Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset helmikuulta 2019.

Päihdeongelma ja läheisriippuvuus - toinen toistaan tarvitsevat sairaudet.

Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.
Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.

Päihderiippuvuus sairautena on kaikkineen haastava, sitä tuskin kukaan meistä kieltää. Toisaalta haaste tulee myös siitä, kun riippuvuuden lisäksi ihmisellä, joka riippuvuudesta kärsii, on loputon määrä mitä erilaisimpia elämänhallinan ongelmia.

Kun sitten tuohon yhtälöön lisätään vielä läheiset, ongelma on sen luokan katastrofi, ettei ihme, että ihminen, jos pian toinenkin kokee totaalista voimattomuutta näiden ongelmien äärellä työskennellessä.

Kaiken lähtökohta ongelman korjaamisessa on ihmisen omakohtainen halu lähteä kulkemaan kohti muutosta. Vasta tämän jälkeen voidaan ylipäänsä se, mikä tehtävissä on, tehdä. Muussa tapauksessa kun riippuvuudesta kärsivä ihminen tekee kaikkensa suojellakseen tuota mahdollisuuttaan käyttää esimerkiksi päihteitä.

Mielestäni yhä vieläkin meillä on aivan liian vähän tietoutta näissä asioissa. Aivan liian paljon tänäpäivänä päihdetyön monivivahteisella kentällä työskentelee ihmisiä, jotka tietämättömyyttään itseasiassa vain ruokkivat tuota riippuvuuskäyttäytymistä. Kaikki lähtökohtaisesti kun kulminoituu siihen yhtälöön, että kärsiessään jostakin pakonomaisesta riippuvuudesta, ihminen pakonomaisesti suojelee, salaa, vähättelee sekä valehtelee, saadakseen kiinnipitää tuosta epätoivon oljenkorresta.

Kun sitten ihminen esimerkiksi lähtee hakemaan apua ongelmiinsa, pääsääntöisesti lähtötilanne on se, ettei ongelmainen itse halua, saati kykene irtautumaan esimerkiksi päihteestä. Kun sitten tällainen kieltämisen tilassa oleva ihminen lähtee hakemaan apua, todella moni ammattilainen lähtee autuaan tietämättömänä eräänlaiseen piiripienipyörii-leikkiin tämän ihmisen kanssa. Milloin kyse on siitä, ettei juuri nyt voi kuvitellakaan että voisi jättää päihteet kokonaan. Milloin esimerkiksi talous on siinä tilassa, että kyllähän tuon päihteen voisi jättää, kunhan tuon talouden ensin saisi vain kuntoon. Joskus vika on parisuhteessa, perheessä, ihmissuhteissa tai muussa. Lopulta vika ei todellisuudessa kuitenkaan ole sen enempää edellä mainituissa, kuin ei tuossa ongelmaisessa itsessään. Vika on vain ja ainostaan tuossa sairaudessa, joka itsessään aiheuttaa kaikenlaista, täysin järjenvastaista toimintaa. Mutta tasan niin kauan, kuin tuota riippuvuutta itseään ei hoideta, on lähestulkoon se ja sama mitä muuta hoidetaan, ongelmat vain pahenevat pahenemistaan.

Tässä juuri tämänhetken päihdepolitiikan yksi suurin kompastuskivi. Kun ihmisten ongelmia pyritään hoitamaan pääasiassa kaikin muin keinoin, paitsi keskittymällä itse riippuvuuden hoitamiseen, jatkuvasti joka puolella on nähtävissä vain toinen toistaan huonommin voivia ihmisiä.

Yksi selkein esimerkki riippuvuuden pintapuolisesta hoidosta on esimerkiksi korvaushoito. Kun ihminen kärsii esimerkiksi opiaattiriippuvuudesta, hänet lähes ensisijaisesti ollaan ohjaamassa korvaushoitoon. Eikä siinä mitään, sikäli kun tuossa samalla ihminen saisi apua ja ohjausta riippuvuuteensa, jossain myöhemmässä vaiheessa tuosta hoidosta lopulta irtautuen, niin tuo hoito itsessään palvelisi tarkoitustaan. Sensijaan nyt, kun tuo hoito on ihan liian monelle eräänlainen päätepiste, jota edemmäs ei ole tarpeenkaan edes pyrkiä, itse riippuvuus, joka kaiken kaoottisuuden taustalla jyllää, jää lähes kokonaan huomiotta.

Millainen tuo riippuvuus sitten kokonaisuudessa on ja millaista hoitoa ihmisen olisi siihen hyvä saada.

