Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on riippuvuudet.
Edellinen

Päihdeongelma ja läheisriippuvuus - toinen toistaan tarvitsevat sairaudet.

Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.
Kuinka suunnattoman tärkeätä olisikaan ihmisen omalle hyvinvoinnille se, että ymmärrettäisiin ettei se tunne, jonka minä sinussa aktivoin, ole minun tunne, vaan sinun omasi. Se kertoo siis enemmänkin sinusta, kuin minusta.

Päihderiippuvuus sairautena on kaikkineen haastava, sitä tuskin kukaan meistä kieltää. Toisaalta haaste tulee myös siitä, kun riippuvuuden lisäksi ihmisellä, joka riippuvuudesta kärsii, on loputon määrä mitä erilaisimpia elämänhallinan ongelmia.

Kun sitten tuohon yhtälöön lisätään vielä läheiset, ongelma on sen luokan katastrofi, ettei ihme, että ihminen, jos pian toinenkin kokee totaalista voimattomuutta näiden ongelmien äärellä työskennellessä.

Kaiken lähtökohta ongelman korjaamisessa on ihmisen omakohtainen halu lähteä kulkemaan kohti muutosta. Vasta tämän jälkeen voidaan ylipäänsä se, mikä tehtävissä on, tehdä. Muussa tapauksessa kun riippuvuudesta kärsivä ihminen tekee kaikkensa suojellakseen tuota mahdollisuuttaan käyttää esimerkiksi päihteitä.

Mielestäni yhä vieläkin meillä on aivan liian vähän tietoutta näissä asioissa. Aivan liian paljon tänäpäivänä päihdetyön monivivahteisella kentällä työskentelee ihmisiä, jotka tietämättömyyttään itseasiassa vain ruokkivat tuota riippuvuuskäyttäytymistä. Kaikki lähtökohtaisesti kun kulminoituu siihen yhtälöön, että kärsiessään jostakin pakonomaisesta riippuvuudesta, ihminen pakonomaisesti suojelee, salaa, vähättelee sekä valehtelee, saadakseen kiinnipitää tuosta epätoivon oljenkorresta.

Kun sitten ihminen esimerkiksi lähtee hakemaan apua ongelmiinsa, pääsääntöisesti lähtötilanne on se, ettei ongelmainen itse halua, saati kykene irtautumaan esimerkiksi päihteestä. Kun sitten tällainen kieltämisen tilassa oleva ihminen lähtee hakemaan apua, todella moni ammattilainen lähtee autuaan tietämättömänä eräänlaiseen piiripienipyörii-leikkiin tämän ihmisen kanssa. Milloin kyse on siitä, ettei juuri nyt voi kuvitellakaan että voisi jättää päihteet kokonaan. Milloin esimerkiksi talous on siinä tilassa, että kyllähän tuon päihteen voisi jättää, kunhan tuon talouden ensin saisi vain kuntoon. Joskus vika on parisuhteessa, perheessä, ihmissuhteissa tai muussa. Lopulta vika ei todellisuudessa kuitenkaan ole sen enempää edellä mainituissa, kuin ei tuossa ongelmaisessa itsessään. Vika on vain ja ainostaan tuossa sairaudessa, joka itsessään aiheuttaa kaikenlaista, täysin järjenvastaista toimintaa. Mutta tasan niin kauan, kuin tuota riippuvuutta itseään ei hoideta, on lähestulkoon se ja sama mitä muuta hoidetaan, ongelmat vain pahenevat pahenemistaan.

Tässä juuri tämänhetken päihdepolitiikan yksi suurin kompastuskivi. Kun ihmisten ongelmia pyritään hoitamaan pääasiassa kaikin muin keinoin, paitsi keskittymällä itse riippuvuuden hoitamiseen, jatkuvasti joka puolella on nähtävissä vain toinen toistaan huonommin voivia ihmisiä.

Yksi selkein esimerkki riippuvuuden pintapuolisesta hoidosta on esimerkiksi korvaushoito. Kun ihminen kärsii esimerkiksi opiaattiriippuvuudesta, hänet lähes ensisijaisesti ollaan ohjaamassa korvaushoitoon. Eikä siinä mitään, sikäli kun tuossa samalla ihminen saisi apua ja ohjausta riippuvuuteensa, jossain myöhemmässä vaiheessa tuosta hoidosta lopulta irtautuen, niin tuo hoito itsessään palvelisi tarkoitustaan. Sensijaan nyt, kun tuo hoito on ihan liian monelle eräänlainen päätepiste, jota edemmäs ei ole tarpeenkaan edes pyrkiä, itse riippuvuus, joka kaiken kaoottisuuden taustalla jyllää, jää lähes kokonaan huomiotta.

Millainen tuo riippuvuus sitten kokonaisuudessa on ja millaista hoitoa ihmisen olisi siihen hyvä saada.

Riippuvuus on oma itsenäinen sairaus, joka on ihmisessä olemassa jo valmiiksi, mutta joka aktivoituu esimerkiski ihmisen nauttiessa alkoholia tai muita päihteitä. Kun päihteistä tulee ihmiselle riippuvuus, tuo sairaus alkaa pikkuhiljaa, ihan huomaamattaan muuttaan ihmisen persoonaa, kokoajan vain vallaten enemmän tilaa ihmisen elämässä. Kun sitten tällainen ihminen käyttää esimerkiksi alkoholia vuosia tai pahimmillaan vuosikymmeniä, tuon aineen tarve aiheuttaa ihmisessä sellaisen määrän haitallisia ajatus- ja toimintamalleja, että niiden purkaminen muutamassa viikossa, saati kuukaudessa on täysin mahdotonta. No mitä tapahtuu ihmiselle, joka on korvaushoidossa. Tuo tarve vetää kamaa vaiennetaan, antamalla lääkettä, ettei ns. vieroitusoireita ilmaannu. Osalla noita ilmaantuu silti ja sen vuoksi näissä ilmeneekin enemmän tahi vähemmän oheiskäyttöä. Puhumattakaan siitä, millainen maailma huumeita käyttävän ihmisen ympäröi. Ilman tuosta maailmasta erkaantumista, kovin surullisen harva kykenee erkanemaan esimerkiksi oheiskäytöstä. Entä mitä tapahtuu näille kaikille vuosia ja pahimmillaan vuosikymmeniä rakentuneille, haitallisille ajatus- ja toimintamalleille. Ne jäävät olemaan ja elämään ihmisen elämässä. Aiheuttaen käytännössä juuri samankaltaista käyttäytymistä, kuin se että ihminen jatkuvasti käyttäisi päihteitä. Se miksi tätä hoitoa lähinnä suositaan, johtuu yksinkertaisesti siitä, kun lopulta kovien aineiden säänöllinen käyttö aiheuttaa jossain kohtaa erilaista rikollista toimintaa ja tuon ehkäisemiseksi on todettu että on paljon helpompi ja vaivattomampi rakentaa kokonaisuus, jossa kaikki ovat tyytyväisiä, kuin se että alkaa kasata sellaista koneistoa, jonka avulla jokainen apua tarvitseva saisi riittävän tuen tuosta pakonomaisuudesta irtautumiseen.

Kaksi isoa ongelmaa tässä lopulta kuitenkin väistämättä seuraa. Ensimmäisenä se, että päihderiippuvuus on lähes poikkeuksetta suurimmalta osin tunnepuolen sairaus. Kun ihmiselle annetaan lääkkeitä, joihin normaali kaduntallaaja kuolisi, ei voida olettaa, että tuo ihminen olisi kykenevä kohtamaan omaa tunnepuoltaa samalla tavalla kuin kokonaan päihteetön ihminen kohtaa. Toisaalta ei hänellä ole tarvettakaan. Kun tunnepuolella ei ilmaannu liikkeellepanevia myllerryksiä, ei yksikään ihminen ala kulkemaan kohti muutosta, kuin vasta pakon edessä.

Yksi suurin ongelma tässä kaikessa kuitenkin on. Läheiset. Nuo rakastavat ja huoltapitävät ihmiset, jotka vuodesta toiseen elävät tuon kaaoksen keskellä ja kuin huomaamattaan alkavat yrittää hillitä, hallita, kontrolloida sekä kytätä päihdeongelmaisen päihteenkäyttöä ja lopulta koko elämää. Mitäpä luulette, mitä tapahtuu tällaiselle läheiselle, kun päihdeongelmainen raitistuu. Läheinen jatkaa tasan samankaltaista kontrollia, mikäli ei itse hae apua omaan problematiikkaansa. Vyyhti on likimain mahdoton, vaikka päihderiippuvainen on juuri luopunut maailman rakkaimmasta aineestaan. Sekä ongelmainen että läheinen ihmettelevät yhteen ääneen sitä, miksi elämä ei ottanutkaan korjautuakaseen. Ei tietystikään, koska päihde oli vain oire, ei itse ongelma.

Tässä juuri se syy, miksi meillä tulisi muuttaa kokonaisvaltaisesti tätä nykyistä päihdehoitoa siten, että siinä huomioitaisiin yhä enemmän koko perhettä, eikä pelkästään ongelmaista itseään. Lisäksi jos ihminen ohjataan edelleen korvaushoitoon, tuon hoidon tulisi olla alkuunsa jo niin minimaalinen määrältään, että sillä lähinnä ehkäistäisiin ihmisen pahimmat vieroitusoireet, mutta ei vedettäisi ihmistä totaalisen turraksi. Lisäksi tähän kokonaisuuteen tulisi nivoa tiivistä terapiaa, vertaistukea, kokemusasiantuntijuutta, sekä mahdollisuuksien mukaan niin laajaa ja kattavaa moniammatillisuutta, että näiden ongelmien alla elävät ihmiset saisivat mahdollisimman laajaa ja monipuolista tukea tuolta kaaoksen keskeltä irtautuakseen.

