Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on riippuvuudet.

Sananen ystävyydestä.

Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017
Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017

Päätin pysäyttää itseni kaiken kiireen keskellä taas pitkästä aikaa lukemaan ihan oikeaa painettua tekstiä. Kirjan lukeminen kun tänäpäivänä itselleni on asia, jota ihan liian harvoin tulee toteuttaneeksi. Johtunee pitkälti siitä, että ihan liian paljon kaikkea tietoa löytyy sähköisesti, vieläpä pelkkää kännykkää selaten.

Mutta itse asiaan. Ystävyyteen. Kyseinen kirja käsittelee ihmissuhdetaitoja ja niiden opettelua. Kirja sinällään ainakin itselleni on siinämäärin mukaansa tempaava, koska siinä puhutaan kieltä, jota itseni on helppo ymmärtää. Tämä kieli on omakohtainen kokemus asioissa. Koska en vielä ole lukenut koko kirjaa, niin en vielä sen tarkemmin ala sitä arvioida, vaan koska tuon kirjan aihe herätti sisimmässäni tarpeen kirjoittaa, niin tavoilleni uskollisena sen teen.

Ystävyys. Asia, joka jokaiselle meistä on toisaalta äärimmäisen tärkeä, mutta nykyaikana, myös suunnatonta kipua aiheuttava. Puhutaan syrjäytymisestä. Siitä että ihmiset tipahtavat koko systeemin ulkopuolelle. Asiana sellainen, että siihen on hyvä puuttua, mutta lopulta mistä tuossa kaikkineen sitten lieneekään kysymys.

Omalla kohdallani kärsin erilaisuuden kokemuksesta kaikkiaan kolmen vuosikymmenen ajan. En koskaan kokenut kuuluvani joukkoon. Riippumatta joukosta jossa hengasin. Oikeastaan ainoa joukko jossa viihdyin, oli päihdeongelmaiset. Toisaalta tuossakin, hetkittäin lukumäärältään suuressakin porukassa koin itseni totaalisen yksinäiseksi. Riippuen lähinnä siitä, että riippumatta kuinka sekaisin olin, koin eräällä tavoin olevani tuolloinkin kosketuksissa sisimpäni kanssa siinä, että tiedostin sen ettei tuo lopulta ollut elämää, jollaista halusin elää.

Nyt miettien ainoa keino murtautua ulos tuolta totaalisesta yksinäisyydestä oli kohdallani raitistuminen. Asia joka tapahtuakseen edellytti lähes täydellisen tuhoutumisen. Aikaisemmin en nimittäin olisi ollut valmis mihin tahansa, oppiakseni elämään pakenematta itseä sekä elämää itseään.

Paljon puhutaan siitä, millaisia turvaverkostoja päihdeongelman, mielenterveysongelman tai syrjäytymisen uhan alla eläville ihmisille olisi hyvä tarjota. No minäpä kerron mielipiteeni. Vertaistuki. Asia joka pelasti minut sekä päihdehelvetistä, että samalla myös totaalisesta yksinäisyydestä takaisin ihmisten pariin.

Mitä pidempään ihminen elää yksin, erillään kaikesta, sitä enemmän yhtälöön nivoutuu sekä erilaisuuden kokemusta, päihde- ja mielenterveyden ongelmista puhumattakaan. Sensijaan että ihmisille järjestetään satunnaista palvelua pahimmillaan suoraan kotiin, olisi hyvä järjestää esimerkiksi kokemuksellista tukihenkilötoimintaa ja sen avulla saada ihminen irtautumaan tuosta helvetillisestä orvanpyörästä. Kun nimittäin itse ensikertaa koin, etten ollutkaan ainoa laatuani ongelmieni kanssa, siitä sai alkunsa matka jolla yhä tänäänkin taivallan, lähestulkoon päivittäin tutustuen uusiin, toinen toistaan mielenkiintoisimpiin ihmisiin.

Ongelma näiden ongelmien ratkomisessa kulminoituu yhä tänäänkin liiaksi sen ympärille, ettei noita edellä mainittuja syrjäytymiseen johtavia ongelmia ymmärretä tarpeeksi. Kuka lopulta ymmärtää kyseisiä ongelmia ketään muuta paremmin, kuin ihminen joka on itse henkilökohtaisesti elänyt vuosia ja taas vuosia tuossa oravanpyörässä, lähestulkoot kaiken toivonsa menettäen. No kuka toisaalta taas saattaa paremmin saada tuon kaiken hyvän liikkeellepanevan toivon herätellysi tuossa lähes kaiken toivonsa menettäneessä ihmisessä, kuin juurikin samainen omakohtaisen kokemuksen omaava selviytyjä.

Jokaisen meistä on itse kuljettava tuo tie totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta kenenkään ei tarvitsisi kulkea tuota matkaa yksin. Yksin kulkiessa kun vaarana on se, että ilman rinnalla kulkevaa ihmistä, tuo lähes kaiken toivonsa menettänyt ihminen ei välttämättä jaksa kulkea koko matkaa, vaan uupuu tiensivuun.

Kun puhutaan ihmisestä, jolla on sekä päihde-, mielenterveys-, talous-, että myöskin ihmissuhdeongelmia, puhutaan silti ihmisestä joka on noiden ongelmien taustalla. Mikään muu tuki ei näissä asioissa toimi yhtä tehokkaasti kuin vertaistuki. Mistä tiedän? Omasta ja satojen muiden kohtalotovereideni kokemuksesta. Kun ihminen potee mielenterveysongelmia ja esimerkiksi yksinäisyyttä, kuvioon kovin helposti eksyy myös erilaisia päihteitä ja lopullaan kukaan auttavasta tahosta ei enää tiedä sitä, millätavoin koko vyyhdin saisi purettua. Tästä taas seurauksena pahimmillaan sama kuin itselläni ja perheelläni pahimmillaan oli. Kymmeniä ja taas kymmeniä hyväntahtoisia sosiaali- ja terveyspuolen ihmisiä hääri perheemme ympärillä, lopullaan vain hyväntahtoisuuttaan auttaen itse ongelmien pahenemista. Kun esimerkiksi päihdeongelma ei ota ratketakseen sillä, että siinä keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan tuosta sairaudesta aiheutuvia oireita. Pahimman meilläkin minun päihdeongelmaa yritettiin ratkaista työllistämällä lastensuojelun tuella useita perhetyön ammattilaisia. Asia joka varmasti on yhä samalla tavalla olemassa, puhuttiinpa mistä riippuvuudesta tahansa.