Riippuvuus on oma itsenäinen sairaus, joka on ihmisessä olemassa jo valmiiksi, mutta joka aktivoituu esimerkiski ihmisen nauttiessa alkoholia tai muita päihteitä. Kun päihteistä tulee ihmiselle riippuvuus, tuo sairaus alkaa pikkuhiljaa, ihan huomaamattaan muuttaan ihmisen persoonaa, kokoajan vain vallaten enemmän tilaa ihmisen elämässä. Kun sitten tällainen ihminen käyttää esimerkiksi alkoholia vuosia tai pahimmillaan vuosikymmeniä, tuon aineen tarve aiheuttaa ihmisessä sellaisen määrän haitallisia ajatus- ja toimintamalleja, että niiden purkaminen muutamassa viikossa, saati kuukaudessa on täysin mahdotonta. No mitä tapahtuu ihmiselle, joka on korvaushoidossa. Tuo tarve vetää kamaa vaiennetaan, antamalla lääkettä, ettei ns. vieroitusoireita ilmaannu. Osalla noita ilmaantuu silti ja sen vuoksi näissä ilmeneekin enemmän tahi vähemmän oheiskäyttöä. Puhumattakaan siitä, millainen maailma huumeita käyttävän ihmisen ympäröi. Ilman tuosta maailmasta erkaantumista, kovin surullisen harva kykenee erkanemaan esimerkiksi oheiskäytöstä. Entä mitä tapahtuu näille kaikille vuosia ja pahimmillaan vuosikymmeniä rakentuneille, haitallisille ajatus- ja toimintamalleille. Ne jäävät olemaan ja elämään ihmisen elämässä. Aiheuttaen käytännössä juuri samankaltaista käyttäytymistä, kuin se että ihminen jatkuvasti käyttäisi päihteitä. Se miksi tätä hoitoa lähinnä suositaan, johtuu yksinkertaisesti siitä, kun lopulta kovien aineiden säänöllinen käyttö aiheuttaa jossain kohtaa erilaista rikollista toimintaa ja tuon ehkäisemiseksi on todettu että on paljon helpompi ja vaivattomampi rakentaa kokonaisuus, jossa kaikki ovat tyytyväisiä, kuin se että alkaa kasata sellaista koneistoa, jonka avulla jokainen apua tarvitseva saisi riittävän tuen tuosta pakonomaisuudesta irtautumiseen.

Kaksi isoa ongelmaa tässä lopulta kuitenkin väistämättä seuraa. Ensimmäisenä se, että päihderiippuvuus on lähes poikkeuksetta suurimmalta osin tunnepuolen sairaus. Kun ihmiselle annetaan lääkkeitä, joihin normaali kaduntallaaja kuolisi, ei voida olettaa, että tuo ihminen olisi kykenevä kohtamaan omaa tunnepuoltaa samalla tavalla kuin kokonaan päihteetön ihminen kohtaa. Toisaalta ei hänellä ole tarvettakaan. Kun tunnepuolella ei ilmaannu liikkeellepanevia myllerryksiä, ei yksikään ihminen ala kulkemaan kohti muutosta, kuin vasta pakon edessä.

Yksi suurin ongelma tässä kaikessa kuitenkin on. Läheiset. Nuo rakastavat ja huoltapitävät ihmiset, jotka vuodesta toiseen elävät tuon kaaoksen keskellä ja kuin huomaamattaan alkavat yrittää hillitä, hallita, kontrolloida sekä kytätä päihdeongelmaisen päihteenkäyttöä ja lopulta koko elämää. Mitäpä luulette, mitä tapahtuu tällaiselle läheiselle, kun päihdeongelmainen raitistuu. Läheinen jatkaa tasan samankaltaista kontrollia, mikäli ei itse hae apua omaan problematiikkaansa. Vyyhti on likimain mahdoton, vaikka päihderiippuvainen on juuri luopunut maailman rakkaimmasta aineestaan. Sekä ongelmainen että läheinen ihmettelevät yhteen ääneen sitä, miksi elämä ei ottanutkaan korjautuakaseen. Ei tietystikään, koska päihde oli vain oire, ei itse ongelma.

Tässä juuri se syy, miksi meillä tulisi muuttaa kokonaisvaltaisesti tätä nykyistä päihdehoitoa siten, että siinä huomioitaisiin yhä enemmän koko perhettä, eikä pelkästään ongelmaista itseään. Lisäksi jos ihminen ohjataan edelleen korvaushoitoon, tuon hoidon tulisi olla alkuunsa jo niin minimaalinen määrältään, että sillä lähinnä ehkäistäisiin ihmisen pahimmat vieroitusoireet, mutta ei vedettäisi ihmistä totaalisen turraksi. Lisäksi tähän kokonaisuuteen tulisi nivoa tiivistä terapiaa, vertaistukea, kokemusasiantuntijuutta, sekä mahdollisuuksien mukaan niin laajaa ja kattavaa moniammatillisuutta, että näiden ongelmien alla elävät ihmiset saisivat mahdollisimman laajaa ja monipuolista tukea tuolta kaaoksen keskeltä irtautuakseen.