Loppuun totean vain sen, että koska tiedän kuinka laajasta ongelmasta maassamme loputa onkaan kyse, on hyvin ymmärrettävää, että keksitään mitä erilaisimpia keinoja hillitä ja hallita ihmisten ongelmakäyttöä. Ongelma vain kun ei poistu sillä. Riippuvuus kun sairautena on sellainen, ettei siinä toimi mikään vähentäminen, saati kohtuullisuus. Jos toimisi, ei meistä kukaan tarvitsisi tuon taivaallista tukea. Sen kun vain päättäisi esimerkiksi hieman rajoittaa juomistaan.


Päihdeongelma ja sen hoito.

Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.
Päihdeongelmaiselle yksi annos otettuna on liikaa ja tuon annoksen jälkeen tuhat annosta liian vähän.

Itse kun vielä 13 vuotta sitten elin elämää, jonka ainoa, pakonomainen tarkoitus oli keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää, koen oman kokemukseni valossa oleva oikeutettu pohtimaan sitä, millätavoin päihdehoitoa maassamme voisi kehittää sekä tehostaa.

Kun ihminen sairastuu riippuvuuteen, oli riippuvuuden kohde liki mikä tahansa, yleisimmillään kyse on siitä, että ihminen menettää kontrollin tuon asian suhteen.

Esimerkiksi päihteissä, kyse on pahimmillaan siitä, että ihminen kerta toisensa jälkeen, kuin tahtomattaan toistaa itselle jo aikoja sitten haitalliseksi käynyttä toimintaa. Salakavalan hitaasti tuosta pakkomielteestä rakentuu kaiken tuhoava voima, joka rikkirepii ja raatelee sekä ihmisen itsensä, että laajalti myös lähipiiriä. Ongelma on lopulta kaikessa karuudessaan todella monisyinen, mutta sen mitä tässä kuluneen reilun vuosikymmenen kokolailla intensiivisesti olen asiaan perehtynyt, yksi, varsin selkeä polku hoidossa tulisi olla.

Jokaiselle apua ongelmaan hakevalle tulisi räätälöidä selkeä ja yksiselitteinen polku kohti päihteetöntä elämää. No nyt joku tänään ongelmana päihteet kokeva kysyy, entä kohtuu- tai viihdekäyttö? Tuohon vastaan varsin karulla tavalla. Unohda se. Sillä siinä vaiheessa kun ihminen apua lähtee hakemaan, ongelma hyvin todennäköisesti on jo aiheuttanut kokolailla paljon, riippumatta siitä, että vielä tuossakin hetkessä ihminen itse, kiitos riippuvuuden kieltomekanismin, kieltää ja vähättelee ongelmaansa. Esimerkki tuosta kiellosta, ja sen vahvuudesta löytyy varsin läheltä. Omasta elämästäni. Kun elin vuodet 2000-2006 koko ajan sekaisin, tuhoten järjestelmällisesti elämästäni kaiken, ihmissuhteista talouteen, omasta terveydestä, läheisten terveyteen saakka, silti päätyessäni päihdekuntoutukseen, yhä vielä 13 itsemurhayrityksen jälkeenkin, ensimmäisen kolme viikkoa kuntoutuksesta uskoin kykeneväni itse hallitsemaan päihteiden käyttöäni. Jos vain läheiset toimisi eritavalla. Jos talouteni olisi kunnossa. Jos en olisi masentunut tai paniikkihäiriöinen. Jos..jos..ja jos.

Fakta on se, että jos minä en olisi havahtunut tuosta kiellosta, olisin kuntoutuksen jälkeen, aivan kuten isäni, kuollut päihteisiin.

Riippuvuudessa juurikin yksi suurin ongelma on se, ettei ongelmainen ymmärrä ongelmaansa. Puhumattakaan siitä, että tuossa kaaoksen keskellä elävät läheiset sairastuvat samoin, omaan riippuvuuteensa. Läheisriippuvainen tarvitsee päihteitä käyttävää ihmistä lähes yhtä paljon, kuin päihteiden käyttäjä tarvitsee päihdettään. Molemmat lopulta henkeen ja vereen kieltäen oman ongelmansa.

Jos ongelmainen raitistuu, mutta läheisiä ei hoideta, mahdollistetaan vain riippuvuuden jatkumo, mikä pahimmillaan, kiitos läheisriippuvuuteen liittyvän sairaalloisen käytöksen, ajaa päihdeongelmaisen takaisin tuonne helvetin pimeyteen. Tarkastellaan asiaa nyt esimerkin vuoksi vaikka niin, että päihdeongelmainen ja läheisriippuvainen päättää lopettaa suhteensa, saadakseen ongelmia korjatuksi. 99 läheistä sadasta, ilman hoitoa, eksyyntyy kuin magneetin vetämänä uuteen suhteeseen, kas kummaa päihdeongelmaisen tai muutoin häiriintyneen ihmisen kanssa ja kuka tästä kaikesta näiden ongelmaisten ohessa eniten lopulta kärsii. Syyttömät lapset, jos ovat sattuneet syntymään tuon kaaoksen keskelle.

Mutta palatakseni siihen hoitopolkuun. Kun ihminen hakee apua, tapahtuu se sitten lääkärissä, mielenterveystoimistossa, päihdetyöntekijällä tai missä tahansa, ihminen tulisi ohjata polulle, jossa lopussa ihminen riittävän tuen avulla ymmärtää oman tilansa ja oppii elämään päihteetöntä elämää. Sama polku, ongelmaisen rinnalla tulisi olla olemassa myös läheisille.

Jos ihminen esimerkiksi eksyy katkolle, niin kuinka todennäköisesti tuo ihminen 2-4 päivän diapamikyllästyksen jälkeen on valmis, ilman mainittavaa tukea ottamaan vastuun kaikista elämässä vallalla olevista ongelmista. Tuskin kukaan.

Juuri siksi peräänkuuluttaisin sitä, että hakeepa ihminen apua mistä tahansa, hänen tulisi ohjata suoraan joko kuntoutukseen tai vähintään 3-4 kertaa viikossa tapahtuvaan tiiviiseen keskusteluun, jossa kokonaisuutta ohjaisi ammattilainen, jolla olisi vahva tieto riippuvuuteen liittyvästä mekaniikasta. Tuon saman keskustelun sekä asioiden purkamisen tulisi jatkua, oli kyse sitten kuntoutuksen käyneestä tai avopuolelle ohjatusta ongelmaisesta tai hänen läheisestään. Nimittäin se ongelmavyyhti mikä näihin riippuvuuksiin on lopulta kasautunut, on lopulta saattanut ottaa aikaa lähes koko ihmisen elämän. Sen vuoksi niiden korjaaminen 2-4 päivän, saati vielä kuukaudenkaan tuella on surullisen huvittavaa haihattelua.

Paljonko lopulta yhteiskunta säästäisi sillä, jos ihminen nykyisenkaltaisen hoidon sijaan, saisi riittävästi tukea ja tietoa sairaudestaan, minimissään ensimmäisen vuoden periodilla. Lisäksi kun sama koskisi läheisiä, kokonaisuus ongelmavyyhdissä olisi vuoden kuluttua huomattavasti lähtötilannetta selkeämpi.

Nyt kun tahtoo olla hieman liiaksikin niin, että asioita hoidetaan tai jätetään paremminkin hoitamatta, vedoten siihen, ettei ketään voi pakottaa mihinkään. Ei voikkaan, mutta kuinka moni totaalisessa kaaoksessa ja uskomattoman vahvassa kieltämisen tilassa on kykenevä itse määrittelemään sen, millaista hoitoa tai tukea sairauteensa tarvitsee.

Nykyhetken haittoja vähentämällä päihdetyöllä on paikkansa, mutta sen tulisi olla se ensimmäinen porras kohti parempaa elämää, eikä itse tarkoitus.

Yksi surullisin asia kaikessa on riippuvuuden luoma epärehellisyys ihmisessä. Ongelma joka pahimmillaan äityy sellaiseksi, että vuosien varrella ihminen itse oppii uskomaan omiin valheisiinsa, uskoen puhuvansa täyttä totta. Juurikin näiden syiden (epärehellisyys ja ongelman kielto), tulisi päihdetyötä tekevien ihmisten omata senverran tietoutta kyseisistä sairauksista, että olisivat kykeneviä asettamaan terveellä tavalla rajat, näille täysin rajattomiksi kasvaneille ihmisille. Muussa tapuksessa kun äkkiä toteutuu vanha sanonta, jossa hyvä on parhaan pahin vihollinen. Tässä yhtälössä merkiten käytännössä pahimmillaan esimerkiksi sitä, että päihdetyötä tekevät ihmiset imeytyvät tahtomattaan keskelle samaa kaoottista oravanpyörää, sisimmässään vahvasti uskoen auttavansa riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä kaikin mahdollisin keinoin, mutta todellisuudessa vain yhtenä (kenties itsekin läheisriippuvuus sairaudesta kärsivänä), itse omalla toimillaan mahdollistaen syöksykierteen syvenemistä. Lopulta kaikkien ollessa vain yhtä autuaan sokeita ongelman kokonaisvaltaisuutta ajatellen.