Yksi asia on myös varma. Oli kyse ihmisen elämässä mistä ongelmasta tahansa, päihteet eivät tuon ongelman ratkaisuun auta, vaan päinvastoin vain vaikeuttaa koko ongelman paikantamista.

Ongelmaan on olemassa ratkaisu. Saman kokeneet ihmiset. Kun nimittäin yksinäisyydestä, päihde-, ja mielenterveydenongelmista kärsivä ihminen saa kokea samaistumista toisen ihmisen kokemusten kanssa, jo tuossa tapahtuu kyseisessä ihmisessä enemmän kuin vuosien säännöllisellä käymisellä esimerkiksi mielenterveystoimiston pakeilla saavutetaan. Lisäksi kun tuossa parhaimmillaan muiden ongelmien lisäksi hoidetaan myös se, että totaalisessa yksinäisyydessä elävä ihminen saa kokea eheyttävää yhteisöllisyyttä, ihmettelen sitä miksi tätä kallisarvoista kokemusta ei hyödynnettäisi huomattavasti laajemmin. No saanhan minä ihmetellä.


Vertaistuen merkitys riippuvuuden hoidossa.

Päihderiippuvuus on sairautena suoraan verrattavissa syöpäsairauteen. Niin kauan, kuin molemmissa keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan pelkästään sairauden aiheuttamia oireita, itse sairaus etenee vääjäämättömästi kohti päätepistettä joka näissä molemmissa edellä mainituista on sama. Kuolema.

Haasteellisen vielä tänäkin päivänä riippuvuussairaudesta, sen hoitonäkökulmasta tarkasteltuna tekee se, millä tavoin kotimaassamme suhtaudutaan esimerkiksi alkoholiin. On sallitumpaa ja hyväksytympää hillua hurjassa humalassa, kuin se että eläisi raittiina. Jälkimmäinen aiheuttaa huomattavan paljon enemmän ihmettelyä, kuin se että ihminen esimerkiksi sekoilee tuhannen sekaisin kaupungilla, satuttaen pahimmillaan itseään tai muita. Puhumattakaan siitä, kuinka myönteisesti nuorten keskuudessa suhtaudutaan kannabiksen käyttöön, pienempänä pahana kuin alkoholi. Molemmat kuitenkin kun ovat päihteitä ja molemmista on ennen pitkää enemmän haittaa kuin hyötyä ihmisen elämässä. Tärkeintä olisikin myönteisen suhtautumisen sijaan pysähtyä omalla kohdallaan hetkeksi pohtimaan sitä, mitä tuolla päihteellä itsessään yrittää paeta.

Miksi sitten vertaistuki on tänäänkin se toimivin hoitomuoto riippuvuussairauksissa? Lähinnä siitä syystä, että vertaisella on sama kokemus päihteen tuomista erilaisista ongelmista, kuin itse avunhakijallakin. Samoin on myös yhteinen pyrkimys tuosta ongelmien aiheuttajasta erossa pysymisen kanssa.

Lisäksi kun tämän kyseisen sairauden taustalla lähes poikkeuksetta vaikuttaa ja on vaikuttanut nippu erilaisia ikäviä kokemuksia sekä niihin liittyviä tunteita, on vertaistuen kautta mahdollisuus turvallisesti ja luottamuksella opetella rehellisesti puhumaan noista itselle vaikeista asioista.
Riippuvuussairaus kun ei ole sairaus, joka voitaisiin parantaa lääkkeillä. Tämä juuri ehkä vaikeuttaa sen ymmärtämistä sairautena. Mutta vielä vain ei ole olemassa pilleriä, joka parantaisi tämän sairauden. Sen sijaan jo kohta vuosisadan, on ollut olemassa hoito joka tehoaa toivottomammaltakin näyttävään tapaukseen, sikäli kun hän itse vain ensin tulee halukkaaksi ponnistella eroon tuosta itsessään tappavasta sairaudestaan.

Puhuminen on kaiken a ja o. Asioiden kohtaaminen, pakenemisen sijasta. Kun ihminen pahimmillaan kasvaa lapsuudestaan lähtien tietynlaiseen puhumattomuuteen, alkaen sitten hoitaa tuosta johtuvaa ahdistustaan päihteillä, on käsittämättömän vaikeata saada ihminen ymmärtämään se, että puhuminen olisi ratkaisu. Toisaalta itse tätä kyseistä sairautta jo varhaisesta lapsuudestani sairastaneena ja nyt kuluneen reilun vuosikymmenen tuosta toipumismatkaa taivaltaneena, totean omasta ja lukemattoman monen kohtalotoverin kokemuksesta sen, että tästä sairaudesta voi todellakin toipua. Kaikki on lähinnä kiinni siitä yksinkertaisesta, mutta samalla äärettömän monimutkaisesta asiasta, oman voimattomuutensa kohtaamisesta.

Kun ihminen rypee pahimmillaan vuosikymmeniä päihdehelvetissään, lopulta päätyen totaaliseen henkiseen yksinäisyyteen, ei ole ihan helppo ymmärtää sitä että tuolta poispääseminen olisi kiinni toisista ihmisistä. Vielä kun lisätään se, että pääsääntöisesti päihderiippuvaisilla jokaisella on enemmän tahi vähemmän ongelmallinen historia luottamisesta toiseen ihmiseen.
Eikä siinä, niin minullakin oli. Ainoa asia joka pakotti minut kohtaamaan tuon helvetillisen piinan nostattaman voimattomuuteni päihteisiin oli se, että muussa tapauksessa olisin 31-vuotiaana kuollut tähän sairauteen. Samalla siirtäen tätä sairautta seuraavan sukupolven kannettavaksi. Kun lopulta kohtasin sen todellisuuden, etten yksin, ilman apua tulisi tästä sairaudesta selviämään, huomasin jo hyvin pian sen heijastavan myös lähellä elävien ihmisten elämään positiivisella tavalla. Sillä mitä enemmän itse opettelin puhumaan asioistani ja tunteistani, sitä paremmin aloin itse voida. Kun itse voin paremmin, heijastui tuo myös samalla lähellä elävien ihmisten elämään. Puhumattakaan siitä, kuinka ihmeellisesti myös näiden läheisten ihmisteni kanssa alkoi samalla muodostua dialogia asioista joista aikaisemmin oli helpompi olla vaiti. Tämä kaikki taas aiheutti sen, että myös näiden lähellä elävien ihmisten lähellä elävät ihmiset huomasivat muutoksen ja osaltaan myös heille alkoi muodostua tarve ottaa selvää mitä oikeastaan oli tapahtunut. Eli siis yhden ihmisen vastuun ottaminen omista ongelmistaan, heijastui lopulta kymmenien ja taas kymmenien ihmisten elämään. Aivan samoin kuin päihderiippuvuuden ollessa aktiivisena tuo heijastusvaikutus on olemassa, joskin siinä että yhden päihderiippuvaisen riehuessa, ympärillä on kymmeniä ja taas kymmeniä enempi vähempi pahaa oloa potevia ihmisiä.

