, miltä addiktio näyttää ja tuntuu. Riippuvuuksia voi luonnollisesti olla monenlaisia, muitakin kuin heti mieleen tulevat päihdeongelmat. Itse olin joskus koukussa esimerkiksi työntekoon, koska se oli mielestäni kivaa. Sitten on kertomus, jonka kerron nyt. Elettiin aikaa kauan ennen kuin sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuonna 2019. Olin kuitenkin jo sairastunut ja keksin käyttää alkoholia ”lääkkeenä” mielialan vaihteluihin ja ahdistukseen. Haluan huomauttaa, että alkoholi ei tietenkään ole oikea lääke, ellei lääkäri toisin määrää. Juomiseni ei ollut enää hauskaa eikä sosiaalista. Olin alkanut kulkea työpäivien päätteeksi kotiin Alkon kautta. Mukaan tarttui aina pullo tai pari punaviiniä, jotka sitten join yksin kotona, muka ”ruokajuomana”. Kuinka helppoa juomiselle onkaan keksiä tekosyitä. Alkoholisti on mestari huijaamaan etenkin itseään, kuten muutkin riippuvuuksien kanssa painivat.

Aloin juoda sekä masentuneeseen että maaniseen olotilaan, joita en osannut vielä nimetä. Britit käyttävät sanaa ”erratic” kuvaamaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanista puolta, kuten Twitter-käyttäjältä Johvelsson / BLM opin. Englanninkielisen termin voi kääntää vaikka epävakaaksi tai ailahtelevaiseksi. Kerran join viinipulloja hieman paranoiaan sekoittuneiden pelkotilojen vallassa ollessani tuttavani kotona, vaikka minun olisi jälkeenpäin ajatellen pitänyt mennä päivystykseen. Pullot eivät olleet edes omiani. Toisen kerran kaverini oli ollut luonani yötä, ja aamulla suostuttelin hänet lähtemään baariin. Siellä hän katseli ympärilleen ja kysyi retorisesti, että halusinko minä todella samaistua tähän porukkaan, viitaten pöydissä notkuviin kanta-asiakkaisiin. Tuolloin tunsin kuitenkin oloni jo turvallisemmaksi baareissa kuin kotona: niissä soi aina musiikki ja oli iltapäivälehtiä selailtavaksi – eikä tarvinnut olla yksin outojen tunne- ja pelkotilojen kanssa. Kyseessä oli tietysti illuusio turvallisuudesta mutta se on jo toinen tarina.

Edellä mainittu baarireissu päättyi mahalaskuun niin, että rahani loppuivat ja kaverini tarjosi minulle monta juomaa. Lopulta seisoimme Vaasankadulla, jonka varrella tuolloin asuin, hän hyppäsi polkupyöränsä selkään ja huristi karkuun. Jäin seisomaan keskelle katua, sillä en halunnut tietenkään mennä yksin kotiin. Kaverini oli kai päätellyt, että joutuisimme istumaan baarissa yöhön asti ja kaikki hänen rahansa menisivät. Erään kerran olin kaatunut kadulla ja lyönyt pääni, ihan selvin päin, koska oli keskitalvi ja liukasta, mutta halusin silti mennä yökerhoon, jossa työporukka oli juhlimassa. Tilaisuus meni suhteellisen hyvin, vaikka olin ehkä saanut lievän aivotärähdyksen, mutta loppuillasta nukahdin pöytään kesken keskustelun. Minua tietysti hävetti, kun tokenin. Mietin, oliko joku ehkä huomannut – ja tietysti joku oli, ainahan joku huomaa.

Addiktio tuo mukanaan paljon häpeän ja epätoivon tunteita, ainakin omani toi. Toimintani alkoholin suhteen alkoi olla pakonomaista, en halunnut luopua ”lääkkeestäni”, vaikka se haittasi elämääni kuten sosiaalisia suhteita ja terveyttä. Useamman kerran join putkia, joiden saamiseksi poikki minun oli mentävä katkaisuhoitoon. Sinne piti joka kerta jonottaa ja perustella hoidon tarve, vaikka vieroitusoireet olisivat kuinka tärisyttäneet ja koko kroppa olisi ollut kylmän hien peitossa; vasta sen jälkeen sai rauhoittavaa lääkettä, vaaleanpunaista litkua, mikä kieltämättä paransi oloa. Tiedän myös tapauksia, että alkoholisti ei ole päässyt katkolle, vaikka on sinne halunnut.

Nolojen tilanteiden listaa voisi jatkaa vielä mutta en tee niin. Kerran tein hieman hätääntyneitä Facebook-päivityksiä ja eräs tuttavani lähetti minulle viestin: ”Tiedät kyllä mistä apua saa.” Se kolahti, otin häneen yhteyttä ja aloin käydä vertaistukiryhmissä. Niiden avulla onnistuin olemaan 1,5 vuotta raittiina. Vuosipäivää juhlittiin silloisessa kotiryhmässäni kakulla. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka moni oli tullut paikalle onnittelemaan. Koin saavuttaneeni jotain merkittävää, kuten tietysti olinkin. Saatoin käydä ryhmissä jopa kolme tai neljä kertaa päivässä, koska kotona minua ahdisti, välillä ahdistus tuntui jopa kouristuksenomaiselta. Olin myös alkanut saada paniikkikohtauksia, mikä vaikeutti paluutani yliopistolle opiskelemaan. Ihana entinen esimieheni lähti onneksi kanssani kahville ja juttelimme aiheesta. Ryhmien lisäksi tutustuin 12-askeleen ohjelmaan. Nyt olen ollut jälleen reilun vuoden ilman alkoholia, mutta vuoden jälkeen en ole enää laskenut päiviä. Se tuntuu vapaudelta. Kalenterissa on kyllä merkintä sen päivän kohdalla, kun toinen vuosi tulee täyteen. Ehkä menen silloin samaan ryhmään.