Loppuun totean vielä sen, että itse tuolla helvetillisessä pimeydessä vuosia viettäneenä ja tässähetkessä poikkeuksetta päivittäin tuolla vielä eläviä ihmisiä kohdatessa toivoisin todella että kaiken tuon kaoottisuuden keskellä silti huomioitaisiin se tärkein. Ihminen, joka näistä sairauksista kärsii.


Päihderiippuvuus - Tunne - Elämä  6

Puhu. Tunne. Luota
Puhu. Tunne. Luota

Kirjoitin taannoin korvaushoidosta ja siitä, kuinka se tietyllätavoin ylläpitää riippuvuutta. Nyt viimepäivinä olen lueskellut aiheesta ja siitä, kuinka Suomessa ollaan ensimmäisten joukossa kokeilemassa injektiona ihon alle annettavaa, pitkävaikutteista korvaushoitolääkettä.

Aluksi täytyy todeta se, että ehkä tässä vuosien varrella, tavatessani työssäni ihmisiä, jotka ovat korvaushoidossa, oma ajatukseni kyseiseen asiaan on hieman hioutunut, mutta yhä edelleen ajattelen niin, että tällä hoidetaan oiretta, eikä itse sairautta. Puhumattakaan tuon sairauden taustalla vaikuttavia ongelmia.

Riippuvuusproblematiikka on tosissaan haastava kokonaisuus, sitä en kiellä. Aivan samoin, kuin myönnän sen, että jokainen joka saadaan tuolta kuolemanporteilta takaisin elämään, on voitettu tapaus, riippumatta siitä, millä keinoin tuo lopulta toteutetaan. Mutta.

Senverran palaan ajassa taaksepäin, aikaan missä itse elin ja hengitin sekä opioidi- että bentsotiippuvuutta. Jos tuohon aikaan olisi ollut vallalla samat käytänteet korvaushoidon suhteen, kuin tänään, minä en olisi enää tätä kirjoittamassa. Jos minut olisi ohjauttu korvaushoitoon tuolloin, olisin hyvin todennäköisesti kuollut vuoden sisällä, senverran itsetuhoista päihteiden käyttöni oli.

Senverran avaan vielä omaa kokemustani tähän kaikkeen liittyen, että tiedän todella konkreettisesti sen, mitä kyseisten aineiden vuosien pakonomainen käyttö on, aivan samoin kuin tiedän konkreettisesti sen, miltä tuntuu vapista kauttaaltaan noista aineista vierottautuessa. Minut tuo vieroitus pelasti. Osaltaan juurikin noiden vieroitusoireiden kokeminen. Kun noista nimittäin selvisi, hyvin pian oli itsellä ajatus siitä, että on tehtävä mitä tahansa, ettei enää ikinä tarvitsisi moisia joutua kokemaan.

Olin siis pakotettu kohtaamaan itsessäni kaiken sen paskan, mitä päihteillä vuosikymmeniä olin yrittänyt paeta.

Tehtävä ei sinällään ollut mitenkään helppo, mutta hyvin pian huomasin sen, ettei noiden aineiden orjuudessa eläminenkään helppoa ollut ollut. Sen vuoksi yhden päivän kerrallaan tuohon helvettiin etäisyyttä ottaen taivalsin, luottaen siihen mitä toiset, saman kokeneet minulle kertoivat. Jossain kohtaa koittaa päivä, kun ei enää tarvitse jatkuvasti taistelle piinaavia ja kiduttavia himoja vastaan. Tuo eräänlaisena kangastuksena silmissäni siintäen aloitin matkan sisimpääni ja ennenkuin huomasinkaan, taistelu aineita vastaan taukosi.

Tuossa kohtaa aivan samoin vertaistuki pelasti minut. Kuten niin monta kertaa tuon jälkeenkin. Luotin nimittäin kavereihin, jotka olivat samalla tavoin käyneet läpi taistelun, päästäkseen irti noista piinaavista himoista, mutta jo kohta tuon selätettyään, olivat harhautuneet kuvittelemaan hallitsevansa aineiden käyttönsä, päätyen vain lopulta yhä syvemmälle tuonne helvetin pimeyksiin. Näihin tarinoihin uskoen, olen itse välttynyt kokeilemasta sitä, osaisinko hallita ainetta, joka täysin totaalisesti hallitsi koko elämääni parin vuosikymmenen ajan.

Minun kohdallani kaikki saatanalliset pelkotilat, lamaannuttavat paniikit, harhat, hallusinaatiot sekä karmeimmat kouristuskohtaukset, aivan samoin kuin teholla heräämiset, suljetun osaston tupakkakopin hämyiset muistot, ovat minulle ne konkreettisimmat kehoitukset olla harhautumasta haihattelemaan sillä, että jollain ihmeellisellä tavoin olisin saanut pakonomaisen päihteenkäyttöni takaisin hallintaan. En ole, enkä edes haluaisi. Muistan nimittäin jo kovin nuorena tuon päihteenkäytön hallinnan sekä kontrolloin vaatineen kohdallani suunnattoman määrän ponnisteluja. Elämä ilman päihteitä, kaikkine suunnattomine haasteineen, on silti vapautta elää ja kohdata elämä tällaisenaan.

Mutta siis se korvaushoito. Hoitona varmaan itsessään ihan pätevä kokonaisuus. Sikäli kun se toimisi eräänlaisena portaana kohti päihteetöntä elämää. Mutta hoito itsessään kääntyy itseä ja ihmistä vastaan siinä, jos tuota tarjotaan ainoana vaihtoehtona, ilman minkäänlaista muuta tukea.

Se pahaolo, jota ihminen, aivan kuten itsekin aikanaan, mitä erilaisimmilla aineilla itsestäni turrutin, on lopulta sellainen, joka jossain kohtaa, ennemmin tahi myöhemmin raivaa itsensä näkiyville. Tätä vasten peilaten, on varsin ymmärrettävää että korvaushoitoon liittyy monella oheiskäyttöä, päiväannosten myyntiä jne.

Riippuvuus itsessään kun aiheuttaa valehtelua, manipulointia, ongelmien kieltoa ja vähättelyä, eli ei siis ihme, että monen kohdalla korvaushoidossa nuo riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt jäävät olemaan ja elämään.

Miksi ihmisen olisi sitten hyvä kohdata elämä raakana? Lähinnä siitä syystä, että tuo orjuuttava riippuvuus on mahdollisuus kaikkine kauheuksineen kääntää voimavaraksi, joka kantaa elämän suurimmissakin vastoinkäymisissä.

Mitä tuo elämän raakana kohtaaminen sitten korvaushoidon sijaan ihmiseltä edellyttää? Oman itsensä rehellisen kohtaamisen. Toisiin, varsinkin saman kokeneisiin ihmisiin luottamisen opettelun. Puhumattomuuden muurin murtamisen ja ennenkaikkea omiin tunteisiin tutustumisen. Sillä vaikka kuinka väitettäisiin ja kiisteltäisiin siitä, mikä kenelläkin näiden orjuuttavien, pakonomaisten riippuvuuksien taustalla vaikuttava voima lopulta on, on se poikkeuksetta ja jokaisella päihdeongelmasta kärsivällä alunperin sama. Tavalla tahi toisella vaurioitunut tunne-elämä.

Älä puhu. Älä tunne. Älä luota. Tuo monella jo lapsuudessa selkäytimeen juurtunut malli tulee onnistua murtamaan, muuttaen se muotoon Puhu. Tunne. Luota. Muussa tapuksessa riippuvuus itsessään tulee murtamaan vahvimmankin ihmisen. Ihan liian monta ihmistä olen näiden ongelmien vuoksi saatellut hautaan, ymmärtääkseni sen, että ilman ihmisen omaa havahtumista tähän problematiikkaan olemme totaalisen voimattomia tämän sairauden edessä. Kyse on sitäkin suuremmalla syyllä siitä, millaista hoitoa ja tukea niille ihmisille haluamme tarjota, jotka tuohon ongelmaan omalla kohdallaan havahtuneet tai juuri havahtumassa.

”EDIT: Juttua muokattu tuon pitkävaikutteisen korvaushoitolääkkeen antamisen osalta. Kyse on siis ihon alle injektiona laitettavasta, eikä suoraan suoneen pistettävästä lääkkeestä. Tarkoitukseni ei ole kirjoituksillani loukata ketään, saati antaa erheellistä mielikuvaa asioissa, vaikka hieman tarkoituksellisesti joissain kohden provokatiivisesti kirjoitan. Korvaushoito tai kokonaan päihteetön elämä. Tärkeintä kaikessa ihminen.”


Milloin lääke muuttuu huumeeksi?  1

Yle Perjantai
Yle Perjantai

Oheisessa dokumentissa käsitellään aihetta, joka omassa elämässä on tullut kokolailla lähelle. Elinhän kaikkiaan kymmenisen vuotta todella rankassa lääkekoukussa, joka alkoi sinällään varsin viattomasta olkapääleikkauksesta. Tuon operaation jälkimainingeissa minulle määrättiin opioidipohjaista särkylääkettä, josta hyvin pian seurasi vuosien piinaava koukku.

Senverran monasti olen omaa riippuvuuttani tässä blogissa avannut, etten tässä enää sitä sen enempää ala purkamaan, vaan sensijaan ajattelin omalta kohdaltani vastata tuohon dokumentissa esitettyyn kysymykseen Milloin lääke muuttuu huumeeksi?

Minun kokemukseni mukaan moni lääke, jota lääkäri määrää, on tarkoitettu helpottamaan jotakin tiettyä oiretta, mistä ihminen tuossa hetkessä kärsii. Eli esimerkiksi kun ihminen kärsii vaikka selkäkivusta, lääkäri kirjoittaa kipulääkettä, jonka tarkoitus on helpottaa tuota kyseistä kipua. Näin tapahtuessa, toteutuu lääkkeen tarkoitus ja ihmisen elämä tuon lääkkeen myötä helpottuu. Samalla toteutuu lääkemainoksessa mainittu tosiasia, vain otettu lääke aittaa.