Yksi suurin haaste vuosikymmeniä jatkuneen puhumattomuuden katkaisemisessa on siinä, kun tuo vaikeista asioista puhuminen aluksi saattaa aiheuttaa kokolailla pahaa oloa ihmisen sisällä. Mutta voin vakuuttaa, että uskaltautumalla kohtaamaan sisimmästään kumpuavaa pahaa oloa, taas siitä puhumalla, jossain kohtaa saa omalla kohdallaan todeta sen ihmeen, että aikaisemmin elämän tärkein asia, eli päihteet, ovat kuin huomaamattaan menettäneet merkityksensä elämässä. Tuo vapauden tunne on sellainen, ettei sitä voi sanoin kuvata, ellei ihminen ole sitä omassa elämässään, omalla kohdallaan kokenut. Mutta sen voin vakuuttaa, että jokainen joka suostuu siirtymään hitaasti mutta sitäkin varmemmin totaalisen puhumattomuuden kulttuurista, asioista puhumisen kulttuuriin, tulee tuon vapauden omalla kohdallaan kokemaan. Tuon tapahtuman jälkeen, jäljelle jää vain se nöyrä tietoisuus siitä, ettei tuo silti tarkoita sitä, että olisimme tästä tappavasta taudista parantuneet. Yhä edelleen, tuota asioista puhumista ja toisiin, saman kokeneisiin on tukeuduttava, mikäli haluaa ettei tämä sairaus pääse takaisin valloilleen.
Nimittäin aivan samoin kuin syöpäsairaudessa, jatkuva tietynlainen herkkyys sairauden suhteen on hyvä olla olemassa. Mutta tuo aikaisemmin kuvaamani vapaus, auttaa siinä, ettei sairaus itsessään rajoita millään tavalla elämää. Oikeastaan ainoa lopulta millä päihderiippuvuus ihmisen elämässä koteloituneena näkyy, on se että ihminen kuin vaiston varassa pitää huolen siitä, että säännöllisesti puhuu omista murheistaan. Tähän tarkoitukseen juuri erilaiset vertaisryhmät ovat niitä parhaita paikkoja. Siellä kun ei tarvitse yhtäkään asiaa alkaa sen kummemmin selitellä. Kaikki tuolla olijat kun kovin karvaalla tavalla ovat omalla kohdallaan kokeneet tämän sairauden haasteellisuuden.

Parasta itselleni vertaistuessa juuri on ollut ja yhä on se, että siellä ihmisten keskustellessa ja kertoessa mitä erilaisimmista tämän sairauden ja elämän tarjoilemien haasteiden joukosta, voi joka kerta poimia itselle sen juuri tarpeellisimman tiedon, voidakseen taas jatkaa matkaa hieman helpottuneempana. Samalla kun joka kerta on mahdollisuus purkaa myös omassa sisimmässään painavia asioita, saattaen kuin huomaamattaan auttaa jotakuta toista ryhmässä olijaa.

Puhuminen on parasta, mutta silti, jokaisella meistä, tätä sairautta sairastavalla on tänään vastuu siitä, keskitymmekö hoitamaan itse sairautta, vai annammeko sen edetä, keskittymällä hoitamaan pelkästään tämän sairauden aiheuttamia oireita.

Mielestäni tämä Armanin Pohjantähden alla -ohjelma on kokolailla karu kuvaus siitä, kuinka suunnattomia kärsimyksiä ihminen joutuu läpikäymään elämässään, kun vallalla on sairauden hoitamisen sijaan, oireiden lievittämiseen tähtäävä päihdepolitiikka. Vaikka tiedän, ettei yksittäin ihminen voi suuriakaan tehdä tuon politiikan muuttamiseksi, mutta sitäkin hanakammin keskityn joka päivä omalta osaltani pyrkimään siihen, että kohtaamani ihmiset saisivat apua sairauteensa, eikä vain helpotusta sen aiheuttamiin oireisiin.

Lopuksi siteeraan erästä itselleni rakasta lausetta. Rukousta, jonka turvin jaksan päivän kerrallaan tehdä päihdetyötä, ymmärtäen ettei tuosta sairaudesta havahtuminen ole todellakaan minusta, sanomisistani, saati tekemisistäni kiinni. ”Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”


Yrittäjyys ohjaa pelosta luottamukseen.

Aurinko paistaa tähänkin risukasaan, ennenmmin tahi myöhemmin. Näin uskon.
Aurinko paistaa tähänkin risukasaan, ennenmmin tahi myöhemmin. Näin uskon.

Taidatte tietää sanontoja kuten: "Perse edellä puuhun" tai "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" tai miten olisi "Ahneella on paskainen loppu".

Nuo edellä olevat sanonnat ovat kaikuneet viime vuosina päässäni kokolailla monasti. Toisaalta olen moninaisten elämänvaiheideni kautta oppinut jo senverran armollisuutta itseäni kohtaan, todetakseni että tällä kirjoituksellani ei ole tarkoitus purkaa vihaa sen enempää yrittäjyyttä, itseäni, kuin yhteiskuntaakaan kohtaan. Harjoitin tuota kyseistä vihanpurkua jo useampia vuosia sitten kirjoittaessani tuolloin oheisen kirjoituksen.