Kimmon kokemuksia:

Miltä addiktio tuntuu? Tii tuossa yllä varsin osuvasti kuvaa sitä prosessia, johon moni alkoholin käyttäjä kuin huomaamattaan sukeltaa. "Kaninkolo" joka nielaisee ihmisen, lopulta niin huomaamatta, ettei ihminen välttämättä edes ensin huomaa tuonne tippuneensa. Kun lopulta huomaa, on yleensä jo liian myöhäistä

Varsin viattomana alkanut, muutaman lasillisen rentouttavan vaikutuksen etsintä, kääntyy yllättävän pian tarpeeksi ottaa vielä yksi. Samalla alkaa selitysten keksiminen sille miksi juo. Itsensä ja muiden vakuuttelu siitä, ettei asia ole ollenkaan ongelma, päinvastoin. Voin lopettaa milloin vain haluan. Puhumattakaan siitä, kuinka rankasti "naapurin Jaska" juo. Sehän se ongelmainen vasta onkin, en minä.

Tyypillisin hetki, jolloin esimerkiksi alkoholisti tietää olevansa alkoholisti, vaikkei välttämättä ole vielä vuosiin halukas tuota myöntämään, on se hetki, kun kaikki ympärillä ovat huolissaan hänen juomisesta, mutta samalla kun hän isoon ääneen kieltää ongelmansa, hän tuntee piston sydämessään.

Häpeä, pelko, syyllisyys ja riittämättömyys. Siinä tunteet, joilla omia addiktioitani kuvaisin. Siinä samalla tunteet, joiden kohtaamisen kautta olen saanut noita addiktioita yksi kerrallaan elämästäni karsittua. Tuossa yksi suurimmista syistä sille, miksi kuluneen vuosikymmenen olen suht intensiivisesti tullut paneutuneeksi omaan tunnepuoleeni. Sillä mitä enemmän omaa tunnepuolta olen tullut kohdanneeksi, sitä vapaampana sekä mitä erilaisimmista addiktioita, että niiden taustalla jyllänneistä tunteista olen saanut elämää elää.

Kun käytin päihteitä, päällimmäiset tunteet olivat varsinkin loppuvaiheessa lamaannuttava pelko, häpeä, syyllisyys ja riittämättömyyden kokemus. Eniten pelkäsin niitä oloja, joihin lopulta rännien päätteeksi havahduin. Häpesin käytöstäni. Tunsin syyllisyyttä siitä, enkä kyennyt ymmärtämään sitä, miten en kyennyt lopettamaan, vaikka kuinka sitkeästi sitä välillä yritin. Tein päätöksen, että nyt tämä kaikki riittää. En joisi vuoteen. Kunnes samalle iltaa totesin olevani tuhannen sekaisin taas kerran. Lopulta nuo tunteet olivatkin niin kerrassaan alleen nieleviä, etten enää yksinkertaisesti jaksanut välittää.

Lähipiiri kait tuossa kaikessa lopulta eniten kärsii ja huolehtii. Kerta toisensa jälkeen todeten olevansa täysin voimaton ongelman edessä. Ei auta rakkaus, saati rajat. Ei hellyys eikä huutaminen. Ei siis ihme, että vähän ennen viimeistä pohjaa, juuri ennen raitistumista, minun läheiset sanoittivat toivovansa, että vihdoin onnistuisin itsetuhoisuudessani. Eivät tietysti aidosti toivoneet kuolemaani, vaan olivat vain totaalisen loppu tuohon maanpäälliseen helvettiin, johon tahtomattaan olivat minun mukana joutuneet.

Kuntoutus ja vertaistuki pelastivat minut. Nykyään kun työskentelen samojen ongelmien äärellä elävien ihmisten sekä heidän läheistensä kanssa, tiedän varsin hyvin, etteivät kaikki selviä. Jokaisella meillä on oma polkumme. Mutta se yhtäläisyys jokaisella, joka tuolta pimeydestä takaisin valoon selviää, on olemassa. Halu ponnistella pysyäkseen erossa entisestä. Halu oppia uusia tapoja ja keinoja selvitä vaikeista tilanteista elämässä. Lopulta kovin harva selviää tuolta yksin. Siksi koen, että vertaistuki ja samojen kokemusten omaavien ihmisten tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Siksi esimerkiksi vertaistukiryhmän seinällä on taulu, jossa lukee: "Tänään et ole yksin."

Niin paljon kaikenlaista olen raittiina saanut kohdata, että mikäli olisin yrittänyt kaikesta tuosta nousseesta tuskasta selvitä yksin, tuskin olisin enää tässä. Onneksi en ole edes yrittänyt selvitä yksin. Tuntuu varsin lohdulliselta tiedostaa tänään se, että riippumatta mitä elämä ikinä tarjoileekaan, riippumatta mitä ikinä noista tilanteista tunteita nouseekaan, minun ei tarvitse yrittää selvitä noista yksin. Kiitos vertaistuen, minulla on elämässä suht suuri joukko ihmisiä, joille tuskaani sanoittaessa saan luottaa siihen, että aina löytyy joku joka on kokenut saman, ollen valmis oman osuutensa verran tukemaan ja lohduttamaan. Todellakin, tänään en ole yksin.


Blogin uudelleenavaus  1

Reilu vuosi sitten koin, että tämän blogin kirjoittaminen tuli eräällä tavalla tiensä päähän. Nyt kuitenkin voin ilokseni ilmoittaa, että on aika startata täällä kirjoittaminen uudestaan ja lisäksi hieman eritavalla kuin aikaisemmin.

Nyt blogin ylläpidossa minulla on kaveri, jonka kanssa yhdessä pohdimme elämää ja sen erilaisia värisänyjä.