MUTTA! Metsään mennään ja lujaa, siinä kohtaa kun ihminen itse alkaa toimia itsensä lääkärinä. Aivan samoin, kuin silloin, jos jonkin tietyn kivun tai vastaavasti esimerkiksi henkisen tuskan taustoja ei selvitetä kunnolla, vaan aletaan systemaattisesti pelkästään lääkitä noista kivuksi määriteltyjä oireita.

Pahin ja tuhoavin kombo saadaan siinä, kun ihminen toimii itse itselleen lääkärinä, diagnosoiden itselleen jonkin tietyn vaivan, käyden lääkärissä hakemassa tarvittavat lääkkeet ja senjälkeen vielä kokiessaan näiden pikavaikutuksen olevan riittämätön, alkaa siinä sivussa lääkitä oireitaan esimerkiksi alkoholilla.

Mielenterveyspuolella on kovin yleistä se, että ihminen kärsii unettomuudesta, masennuksesta tai ahdistuneisuudesta, käyden lääkärissä ja saaden mielialalääkereseptin. Kun sitten olo ei helpotu hetimmiten, ihminen alkaa itse itsensä lääkäriksi, ottaen lasin tai pari, saadakseen paremmin nukuttua tai vain muutoin helpottaakseen oloa. Soppa on siinä valmis, lopulta pian kukaan ei vain tiedä, kuka tuota soppaa hämmentää ja mitä mausteita milloinkin käytetään.

Toinen, samanmoinen ongelma on tämä nykyaikainen, suorituskeskeinen yhteiskunta. Kun ihmisiltä vaaditaan kokoajan yhä vain enemmän, suurempaa ja nopeammin, ihninen hyvin pian tarvitsee jotakin lääkettä jaksaakseen. Kun kroppa oirehtii väsymystä, sen kuuntelemisen ja tarvittavan levon sijaan, ihminen marssii lääkäriin, valmiin diagnoosin kera, pyytäen vain lääkäriä kiltisti auttamaan noiden oireiden helpottamisessa.

Kaikessa tässä mennään metsään siinä kohtaa, kun keskitytään hoitamaan oireita, eikä itse oireiden alkulähdettä. Esimerkiksi se, jos ihminen kärsii kivusta, on signaali siihen, että jotakin on vialla. Kun tuo signaali vain vaiennetaan, itse alkusyy jää hoitamatta. Sen vuoksi moni kipupotilas syö lääkkeitä, ymmärtämättä, että mitä enemmän noita signaaleja vaiennetaan, sitä suuremmalla voimalla ne pyrkivät tuon alkusyyn tuomaan näkyville.

Kaikki meistä ei todellakaan ole addikteja, saati lääkeriippuvaisua, noiden määritelmien sananmukaisessa merkityksessä, mutta todella moni tänäpäivänä silti elää ja käyttäytyy noiden määritelmien sisältämällä tavalla.

Itse ajattelen niin, että onpa kyse sitten kroonisesta kivusta, selkäsärystä, unettomuudesta, ahdistuneisuudesta tai mistä tahansa oireesta, mitä erilaisilla lääkkeillä hoidetaan, tuon lääkitsemisen ohessa tulisi huomioida myös se, että ihminen on myös psykologinen olento. Osa kipua, särkyä, unettomuutta tai ahdistusta, pitää sisällään myös psykologisen puolen, joka lääkitsemisen ohella tulisi huomioida.

Ihminen kun kipuilee yleensä jotakin muutakin, kuin mitä ihmisessä jossain tietyssä kohtaa lääkitään. Haastavin tilanne on silloin, kuten itsellä aiemmin oli vallalla. Kun elin masentuneena, pelokkaana, kärsien kroonisesta selkäkivusta, käyttäen samalla päihteitä väärin, ei kukaan oikein tiennnyt miten minua voisi oikeasti auttaa. Siksi ymmärrän, että lääkäri määräsi rauhoittavaa, unilääkettä, mielialalääkettä ja kipulääkkeitä, varsinkin kun itse riippuvuudelle ominaisesti valehtelin ja vähättelyn päihteidenkäyttöäni. Vuosia jatkunut, itsetuhoinen sekoilu sai päätöksensä 2006 ja tuosta alkoi matka selvitellä sitä, mitä kaikkea oikeastaan tuolla pahallaolollani todellisuudessa oireilin. Kun sitten noiden oireiden hoitamisen sijaan, alettiin hoitaa itse kipujen alkulähteitä, tuli hyvin pian aika, jossa sekä päihteet, että erilaiset psyyke- sekä kipulääkkeet jäivät tarpeettomiksi.

Nyt miettien yksi suurin kipujeni aiheuttaja oli vuosikymmeniä vallalla ollut puhumattomuus. Tuota seurannut erillisyyden ja yksinäisyyyden kokemus. Kun sitten hitaasti, mutta sitäkin varmemmin opettelin puhumaan kivuistani, kokemus erillisyydestä ja yksinäisyydestä muuttui ja tarve kokea kipua väistyi.

Ymmärrän kyllä että osa meistä kipuilee siten, ettei kukaan oikein tiedä, mitä kulloinkin tulisi tehdä, eikä äkkiseltään tuntuisi kovinkaan järkeenkäyvältä, että puhuminen voisi noissa kivuissa auttaisi. Näin minäkin luulin, kunnes ensimmäistä kertaa tulin aidosti kohdatuksi omana itsenäni.

Tänään kohdatessani ihmisiä tiedän, että todella monella heistä ei noissa kohtaamisissa ole juuri mitään enää menetettävänä. Ehkä juuri siksi osa heistä näiden kohtaamisten kautta, aivan samoin kuin itsekin aikanaan, tulee menettäneeksi enää vain tuon kaiken kurjuutensa.

Jos minulta kysytään lääkkeistä, niin totean vain sen, että omassa elämässäni on nykyisellään lääke, josta ei ole haittaa, vaikka sitä annostelisi ylikin, se nimittäin on ihmisen aitoa kohtaamista ihmisenä. Lääke, joka omassa sekä todella monen muun elämässä on tehnyt pieniä ihmeitä.


Riippuvuus selviytymiskeinona.

Elämää suuremmat oivalluksesi löytyy sisältäsi, ei tuolta jostain.
Elämää suuremmat oivalluksesi löytyy sisältäsi, ei tuolta jostain.

Kuinka moni meistä tulee ajatelleeksi sitä, että riippuvuus, koskipa se mitä tahansa, olisi ihmiselle eräänlainen selviytymiskeino elämän haasteellisuudessa.

Monelle meistä, joilla riippuvuus on lopulta vallannut koko elämän, tuo asia on jossain kohtaa aiemmin, toiminut eräänlaisena selviytymiskeinona oman tunnemaailman harhaisessa hallitsemisessa.

Itse aikanaan kontrolloin omia pelkojani päihteillä, lääkkeillä sekä uhkapelaamisella.

Päihteet esimerkiksi toimi jossain kohtaa tuoden tarvittavaa rohkeutta kohdata tilanteita, joista sosiaalisten tilanteiden pelkoni aktivoitui. Toisaalta, alkaessani käyttää erilaisia lääkkeitä, osa noista rauhoitti kummasti, eikä päihteen sijaan vaikuttanut käyttäytymiseeni niin räikeästi ulospäin näkyen.

Eikä siinä, nämä selviytymiskeinot palvelivat elämässäni todella monta vuotta, mutta kuin huomaamattaan samalla aiheuttaen sekä riippuvuuden että samalla myös oman tunne- ja ajatusmaailman muuttumisen. Ei siis ihme, että tässä on vuosia saanut kokolailla intensiivisesti pureutua omaan itseensä, löytääkseen taas ne aidot tunteensa sekä kaiken taustalla vaikuttavat aidot ajatusmallinsa.

Riippuvuudet sinällään eivät olisi välttämättä pahasta, mutta se huono puoli niissä on, että ne väistämättä sokeuttavat ihmisen itsensä, samoin kuin lähellä elävät ihmiset.

Läheiset sitäpaitsi yleensä kärsivät melkein enemmän kuin ongelmainen itse ja tuosta kärsimyksestä selvitäkseen, luovat omalta osaltaan samankaltaisia selviytymiskeinoja omassa elämässään.

Ei pelkästään se että omalla kohdallani aikanaan autettiin koko perhettä, vaan aivan samoin omassa työssäni, kohdatessani ihmisiä pyrin aina auttamaan koko perhettä, niin tässä kaikessa näkee varsin konkreettisesti sen, kuinka haastava kokonaisuus riippuvuusongelma kaikkineen lopulta on.

Siksi juuri ymmärrän ihmisiä, joilla yhä tänäänkin on vaikeata erkaantua jostakin jo itselle haitallisesta toimintamallista. Tarjoaahan tuo samalla yhä jotakin lohtua johonkin, tuon ihmisen elämässä. Erkaantuakaseen riippuvuudesta, ihminen tarvitsee jotakin uutta ja eheyttävää tuon aiemman tilalle. Lisäksi kaikessa äärimmäisen tärkeä rooli on ymmärryksessä sen suhteen, mitä erilaisia tunteita ja tilanteita omassa elämässään on tuon riippuvuuden avulla yrittänyt kontrolloida.