Tämän, tämän päiväsen kirjoitukseni tarkoitus on lähinnä etupäässä toimia apuna oman päänsisäisen maailmani selkiyttämisessä, mutta toisaalta, jos joku samaa kokenut tästä kirjoituksestani jotakin elämäänsä poimii, se on tietysti vain ekstraa. Mutta itse asiaan..

Olen kuluneen neljä vuotta toiminut yrittäjänä päihdepuolella. Olkoonkin, että ensimmäisen kahden vuoden jälkeen yrittäjyys näytti sen nurjan puolensa siten että ehdin jo muutaman kuukauden ajan laittaa toiminimeni jäihin, ottaen suuntia elämässäni. Kuitenkin tuolloin elämä ohjasi minut nykyisiin hommiini Keski-Suomeen. Hommiin jossa nyt kuluneen parisen vuotta olen viikot reissannut, pitkälti toista tuhatta kilometriä viikossa, tehdäkseni työtä jota sinällään rakastan ja jonka jo tovin aikaa olen sisimmässäni kokenut kutsumuksekseni. Harmillista tähän hetkeen, tuo reilun parin vuoden takainen sukellukseni talouspuolella yrittäjyyteni kanssa, heijastuu yhä tähän päivään ja sen mitä taas tänään noita asioita useamman tunnin setvin, yhä vielä useamman vuoden eteenpäin. Mutta uskokaa pois, en minä tästä oikeasti valita. Ymmärsin tämän kaiken jo jokin aika olevan minulle vain kokolailla karvas oppi siitä, kuinka talouttaan tulee hoitaa ja vaikka yrittäjänä toimiikin, silti opetella pidättäytymään liian suurista riskinotoista talouteen liittyen.

No nyt olen siis kiltisti maksellut velkojani kuluneen parin vuoden ajan, tehden siis viikot reissutyötä, samalla kärsien erilaisista syyllisyyksistä ollessani kuitenkin suurimman osan ajasta pois perheeni luota. Ihme sinällään, minulla on yhä senverran ymmärtäväinen perhe, että he ovat jaksaneet syyllistämisen sijaan tukea ja kannustaa minua eteenpäin.

Vaikeinta tähän päivään kohdallani on ehkä sen tosiasian hyväksyminen, että tietyt asiat ottavat järjestyäkseen todella pitkän aikaa. Toisten järjestyessä aivan muutoin kuin itse olisin toivonut. Mutta kun itsellä on menneisyydessä taakkana jo yksi konkurssi ja sitä seurannut 11v velkahelvetti, toivoisi jo että säntillisesti kuukausittain töitä tehden ja velkoja lyhentäen, asiat järjestyisivät ennen pitkää. Tänään vain vaikuttaa hetkellisesti hieman tavallista toivottomammalta. Sain nimittäin juuri tuossa verottajan taholta kuulla, että kiitos erinäisten sumplimisteni taloudenpidossa, on olemassa vaara että kyseinen taho voi halutessaan lopettaa koko yritystoimintani, olkoonkin että se olisi kannattavaa sekä tähän hetkeen ainoa tulonlähteeni. En nyt sinällään kirjoita tätä maalaillakseni piruja seinille, senverran paljon olen erinäisten kolhujen kautta saanut kasvattaa luottamusta elämää kohtaan, että lähes lapsenomaisesti luotan että tästäkin kaikesta selvitään kyllä tavalla tahi toisella eteenpäin. Juuri siten kuin on tarkoitus selvitä.

Lähinnä kait yritän epätoivoisesti kirjoittaa sanoiksi sitä suunnatonta tuskaa ja epätoivoa, jota hetkittäin koen, kun tuntuu siltä että vaikka kuinka tarkkana erilaisten menojen ja maksujen kanssa yrittäisikin olla, aina löytyy taho joka on hengittämässä niskaan, kuin todeten ettet sinä nyt tällä tavoin voi asioita olla hoitamassa. Toisaalta ymmärrän kaikessa sen opin, jota jokainen päivä yrittäjyyden saralla saan, mutta lähinnä kyseenalaistan hetkittäin vain sitä, miksi kohdallani kaikki oppi pitää juntata niin saakelin kivuliaasti kantapään kautta perille.

Laskeskellessani juuri tuossa aamutuimaan noita talouslukujani, totesin pettyneenä sen, että pahimmassa skenaariossa, joka siis oikeasti voi olla hyvinkin totta, olen kuluneen kahden vuoden työnteolla maksanut saman summan velkojani vähemmäksi, mitä pahimmassa tapauksessa ystäväni verottaja on nyt minulta penäämässä. Tyhmästä päästä kärsii, myös sanotaan ja minun kohdallani kait se on vain sitä että yhä edelleen pyrin yrittäjyyden saralla liiaksi taistelemaan asioissa yksin, vaikka apua tälläkin saralla olisi saatavissa. Noh, tuohon todettakoon että olen kyllä pyytänyt apuja useammilta tahoilta, mutta ehkä juuri tässä kohtaa ongelma onkin siinä, että tietyt asiat ovat ehtineet jo edetä siinämäärin pitkälle, ettei noista sinällään kullan kallista neuvoista juurikaan tähän hetkeen ole helpotusta tilanteeseeni tiedossa.

Yhä silti tänäänkin, kuten jo jonkin aikaa, ristin käteni, pyytäen ymmärrystä kaikkiin näihin haasteisiin, joita elämä minulle tälläkin saralla tarjoilee. Oma vaatimaton osani on taas kerran koukistaa oikealla tavalla nöyrästi polvia ja nöyrtyä sen tosiasian edessä, etten tässäkään asiassa tule selviämään ilman kolhuja. Parasta kaikessa kuitenkin se, että mitä enemmän minuun kohdistuu odotuksia tai paineita, sitä varmemmin tänäkin päivänä takerrun siihen tosiasiaan, että raittius on ainoa lähtökohta sille, että joku kaunis päivä tästä kaikesta tulen voittajana selviämään. Ilman raittiutta kun minulla ei tänäänkään ole mitään. Ei edes elämää.

