Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset toukokuulta 2018.

Mitä minä pakenen? Itseä? Tunteitani. Elämää?

”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”
”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”

Hylätyksituleminen. Rakkaudettomuus. Pelko. Häpeä. Syyllisyys. Riittämättömyys.

Siinä tunteita, jotka juurtuivat minuun lapsuudessani. Tunteet, joita opin pakenemaan suojatakseni itseäni. Pakokeinoja rakentui sitämukaa kun edellinen osoittautui toimimattomaksi.

Täydellisyyden tavoittelu. Järkeily. Kontrollointi. Siinä lopulta asiat, joiden ympärille kaikki elämässäni vallalla ollut hulluus lopulta nivoutuu. Oli kysymys sitten lopulta täysin pakonomaiseksi käyneestä päihteiden sekakäytöstä tai hulluuteen saakka äityneestä työnteosta.

Niin kauan kuin pakenen itseä, omia tunteitani, maailma on todella pelottava paikka elää. Lähes jokaisen ihmisen ollessa minulle uhka. Operoidessani elämässäni järkyttävien pelkojen ohjaamana, yritän viimeiseen hengenvetooni saakka yksin. Ajatuksella että itse ratkaisen elämäni ongelmat. Lopulta kuinka äärettömän vaikeata onkaan myöntää tarvitsevansa toisia ihmisiä. Sen myöntäminenhän merkitsisi heikkoutta, eikä sellaista nykymaailmassa katsota hyvällä. Mutta entä jos katsottaisiinkin. Entä jos kaikki tuo onkin vain pelon luomaa mielikuvitusta. Entäpä jos juuri se ihminen, jonka vähiten odotit sinua voivan auttaa, auttaisikin sinua itseasiassa eniten. Kyse on lopulta vain itsensä ja omien tunteiden kohtaamisesta.

Mitä enemmän ihminen pelkää, sitä todennäköisemmin hän tekee kaikkensa, välttyäkseen kohtaamasta tuota ikävää tunnetta. Yrittäen kaikkensa ratkaistakseen ongelmansa, jotenkin helpommin, kivuttomammin. Yrittäen lopulta löytää rohkeuden, myöntämättä pelkäävänsä. Ei voi olla rohkea, ellei ensin myönnä pelkäävänsä. Sillä mihin ihmeeseen ihminen tarvitsisi rohkeutta, jos pelkoa ei ole.

Minä olen myöntänyt pelkääväni. Myönnän pelkääväni hetkittäin yhä. Mutta koska oma pakomatkani olen käynyt siinämäärin loppuun, että yksin taisteluni sijaan, päästän itseni jo tänään huomattavasti helpommalla, myöntäen pelkääväni ja ennenkaikkea myöntäen tarvitsevani toisia ihmisiä kohdatakseni tuon tunteen itsessäni. Ennemmin kuitenkin tässähetkessä kohtaan itsessäni tuon tunteen, kuin se että lähden taas piinaavalle pakomatkalle. Lopulta kun juuri tuo mitä pakenen, aiheuttaa kaiken sen tuskan mitä tuolla pakenemisella pyrin välttämään. Eli pakenemisen aiheuttaman tuskan lisäksi minulla jää edelleen kohdattavaksi tuo alkuperäinen tunne. Aiheutan siis vain lopulta itse itselleni lisää tuskaa tuolla pakenemisella. Omaa itseä, omia tunteita kun ei vain voi loputtomiin juosta karkuun.

Yleensä ihminen on siinä hassu otus, että suistuessaan lopulta tekemään jotakin itselle epämiellyttävää, hän kuin automaattisesti ajattelee ensimmäisenä siitä koituvaa hyötyä, palkkaa tai palkkiota. Eikä siinä, niin minäkin aikanaan ajattelin. Esimerkiksi luopuessani siitä kaikista rakkaimmasta ystävästäni, päihteestä, automaattisesti ajattelin, että suostuessani tällaiseen urotekoon, elämän on osaltaan siitä hyvästä tarjoiltava minulle vastavuoroisesti kaikki se mitä ikinä saan päähäni haluta. No kävikö lopulta niin? Ei, jos ajattelen asiaa nykyhetkessä, tuon aikaisella ajatusmaailmallani. Kyllä, jos ajattelen nykyisellä.