Luotan tänään elämässä siihen, että kaikki asiat joiden on tarkoitus tapahtua, löytävät kyllä väylänsä. Samoin uskon tämän kirjoittamisen löytävän paikkansa sekä lukijat, joiden on näitä tekstejä tarkoitus lueskella.

Alla uuden kirjoittajan Tii Starckin oma esittelyteksi itsestään. Omasta puolestani lämpimästi tervetuloa mukaan sekä uudet että jo aiemmin kirjoituksiani lukeneet.

Arkuus ja ujous. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Vuosikausien masennus. Alkoholismi. Paniikkihäiriö. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kaksi itsemurhayritystä yhden vuorokauden aikana.

Edeltävästä listasta voi ehkä nähdä, miten syöksykierre paheni. Viimeisessä kohdassa eletään vuoden 2019 kesäkuuta, jonka jälkeen olin pitkään sairaalassa ja olen yhä kuntoutuksessa. Lähes koko elämäni ajan, jo lapsena olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Ongelmia alkoi ilmaantua ollessani alle 20-vuotias ja ne pahenivat eksponentiaalisesti kolmekymppisenä. Yritin hakea apua ja jonkin verran sitä sainkin, erityisesti alkoholismiin, jonka takia olin muutaman kerran kuntoutuksessa ja jopa katkaisuhoidossa.

Mielialaongelmiin oli kokemukseni mukaan vaikeampi saada apua. Puhuessani ahdistuksesta lääkärille hän kommentoi kerran: ”Ai sua vähän ahdistaa?” Sana ”vähän” tuntui tietysti vähättelevältä, koska koin olevani ihan loppu ja täysin voimaton. Psykiatrian poliklinikalle pääsin Helsingissä vasta, kun siskoni ensin soitti sinne ja sanoi, että minun todella pitäisi päästä asiakkaaksi, että tarvitsin apua. Vaikeudet hoidon saamisessa tuntuvat yleisellä tasolla pelottavilta, koska kaikilla ei ole läheisiä, jotka puhuisivat heidän puolestaan. Minulla on kuitenkin yliopistotason koulutus kirjallisuustieteessä ja viestinnässä ja luulin siksikin osaavani sanallistaa ongelmiani.

Ymmärrän tietysti, että alkoholi vaikeuttaa sairauksien diagnosointia ja hoitoonpääsyä. Ennen psykoterapian aloittamista minulta edellytettiin vuoden raittiutta. Se onnistui, koska kävin useasti, joskus jopa kolmesti päivässä vertaistukiryhmissä ja luin paljon alan kirjallisuutta.

Vasta noin puolitoista vuotta sitten paljastui yksi syy alkoholinkäytölleni, kun minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon kuuluu tyypillisesti oheissairastavuutta kuten päihdeongelmia. Olen ollut nyt reilun vuoden raittiina enkä näe muuta vaihtoehtoa jatkossakaan. Juomisellehan voi keksiä loputtomasti syitä ja selityksiä mutta ne eivät muuta mitään; tiedostaminen taas voi muuttaa vaikka mitä. On ensiarvoisen tärkeää etenkin oppia hyväksymään ongelmansa, olivat ne sitten millaisia tahansa. Olen huomannut, että menneisyyden hyväksyminen on vaikeampaa. Monet menneisyydessä tapahtuneet asiat häiritsevät minua yhä ja puhun niistä terapiassa. Itsemurhayritykseni oli melko impulsiivinen ja oloni oli silloin samanaikaisesti sekä maaninen että masentunut: halusin vain kadota, paeta unohdukseen. Elämä kuitenkin voitti, joten nyt yritän arvostaa sitä. Tulevaisuutta en ole vielä juuri suunnitellut.


AHDISTUS – KUN ELÄMÄ SATUTTAA  1

Elämässä kaikella on tarkoituksensa, miksei siis tunteillakin.
Elämässä kaikella on tarkoituksensa, miksei siis tunteillakin.

Jokainen varmasti joskus on kokenut sen olon, kun tuntuu siltä että kaikki kaatuu päälle. Kysymys voi olla parisuhteen haasteista tai muista ihmissuhdeongelmista. Talouden solmukohdista. Työelämän tuomista haasteista. Pitkästä työttömyydestä. Sairaudesta. Tai käytännössä ihan mistä tahansa ongelmavyyhdistä elämässä, joka tuntuu tuossa hetkessä täysin ylitsepääsemättömältä.
Puhumattakaan siitä, kun tuohon vielä lisätään se että meidät kasvatetaan jo pieninä sysäämään syrjään kaikenlaiset epämiellyttävät tunteet, joten ei ihme, että elämän tarjoillessa meille nuorena tai aikuisena haasteita, lopulta sinällään vain yhtenä ongelmana esiintyvä asia saa meissä tunnetasolla aikaan reaktion, joka pahimmillaan lamaannuttaa hengityksen.

Minä olen omassa elämässäni monta kertaa miettinyt sitä, miksi elämä on varannut minulle loputtoman määrän haasteita. Kaikelle ei aina tietystikään ole olemassa järjellistä selitystä tai jos tuntuisi olevankin, tuo selitys on vain lopulta yksi monista keinoista yrittää hallita omaa elämäänsä, selittämällä se itselle parhaaksi. Ahdistus nimittäin, siinä kuin pelko, suru, viha, katkeruus, häpeä tai mikä tahansa negatiivinen tunne, tuntuu kehossa sellaisena josta mahdollisimman nopeasti jokainen meistä tavalla tahi toisella haluaisi eroon. Ja keinoja tuohon löytyykin sitten loputon määrä.