Eli vaikka taas jälleen kerran huomaan seisovani kuin tienhaarassa, pohtien jälleen kerran sitä mihin suuntaan elämä minua tänään haluaakaan kuljettaa, voin pysyä hetken aikaa rauhassa paikoillani, uskoen ja luottaen siihen että lähdenpä sitten mihin suuntaan tahansa, siellä odottaa juurikin ne asiat jotka minulle on tähän hetkeen elämääni rakkaudella räätälöity.

Jos loppuun miettii hetken sitä, mitä tapahtui reilu 16v sitten ollessani yrittäjyyteni kanssa tuolloin lähestulkoon samankaltaisessa tilanteessa, niin onhan tässä kokolailla paljon opittu. Tuolloin kun ainoa vaihtoehto joka mieleen tuli, oli lähteä pakoon kaikkea vastuuta joka tuolloisen tilanteen selvittäminen olisi edellyttänyt. Ei siis ihme, että tuosta käynnistyi reilun 6v kestänyt kujanjuoksu kuoleman kanssa. Tänään voin löytää ainakin kiitollisuuden siitä ettei tuo tuolloin toteutunut pakeneminen ole enää tänään edes vaihtoehto. Tämän päivän raittiuden perusta kun on vain ja ainoastaan sata prosenttinen vastuunotto, totaalisen vastuunpakenemisen sijasta.

Isäni totesi minulle ollessani nuori, että kyllä se maailmanranta koulaa ja voi poijaat että tuon lauseen olen monen monta kertaa omalla taipaleellani kokolailla kipeästi todentanut.


Uudenlaiseen aamuun.

Tässä hetkessä viipyillessäni, kaikki on hyvin.
Tässä hetkessä viipyillessäni, kaikki on hyvin.

Tiedättekö miltä tuntuu havahtua todellisuuteen, jossa kaikki se mihin aikaisemmin olet perustanut turvallisuuden tunteesi, on kerralla revitty pois? Minä tiedän. Heräsin nimittäin tuohon todellisuuteen n. 16v sitten. Konkurssia seuranneen avio-eron myötä minulta meni vaimon lisäksi koti ja talouteni heitti kerta laakista päälaelleen, ulosottoon rymistessä toistasataatuhatta euroa. Nuorelle, täysin keskenkasvuiselle aikuiselle, jonka koskaan aikaisemmin ei ollut tarvinnut ottaa vastuuta mistään, tuo oli tapahtuessaan niin kaiken romuttama kokonaisuus, että nyt miettiessäni tuota taphtumaa, en ihmettele yhtään miksi siitä käynnistyi usean vuoden piinaava tuhontie, jossa jokaisen päivän ainoa tarkoitus nivoutui tarpeeseen keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää siten, ettei tuota varsin rumaa todellisuutta tarvitsisi kohdata. Vielä jos mahdollista rumempi kokonaisuudesta tuli ajan myötä siinä kun keinot tuon tavoitteen saavuttamiseen kovenivat, vaikka kokoajan tiedostin sisimmässäni sen etten oikeasti ollut tuollainen ihminen. Ei siis ihme että hyvin pian alkoi täysin järjenvastainen itsetuhoisuus.

Kaikkiaan 11v raahasin perässäni raskasta kivirekeä, jonka lastina nuo konkurssivelat painoivat. Nyt miettien ymmärrän silti että miksi vaikka sain nuo ajan kuluessa pois niskastani, päädyin muutaman asian summana samaan taloudelliseen tilanteeseen, vaikka kuinka olin vannonut itselleni etten enää ikinä. Elämä nimittäin halusi opettaa minulle yhden äärimmäisen tärkeän läksyn taloudenpidossa. Nimittäin sen ettei kannata luottaa liikaa tulevaisuuteen ainakaan velanotto hetkellä.

Havahduin nimittäin talouteni osalta hyvin samankaltaiseen tilanteeseen, josta tuossa alussa kerroin. Sillä erolla, että erkaantuessani aikanaan päihteistä, isäni kuoltua niihin, tein itseni kanssa sisäisen sopimuksen että ainakaan päihteet eivät minua tulisi tappamaan ja tuon sopimuksen vakuudeksi, päätin kantaa vastuuni asioissa tuli mitä tuli. Ihminen joka ei ole samaa kokenut, ei välttämättä kykene kuvittelemaan sitä miltä tuntuu aamulla herätä tietoisuuteen siitä ettei ole yhtään tietoa tuloista, mutta menoja sitäkin enemmän. Tuo tilanne oli todellisuutta vielä reilu vuosi sitten. Taistelin likipitäen viimeiseen hengenvetooni asti toisen kerran aloittaneeni yrittäjyyteni puolesta, vaikka tuolloin se töiden puuttuessa merkitsi myös sitä ettei tuloja tullut mistään. Jokin sisimmässäni ei suostunut antamaan periksi. Ironisesti lopulta kun olin totaalisen uupunut, luovuttaen yritystoimintani suhteen, elin reilun 3kk kierrellen päivät luonnossa hakien sieltä voimaa jatkaa seuraavaan päivään.

Sitten eräänä tammikuisena päivänä vuosi takaperin kaikki muuttui. Sain pyynnön aloittaa työt yritykseni kautta paikassa johon olin palveluitani markkinoinut vajaa vuosi aiemmin. Päätin yrittää vielä kerran.

Nyt reilu vuosi tuosta, olen saanut rakennettua kokolailla toimivan kokonaisuuden, joka palvelee juuri niitä tarpeita joita varten alunperin tätä yritystoimintaani olin perustamassa. Auttamaan niitä ihmisiä uuteen alkuun, jotka läheskään aina eivät enää itse jaksa uskoa selviävänsä. Minulla itselläni kun näissä päihdeasioissa on se vahva omakohtainen kokemus siitä että jos edes yksi ihminen uskoo siihen että tästä selvitään vielä, sen myötä avautuu mahdollisuus vaikka mihin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi romaania, niin nivon sen yhteen toteamalla lopuksi vielä sen ettette usko miltä minusta juuri nyt tuntuu, kun kaiken raivokkaan taistelun ja loputtomien tuntuisten taisteluiden jälkeen voin tähän kirjoittaa saaneeni tänään varmistuksen sille että työpanostani käytetään tällä alueella niin kauan että tuolla työllä saan itse kannettua vastuuni noista veloista joiden alle tuossa reilu vuosi sitten olin murtua. Tähän ei edes tarvitsisi mitään enää lisätä, mutta kaikista ihmeellisintä kaikessa on vieläpä se että ensiviikon keskiviikkona tulee kuluneeksi tasan 10v siitä kun antauduin päihdeongelmani edessä lähtien itse perheineni päihdekuntoutukseen.