Loppuun totean vain sen, että koska tiedän kuinka laajasta ongelmasta maassamme loputa onkaan kyse, on hyvin ymmärrettävää, että keksitään mitä erilaisimpia keinoja hillitä ja hallita ihmisten ongelmakäyttöä. Ongelma vain kun ei poistu sillä. Riippuvuus kun sairautena on sellainen, ettei siinä toimi mikään vähentäminen, saati kohtuullisuus. Jos toimisi, ei meistä kukaan tarvitsisi tuon taivaallista tukea. Sen kun vain päättäisi esimerkiksi hieman rajoittaa juomistaan.


Tiedän kokemuksesta.

Tie auki vapauteen.
Tie auki vapauteen.

Tiedän, miltä tuntuu kun on pakko juoda, vaikka järki kirkuu vastaan. Tiedän, kuinka toivotonta on yrittää selittää läheisille, niille joita vähiten maailmassa haluaisi satuttaa ja joita silti eniten kaikessa satuttaa, etten pahuuttani aiheuta heille jatkuvaa tuskaa ja kärsimystä. Minä tiedän, miltä tuntuu kun päässä alkaa takoa pakonomainen ajatus siitä kuinka ryyppy auttaa ja tuo autuuden. Tiedän mitä työtä on kontrolloida, hallita, hillitä ja säännöstellä juomistaan vuosia, kyetäkseen hoitamaan edes ne tietyt velvoitteet. Tiedän myös sen, kun koittaa päivä, jolloin ei enää vain yksinkertaisesti jaksa välittää. Tuo hetki on se, missä pimeys alkaa ja valo katoaa elämästä. Tila, jota on ihan turha yrittää selittää ihmiselle, joka itse ei ole samaa kokenut.

Saman olen saanut kokea loputtoman erilaisten pakonomaisten riippuvuuksien muodossa. Ei väliä mikä tuo riippuvuuden kohde lopulta sitten on, mekanismi taustalla kaikessa sama.

Sen vuoksi voin sanoa myös sen, että tiedän kuinka epätoivoisen tuskaisaa ja ahdistavaa on elää riippuvuudesta kärsivän ihmisen lähellä. Kaikki se järjettömyys, jota omat riippuvuudet ovat aiheuttaneet, näyttäytyy tuossa vain eri näkövinkkelistä. Sen myötä ymmärrän myös sen tuskan, mitä läheinen tässä kaikessa läpikäy. Kuinka toivotonta on seurata vierestä sitä, kun itselle rakas ihminen systemaattisesti tuhoaa kaiken hyvän elämästään, enkä voi kerrassaan mitään estääkseni tuon, vaikka kuinka epätoivoisesti yrittäisin. Itseasiassa vauhti vain näyttää kiihtyvän, sitämukaan mitä enemmän yritän tehdä auttaakseni.

Nyt tässä jo jonkin vuoden ajan näitä riippuvuuksia itsessä tarkastelleena voin todeta myös kokemuksesta tietäväni sen, että ulospääsy tuosta kaiken tuhoavasta kaoottisuudesta edellyttää tietyn tasaisen tuskan. Juuri sen suuruisen, jonka kukanenkin kohdallaan tarvitsee, kyetäkseen luopumaan siitä harhasta että itse ratkaisisi kyseiset ongelmat.

Yksi yhteinen kulminaatiopiste riippuvuuksista erkaantumisessa on, joka jokaisen tulisi tiedostaa, lähtiessään niistä eroon pyrkimään. Alkoholisti ei enää löydö kohtuutta juomisessa. Saati sitä jatkuvasti epätoivon vimmalla etsimäänsä euforiaa, mitä alkuun juomisesta sai. Mitä enemmän tuota tavoittelee, sitä kauemmas tuo kokemus katoaa.

Läheiselle yksi vaikein asia omassa toipumisessa on myöntää olevansa totaalisen voimaton sen suhteen, mitä läheisen elämässä tulee tapahtumaan. Tuo kontrollin menetys on portti vapauteen, mutta samalla myös se eniten pelkoa aiheuttava asia ja juuri siksi läheisen on liki vaikeampi luopua kontrollista, kuin mitä esimerkiksi holistin on luopua rakkaasta aiheestaan.