Ero noissa kahdessa ajatusmaailmassa on luokkaa valovuosi. Tuolloin kaikki mitä halusin, kulminoitui lähinnä rahaan, valtaan ja mammonaan. Tämän hetken ajatusmaailmani kulminoituessa sensijaan, päinvastaisesti (järjenvastaisesti) kaikkeen muuhun.

Sain nimittäin elämältä juurikin kaiken sen mitä ikinä tarvitsin. Joissain kohden sen merkitessä raastavaa menetyksiä, kipua aiheuttanutta haastetta tai vaikka tuskaa tuottanutta vastoinkäymistä. Sain nimittäin kaiken sen, mitä tarvitsin, oppiakseni luottamaan toisiin ihmisiin sekä ennenkaikkea elämään, siinämäärin etten enää palaisi pakonomaiseksi käyneeseen pakenemiseen itseä ja elämää.

Kaikista nöyryyttävintä, mutta samalla myös kaikista vapauttavinta itselleni oli lopulta tietoisuus siitä, etten minä todellakaan tiedä mikä milloinkin on itselleni parhaaksi. Mutta onneksi elämä tiesi ja tietää. Luottaessani elämään, minun ei tarvitse pelätä. Riittää kun pakanemisen sijaan elän yhden päivän matkan kerrallaan, kohdaten sen päivän aikana elämänpolulleni eksyvät ihmiset, asiat, tunteet ja tapahtumat sellaisenaan. Loppu hoituu kyllä. Lopulta kun kyse on vain tästä päivästä.

Olen saanut paljon, paljon enemmän. Kuin moni toinen saanut on, sen ymmärrän..

Ilman kyyneleitä, voiko rakastaa.
Onko olemassa heitä, jotka paljon saa.
Maksamatta hintaa, ilman tuskaa.
Suoraan sanotaan, jotain puuttumaan jää silloin onnestaan.


Tärkeä mittari jaksamiseeni - Oma osuus.

Oletko huomannut luonnon kiirehtivän nopeuttaa kevään tuloa?
Oletko huomannut luonnon kiirehtivän nopeuttaa kevään tuloa?

Mielenkiinnolla olen viime vuosina saanut seurata ihmisten elämää, samalla pyrkien löytämään sen oman paikkani kaiken tämän kaoottisuuden keskellä. Hetkittäin jopa sen löytäen. Minunnäköiseni elämän.

Millainen se sitten on? Elämää, jossa ei ole kiire mihinkään. Elämää, jota ohjaa luottamus siihen että asiat tapahtuvat ajallaan, kiirehtimättä. Ajatus siitä, että olen lopulta kokolailla pieni ratas suuressa kokonaisuudessa, mutta samalla ymmärrys siitä että myös minulla on oma tärkeä osani tässä kaikessa.

Se hetki kun hyväksyy itsensä kaikkine säröineen, ilman vertaamista kehenkään, on hetki jossa kaikki on lopulta hyvin.

Aivan samoin on erilaisten olosuhteiden kanssa. Kun itselle rehellisenä kykenen toteamaan kiitollisena sen, että juuri nyt, tällaisenaan vallalla olevat olosuhteet ovat juurikin ne mitkä tässä hetkessä elämääni palvelevat minua eniten, voin syvään huokaisten todeta tarpeen pakonomaisesti yrittää muuttaa jotakin häviävän kokonaan.

Ei mitenkään helppoja juttuja ihmiselle, joka aina ja kaikessa on verrannut itseään muihin. Vieläpä niin, että riippumatta omassa elämässä olevista olosuhteista, kuvitellut että tuolla toisella on jotenkin helpompaa tai parempaa kuin minulla.