Tarinan opetuksena se että kunhan itse olen valmis kantamaan oman vastuuni asioissa, silti liiaksi pyristelemättä elämässä yksin, turvautuen toisiin ihmisiin, elämä saattaa tarjoilla matkalle eräänkin ihmeellisen tapahtuman. "Usko siirtää vuoria", sanotaan. Aikaisemmin haistatin moiselle v*tut, kunnes tänään totean omassa elämässäni tuon lauseen todenperäisyyden. Niin kauan on toivoa, kuin jaksan elää. Voinette siis uskoa että huomen aamulle aamukahvia siemaillessani, katsellen ylläolevan kuvankaltaista maisemaa, päälimmäisin tunne on suunnaton kiitollisuus. Vaikeuksien kautta vapauteen.


Asiaa riippuvuuksista.  3

Asioilla on tarkoituksensa. Joskus tarkoitus selviää vasta pitkän ajan kuluttua.
Asioilla on tarkoituksensa. Joskus tarkoitus selviää vasta pitkän ajan kuluttua.

Tiedän itsessäni sen, että välillä saan melkein yhtä suuruudenhulluja ideoita kuin Äkäslompolon "Hullu kauppias" Sampo Kaulanen. Kaikki kunnia kyseiselle kyläkauppiaalle. On meinaan konkreettisesti pistänyt itsensä likoon uskomansa asian puolesta.

Toisaalta ehkä osaltaan hänen innoittamana päädyin kirjoittamaan seuraavasta ideastani tänne. Ideasta joka syntyi tälle aamua, ajellessani totuttuun tyyliini kohti päivän haasteita päihdetyön monivivahteiselle kentälle. Sen verran tämä idea syntyessään minua innosti, että epähuomiossa tulin ajaneeksi eräästä liittymästä ohi ja sen vuoksi tavalliseen työmatkaani tulla tupsahti 15km lisämatkaa. Ehkä tuo kuvastanee parhaiten sitä kuinka intensiivisesti suhtaudun tähän jo liki elämäntyökseni muodostuneeseen riippuvuuksista kärsivien ihmisten auttamiseen.

Ei silti, ei tämä ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen ideani ole. Toisaalta tähän asti ne suunnattoman suuret ideani, niin kohtuuttoman hyvältä kuin ne syntyhetkellään päässäni ovatkin tuntuneet, ovat syystä tahi toisesta lähes pääsääntöisesti jääneet toteutumatta, mutta koska kuitenkaan näissä koskaan en mitään sen ihmeempää ole tullut menettäneeksi, koen ettei näiden mitä erilaisimpien ideoiden viljely kovinkaan vaarallista ole.

Noh, mutta asiaan. Raitistuttuani siis kohta 10 vuotta sitten, tulin hyvin pian kokeneeksi kokolailla vahvasti sisimmässäni sen, että minun tulee alkaa rohkeasti puhua ja kirjoittaa näistä sinällään lähes poikkeuksetta jokaista ihmistä jollain tavalla koskettavista sairauksista, joista yhä tänäänkään ei mielestäni tarpeeksi avoimesti keskustella. Toisaalta yksi ihminen ei tässäkään asiassa juuri suuria tee, mitä kokonaisongelmaan tulee, mutta silti sitkeästi yhä tänäänkin koen vahvana kutsumuksenani näistä asioista erilaisissa yhteyksissä rummuttaa.

Mutta tähän aamuiseen ideaani palatakseni. Se siis oli niin innostava, että oma työmatkani piteni siinä huomaamatta kummasti. Idea sinällään ei välttämättä ole mitenkään uusi, saati mullistava, mutta silti yhä tätä kirjoittaessani koen sisimmässäni sen että se kaikessa tavallisuudessaan olisi enemmän kuin toteuttamisen arvoinen.

Kun yhä tässä hetkessä näistä riippuvuussairauksista puhutaan ihan liian vähän, niin minusta olisi äärimmäisen hyvä, jos näistä asioista voitaisiin puhua mahdollisimman avoimesti ja monipuolisesti näitä asioita erilaisista näkökulmista tarkastellen. Olisi kerrassaan mainiota jos joku televisiokanava ottaisi haasteen vastaan ja ottaisi ohjelmistoonsa keskusteluohjelman, joka konseptiltaan olisi hyvin pitkälti samankaltainen kuin esimerkiksi aikoinaan pyörinyt Sarasvuon tai Enbuske & Linnanahde talkshowt ovat. Tässä ohjelmassa keskityttäisiin keskustelemaan kyseisistä asioista niiden oikeilla nimillä, mahdollisimman monipuolisten vierailijoiden avustamana. Voisipa osana ohjelmaa olla vaikka näitä kuitenkin meillä kotimaassa eläviä todellisia selviytyjiä, jotka ovat taistelleet tien tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta jotka yhä kenties jollain tasolla liiaksikin häpeilevät omaa saavutustaan. Mielestäni jokainen joka on selättänyt jonkinlaisin itselleen vahingollisen riippuvuussairauden, ovat varsinaisia oman elämänsä sankareita.

Se mitä hyvää tälläinen ohjelma toisi tullessaan, olisi se että näistä asioista ehkä sen myötä uskallettaisiin alkaa puhua vielä nykyistäkin avoimemmin, mutta myös toisaalta se että tämän ohjelman myötä ihmisellä joka näiden ongelmien alla vielä tänään painiskelee, olisi kenties kotonaan mahdollisuus tutustua erilaisiin tällä hetkellä tarjolla oleviin apukeinoihin ja sen myötä ehkä löytää kauan kaipaamansa toivo siitä että hänenkin voi ehkä sittenkin olla mahdollista vielä selvitä.