Niin tahi näin, molemmilla edessä on suuri haaste. Itsensä pakenemisen sijaan, tulisi uskaltaa alkaa tutustua itseensä. Pahimmillaan tämän harjoittaessa sitä, että ihmisen tulisi opetella pois sukupolvelta seuraavalle siirtyneestä puhumattomuudesta, sanoittamaan ja kohtaamaan omia ajatuksia sekä tunteitaan.

Minä tiedän kokemuksesta, ettei tuo todellakaan ole helppoa. Tiedän myös kokemuksesta sen, kuinka mahdottomaksi myös pakeneminen lopulta käy.

Siksi voinkin kokemuksesta todeta käsi sydämellä sen, että onneksi aikanaan minulla oli saman kokeneita ihmisiä, jotka kulkivat rinnallani. Aivan samoin kuin itse saan tänään kulkea ihmisten rinnalla.

Minä tiedän ettei tie ole helppo, mutta tiedän myös kokemuksesta sen, että yksi askel kerrallaan siitä tulee lopulta mahdollinen.

Vertaistuessa merkityksellisintä on juurikin samaistumisen kokemus. Yhteinen kieli, jota vain saman kokenut voi aidosti ymmärtää.


Kun kontrollin menettäminen pelottaa.  1

Jos jostain olen elämälle kiitollinen, niin siitä että se on runtannut minut läpi sellaisten ryteiköiden, että siinä on suurimmat pelot karisseet.
Jos jostain olen elämälle kiitollinen, niin siitä että se on runtannut minut läpi sellaisten ryteiköiden, että siinä on suurimmat pelot karisseet.

‪Sosiaalisten tilanteiden pelko, epäonnistumisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, kuoleman pelko, menettämisen pelko, onnistumisen pelko, yksinäisyyden pelko.

Siinä muutamia pelkoja, joita elämässä olen saanut kohdata.

Jos minulta olisi kysytty, en yhtäkään noista olisi kohdannut. Sensijaan olisin keksinyt loputtoman määrän erilaisia keinoja välttyä tuolta kohtaamiselta.

Elämä vain tiesi paremmin sen, mikä itselleni olisi parhaaksi. Niin kivuliasta kuin tuo kohtaaminen kaikkiaan olikin. Mutta toisaalta, paljon enemmän koin kipua, yrittäessäni hillitä, hallita sekä epätoivon vimmaisesti kontrolloida noita pelkojani.

Käytin vuosikymmeniä sekä päihteitä että lääkkeitä, vaimentaakseni noita pelkoja edes hitusen. Ymmärtämättä, että mitä kovemmin noita yritin vaimentaa, sitä kiivaammin ne yrittivät pyrkiä esiin. Lopulta ei jääny muuta vaihtoehtoa kuin kohdata ne, yksi kerrallaan.

Nyt miettien pelkäsin kaikessa sitä, että minua pidettäisiin jotenkin heikkona, jos myöntäisin ääneen pelkääväni jotakin. Tuo kaikki osoittautui lopulta mielikuvituksen luomaksi harhakuvaksi, sillä mitä enemmän uskaltauduin sanoittamaan noita pelkoja itsestä ulos, sitä aidommin kykenin ihmisiä kohtaamaan. Nimittäin vielä siitä hetkestä, kun toinen kertoo pelkäävänsä ja minä sanon, että höpsis, sinulla ole mitään pelättävää, on tosissaan pitkä matka sellaiseen aitoon kohtaamiseen, että toisen ihmisen pelot tulevat aidosti näkyviin.

Meillä vain on surullisen yleinen tapa väheksyä toistemme tunteita. Johtuen pitkälti siitä, ettemme ole itse itsessämme noita samaisia tunteita kohdanneet. Miten voisin ymmärtää toista, ellen itse ymmärrä ensin itseä omien tunteideni kanssa.

Pelko tunteena on todellinen. Olkoot, että suurimmaksi osaksi pelkäämme asioita, joita välttämättä ei edes koskaan tule tapahtumaan. Yleisesti tuo pelko liittyykin johonkin ihan muuhun tilanteeseen, joka sitten nykyhetken ärsykkeistä aktivoituu. Siksi esimerkiksi itselle oli äärettömän tärkeä tutustua menneisyyteeni, ymmärtääkseni sen, mistä mikäkin tunne on saanut alkunsa.