Minulle henkilökohtaisesti elämä on katsonut parhaaksi riisua pois yksi kerrallaan noita keinoja paeta itseään. Juuri nyt tuntuukin siltä ettei enää tahdo löytyä sellaista keinoa, johon tarttuessaan ei jo hetimmiten huomaisi kysyvänsä itseltään, haluatko taas kerran juosta karkuun itseäsi. En halua, jos rehellinen itselleni olen. Joskin samaan hengenvetoon totean myös sen, ettei tämä henkilökohtainen sissikoulutus, jota reilun neljä vuosikymmentä olen elämässäni saanut käydä, ole siltikään tehnyt minusta immuunia tunteilleni. Päinvastoin. Yhä tänäänkin nuo vyöryvät ylitseni parhaimmillaan sellaisella voimalla, että niiden alla on hetkellisesti täysin ymmällään.

Tunteet sinällään on luotu meihin tarkoituksella. Jokaisella niistä on oma tärkeä tehtävänsä meissä. Jokainen niistä kertoo meille jotakin. Kyse on kohdallani lähinnä siitä, että opettelen kuuntelemaan mitä mikin tunne minulle haluaa milloinkin kertoa.

Kuten viimeisimmässä kirjoituksessani kerroin, elämässäni on ollut viimeiset vuodet melkoista taistelua tuon yrittäjyyden ja sen tuomien taloushaasteiden kanssa. Silti, juuri nyt olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka vähän lopulta minua tähän hetkeen ahdistaa vallalla oleva tilanne. Sen enempää tuota seesteisyyttä järkeistämättä totean vain sen, että kenties tämä jo vuosia jatkunut tunteisiin pureutuminen on omalla kohdallani auttanut sen, että kykenen jo hieman ottamaan elämän tarjoamat haasteet vain asioina, ilman että ne heti ilmaantuessaan aktivoisi lukemattoman määrän samankaltaisia tunne ärsykkeitä menneisyydestä, jolloin hetkellisesti ylitse vyöryvät tunteet olisivat koko kehon lamaannuttavan ahdistuksen luokkaa.

Tästä kaikesta oppina itselleni lähinnä se, että ahdistus, ainakin omalla kohdallani on aikoinaan ollut sitä että paetessani tunteitani, ne ovat vain yksi kerrallaan kasvaneet käsittämättömän kokoiseksi möykyksi sisimpääni ja lopulta olleet vain yksi iso musta möykky sisälläni, joka aktivoituessaan on sitten lamaannuttanut koko ihmisen.

Sen vuoksi toivoisinkin että meillä enemmän pureuduttaisiin ihmisten auttamisessa siihen, että oireiden hetkellisen helpottamisen sijasta, alettaisiiin systemaattisesti purkaa ihmisen sisällä olevia tunnepatoutumia ja tällä tavoin saataisiin hetkellisen helpotuksen sijaan ehkäistyä se ettei jo kohta seuraavassa hetkessä ilmaantuvat vastoinkäymiset saisi ihmistä taas etsimään itsensä ulkopuolelta hetkellistä helpotusta ahdistavaan oloonsa.

Ei siinä, kuten sanoin, minä henkilökohtaisesti tiedän sen, kuinka ikävä tunne tuo ahdistus on. Puhumattakaan siitä, kun se itsessään ei edes varsinaisesti ole tunne, vaan juurikin tuo mustana möykkynä sisällä tuntuva nippu mitä erilaisimpia tunteita. Sen vuoksi itse yhä tänäänkin pyrin tavalla jos toisella purkamaan noita patoutuneita tunteita ja sillä välttymään tuolta ahdistavalta tunteelta.
Juuri nyt esimerkiksi elämässäni vallalla olevat haasteet ovat sitä kaliiperia, että mikäli en olisi aikaisemmin purkanut sisältäni sinne rakentuneita tunnemuureja, tasan varmasti nuo aktivoituisivat tässä hetkessä siinä määrin, ettei olisi esimerkiksi yhtään ihme, vaikka vetäisin pääni totaalisen turraksi kaiken tämän myllerryksen keskellä. Kiitos tuon purkamisen, minun ei tänään tarvitse turruttaa päätäni. Sensijaan, kykenen suhteellisen rauhallisin mielin toteamaan sen, että nämä vallalla olevat olosuhteet on osaltaan tällaiset, kiitos omien valintojeni, elämän tarjoamien haasteiden ja ahdistumisen sijasta löytämään elämästäni niitä asioita jotka ovat tänään hyvin ja kokemaan kaiken tämän myllerryksen keskellä kiitollisuutta niistä.

Nykyhetkessä kun työssäni päivittäin keskityn ihmisten kanssa systemaattisesti purkamaan noita ihmisten sisälle rakentuneita muureja, mietinkin tässä aamussa sitä, että yksi keino helpottaa omaa taloudellista ahdinkoani olisi nykypäivän trendin mukaisesti kasata tuosta pomminpurkamisesta eräänlainen verkkokoulutus ja myydä sitä näistä asioista kiinnostuneille. Harmi sinällään tuossa on se, että noissa koulutuksissa jää mielestäni se tärkein asia omaa työtäni ajatellen uupumaan, nimittäin ihmisten kohtaaminen. Toisaalta nyt kun mietin, niin siinähän olisi kyllä itselleni haastetta, kun ottaisin tässä yhtälössä käyttöön raitistumisen alkuvaiheessa käymäni 6 vuoden IT-koulutuksen ja toisaalta haastaisin itseäni räätälöimään sellaisen kokemuksen jonka kautta ihminen voisi edes jollain tasolla kokea tulleensa nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi.


USKO – TULIN HULLUKSI, TULLAKSENI JÄRKIINI  1

Kaiken tarkoitus verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.
Kaiken tarkoitus verhoutuu kaiken tarkoituksettomuuteen.