Itse kun olen aikanaan ollut näiden asioiden tiimoilta niin lehdissä, televisiossa, kuin radiossakin puhumassa, ei välttämättä tarvitsisi päästä tätä ohjelmaa juontamaan, mutta sen verran rehellinen itselleni kun olen, niin en tällaisen mahdollisuuden ilmaantuessa ensimmäisenä olisi moisesta tarjouksesta kieltäytymässäkään. Eikös se Äkäslompolon "Hullu" isäntäkin haaveillut omasta televisio-ohjelmasta, miksipä en siis minäkin. :D

No vakavasti puhuen, tästä voisi tulla kerrassaan oivallinen ohjelma, jos tähän saataisiin houkutelluksi juontajaksi joku jo monessa liemessä uitettu konkari, kuten esimerkiksi Sarasvuo, Arman Alizadista puhumattakaan. Tietty jos Kaulasen Sampo tästä ideasta kopin ottaa, niin saatan minä hänellekin aisapariksi alkaa. Itselläni kun kuitenkin on jo likipitäen kolmen vuosikymmenen kokemus näistä asioista ja toisaalta päivittäin tässäkin hetkessä näiden asioiden äärellä operoin.

Se on jännä tämä minun ajatusmaailmani kun se ennakoi kaikkea. Nytkin mietin että kokeilen tätä paljon kehuttua sosiaalisen median mahtia, katsoen lähteekö tämä ideani lentoon, vai ammutaanko tämä alas, ennekuin se edes saa yhtään tuulta siipien alle. Niin tahi näin, päässäni tälläkin hetkellä risteilee ajatuksia siitä, millä tavoin tämä kokonaisuus ihmisten silmissä näyttäytyy. Voin jo sieluni silmin nähdä kuinka ihmiset kommentoivat sitä kuinka huomionhakuinen olenkaan, joidenkin nostaessa esiin tutun ja turvallisen "Narsisti"-kortin. Luojan kiitos, olen tällaisiin kommentteihin jo matkani varrella saanut tottua, kiitos avoimuuteni, mutta koska sisimmässäni tiedostan sen että tässä hetkessä tällä idealla ei päällimmäisenä motiivina ole todellakaan minun egoni pönkittäminen, niin sen vuoksi uskalla ottaa sen pelottavan uskonloikan ja tästä ajatuksestani avoimesti kirjoittaa.

Lisäänpä loppuun vielä linkin tuohon Aamusydämellä ohjelmaan, jossa vaimoni kanssa reilu vuosi sitten vierailimme. Esimerkkinä siitä millaisesta konseptista tässä ideassani olisi kysymys. Toisaalta olisihan se kyllä aikas hienoa olla aisaparina sellaisen tv-ikonin, kuin Hilla Blombergin kanssa.

Niin tahi näin, tämä avoin kirjoitus siis sen vuoksi, että oikeasti toivoisin jossain kohtaa tällaisen ohjelman toteutuvan, mutta toisaalta myös sen vuoksi että tässä samalla uskaltaudun ottamaan sen riskin että minut nauretaan ideoineni ihan pystöön. Toisaalta ei sekään sinällään yhtään hallaa tekisi. Oppisinpa olemaan ottamatta itseäni niin kirotun vakavasti. Ehkä jo monella tasolla olenkin oppinut. Tuskin vielä joitain vuosia sitten olisin uskaltanut tällaista postausta tänne kirjoittaa.

Noh, nyt vaan kaikki sankoin joukoin tätä ideaa jalostamaan ja jakamaan. Ehkä joku sopiva taho tästä kopin ottaa. Jos joku minulta tästä haluaa lisätietoa tai muuten asian tiimoilta keskustelua, niin minut tavoittaa joko sosiaalisen median kautta tai sitten sähköpostiosoitteesta: (info.mahdollisuus(at)gmail.com)

Lopuksi totean vain vielä sen, että ne asiat joiden on tarkoitus tapahtua, tapahtuvat kyllä muodossa tahi toisessa ennemmin tai myöhemmin.


Sananen yrittäjyydestä.

Elämässä, kuten yrittäjyydessäkin voi välillä ajautua karille. Silloin on hyvä tietää ettei ongelmista tarvitse selvitä yksin.
Elämässä, kuten yrittäjyydessäkin voi välillä ajautua karille. Silloin on hyvä tietää ettei ongelmista tarvitse selvitä yksin.

Kuten varmaan aikaisimmista kirjoituksistani on käynyt ilmi, olen vihdoinkin saanut elämässäni todella kauan kadoksissa olleen palasen paikoilleen. Nimittäin toimeentulon.

Ihmiselle joka suurimman osan elämästään on tehnyt tuttavuutta mitä erilaisten tahojen kanssa, yleisimmin istuen pöydän toisella puolen armotonta alemmuudentunnetta potien, kuin hattu kourassa pyydellen taloudellista apua, tämä käsillä oleva hetki tuntuu kerrassaan käsittämättömän hyvältä.

Pitkä matka on tullut kuljettua siitä ajasta, jolloin mitä erilaisimmat tuet olivat lähes ainoa tulonlähde jolla perheen elantoa varmisteltiin. Sen vuoksi voinenkin käsi sydämellä todeta, ettei sosiaalitoimen asiakkuus millään muotoa ole kadehdittava osa.

Kun yhtälöön vielä lisätään nippu orjuuttavia, tuhoavia riippuvuuksia, voidaan pitää pienoisena ihmeenä sitä että tätä kirjoitusta tässä kirjailen.

Suurin osa elämästäni sisältää pimeyttä, jota kovin harva sitä kokematon osaa edes kuvitella. Juuri siitä syystä heräsin tänään tunteeseen, että haluan osaltani tehdä jotain jolla edesauttaa toisia samassa tilanteessa tänäänkin eläviä löytämään edes pienen valonpilkahduksen elämäänsä. Minulle aikanaan nimittäin tuo hiekanjyvän kokoinen valopilkku aiheutti sen, että sain halun alkaa ponnistella osaltani sitä kohden, jotta saisin joskus nähdä enemmän valoa kuin tuota jatkuvaa pimeyttä.