Riippumatta riippuvuudesta, ihminen pyristelee viimeiseen saakka vastaan sitä, että hänen olisi luovuttava tuosta itselle tärkeästä asiasta. Eikä sinällään ihme, onhan se jossain kohtaa tuottanut tiettyä mielihyvää, johon vielä liittyy esimerkiksi päihteiden suhteen harha siitä, että tuo ensimmäisillä kerroilla saavutettu euforia on yhä saavutettavissa.

Päihdeongelmainen kuvittelee pahimmillaan hautaan saakka hallitsevansa päihteiden käyttöä. Ymmärtämättä sitä, että kohtuukäyttö ei vain näissä ongelmissa ole yksinkertaisesti enää vaihtoehto. Kohtuukäyttö sinällään on käsitteenä varsin vekkuli. Minun mielestäni kun tuo toteutuu ainoastaan silloin, kun ihmisen ei tarvitse miettiä omaa päihteiden käyttöä ollenkaan. Verrattuna riippuvuuteen, ero on kokolailla konkreettinen. Sillä mitä syvemmällä riippuvuuden syövereissä ihminen sukeltelee, sitä enemmän hänen kaikki ajatuksensa pyörii tuon aineen ympärillä. Sen käytön, hankkimisen tai seuraavan käyttökerran suunnittelussa, puhumattakaan edellisten toteuttamiseen kuluvaa aikaa ja energiaa.

Loppuun olisi hyvä miettiä hetki sitä, miksi Jeppe esimerkiksi juo? Riippuvuus on yksi osa kokonaisuutta, mutta todellisuudessa vain oire jostakin syvemmällä olevasta ongelmasta. Ratkaisu mielestäni olisikin se, että me ihmiset aidosti opettelisimme kohtaamaan ensin itseämme ja sen myötä toisia. Kun itse raitistuin, lopetin holtittoman lääkkeillä leikkimisen tai kun erkanin pakonomaisesta pelaamisesta, kaikki nuo edelliset mahdollistuivat sen myötä kun sain ensikertaa elämässäni kokea tulleeni nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni. Tuo nähdyksi ja kuulluksi tuleminen kun käsitykseni mukaankin yksi tärkeimmistä asioista kenen tahansa meidän elämässä. Ilman tuota, hapuilemme läpi elämän, epätoivoisesti etsien hetken helpotusta raastavan kaipuuseemme joka sisällämme jäytää. Kun tuo tarve tulee täytetyksi, tarve esimerkiksi sekoittaa päämme päihteellä poistuu.

Varsin yksinkertaista, mutta samalla suunnattoman monimutkaista. Lähinnä siitä syystä että kovin harva meistä oikeasti ymmärtää sen, mitä aidoimmillaan toisen ihmisen kohtaaminen lopulta on. Sen vuoksi juuri koenkin oman elämäni varsin mielenkiintoisen haastavana, kun tuota itseni sekä senmyötä toisen ihmisen aitoa kohtaamista olen tässä vuosien aikana saanut opetella.


Riippuvuusongelma koskettaa lähes jokaista.

Jokainen meistä on tärkeä.
Jokainen meistä on tärkeä.

Uskallan epäillä ettei meillä Suomessa ole kovinkaan montaa ihmistä, jota kyseinen aihealue ei jollain tavalla koskettaisi. Toisia hieman etäämmältä, toisia hyvinkin läheltä, mutta yhtä kaikki, tämä asia haastavuudessaan on yhä sellainen jota on kokolailla vaikea oikein ymmärtää.

Minulle aihe on tullut elämässä kokolailla lähelle. Elin ensimmäisen 15 vuotta elämästäni isän erilaisia riippuvuuksia seuraten. Seuraava 17 vuotta kului aktiivisesti omien riippuvuuksien orjuudessa. Lopulta niin pakkomielteisesti, että erääänkin kerran oli loppu lähellä. Lisäksi haasteena tuossa kaikessa oli lukuisat erilaiset mielenterveyden ongelmat, joten ei ihme että paikoitellen oikein kukaan ei tiennyt miten minua voisi tai tulisi auttaa.

Tuohon kun lisätään kuluneen liki 13 vuoden perusteellinen paneutuminen erilaisten riippuvuuksien taustoihin, puhumattakaan siitä että kulunut viitisen vuotta on tullut työssä kohdattua kyseisten ongelmien alla eläviä ihmisiä sekä heidän läheisiään, koen ainakin jonkinverran voivani tässä aiheesta kirjoittaa.

Yksi suurin haaste näiden ongelmien suhteen piilee mielestäni siinä, että näihin ongelmiin ei paneuduta tarpeeksi laajalti. Esimerkiksi niin, että päihdeongelmasta kärsivien ihmisten läheisten auttaminen ja huomioiminen on aivan liian vähäistä. Ongelma tässä muodostuu lähinnä siitä, kun ongelmainen itse saa halun alkaa rakentaa elämäänsä tarvittavaa muutosta, lähellä sairastunut läheinen jää elämään vanhaa kaaosta ja lopputulos tässä on ilman kristallipalloa ennustettavissa.

Varsinkin päihdeongelmassa, kun tulisi huomioida ongelman hoidossa paljon muutakin, kuin pelkkä päihteen poisjättäminen. Kyse kun lopulta on ongelmasta, joka vaikuttaa ihmisen elämässä fyysisen tason lisäksi, myös psyykkisesti, sosiaalisesti että myös tunnepuolella henkisellä tasolla.

Kun sitten joku noista jätetään huomiotta, niin ihminen saattaa elää pitkäänkin ilman riippuvuutta aiheuttavaa ainetta, ihmetellen sitä, miksi hänen elämänlaatunsa ei ota vaan parantuakseen.

Yleisin ongelma, riippumatta riippuvuudesta, on niiden taustalla vaikuttava puhumattomuus. Kun ihminen kasaa kaiken sisälleen, ei ihme, että ihminen lopulta lähes pakonomaisesti tarvitsee jotakin, kyetäkseen menemään päivästä seuraavaan. Pelkkä riippuvuuden kohteen poisjättäminen tai vaikka puitteiden korjaaminen, ei sinällään hoida itse riippuvuuden taustalla olevia ongelmia. Suurimpana näistä ihmisen tunne-elämä ja sen koukerot. Tuohon kun lisätään lähellä eläneen puolison tai vaikka vanhemman, lähes samassa kaaoksessa vaurioituneen tunne-elämän koukerot, ei ole ollenkaan ihme, että lopulta suhteellisen pieni osa apua hakemista ongelmaisista, saavuttaa pysyvästi muutokseen johtavia tuloksia.

Nykyisellään yhä keskitytään liiaksi haittoja vähentävään hoitoon. Eikä siinä, itse viime vuodet esimerkiksi todella pahoista huumeongelmiidta kärsiviä ihmisiä ja heidän läheisiään kohdanneena, ymmärrän tämän kyllä. Mutta se mikä tuossa kaikessa unohtuu, on se, että nämä ihmiset jäävät yhä kärsimään riippuvuudesta, aivan samoin kuin heidän läheisensä jäävät elämään saman pelon, epävarmuuden ja tuskan alle, jossa vielä aineita käyttävän ihmisen kansaa joutuivat elämään.

Jos näitä sairauksia haluttaisiin oikeasti hoitaa, keskitettäisiin näihin nykyistä paljon enemmän aikaa ja resursseja. Sillä se mikä näissä asioissa tahtoo unohtua, on se, että jokaista ihmistä autettaessa, jokainen näistä apua saaneista voi osaltaan olla auttamassa vielä samojen ongelmien alla eläviä ihmisiä.

Mutta niinkauan kuin ihminen elää puolinaisesta tuesta ja avusta johtuen jollain tavalla riippuvuuden orjuudessa, riippuvuuteen liittyvä ongelman vähättely, salailu ja häpeä jyllää ihmisessä, aivan samoin kuin lähellä elävissäkin ja sitä suurempi vaara on siinä että koko homma ennemmin tahi myöhemmin räjähtää käsiin.

Resursseja auttaa meillä kyllä on, kysymys onkin enempi siitä, löytyykö meiltä halua yhdistellä voimavaroja ja näitä resursseja, vai olemmeko liian kiireisiä kilpailemaan keskenämme, pyrkiessämme vakuuttamaan itsemme omasta tärkeydestämme.


Sananen ”ihmisroskista”.  3

Kuka meistä on lopulta toistaan kummempi. Ihminen.
Kuka meistä on lopulta toistaan kummempi. Ihminen.

En malttanut olla kirjoittamatta tähän mediassa velloneeseen aiheeseen liittyen. Olkoonkin, että olen tietoisesti pyrkinyt välttämään ottamasta kantaa suuntaan tahi toiseen, näissä eräänlaisissa ylilyönneissä, joita tasaisen tappavasti meille tavallisille kaduntallaajille tarjoillaan.

Mutta asiaan. Kuinka moni meistä (ihmisistä), lopulta rehellisesti käsi, sydämellä voi todeta, ettei koskaan olisi ajatellut jostain toisesta ihmisestä jotakin pahaa. Aivan samoin, kuin jopa puhunutkin jonkun toisen ihmisen kanssa kaksin pahaa jostain kolmannesta ihmisestä. Tuskin kukaan. Sen vuoksi koen eräänlaisena ylilyöntinä taas kerran koko hulabaloon mikä asiassa on noussut.

Mielestäni tässä kaikessa nimittäin ei niinkään ole kyse siitä, että joku hyvin toimeentuleva poliitikko ei ymmärrä vähempiosaisia, joilla on esimerkiksi päihdeongelmaa. Mielestäni tässä on kysymys siitä, että yksi ihminen sanoittaa ääneen sen, mitä melkoisen moni lopulta päänsä sisällä saattaa vahingossa ajatella ja kaikki hulabaloo kulminoituu siihen, kun tuo asia lausutaan julkisesti ääneen.