Kuinka suunnattoman vaikeata ihmisen on löytää elämässään usko hyvään, kun jatkuvasti jokapuolella toteaa maailman olevan täynnä pahaa. Lisäksi kun taustalla kyseisellä ihmisellä on vuosikymmenten ajan vallalla ollut täydellinen itsekkyys ja itsekeskeisyys, minkä ajamana on tullut tehdyksi yhden ihmiselämän verran pahaa itselle ja ympärillä eläville ihmisille.
Anteeksianto. Siinä ratkaisu. Kokolailla merkityksetön sana, sikäli jos sitä ajattelee pelkästään vain sanana. Toisaalta kun on elämässään tottunut pyytelemään pahimmillaan anteeksi omaa olemassaoloaan, ei itselleen anteeksi antaminen todellakaan ole helppoa. Puhumattakaan siitä kun kyse sinällään ei ole suoritteesta, saati asiasta minkä järjellä ratkaisee.

Järki. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi oma elämäni on ollut jatkuvaa taistelua asioissa. Lähinnä siitä syystä, kun jo kokolailla pienenä ihmisen alkuna tottui pettymään ihmisiin sekä heidän lupauksiinsa, kasvoi ajattelemaan siten että itse on itsekseen selvittävä elämästä. Omalla järkeilyllään. Päälimäisenä ajatuksena se, että aina kun toteaa olevansa ongelmissa, ensimmäisenä noussut ajatus kuuluu: ”Itse olen ongelmani aiheuttanut, itse on ongelmani kyettävä ratkaisemaan.”

Eipä siis ihme, että elämän oli tarjoiltava loputon määrä vastoinkäymisiä, jotta tuo kaikki vääränlainen ylpeys on lopulta murrettu. Hassua juuri nyt miettien on todeta se, että jo reilu vuosikymmen sitten totesin olevani totaalisen polvillani elämäni edessä, tai paremminkin sen raunioilla. Todeten konkreettisesti sen ettei oma järki enää riittänyt selittämään elämässä tuolloin tapahtuneita asioita. Luovutin. Antauduin. Lakaten taistelemasta kaikkia ja kaikkea vastaan. Opetellen kiduttavan hitaasti uskomaan kaiken kaoottisuuden keskellä siihen, että kaiken taustalla silti olisi jokin hyvä voima.

Elämä alkoikin rakentua tuolloin kokonaan uusiksi. Mutta mitä sitten tapahtuikaan.
Juuri nyt totean taas kerran olevani eräällä tavoin polvillani. Elämäni edessä. Joutuen taas kerran myöntämään tuon jo lapsuudessa löytyneen selvitytymiskeinon johdattaneen minut taas harhaan. Järkeily on nimittäin siinä viheliäinen asia, että se sokeuttaa ihmisen luulottelemaan niin että itse on kykenevä omalla järjellään ratkomaan mitä erilaisimmat elämisen ongelmat. Yksin.

Olen äärettömän kiitollinen siitä että aikanaan juoksin pakomatkani erilaisten riippuvuuksien kanssa niin totaalisen loppuun, ettei enää mitkään elämässä vallalla olevat ongelmat saa ajattelemaan siten että esimerkiksi päihteet, saati uhkapelaaminen olisivat ratkaisu. Rehellisyyden nimissä on todettava nimittäin niin, et viime vuosina tarjoillut elämisen ongelmat ovat olleet sitä luokkaa että mikäli olisi kyennyt noissa asioissa itselleen valehtelemaan esimerkiksi päihteiden helpottavan sisäistä tuskaa edes hitusen, olisi varmasti jo monta kertaa ollut enemmän kuin riittävästi ”syytä” vetää pää täyteen. Minun kohdallani kun tuo pään täyteen vetäminen ei onneksi ole vaihtoehto. Satun nimittäin tietämään sen auttamatta merkitsevän kohdallani kuolemaa, enkä minä sentään aivan heti niin epätoivoinen ole, vaikka kuinka epätoivoinen hetkittäin kokisin olevani.

12 vuotta sitten hautasin ensin isäni ja vuosi tuosta parhaan ystäväni. Molemmat menivät lopulta päihteisiin. Tuolloin päätin että olen valmis mihin tahansa, ettei itselleni kävisi samoin. Tuolla matkalla järkeistin itseni hulluuteen, etsiessäni elämääni uskoa, joka ei olisi sinällään sidoksissa mihinkään tiettyyn (lakihenkiseen) uskoon, saati kovin yleisesti näissä esiintyvään toisten ihmisten tuomitsemiseen. Tulin uskoon, tulematta uskovaiseksi. Oppien uskomaan siihen että kaiken kaoottisuuden taustalla vaikuttaa jokin hyvä. Asia jota minä en koskaan tule omalla järjelläni ymmärtämään. Järki vaikeni lopulta. Sydämen hyväksyessä asian. Koin sisäisen rauhan, ymmärtäen sen olevan sen tärkeimmän asian omassa maallisessa vaelluksessani. Niin kauan nimittäin kun minulla on tuo luottamus hyvään, ja sen suoma rauha sisälläni, kestää tunteideni myrsytä, eikä minun silti lähimainkaan niin suurella volyymilla tarvitse lähteä reaogimaan noihin mylläköihin.

Lopuksi toteankin taas kerran kohdanneeni eräänlaisen havahtumisen elämässäni. Olen taas kerran käyttänyt loppuun kaiken sen avun elämässäni mitä ihmisellä on ratkaista ongelmiaan järjellisesti ymmärtäen. Seuraavaksi vuorossa on nöyrtyminen hyväksymään se, ettei ihminen välttämättä koskaan omalla erinomaisuudellaan tule ratkaisemaan tiettyjä ongelmia vaikka kuinka yrittäisi. Kyse onkin suostumisesta ottamaan vastaan sellaista apua jota ei todellakaan järjellä ymmärretä. Apua jonka vain sydämellään hyväksyy todeksi.
Tulin siis taas kerran hulluksi, tullakseni järkiini. :)


Sananen ystävyydestä.  1

Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017
Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017

Päätin pysäyttää itseni kaiken kiireen keskellä taas pitkästä aikaa lukemaan ihan oikeaa painettua tekstiä. Kirjan lukeminen kun tänäpäivänä itselleni on asia, jota ihan liian harvoin tulee toteuttaneeksi. Johtunee pitkälti siitä, että ihan liian paljon kaikkea tietoa löytyy sähköisesti, vieläpä pelkkää kännykkää selaten.