Kontrolli on yksi yleisin ominaisuus meissä ihmisissä. Pyrimme keinolla jos toisella hallitsemaan elämää. Mitä tiukempi muotti, sitä vähemmän pelottaa. Harmi vain, kun jossain kohtaa tuo muotti aiheuttaa itsessään sen, että elämästä loppuu happi. Mitä enemmän kontrolloin, sitä pienempiä muutoksia siedän ja sitä pienemmät muutokset, aktivoivat itsessäni kohtuuttoman pelon.

Ihmisen mieli on siinä vekkuli, että se kuin automaattisesti pyrkii ratkomaan mitä erilaisimpia haasteita. Esimerkiksi pelko, joka liikaa hallitsee, saa ihmisen joko järkeilemään asioita, rakentamaan rutiineja, raivoamaan syyttömille tai säntäämään päätäpahkaa sokeana uskomaan johonkin. Kunhan vain ei tarvitsisi pelätä.

Hassua ja haastavaa kaikessa tohinassa se, että pelko saattaa vaimentua lähes näkymättömiin, mutta silti se hallitsee ihmistä ja hänen elämäänsä. Kun järkeistän asioita pelon ohjaamana, nuo järkeilyt käyvät lopulta järjettömiin mittasuhteisiin. Kun rakennan elämäni täyteen rutiineja, voin näennäisesti hyvin, mutta sisimmässäni on kaaos samantien, jos juuri se tietty pukukaappi tai tietty pöytä kahvilassa onkin varattu. Raivotessaan muille, ihninen antaa itsestään kuvan, kuin mikään ei pelottaisi, mutta sisimmässään kokee täysin käsittämättömiin mittasuhteisiin menevää kauhua. Entäs, eikö usko johonkin ole pelkästään hyvä asia? Sinällään kyllä, mutta juurikin pelko, kohtaamattomana aiheuttaa sen, että uskosta tulee ihmiselle lyömäase, millä muita huiskitaan heti, jos nämä vähänkään alkavat aiheuttaa aktivointia tuon sisällä pakkautuneena olevan pelon osalta. Sen vuoksi meillä eri uskonnoissa on niin vahvat lait. Usko puristetaan niin pieneen muottiin, että se tukehtuu ja menettää voimansa. Ihmisen jäädessä avuttomana mellastamaan uskonsa valtuuttamana muille.

Helpompaa, kuin mikään noista edellämainituista, olisi vain yksinkertaisesti myöntää että pelottaa ihan vimmatusti. Harmi vain, kun meillä on opittu tässäkin siihen, että vaikeneminen on kultaa. Jos en ääneen sano pelkääväni kuollakseni, kenties tuo pelko menee pois, enkä menetä kasvojani.

Loppuun voin rehellisesti myöntää, että yhä hetkittäin huomaan pelkääväni juuri samoja asioita, kuin aiemmin. Olkoon, ettei tuo pelko enää lamaannuta. Aiemmin tuon lamaannuttavan pelon alla oli tietyllä tavalla helpompi elää, kun ei yksinkertaisesti kyennyt toimimaan. Nyt kun ei enää niin paljoa pelota, haaste seuraa siitä, kun tulisi tuosta pelosta huolimatta kyetä tekemään oma osuuteni asioissa. Tarvitaan siis rohkeutta kohdata asioita sellaisena kuin ne on ja se jos mikä pelottaa. Onneksi enää ei niin paljon pelota pyytää apua. Yksin kun kovin harva meistä selviää. Onneksi tänään en ole yksin. Omaksi osuudekseni tässä hetkessä riittää pelkästään jo se, että olen valmis riisumaan sen vahvuuden naamion, jonka taakse olen kuin huomaamatta pyrkinyt tuota pelkoa piilottamaan.


Päihdeongelma ja sen hoito.

Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.
Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.

Itse kun vielä 13 vuotta sitten elin elämää, jonka ainoa, pakonomainen tarkoitus oli keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää, koen oman kokemukseni valossa oleva oikeutettu pohtimaan sitä, millätavoin päihdehoitoa maassamme voisi kehittää sekä tehostaa.

Kun ihminen sairastuu riippuvuuteen, oli riippuvuuden kohde liki mikä tahansa, yleisimmillään kyse on siitä, että ihminen menettää kontrollin tuon asian suhteen.

Esimerkiksi päihteissä, kyse on pahimmillaan siitä, että ihminen kerta toisensa jälkeen, kuin tahtomattaan toistaa itselle jo aikoja sitten haitalliseksi käynyttä toimintaa. Salakavalan hitaasti tuosta pakkomielteestä rakentuu kaiken tuhoava voima, joka rikkirepii ja raatelee sekä ihmisen itsensä, että laajalti myös lähipiiriä. Ongelma on lopulta kaikessa karuudessaan todella monisyinen, mutta sen mitä tässä kuluneen reilun vuosikymmenen kokolailla intensiivisesti olen asiaan perehtynyt, yksi, varsin selkeä polku hoidossa tulisi olla.