Voi tietty olla, et taas kerran oon todella väärässä. Mutta sen uhmalla kirjoitan sen, mitä itselle tästä kaikesta on herännyt. Ajatus siitä, kuinka kauas meillä ihmisillä on lopulta kadonnut elämän todellisuus arjesta. Moniko meistä lopulta on konkreettisesti istahtanut näiden ihmisroskiksi kutsuttujen ihmisten viereen ja kysynyt miten menee? Aika moni meistä lopulta kiirehtiä omassa elämässään paskantärkeänä ohi, ajatellen päänsä sisällä jos jotakin näistä ihmisistä, jotka tuolla puistonpenkeillä tai porttikongeissa majailee.

Kuinka moni lopulta kohtaa näitä ihmisiä? Niin, saattaapa olla, että suurin osa meistä unohtaa kaikessa kiireissään, että he ovat ihmisiä. Jokaisella oma tarinansa, kuten meillä kaikilla.

Harmillista sinällään tässä suoristuskeskeisessä yhteiskunnassa on lopulta se, että ihan samalla tavalla me jokainen kiiruhdamme toinen toistemme ohi. Juuri koskaan pysähtymättä.

Eikä siinä, tämä kyseinen ”möläytys” oli kaikkiaan epäasiallinen, sitä en kiellä. Lähinnä vain mielenkiinnolla olen seurannnut sitä, kuinka julkisesti lynkataan ihminen, joka tällaisen möläytyksen päästää, vaikka kyse lopulta ei ole muusta, kuin tämän yhteiskuntamme nykytilaa kuvaavasta lausahduksesta.

Meillä nimittäin on vallalla sellainen kahtiajako, joka näkyy kaikkialla ja kaikessa. Ei me lopulta ihmisenä olla yhtään sen parempia, kuin tuo möläytyksen päästänyt, kuin sen kohteena ollutkaan ihminen.

Meillä on vain kiva yhdessä porukalla tuomita niitä ihmisiä, jotka näitä oman päämme sisällä asuvia demoneja ääneen lausuvat.

Sillä, jos meillä oikeasti välitettäisiin ihmisistä ihmisinä, ei täällä olisi vallalla nykyhetken kaltaisia ongelmia. Meillä kuitenkin on olemassa huomattavasti suuremmat resurssit auttaa hädänalaisia ihmisiä, kuin mitä me näissä tilanteissa annamme ymmärtää. Ongelma ei mielestäni ole resurssit tai tietämättömyys. Ongelma on enempi siinä, että kaikessa itsekkyydessämme, meillä on niin saatanan kiire aikaansaada jotain suurta ja mahtavaa omassa elämässämme, ettei meillä ole aikaa aidosti auttaa toisiamme. On helpompi panostaa kaikki energia niihin asioihin, joista itse nautimme ja lynkata ihminen, joka möläyttää jotakin sopimatonta, helpottaaksemme omaa syyllisyydentuntoa siitä, kun ei meillä ole aikaa kohdata toista ihmistä. Puhumattakaan ihmisistä, joita emme tunne. Ihmisistä, jotka eivät ole osa elämäämme. Kun eihän meillä ole aikaa edes kohdata niitä ihmisiä, jotka omassa elämässämme vaikuttavat. Kuinka meillä siis voisi olla aikaa kohdata joku kadunmies tai -nainen. On helpompi lakaista hänet poissa mielestä, kuin roska.

Jos oikeasti haluaisimme tehdä tästä yhteiskunnastamme paremman, se lähtisi jokaisesta meistä itsestämme. Ei siitä poliitikosta tai päättäjästä jota mollaamme. Jokaisessa meissä lopulta on sisällämme kyky kohdata toinen ihminen. On vain surullisen helppoa väistää nuo kohtaamiset, väistäen samalla itsensä. Nousten jo kohta julkisesti lynkkaamaan toinen ihminen siitä puheesta, mitä itse omalla käytöksellämme toteutamme.

Mutta toisaalta, olemmehan ihmisiä. Sillä, jos jollain muulla tavoin, epäitsekkäästi toimisimme, siinähän pian piilee se vaara, että voisimme joutua kohtaamaan toisia ihmisiä arjessamme. Mitä siitä sitten lopulta tulisi.


Läheisriippuvuus - Kun empatia satuttaa.  4

Vahvinkin meistä taipuu jos ei tunnista omaa rajallisuuttaan.
Vahvinkin meistä taipuu jos ei tunnista omaa rajallisuuttaan.

Läheisriippuvuus, asia josta ihan liian vähän puhutaan, suhteessa siihen, kuinka meillä jokaisella elämässään on enempi tai vähempi taipumus kyseiseen yltiöempaattisuuteen.

Päihderiippuvuus sairautena on kokolailla monisyinen ja vaikeasti ymmärrettävä asia. Sitäkin vaikeampi on läheisriippuvuus. Varsinkin kun yleisesti ajatellaan, että läheisriippuvainen on vain suunnattoman empaattinen ja hyväntahtoinen ihminen, joka lähes viimeiseen hengenvetoonsa saakka ajattelee muiden parasta, ennemmin kuin itseään. Tällaisia oman elämänsä uhreja on meillä jokapuolella. Ihmisiä, jotka kuin huomaamattaan ovat tehneet itsestä korvaamattomia.

Eikä siinä, monessa tapauksessa apu jota nämä ihmiset toisille tarjoavat, onkin hyvästä, ongelma tulee ainostaan siinä, millä motiivilla nämä hyvää tekevät ihmiset operoivat. Vielä kun yhtälöön lisätään tämän vääränlaisen motiivin tuoma sisäinen pahaolo, niin soppa on valmis.

Itse edustan pahinta muotoa olevaa läheisriippuvuutta. Uskallan näin kirjoittaa, koska olen ihan viimeaikoina saanut itseni loputtoman monta kertaa kiinni tästä toiminnasta. Olkoonkin, että aloin tutustumaan itsessäni läheisriippuvuuteen omassa kuntoutuksessani ja näin kauan aikaa meni kuoria pois muita itselle ja läheisilleni haitallisia ajatus- ja toimintamalleja.

No mikä tämä pahin muoto läheisriippuvuudessa lopulta on? Yltiöempaattisuus. Se kun kiltteydestä kipeä ihminen uhraa itsensä ja elämänsä muille, ajatellen olevansa vastuussa muista. Voin käsi sydämellä sanoa, että jos päihderiippuvuus jyllätessään on kaaosta ja sekasortoa ympärilleen kylvävä sairaus, niin niin on tämäkin. Vieläpä niin salakavalasti, että kyseinen ihminen toteuttaa tahtomattaan toimia, joita monet pitävät korkeasti arvostettuna. Toimiihan kyseinen ihminen päihderiippuvuudesta poiketen, täysin selväjärkisenä.

Itselle yksi karuin havahtuminen tähän sairauteen on sen tajuaminen, kuinka paljon lopulta tässä on kyse sekä vallasta että toisen ihmisen vääränlaisesta ohjailusta. Kun kuvittelen olevani vastuussa toisen ihmisen tunteista, ongelmista ja siten koko elämästä, alan kuin sisäisen automaation ohjaamana toimia halliten omalla toiminnallani tuon toisen ihmisen elämää. Raskasta. Äärettömän raskasta. Samalla siinä vaarallista tuota toista ihmistä ajatellen, että omalla toiminnallani pahimmillaan estän tuota ihmistä kohtaamasta omassa elämässään juuri niitä haasteita ja kipuja, joita kyseinen ihminen tarvitsisi havahtuakseen mahdolliseen muutokseen joka hänen hyvinvointiaan ajatellen olisi korvaamattoman tärkeä. Sensijaan ottaessani vastuun tuon toisen ihmisen tunteista, teen kuin tahtomattani itsestäni tuolle ihmiselle korvaamattoman. Vaikken sitä todellisuudessa olekaan. Kukaan kun meistä ei ole oikeasti korvaamaton.

Toinen äärilaita kiltteydestä kipeytyneelle läheisriippuvaiselle on ihminen, joka ajattelee kaikkia muita ensin, ennenkuin itseään, mutta väsyessään tähän, isoon ääneen syyttää kaikkia muita omista ongelmistaan. Marttyyri, joka ensin uhraa itsensä ja oman elämänsä, mutta samalla syyttää omasta kurjuudestaan muita.

Yksi yhdistävä tekijä läheisriippuvaisissa riippumatta siitä millätavalla se ilmaantuu, lopulta kuitenkin on. Kykenemättömyys kantaa terveellä tavalla vastuuta omasta itsestä. Tuo toisten kautta eläminen kun on varsin oiva keino paeta omaa itseään. Varsinkin kun tämä uhriutua marttyyri saa itsensä vaikuttamaan ihmiseltä joka todellakin tietää sen mitä aito lähimmäisenrakkaus todella merkitsee. Ja kissan viikset sanon minä. Tämä kaikki on niin kaukana lähimmäisenrakkaudesta kuin vain mahdollista.

Nyt havahtuessani omassa elämässäni tiettyjen ihmisten kohdalla tähän heidän elämänsä hallitsemiseen, voin asian tiedostaessani, tehdä sille jotakin. Senverran paljon olen esimerkiksi työssäni karsinut itsestä tuota läheisriippuvuutta, että tiedän kokemuksesta sen että alkaessani muuttaa omia ajatus- ja toimintamalleja suhteessa kyseisiin ihmisiin, vastustus tulee olemaan melkoinen. Eihän se sinällään yhtään ihme ole. Sehän on käytännössä sama, kuin aina hymyilevä ja ystävällinen ihminen muuttuu yhtäkkiä ihmiseksi joka sanoo mitä oikeasti ajattelee ja muutoinkin alkaa siirtää vastuuta takaisin ihmiselle itselleen.