Mutta itse asiaan. Ystävyyteen. Kyseinen kirja käsittelee ihmissuhdetaitoja ja niiden opettelua. Kirja sinällään ainakin itselleni on siinämäärin mukaansa tempaava, koska siinä puhutaan kieltä, jota itseni on helppo ymmärtää. Tämä kieli on omakohtainen kokemus asioissa. Koska en vielä ole lukenut koko kirjaa, niin en vielä sen tarkemmin ala sitä arvioida, vaan koska tuon kirjan aihe herätti sisimmässäni tarpeen kirjoittaa, niin tavoilleni uskollisena sen teen.

Ystävyys. Asia, joka jokaiselle meistä on toisaalta äärimmäisen tärkeä, mutta nykyaikana, myös suunnatonta kipua aiheuttava. Puhutaan syrjäytymisestä. Siitä että ihmiset tipahtavat koko systeemin ulkopuolelle. Asiana sellainen, että siihen on hyvä puuttua, mutta lopulta mistä tuossa kaikkineen sitten lieneekään kysymys.

Omalla kohdallani kärsin erilaisuuden kokemuksesta kaikkiaan kolmen vuosikymmenen ajan. En koskaan kokenut kuuluvani joukkoon. Riippumatta joukosta jossa hengasin. Oikeastaan ainoa joukko jossa viihdyin, oli päihdeongelmaiset. Toisaalta tuossakin, hetkittäin lukumäärältään suuressakin porukassa koin itseni totaalisen yksinäiseksi. Riippuen lähinnä siitä, että riippumatta kuinka sekaisin olin, koin eräällä tavoin olevani tuolloinkin kosketuksissa sisimpäni kanssa siinä, että tiedostin sen ettei tuo lopulta ollut elämää, jollaista halusin elää.

Nyt miettien ainoa keino murtautua ulos tuolta totaalisesta yksinäisyydestä oli kohdallani raitistuminen. Asia joka tapahtuakseen edellytti lähes täydellisen tuhoutumisen. Aikaisemmin en nimittäin olisi ollut valmis mihin tahansa, oppiakseni elämään pakenematta itseä sekä elämää itseään.

Paljon puhutaan siitä, millaisia turvaverkostoja päihdeongelman, mielenterveysongelman tai syrjäytymisen uhan alla eläville ihmisille olisi hyvä tarjota. No minäpä kerron mielipiteeni. Vertaistuki. Asia joka pelasti minut sekä päihdehelvetistä, että samalla myös totaalisesta yksinäisyydestä takaisin ihmisten pariin.

Mitä pidempään ihminen elää yksin, erillään kaikesta, sitä enemmän yhtälöön nivoutuu sekä erilaisuuden kokemusta, päihde- ja mielenterveyden ongelmista puhumattakaan. Sensijaan että ihmisille järjestetään satunnaista palvelua pahimmillaan suoraan kotiin, olisi hyvä järjestää esimerkiksi kokemuksellista tukihenkilötoimintaa ja sen avulla saada ihminen irtautumaan tuosta helvetillisestä orvanpyörästä. Kun nimittäin itse ensikertaa koin, etten ollutkaan ainoa laatuani ongelmieni kanssa, siitä sai alkunsa matka jolla yhä tänäänkin taivallan, lähestulkoon päivittäin tutustuen uusiin, toinen toistaan mielenkiintoisimpiin ihmisiin.

Ongelma näiden ongelmien ratkomisessa kulminoituu yhä tänäänkin liiaksi sen ympärille, ettei noita edellä mainittuja syrjäytymiseen johtavia ongelmia ymmärretä tarpeeksi. Kuka lopulta ymmärtää kyseisiä ongelmia ketään muuta paremmin, kuin ihminen joka on itse henkilökohtaisesti elänyt vuosia ja taas vuosia tuossa oravanpyörässä, lähestulkoot kaiken toivonsa menettäen. No kuka toisaalta taas saattaa paremmin saada tuon kaiken hyvän liikkeellepanevan toivon herätellysi tuossa lähes kaiken toivonsa menettäneessä ihmisessä, kuin juurikin samainen omakohtaisen kokemuksen omaava selviytyjä.

Jokaisen meistä on itse kuljettava tuo tie totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta kenenkään ei tarvitsisi kulkea tuota matkaa yksin. Yksin kulkiessa kun vaarana on se, että ilman rinnalla kulkevaa ihmistä, tuo lähes kaiken toivonsa menettänyt ihminen ei välttämättä jaksa kulkea koko matkaa, vaan uupuu tiensivuun.

Kun puhutaan ihmisestä, jolla on sekä päihde-, mielenterveys-, talous-, että myöskin ihmissuhdeongelmia, puhutaan silti ihmisestä joka on noiden ongelmien taustalla. Mikään muu tuki ei näissä asioissa toimi yhtä tehokkaasti kuin vertaistuki. Mistä tiedän? Omasta ja satojen muiden kohtalotovereideni kokemuksesta. Kun ihminen potee mielenterveysongelmia ja esimerkiksi yksinäisyyttä, kuvioon kovin helposti eksyy myös erilaisia päihteitä ja lopullaan kukaan auttavasta tahosta ei enää tiedä sitä, millätavoin koko vyyhdin saisi purettua. Tästä taas seurauksena pahimmillaan sama kuin itselläni ja perheelläni pahimmillaan oli. Kymmeniä ja taas kymmeniä hyväntahtoisia sosiaali- ja terveyspuolen ihmisiä hääri perheemme ympärillä, lopullaan vain hyväntahtoisuuttaan auttaen itse ongelmien pahenemista. Kun esimerkiksi päihdeongelma ei ota ratketakseen sillä, että siinä keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan tuosta sairaudesta aiheutuvia oireita. Pahimman meilläkin minun päihdeongelmaa yritettiin ratkaista työllistämällä lastensuojelun tuella useita perhetyön ammattilaisia. Asia joka varmasti on yhä samalla tavalla olemassa, puhuttiinpa mistä riippuvuudesta tahansa.