Jokaiselle apua ongelmaan hakevalle tulisi räätälöidä selkeä ja yksiselitteinen polku kohti päihteetöntä elämää. No nyt joku tänään ongelmana päihteet kokeva kysyy, entä kohtuu- tai viihdekäyttö? Tuohon vastaan varsin karulla tavalla. Unohda se. Sillä siinä vaiheessa kun ihminen apua lähtee hakemaan, ongelma hyvin todennäköisesti on jo aiheuttanut kokolailla paljon, riippumatta siitä, että vielä tuossakin hetkessä ihminen itse, kiitos riippuvuuden kieltomekanismin, kieltää ja vähättelee ongelmaansa. Esimerkki tuosta kiellosta, ja sen vahvuudesta löytyy varsin läheltä. Omasta elämästäni. Kun elin vuodet 2000-2006 koko ajan sekaisin, tuhoten järjestelmällisesti elämästäni kaiken, ihmissuhteista talouteen, omasta terveydestä, läheisten terveyteen saakka, silti päätyessäni päihdekuntoutukseen, yhä vielä 13 itsemurhayrityksen jälkeenkin, ensimmäisen kolme viikkoa kuntoutuksesta uskoin kykeneväni itse hallitsemaan päihteiden käyttöäni. Jos vain läheiset toimisi eritavalla. Jos talouteni olisi kunnossa. Jos en olisi masentunut tai paniikkihäiriöinen. Jos..jos..ja jos.

Fakta on se, että jos minä en olisi havahtunut tuosta kiellosta, olisin kuntoutuksen jälkeen, aivan kuten isäni, kuollut päihteisiin.

Riippuvuudessa juurikin yksi suurin ongelma on se, ettei ongelmainen ymmärrä ongelmaansa. Puhumattakaan siitä, että tuossa kaaoksen keskellä elävät läheiset sairastuvat samoin, omaan riippuvuuteensa. Läheisriippuvainen tarvitsee päihteitä käyttävää ihmistä lähes yhtä paljon, kuin päihteiden käyttäjä tarvitsee päihdettään. Molemmat lopulta henkeen ja vereen kieltäen oman ongelmansa.

Jos ongelmainen raitistuu, mutta läheisiä ei hoideta, mahdollistetaan vain riippuvuuden jatkumo, mikä pahimmillaan, kiitos läheisriippuvuuteen liittyvän sairaalloisen käytöksen, ajaa päihdeongelmaisen takaisin tuonne helvetin pimeyteen. Tarkastellaan asiaa nyt esimerkin vuoksi vaikka niin, että päihdeongelmainen ja läheisriippuvainen päättää lopettaa suhteensa, saadakseen ongelmia korjatuksi. 99 läheistä sadasta, ilman hoitoa, eksyyntyy kuin magneetin vetämänä uuteen suhteeseen, kas kummaa päihdeongelmaisen tai muutoin häiriintyneen ihmisen kanssa ja kuka tästä kaikesta näiden ongelmaisten ohessa eniten lopulta kärsii. Syyttömät lapset, jos ovat sattuneet syntymään tuon kaaoksen keskelle.

Mutta palatakseni siihen hoitopolkuun. Kun ihminen hakee apua, tapahtuu se sitten lääkärissä, mielenterveystoimistossa, päihdetyöntekijällä tai missä tahansa, ihminen tulisi ohjata polulle, jossa lopussa ihminen riittävän tuen avulla ymmärtää oman tilansa ja oppii elämään päihteetöntä elämää. Sama polku, ongelmaisen rinnalla tulisi olla olemassa myös läheisille.

Jos ihminen esimerkiksi eksyy katkolle, niin kuinka todennäköisesti tuo ihminen 2-4 päivän diapamikyllästyksen jälkeen on valmis, ilman mainittavaa tukea ottamaan vastuun kaikista elämässä vallalla olevista ongelmista. Tuskin kukaan.