Syy siihen, miksi tämä muutos on kohdallani nyt välttämätön, tulee tässä. Olen lopen kyllästynyt kantamaan harteillani enää yhtään ylimääräistä taakkaa, tahi vastuuta joka sinne ei kuulu. Ymmärsin nimittäin viimeinkin sen, ettei minun ihmis- saati omanarvontuntoni ole millään tavalla sidoksissa siihen mitä milloinkin teen, saati saan aikaiseksi. Minulla, kuten jokaisella meistä on lähtökohtaisesti ainoastaan vastuu omasta itsestä. Kun tuon vastuun suostuu itse kantamaan, se jo itsessään tuo ihmiselle senverran tasapainoa itselleen, että tuo tasapaino heijastuu myös muihin ihmisiin. Ilman että minun itseni tarvitsisi uhrata omaa tasapainoa, saattaakseni eräiden ihmisten elämässä toteen harhan heidän elämänsä tasapainosta. Sillä jos jonkin toisen ihmisen tasapaino on liikaa sidoksissa minuun tai keneen tahansa muuhun ihmiseen, voi hyvällä syyllä kohteliaasti kysyä, kuinka todellinen tuo tasapaino lopulta on.


Sananen ystävyydestä.

Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017
Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017

Päätin pysäyttää itseni kaiken kiireen keskellä taas pitkästä aikaa lukemaan ihan oikeaa painettua tekstiä. Kirjan lukeminen kun tänäpäivänä itselleni on asia, jota ihan liian harvoin tulee toteuttaneeksi. Johtunee pitkälti siitä, että ihan liian paljon kaikkea tietoa löytyy sähköisesti, vieläpä pelkkää kännykkää selaten.

Mutta itse asiaan. Ystävyyteen. Kyseinen kirja käsittelee ihmissuhdetaitoja ja niiden opettelua. Kirja sinällään ainakin itselleni on siinämäärin mukaansa tempaava, koska siinä puhutaan kieltä, jota itseni on helppo ymmärtää. Tämä kieli on omakohtainen kokemus asioissa. Koska en vielä ole lukenut koko kirjaa, niin en vielä sen tarkemmin ala sitä arvioida, vaan koska tuon kirjan aihe herätti sisimmässäni tarpeen kirjoittaa, niin tavoilleni uskollisena sen teen.

Ystävyys. Asia, joka jokaiselle meistä on toisaalta äärimmäisen tärkeä, mutta nykyaikana, myös suunnatonta kipua aiheuttava. Puhutaan syrjäytymisestä. Siitä että ihmiset tipahtavat koko systeemin ulkopuolelle. Asiana sellainen, että siihen on hyvä puuttua, mutta lopulta mistä tuossa kaikkineen sitten lieneekään kysymys.

Omalla kohdallani kärsin erilaisuuden kokemuksesta kaikkiaan kolmen vuosikymmenen ajan. En koskaan kokenut kuuluvani joukkoon. Riippumatta joukosta jossa hengasin. Oikeastaan ainoa joukko jossa viihdyin, oli päihdeongelmaiset. Toisaalta tuossakin, hetkittäin lukumäärältään suuressakin porukassa koin itseni totaalisen yksinäiseksi. Riippuen lähinnä siitä, että riippumatta kuinka sekaisin olin, koin eräällä tavoin olevani tuolloinkin kosketuksissa sisimpäni kanssa siinä, että tiedostin sen ettei tuo lopulta ollut elämää, jollaista halusin elää.

Nyt miettien ainoa keino murtautua ulos tuolta totaalisesta yksinäisyydestä oli kohdallani raitistuminen. Asia joka tapahtuakseen edellytti lähes täydellisen tuhoutumisen. Aikaisemmin en nimittäin olisi ollut valmis mihin tahansa, oppiakseni elämään pakenematta itseä sekä elämää itseään.

Paljon puhutaan siitä, millaisia turvaverkostoja päihdeongelman, mielenterveysongelman tai syrjäytymisen uhan alla eläville ihmisille olisi hyvä tarjota. No minäpä kerron mielipiteeni. Vertaistuki. Asia joka pelasti minut sekä päihdehelvetistä, että samalla myös totaalisesta yksinäisyydestä takaisin ihmisten pariin.

Mitä pidempään ihminen elää yksin, erillään kaikesta, sitä enemmän yhtälöön nivoutuu sekä erilaisuuden kokemusta, päihde- ja mielenterveyden ongelmista puhumattakaan. Sensijaan että ihmisille järjestetään satunnaista palvelua pahimmillaan suoraan kotiin, olisi hyvä järjestää esimerkiksi kokemuksellista tukihenkilötoimintaa ja sen avulla saada ihminen irtautumaan tuosta helvetillisestä orvanpyörästä. Kun nimittäin itse ensikertaa koin, etten ollutkaan ainoa laatuani ongelmieni kanssa, siitä sai alkunsa matka jolla yhä tänäänkin taivallan, lähestulkoon päivittäin tutustuen uusiin, toinen toistaan mielenkiintoisimpiin ihmisiin.

Ongelma näiden ongelmien ratkomisessa kulminoituu yhä tänäänkin liiaksi sen ympärille, ettei noita edellä mainittuja syrjäytymiseen johtavia ongelmia ymmärretä tarpeeksi. Kuka lopulta ymmärtää kyseisiä ongelmia ketään muuta paremmin, kuin ihminen joka on itse henkilökohtaisesti elänyt vuosia ja taas vuosia tuossa oravanpyörässä, lähestulkoot kaiken toivonsa menettäen. No kuka toisaalta taas saattaa paremmin saada tuon kaiken hyvän liikkeellepanevan toivon herätellysi tuossa lähes kaiken toivonsa menettäneessä ihmisessä, kuin juurikin samainen omakohtaisen kokemuksen omaava selviytyjä.

Jokaisen meistä on itse kuljettava tuo tie totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta kenenkään ei tarvitsisi kulkea tuota matkaa yksin. Yksin kulkiessa kun vaarana on se, että ilman rinnalla kulkevaa ihmistä, tuo lähes kaiken toivonsa menettänyt ihminen ei välttämättä jaksa kulkea koko matkaa, vaan uupuu tiensivuun.

Kun puhutaan ihmisestä, jolla on sekä päihde-, mielenterveys-, talous-, että myöskin ihmissuhdeongelmia, puhutaan silti ihmisestä joka on noiden ongelmien taustalla. Mikään muu tuki ei näissä asioissa toimi yhtä tehokkaasti kuin vertaistuki. Mistä tiedän? Omasta ja satojen muiden kohtalotovereideni kokemuksesta. Kun ihminen potee mielenterveysongelmia ja esimerkiksi yksinäisyyttä, kuvioon kovin helposti eksyy myös erilaisia päihteitä ja lopullaan kukaan auttavasta tahosta ei enää tiedä sitä, millätavoin koko vyyhdin saisi purettua. Tästä taas seurauksena pahimmillaan sama kuin itselläni ja perheelläni pahimmillaan oli. Kymmeniä ja taas kymmeniä hyväntahtoisia sosiaali- ja terveyspuolen ihmisiä hääri perheemme ympärillä, lopullaan vain hyväntahtoisuuttaan auttaen itse ongelmien pahenemista. Kun esimerkiksi päihdeongelma ei ota ratketakseen sillä, että siinä keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan tuosta sairaudesta aiheutuvia oireita. Pahimman meilläkin minun päihdeongelmaa yritettiin ratkaista työllistämällä lastensuojelun tuella useita perhetyön ammattilaisia. Asia joka varmasti on yhä samalla tavalla olemassa, puhuttiinpa mistä riippuvuudesta tahansa.

Yksi asia on myös varma. Oli kyse ihmisen elämässä mistä ongelmasta tahansa, päihteet eivät tuon ongelman ratkaisuun auta, vaan päinvastoin vain vaikeuttaa koko ongelman paikantamista.

Ongelmaan on olemassa ratkaisu. Saman kokeneet ihmiset. Kun nimittäin yksinäisyydestä, päihde-, ja mielenterveydenongelmista kärsivä ihminen saa kokea samaistumista toisen ihmisen kokemusten kanssa, jo tuossa tapahtuu kyseisessä ihmisessä enemmän kuin vuosien säännöllisellä käymisellä esimerkiksi mielenterveystoimiston pakeilla saavutetaan. Lisäksi kun tuossa parhaimmillaan muiden ongelmien lisäksi hoidetaan myös se, että totaalisessa yksinäisyydessä elävä ihminen saa kokea eheyttävää yhteisöllisyyttä, ihmettelen sitä miksi tätä kallisarvoista kokemusta ei hyödynnettäisi huomattavasti laajemmin. No saanhan minä ihmetellä.


Vertaistuen merkitys riippuvuuden hoidossa.

Päihderiippuvuus on sairautena suoraan verrattavissa syöpäsairauteen. Niin kauan, kuin molemmissa keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan pelkästään sairauden aiheuttamia oireita, itse sairaus etenee vääjäämättömästi kohti päätepistettä joka näissä molemmissa edellä mainituista on sama. Kuolema.