Yksi asia on myös varma. Oli kyse ihmisen elämässä mistä ongelmasta tahansa, päihteet eivät tuon ongelman ratkaisuun auta, vaan päinvastoin vain vaikeuttaa koko ongelman paikantamista.

Ongelmaan on olemassa ratkaisu. Saman kokeneet ihmiset. Kun nimittäin yksinäisyydestä, päihde-, ja mielenterveydenongelmista kärsivä ihminen saa kokea samaistumista toisen ihmisen kokemusten kanssa, jo tuossa tapahtuu kyseisessä ihmisessä enemmän kuin vuosien säännöllisellä käymisellä esimerkiksi mielenterveystoimiston pakeilla saavutetaan. Lisäksi kun tuossa parhaimmillaan muiden ongelmien lisäksi hoidetaan myös se, että totaalisessa yksinäisyydessä elävä ihminen saa kokea eheyttävää yhteisöllisyyttä, ihmettelen sitä miksi tätä kallisarvoista kokemusta ei hyödynnettäisi huomattavasti laajemmin. No saanhan minä ihmetellä.


Vertaistuen merkitys riippuvuuden hoidossa.  1

Päihderiippuvuus on sairautena suoraan verrattavissa syöpäsairauteen. Niin kauan, kuin molemmissa keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan pelkästään sairauden aiheuttamia oireita, itse sairaus etenee vääjäämättömästi kohti päätepistettä joka näissä molemmissa edellä mainituista on sama. Kuolema.

Haasteellisen vielä tänäkin päivänä riippuvuussairaudesta, sen hoitonäkökulmasta tarkasteltuna tekee se, millä tavoin kotimaassamme suhtaudutaan esimerkiksi alkoholiin. On sallitumpaa ja hyväksytympää hillua hurjassa humalassa, kuin se että eläisi raittiina. Jälkimmäinen aiheuttaa huomattavan paljon enemmän ihmettelyä, kuin se että ihminen esimerkiksi sekoilee tuhannen sekaisin kaupungilla, satuttaen pahimmillaan itseään tai muita. Puhumattakaan siitä, kuinka myönteisesti nuorten keskuudessa suhtaudutaan kannabiksen käyttöön, pienempänä pahana kuin alkoholi. Molemmat kuitenkin kun ovat päihteitä ja molemmista on ennen pitkää enemmän haittaa kuin hyötyä ihmisen elämässä. Tärkeintä olisikin myönteisen suhtautumisen sijaan pysähtyä omalla kohdallaan hetkeksi pohtimaan sitä, mitä tuolla päihteellä itsessään yrittää paeta.

Miksi sitten vertaistuki on tänäänkin se toimivin hoitomuoto riippuvuussairauksissa? Lähinnä siitä syystä, että vertaisella on sama kokemus päihteen tuomista erilaisista ongelmista, kuin itse avunhakijallakin. Samoin on myös yhteinen pyrkimys tuosta ongelmien aiheuttajasta erossa pysymisen kanssa.

Lisäksi kun tämän kyseisen sairauden taustalla lähes poikkeuksetta vaikuttaa ja on vaikuttanut nippu erilaisia ikäviä kokemuksia sekä niihin liittyviä tunteita, on vertaistuen kautta mahdollisuus turvallisesti ja luottamuksella opetella rehellisesti puhumaan noista itselle vaikeista asioista.
Riippuvuussairaus kun ei ole sairaus, joka voitaisiin parantaa lääkkeillä. Tämä juuri ehkä vaikeuttaa sen ymmärtämistä sairautena. Mutta vielä vain ei ole olemassa pilleriä, joka parantaisi tämän sairauden. Sen sijaan jo kohta vuosisadan, on ollut olemassa hoito joka tehoaa toivottomammaltakin näyttävään tapaukseen, sikäli kun hän itse vain ensin tulee halukkaaksi ponnistella eroon tuosta itsessään tappavasta sairaudestaan.

Puhuminen on kaiken a ja o. Asioiden kohtaaminen, pakenemisen sijasta. Kun ihminen pahimmillaan kasvaa lapsuudestaan lähtien tietynlaiseen puhumattomuuteen, alkaen sitten hoitaa tuosta johtuvaa ahdistustaan päihteillä, on käsittämättömän vaikeata saada ihminen ymmärtämään se, että puhuminen olisi ratkaisu. Toisaalta itse tätä kyseistä sairautta jo varhaisesta lapsuudestani sairastaneena ja nyt kuluneen reilun vuosikymmenen tuosta toipumismatkaa taivaltaneena, totean omasta ja lukemattoman monen kohtalotoverin kokemuksesta sen, että tästä sairaudesta voi todellakin toipua. Kaikki on lähinnä kiinni siitä yksinkertaisesta, mutta samalla äärettömän monimutkaisesta asiasta, oman voimattomuutensa kohtaamisesta.