Juuri siksi peräänkuuluttaisin sitä, että hakeepa ihminen apua mistä tahansa, hänen tulisi ohjata suoraan joko kuntoutukseen tai vähintään 3-4 kertaa viikossa tapahtuvaan tiiviiseen keskusteluun, jossa kokonaisuutta ohjaisi ammattilainen, jolla olisi vahva tieto riippuvuuteen liittyvästä mekaniikasta. Tuon saman keskustelun sekä asioiden purkamisen tulisi jatkua, oli kyse sitten kuntoutuksen käyneestä tai avopuolelle ohjatusta ongelmaisesta tai hänen läheisestään. Nimittäin se ongelmavyyhti mikä näihin riippuvuuksiin on lopulta kasautunut, on lopulta saattanut ottaa aikaa lähes koko ihmisen elämän. Sen vuoksi niiden korjaaminen 2-4 päivän, saati vielä kuukaudenkaan tuella on surullisen huvittavaa haihattelua.

Paljonko lopulta yhteiskunta säästäisi sillä, jos ihminen nykyisenkaltaisen hoidon sijaan, saisi riittävästi tukea ja tietoa sairaudestaan, minimissään ensimmäisen vuoden periodilla. Lisäksi kun sama koskisi läheisiä, kokonaisuus ongelmavyyhdissä olisi vuoden kuluttua huomattavasti lähtötilannetta selkeämpi.

Nyt kun tahtoo olla hieman liiaksikin niin, että asioita hoidetaan tai jätetään paremminkin hoitamatta, vedoten siihen, ettei ketään voi pakottaa mihinkään. Ei voikkaan, mutta kuinka moni totaalisessa kaaoksessa ja uskomattoman vahvassa kieltämisen tilassa on kykenevä itse määrittelemään sen, millaista hoitoa tai tukea sairauteensa tarvitsee.

Nykyhetken haittoja vähentämällä päihdetyöllä on paikkansa, mutta sen tulisi olla se ensimmäinen porras kohti parempaa elämää, eikä itse tarkoitus.

Yksi surullisin asia kaikessa on riippuvuuden luoma epärehellisyys ihmisessä. Ongelma joka pahimmillaan äityy sellaiseksi, että vuosien varrella ihminen itse oppii uskomaan omiin valheisiinsa, uskoen puhuvansa täyttä totta. Juurikin näiden syiden (epärehellisyys ja ongelman kielto), tulisi päihdetyötä tekevien ihmisten omata senverran tietoutta kyseisistä sairauksista, että olisivat kykeneviä asettamaan terveellä tavalla rajat, näille täysin rajattomiksi kasvaneille ihmisille. Muussa tapuksessa kun äkkiä toteutuu vanha sanonta, jossa hyvä on parhaan pahin vihollinen. Tässä yhtälössä merkiten käytännössä pahimmillaan esimerkiksi sitä, että päihdetyötä tekevät ihmiset imeytyvät tahtomattaan keskelle samaa kaoottista oravanpyörää, sisimmässään vahvasti uskoen auttavansa riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä kaikin mahdollisin keinoin, mutta todellisuudessa vain yhtenä (kenties itsekin läheisriippuvuus sairaudesta kärsivänä), itse omalla toimillaan mahdollistaen syöksykierteen syvenemistä. Lopulta kaikkien ollessa vain yhtä autuaan sokeita ongelman kokonaisvaltaisuutta ajatellen.

Loppuun totean vielä sen, että itse tuolla helvetillisessä pimeydessä vuosia viettäneenä ja tässähetkessä poikkeuksetta päivittäin tuolla vielä eläviä ihmisiä kohdatessa toivoisin todella että kaiken tuon kaoottisuuden keskellä silti huomioitaisiin se tärkein. Ihminen, joka näistä sairauksista kärsii.


Matti Nykänen - Hieman erilainen näkökulma.

Matti Nykänen 17.7.1963-4.2.2019
Matti Nykänen 17.7.1963-4.2.2019

Aamulla mediasta kuului suru-uutinen. Kaikkien aikojen paras mäkihyppääjä on kuollut.

Pitkän aikaa olen seurannut Matin edesottamuksia lähinnä nyt viime vuosina Seitsemän päivää -lehden sivuilta. Tuosta kaikesta halusin nyt kirjoittaa kyseiseen ihmiseen liittyen, hieman erilaisen pohdiskelun. Näkökulman, joka monelta on saattanut kaikessa tohinassa jäädä kokonaan huomiotta.

Sen mitä kyseisestä ihmisestä olen lukenut, intohimo urheiluun on ollut palava jo pienestä pitäen. Samalla tavoin, urheilu-uran jälkeen enemmän tilaa vallannut alkoholi maistui miehelle jo kisa aikoina. Enkä nyt ajatellut pohtia niinkään sitä, miksi Jeppe joi, vaan ottaa eri näkökulman tuohon kokonaisuuteen. Sen millätavalla muut ihmiset sekä urheilussa, että sen jälkeen hyötyivät kyseisestä legendasta.