Lopulta väsyttäessäni itseni jatkuvaan kiirehtimiseen sinne, minne en kuitenkaan jatkuvasta kiirehtämisestä huolimatta koskaan tulisi pääsemään, päätin pysähtyä. Itseni äärelle.

Paljon puhutaan siitä, että on turha etsiä mitään hyvää itsensä ulkopuolelta, vaan kaikki tuo hyvä löytyy sisältäsi. Minä aikanaan haistatin pitkät moisille fraaseille. Ajatellen että ne ovat vain joidenkin pehmeäpäisten haihatteluja. Unelmia onnesta, jota minä tuolloin kieli vyön alla juosten tavoittelin tuolta jostain.

Ei silti, tuossa kaikessa kiirehtämisessä piili lopulta ratkaisu minun hyvään elämääni. Tuon jatkuvan uupumisen saattelemana aloin pohtia elämää ja itseäni aivan uudessa valossa. Oman osuuteni kautta. Ymmärtäen sen, että maailma ja sen ihmiset jatkavat kulkuaan ilman minuakin, mutta sen aikaa kun minä siinä matkassa kuljen, voin omalta osaltani pyrkiä kaiken kaoottisen kiirehtämisen sijaan pysähtyä tarkastelemaan itseä ja sitä mitä hyvää minulla kenties omalta osaltani olisi tähän varsin kaoottiseen maailmaan annettavana.

Kokolailla kenties pieni osuus, mutta silti, nyt miettien yllättävänkin merkityksellinen. Sillä mitä enemmän minä saan omasta itsestäni sekä tuon kaiken kiirehtämisen taustalta yhytettyä tiettyjä ongelmakohtia, sitä enemmän minulla oman kokemukseni kautta olisi myös näille toisille annettavana.

Kaikki kulminoituu omalla kohdallani siihen, kuinka hyvin tässä hetkessä kykenen luottamaan elämään itseensä. Silloin kun luotan, oma osuuteni on kokolailla pieni ja vaivaton toteuttaa. Kun taas jos luottamisen sijaan pelkään elämää itseä, oma osuuteni kasvaa pahimmillaan kohtuuttomiin mittasuhteisiin, elämän lopulta muodostuessa jatkuvaksi henkiinjäämistaisteluksi. Tässäkin siis kyse siitä, millätavoin sisäinen maailmani tänään makaa. On nimittäin ihan se ja sama, jos maailmassa on rauha, jos sisälläni on kolmas maailmansota meneillään ja sama toisinpäin.

Lopulta kun kuitenkin meistä jokainen jossain kohtaa pysähtyy miettimään mennyttä elämää ja omia aikaansaannoksiaan. Jos minä jo nyt voin todeta sen, että vaikken välttämättä mitään suurta, saati mullistavaa historiankirjoihin välttämättä olekaan kyennyt tekemisilläni jättämään, niin yhdestä asiasta olen varma. Esimerkiksi siitä, että omalla matkallani sysimustasta pimeydestä ja totaalisesta yksinäisyydestä, takaisin toisten ihmisten pariin, päivänvaloon matkatessani, olen omalta osaltani kohdannut ja koskettanut niin monen ihmisen elämää, että tälläkin hetkellä tiedän että moni minut tunteva ihminen tätä tekstiä lukiessaan voi hymyillen miettiä niitä hetkiä kun polkumme kohtasivat. Osa puhtaasti kiitollisena, osa kenties minua hieman outona pitäen. Eikä siinä, osa saattaa jopa kirota kohdanneeni minut, mutta yhtäkaikki, jokainen kohtaaminen on silti ohjannut jokaista meistä kohti parempaa ja eheämpää elämää. Tasapainoisempaa huomista, jossa ainakin hitusen verran enemmän jokainen meistä miettii oman elämänsä sijaan, kenties myös lähellään elävien elämää ja sitä millätavoin omalta osaltaan voisi kenties lähimmäisiään huomioida tai auttaa.

Elä ja anna elää. Lähimmäisenrakkautta. Sitäpä sitä.