Kun ihminen rypee pahimmillaan vuosikymmeniä päihdehelvetissään, lopulta päätyen totaaliseen henkiseen yksinäisyyteen, ei ole ihan helppo ymmärtää sitä että tuolta poispääseminen olisi kiinni toisista ihmisistä. Vielä kun lisätään se, että pääsääntöisesti päihderiippuvaisilla jokaisella on enemmän tahi vähemmän ongelmallinen historia luottamisesta toiseen ihmiseen.
Eikä siinä, niin minullakin oli. Ainoa asia joka pakotti minut kohtaamaan tuon helvetillisen piinan nostattaman voimattomuuteni päihteisiin oli se, että muussa tapauksessa olisin 31-vuotiaana kuollut tähän sairauteen. Samalla siirtäen tätä sairautta seuraavan sukupolven kannettavaksi. Kun lopulta kohtasin sen todellisuuden, etten yksin, ilman apua tulisi tästä sairaudesta selviämään, huomasin jo hyvin pian sen heijastavan myös lähellä elävien ihmisten elämään positiivisella tavalla. Sillä mitä enemmän itse opettelin puhumaan asioistani ja tunteistani, sitä paremmin aloin itse voida. Kun itse voin paremmin, heijastui tuo myös samalla lähellä elävien ihmisten elämään. Puhumattakaan siitä, kuinka ihmeellisesti myös näiden läheisten ihmisteni kanssa alkoi samalla muodostua dialogia asioista joista aikaisemmin oli helpompi olla vaiti. Tämä kaikki taas aiheutti sen, että myös näiden lähellä elävien ihmisten lähellä elävät ihmiset huomasivat muutoksen ja osaltaan myös heille alkoi muodostua tarve ottaa selvää mitä oikeastaan oli tapahtunut. Eli siis yhden ihmisen vastuun ottaminen omista ongelmistaan, heijastui lopulta kymmenien ja taas kymmenien ihmisten elämään. Aivan samoin kuin päihderiippuvuuden ollessa aktiivisena tuo heijastusvaikutus on olemassa, joskin siinä että yhden päihderiippuvaisen riehuessa, ympärillä on kymmeniä ja taas kymmeniä enempi vähempi pahaa oloa potevia ihmisiä.

Yksi suurin haaste vuosikymmeniä jatkuneen puhumattomuuden katkaisemisessa on siinä, kun tuo vaikeista asioista puhuminen aluksi saattaa aiheuttaa kokolailla pahaa oloa ihmisen sisällä. Mutta voin vakuuttaa, että uskaltautumalla kohtaamaan sisimmästään kumpuavaa pahaa oloa, taas siitä puhumalla, jossain kohtaa saa omalla kohdallaan todeta sen ihmeen, että aikaisemmin elämän tärkein asia, eli päihteet, ovat kuin huomaamattaan menettäneet merkityksensä elämässä. Tuo vapauden tunne on sellainen, ettei sitä voi sanoin kuvata, ellei ihminen ole sitä omassa elämässään, omalla kohdallaan kokenut. Mutta sen voin vakuuttaa, että jokainen joka suostuu siirtymään hitaasti mutta sitäkin varmemmin totaalisen puhumattomuuden kulttuurista, asioista puhumisen kulttuuriin, tulee tuon vapauden omalla kohdallaan kokemaan. Tuon tapahtuman jälkeen, jäljelle jää vain se nöyrä tietoisuus siitä, ettei tuo silti tarkoita sitä, että olisimme tästä tappavasta taudista parantuneet. Yhä edelleen, tuota asioista puhumista ja toisiin, saman kokeneisiin on tukeuduttava, mikäli haluaa ettei tämä sairaus pääse takaisin valloilleen.
Nimittäin aivan samoin kuin syöpäsairaudessa, jatkuva tietynlainen herkkyys sairauden suhteen on hyvä olla olemassa. Mutta tuo aikaisemmin kuvaamani vapaus, auttaa siinä, ettei sairaus itsessään rajoita millään tavalla elämää. Oikeastaan ainoa lopulta millä päihderiippuvuus ihmisen elämässä koteloituneena näkyy, on se että ihminen kuin vaiston varassa pitää huolen siitä, että säännöllisesti puhuu omista murheistaan. Tähän tarkoitukseen juuri erilaiset vertaisryhmät ovat niitä parhaita paikkoja. Siellä kun ei tarvitse yhtäkään asiaa alkaa sen kummemmin selitellä. Kaikki tuolla olijat kun kovin karvaalla tavalla ovat omalla kohdallaan kokeneet tämän sairauden haasteellisuuden.

Parasta itselleni vertaistuessa juuri on ollut ja yhä on se, että siellä ihmisten keskustellessa ja kertoessa mitä erilaisimmista tämän sairauden ja elämän tarjoilemien haasteiden joukosta, voi joka kerta poimia itselle sen juuri tarpeellisimman tiedon, voidakseen taas jatkaa matkaa hieman helpottuneempana. Samalla kun joka kerta on mahdollisuus purkaa myös omassa sisimmässään painavia asioita, saattaen kuin huomaamattaan auttaa jotakuta toista ryhmässä olijaa.

Puhuminen on parasta, mutta silti, jokaisella meistä, tätä sairautta sairastavalla on tänään vastuu siitä, keskitymmekö hoitamaan itse sairautta, vai annammeko sen edetä, keskittymällä hoitamaan pelkästään tämän sairauden aiheuttamia oireita.

Mielestäni tämä Armanin Pohjantähden alla -ohjelma on kokolailla karu kuvaus siitä, kuinka suunnattomia kärsimyksiä ihminen joutuu läpikäymään elämässään, kun vallalla on sairauden hoitamisen sijaan, oireiden lievittämiseen tähtäävä päihdepolitiikka. Vaikka tiedän, ettei yksittäin ihminen voi suuriakaan tehdä tuon politiikan muuttamiseksi, mutta sitäkin hanakammin keskityn joka päivä omalta osaltani pyrkimään siihen, että kohtaamani ihmiset saisivat apua sairauteensa, eikä vain helpotusta sen aiheuttamiin oireisiin.

Lopuksi siteeraan erästä itselleni rakasta lausetta. Rukousta, jonka turvin jaksan päivän kerrallaan tehdä päihdetyötä, ymmärtäen ettei tuosta sairaudesta havahtuminen ole todellakaan minusta, sanomisistani, saati tekemisistäni kiinni. ”Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”


Puhumisen merkityksestä.  1

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.

Edellinen