Kun Matti voitti Olympiakultaa, hänestä tuli koko kansan sankari. Yhdistävä tekijä tälle muutoin niin sisäänpäin kääntyneelle kansakunnallemme.

Kun hyppy ei enää kulkenut, alkoi viina maistua ja jo pian saimme alkaa seurata eri lehtien palstoilta sitä, miten toinen toistaan erikoisempiin tilanteisiin kyseinen sankari lopulta joutui.

Itse mietin tässä kaikessa kuvastuvan varsin selvästi yhden asian, joka todella monelta jää täysin huomiotta. Kun viina alkaa viedä miestä, ympärillä olevat ihmiset tavalla tahi toisella alkavat elää mahdollistaen tuon kierteen syvenemistä. Onhan se meillä ihan perus juttu, että Jeppe juo, miksi sitä ei siis tuettaisi tavalla tahi toisella.

Yksi surullisin esimerkki kaikesta lienee juuri Seitsemän päivää -lehti, joka uutisoi kerta toisensa jälkeen vain hurjempia juttuja kyseisestä sankarista. Mitä enemmän Jeppe joi, sitä suurempi oli lehden menekki.

Eipä silti, jokainen Jeppe joka urakalla oppii juomaan, itseni mukaanlukien, lataa kitusiinsa tuota elämän eliksiiriä ihan itse. Ei sitä kukaan väkisin meidän kurkkuumme kippaa. Mutta kaiken tuon kaoottisuuden keskellä väistämättä tulee miettineeksi sitä, että miksi ihmisellä on niin paha olla, että kaksin käsin, kaikista kaottisuuksista huolimatta viinaa kitusiinsa kiskoo.

Itse kun olen omassa elämässä saanut tutustua alkoholismiin aikas monesta näkökulmasta, niin yksi yhdistävä tekijä kaikessa on, sen lisäksi että tietyille ihmisille viina jytisee paremmin päähän kuin metrinen halko. Tuo aine on lähes poikkeuksetta jokaisella ongelmakäyttäjällä eräänlainen keino vaientaa sisällä vellovaa pahaaoloa.

Jokaisella meistä on elämässämme määräpäivä, eikä sitä muuta mikään, vaikka kuinka jossittelisimme. Itse mietin jo vuosia sitten Matin kohdalla sitä, että niissä kohdin kun hän koki kyllästymistä sekoiluunsa, olisi toivonut hänen elämässään olevan riittävä määrä ihmisiä ja tietoutta auttaa hänet irti tuosta aineesta. Mutta sensijaan näin sivusta katsottuna näytti ennemmin siltä, että auttavan käden sijaan, hänelle mieluummin ojennettiin pullo, jotta jo vuosia vallalla ollut sensaatiolehdissä retostelu saisi vain jatkoa. Ei kukaan tuota loputtomiin kestä. Olkoon, ettei tuo välttämättä edes sankariamme lopulta vienyt. Kuten totesin, tämä nyt vain näin minun näkökulmasta pohdittuna.

Surullisena seuraan osaltaan myös sitä, kuinka kaikesta ja kaikista pyritään hyötymään rahallisesti. Ihmisiä revitään suuntaan, saati toiseen lähes päättömältä näyttävillä tavoin, jotta vain saataisiin mahdollisimman hyvää tuottoa yritykselle.

Yksi esimerkki mikä itsellä tällaisesta on pistänyt mediassa silmään, on eräs entinen urheilija, joka raitistuessaan melkein samantien valjastettu raittiin elämän sanansaattajaksi. Asia sinällään hieno, mutta taas täältä hieman etäämmältä tarkastellen aikas hurjanoloinen. Kun ihmistä kuormitetaan tarpeeksi, ei ihminen loputtomia jaksa ja varsinkin jos kyseessä on hiljattain päihdehelvetistä noussut ihminen. Tuossa kohtaa itse varaisin ihmiselle ihan huoletta useamman vuoden aikaa kohdata ensin itseään. Muussa tapauksessa kun me herkästi addiktoituvat, tunne-elämältä herkät ihmiset, saatamme kuin huomaamattaan addiktoitua esimerkiksi tekemään töitä pakonomaisesti ja lopputulos on jo pitkän aikaa kaikkien nähtävillä, olkoonkin että lopullinen romahdus saattaa ottaa pitkänkin ajan. Olemme me riippuvuuksista kärsivät ihmiset senverran sitkeitä tapauksia. Niin hyvässä kuin pahassa.

Rauha Matin sielulle ja voimia kaikille hänen läheisilleen suuressa surussanne.