Haasteellisen vielä tänäkin päivänä riippuvuussairaudesta, sen hoitonäkökulmasta tarkasteltuna tekee se, millä tavoin kotimaassamme suhtaudutaan esimerkiksi alkoholiin. On sallitumpaa ja hyväksytympää hillua hurjassa humalassa, kuin se että eläisi raittiina. Jälkimmäinen aiheuttaa huomattavan paljon enemmän ihmettelyä, kuin se että ihminen esimerkiksi sekoilee tuhannen sekaisin kaupungilla, satuttaen pahimmillaan itseään tai muita. Puhumattakaan siitä, kuinka myönteisesti nuorten keskuudessa suhtaudutaan kannabiksen käyttöön, pienempänä pahana kuin alkoholi. Molemmat kuitenkin kun ovat päihteitä ja molemmista on ennen pitkää enemmän haittaa kuin hyötyä ihmisen elämässä. Tärkeintä olisikin myönteisen suhtautumisen sijaan pysähtyä omalla kohdallaan hetkeksi pohtimaan sitä, mitä tuolla päihteellä itsessään yrittää paeta.

Miksi sitten vertaistuki on tänäänkin se toimivin hoitomuoto riippuvuussairauksissa? Lähinnä siitä syystä, että vertaisella on sama kokemus päihteen tuomista erilaisista ongelmista, kuin itse avunhakijallakin. Samoin on myös yhteinen pyrkimys tuosta ongelmien aiheuttajasta erossa pysymisen kanssa.

Lisäksi kun tämän kyseisen sairauden taustalla lähes poikkeuksetta vaikuttaa ja on vaikuttanut nippu erilaisia ikäviä kokemuksia sekä niihin liittyviä tunteita, on vertaistuen kautta mahdollisuus turvallisesti ja luottamuksella opetella rehellisesti puhumaan noista itselle vaikeista asioista.
Riippuvuussairaus kun ei ole sairaus, joka voitaisiin parantaa lääkkeillä. Tämä juuri ehkä vaikeuttaa sen ymmärtämistä sairautena. Mutta vielä vain ei ole olemassa pilleriä, joka parantaisi tämän sairauden. Sen sijaan jo kohta vuosisadan, on ollut olemassa hoito joka tehoaa toivottomammaltakin näyttävään tapaukseen, sikäli kun hän itse vain ensin tulee halukkaaksi ponnistella eroon tuosta itsessään tappavasta sairaudestaan.

Puhuminen on kaiken a ja o. Asioiden kohtaaminen, pakenemisen sijasta. Kun ihminen pahimmillaan kasvaa lapsuudestaan lähtien tietynlaiseen puhumattomuuteen, alkaen sitten hoitaa tuosta johtuvaa ahdistustaan päihteillä, on käsittämättömän vaikeata saada ihminen ymmärtämään se, että puhuminen olisi ratkaisu. Toisaalta itse tätä kyseistä sairautta jo varhaisesta lapsuudestani sairastaneena ja nyt kuluneen reilun vuosikymmenen tuosta toipumismatkaa taivaltaneena, totean omasta ja lukemattoman monen kohtalotoverin kokemuksesta sen, että tästä sairaudesta voi todellakin toipua. Kaikki on lähinnä kiinni siitä yksinkertaisesta, mutta samalla äärettömän monimutkaisesta asiasta, oman voimattomuutensa kohtaamisesta.

Kun ihminen rypee pahimmillaan vuosikymmeniä päihdehelvetissään, lopulta päätyen totaaliseen henkiseen yksinäisyyteen, ei ole ihan helppo ymmärtää sitä että tuolta poispääseminen olisi kiinni toisista ihmisistä. Vielä kun lisätään se, että pääsääntöisesti päihderiippuvaisilla jokaisella on enemmän tahi vähemmän ongelmallinen historia luottamisesta toiseen ihmiseen.
Eikä siinä, niin minullakin oli. Ainoa asia joka pakotti minut kohtaamaan tuon helvetillisen piinan nostattaman voimattomuuteni päihteisiin oli se, että muussa tapauksessa olisin 31-vuotiaana kuollut tähän sairauteen. Samalla siirtäen tätä sairautta seuraavan sukupolven kannettavaksi. Kun lopulta kohtasin sen todellisuuden, etten yksin, ilman apua tulisi tästä sairaudesta selviämään, huomasin jo hyvin pian sen heijastavan myös lähellä elävien ihmisten elämään positiivisella tavalla. Sillä mitä enemmän itse opettelin puhumaan asioistani ja tunteistani, sitä paremmin aloin itse voida. Kun itse voin paremmin, heijastui tuo myös samalla lähellä elävien ihmisten elämään. Puhumattakaan siitä, kuinka ihmeellisesti myös näiden läheisten ihmisteni kanssa alkoi samalla muodostua dialogia asioista joista aikaisemmin oli helpompi olla vaiti. Tämä kaikki taas aiheutti sen, että myös näiden lähellä elävien ihmisten lähellä elävät ihmiset huomasivat muutoksen ja osaltaan myös heille alkoi muodostua tarve ottaa selvää mitä oikeastaan oli tapahtunut. Eli siis yhden ihmisen vastuun ottaminen omista ongelmistaan, heijastui lopulta kymmenien ja taas kymmenien ihmisten elämään. Aivan samoin kuin päihderiippuvuuden ollessa aktiivisena tuo heijastusvaikutus on olemassa, joskin siinä että yhden päihderiippuvaisen riehuessa, ympärillä on kymmeniä ja taas kymmeniä enempi vähempi pahaa oloa potevia ihmisiä.

Yksi suurin haaste vuosikymmeniä jatkuneen puhumattomuuden katkaisemisessa on siinä, kun tuo vaikeista asioista puhuminen aluksi saattaa aiheuttaa kokolailla pahaa oloa ihmisen sisällä. Mutta voin vakuuttaa, että uskaltautumalla kohtaamaan sisimmästään kumpuavaa pahaa oloa, taas siitä puhumalla, jossain kohtaa saa omalla kohdallaan todeta sen ihmeen, että aikaisemmin elämän tärkein asia, eli päihteet, ovat kuin huomaamattaan menettäneet merkityksensä elämässä. Tuo vapauden tunne on sellainen, ettei sitä voi sanoin kuvata, ellei ihminen ole sitä omassa elämässään, omalla kohdallaan kokenut. Mutta sen voin vakuuttaa, että jokainen joka suostuu siirtymään hitaasti mutta sitäkin varmemmin totaalisen puhumattomuuden kulttuurista, asioista puhumisen kulttuuriin, tulee tuon vapauden omalla kohdallaan kokemaan. Tuon tapahtuman jälkeen, jäljelle jää vain se nöyrä tietoisuus siitä, ettei tuo silti tarkoita sitä, että olisimme tästä tappavasta taudista parantuneet. Yhä edelleen, tuota asioista puhumista ja toisiin, saman kokeneisiin on tukeuduttava, mikäli haluaa ettei tämä sairaus pääse takaisin valloilleen.
Nimittäin aivan samoin kuin syöpäsairaudessa, jatkuva tietynlainen herkkyys sairauden suhteen on hyvä olla olemassa. Mutta tuo aikaisemmin kuvaamani vapaus, auttaa siinä, ettei sairaus itsessään rajoita millään tavalla elämää. Oikeastaan ainoa lopulta millä päihderiippuvuus ihmisen elämässä koteloituneena näkyy, on se että ihminen kuin vaiston varassa pitää huolen siitä, että säännöllisesti puhuu omista murheistaan. Tähän tarkoitukseen juuri erilaiset vertaisryhmät ovat niitä parhaita paikkoja. Siellä kun ei tarvitse yhtäkään asiaa alkaa sen kummemmin selitellä. Kaikki tuolla olijat kun kovin karvaalla tavalla ovat omalla kohdallaan kokeneet tämän sairauden haasteellisuuden.

Parasta itselleni vertaistuessa juuri on ollut ja yhä on se, että siellä ihmisten keskustellessa ja kertoessa mitä erilaisimmista tämän sairauden ja elämän tarjoilemien haasteiden joukosta, voi joka kerta poimia itselle sen juuri tarpeellisimman tiedon, voidakseen taas jatkaa matkaa hieman helpottuneempana. Samalla kun joka kerta on mahdollisuus purkaa myös omassa sisimmässään painavia asioita, saattaen kuin huomaamattaan auttaa jotakuta toista ryhmässä olijaa.

Puhuminen on parasta, mutta silti, jokaisella meistä, tätä sairautta sairastavalla on tänään vastuu siitä, keskitymmekö hoitamaan itse sairautta, vai annammeko sen edetä, keskittymällä hoitamaan pelkästään tämän sairauden aiheuttamia oireita.

Mielestäni tämä Armanin Pohjantähden alla -ohjelma on kokolailla karu kuvaus siitä, kuinka suunnattomia kärsimyksiä ihminen joutuu läpikäymään elämässään, kun vallalla on sairauden hoitamisen sijaan, oireiden lievittämiseen tähtäävä päihdepolitiikka. Vaikka tiedän, ettei yksittäin ihminen voi suuriakaan tehdä tuon politiikan muuttamiseksi, mutta sitäkin hanakammin keskityn joka päivä omalta osaltani pyrkimään siihen, että kohtaamani ihmiset saisivat apua sairauteensa, eikä vain helpotusta sen aiheuttamiin oireisiin.

Lopuksi siteeraan erästä itselleni rakasta lausetta. Rukousta, jonka turvin jaksan päivän kerrallaan tehdä päihdetyötä, ymmärtäen ettei tuosta sairaudesta havahtuminen ole todellakaan minusta, sanomisistani, saati tekemisistäni kiinni. ”Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Edellinen