Mutta asiaan. Raitistuttuani opiskelin 6v saadakseni itselleni ammatin jonka avulla saisin toimeentulon. Noh, sain kyllä ammatin, mutten toimeentuloa. IT-puoli kun oli juuri valmistumiseni kynnyksellä monin tavoin murroksessa, eikä kokematon nörtti ollut mitenkään kuuminta hottia tuolloin. Silti halusin tehdä jotakin muuta kuin nostaa tukia ja sen vuoksi pidinkin liki 1,5v vapaaehtoisena ATK-kursseja kuntani varttuneemmalle väestölle. Kurssit olivat menestys, mutta toimeentuloni yhä pohjautui erilaisille tukitoimille, enkä näinollen kokenut kuuluvani yhteiskuntaan sen täysivertaisena jäsenenä. Tiedän, vika oli omien korvieni välissä, mutta kiitos juuri tuon alemmuudentunteen, päätin kokeilla yrittäjyyttä.

Nyt miettien, tuohon hommaan ryhtyminen olisi vaatinut enemmän asioiden selvittelyä kuin suunnatonta tahtotilaa, sillä olisi vältytty kohdallani niin usein koetusta 'Pers edellä puuhun'-kiipeämisestä. Noh, kaikella tarkootuksensa. Paljon opin taas kerran.

Pitkä matka piti kulkea ennenkuin asiat aukesivat. Monta markkinointipuhetta tuli pidetyksi. Loputtomista yhteydenotoista puhumattakaan. Lopulta pitkällisten neuvotteluiden tuloksena sain erään suuren operaattorin kiinnostumaan yritykseni tarjoamista kurssituksista, joiden pääasiallinen kohderyhmä olisi siis juuri nämä varttuneemmat ihmiset.

Reissasin lukuisia kertoja suunnittelupalaveriin Helsinkiin ja kun olin aloitteleva yrittäjä, kaikki tämä tapahtui velkarahalla. Yrittäjyydessä on riskinsä. Kun sitten kaikki oli sovittu, salassapitosopimuksen allekirjoituksen myötä ajattelin taivaiden aukeavan. Toisin kävi. Yksi koemuotoinen kurssi, jonka jälkeen homma jäi odottamaan parempia aikoja. Lähes yhtä antoisaa kuin se 8 viikon rekryprosessi erääseen työpaikkaan, jossa pääsin kahden parhaan joukkoon, viimemetreillä vain kuullakseni kyseiseen positioon liittyvien projektien jäädyttämisestä ja sen myötä paikan täyttämisen tarpeettomuudesta.

Kun nyt näitä pohdin, huomaan vain vahvistuvani siinä ajatuksessa että tuo koulu oli tarpeen. Sain siinä nimittäin itselleni pari äärimmäisen kallisarvoista opetusta. Kärsivällisyys on todellakin hyve ja mikään ei ole niin epävarmaa kuin varma.

Seuraavaksi vaihdoin kohderyhmää. Olihan minulla repussa toinen valttikortti, nimittäin menneisyyteni. Aloin tarjota päihdepuolen palveluita. Töitä oli kuten pätkätyöläisellä konsanaan. Kuukausi siellä, toinen täällä ja kun perhettä pitäisi elättää, velkataakka kasvoi kasvamistaan. Eikä siinä, tein useamman arviointivirheen, sen autuaasti myönnän, mutta jälkiviisaus ei tässä hetkessä ihmeemmin auta. Vielä kun tähän yhtälöön lisätään pari sopimusta, jotka ensin allekirjoitettiin, vain kotvasen päästä peruen, ei ole ihme että tällä hetkellä olen melkoisen talousongelman keskellä. Melkoisen, mutten todellakaan kohtuuttoman, onhan minulla töitä. Asioilla on taipumus järjestyä ja niin todellakin uskon. Jos nimittäin en uskoisi, olisi aivan sama palata takaisin tukijonoon ja sen myötä keventää kohtuutonta vastuutaakkaa joka tällä hetkellä niskassani siihen verrattuna kulkua hidastaa. Viimeisin ja ehkä kokonaistilanteessa merkittävin kardinaalimunaus tapahtui viime syksynä. Minulla oli allekirjoitettuna ostopalvelusopimus firman kanssa, joka sittemmin meni nurin. Mutta tuossa hetkessä kaikki näytti vielä valoisalta. Ainoa mikä menoa haittasi oli jatkuvasti pyörivät kulut, joihin sitten erehdyin kerran ottamaan yhden pikalainan. Kohdallani lähes kaiken romuttava virhearvio. Tuosta nimittäin käynnistyi sellainen rumba, jonka pysäyttäminen oli lopulta lähes mahdoton. No kaikesta oppii, niin tästäkin. Olin nimittäin viime vuoden lopussa tilassa jollaista en ole sitten isäni itsemurhan kokenut. Talous koki lähes konkurssin, töiden loppuessa lyhyeen. Ensin meni luottotiedot, sitten lopetin firman ja totesin yhden 11v kestäneen velkahelvetin käynnistyneen uusiksi.

Elin 3kk työttömänä. Etsien kaikkeen kaaokseen rauhaa edes hetkeksi luonnosta. Pyrkien jollain solulla uskomaan asioiden järjestymiseen. Ette siis usko miltä tuntui saada sähköpostia jossa kysyttiin kiinnostusta alkaa tehdä päihdetyötä Keski-Suomessa. Sama paikka johon olin liki vuosi aikaisemmin lähettänyt esitettä, mutta josta ei juuri sen koommin ollut kuulunut mitään. Niin että kiinnostiko? No totta hitokseen kiinnosti!

Nyt olen siis reissannut puolisen vuotta arkipäivät pitämässä päihdepuolen avokuntoutusryhmää ja yksilöitä. Sopimus on ensikertaa pidempiaikainen. Vielä kun tuo yhteistyö poiki lisätuloja samalla suunnalla olevasta päihdeyksiköstä, niin ymmärtänette varmaan miltä tällaisesta entisestä, itsetuhoisesta sekakäyttäjästä tuntuu kun maanantai aamuna hyppää joko autonrattiin tai moottoripyörän selkään tietäen edessä olevan täysi viikko työtä, jota tänään pienestä sydämestä rakastaa. Puhumattakaan siitä että samainen ihminen vielä joitain vuosia sitten pelkäsi itseään, muita ihmisiä ja kaikenlaista matkustamista kuollakseen. Se on sitä markkinoimaani vapaudentunnetta parhaimmillaan.

Lopuksi haluan vielä jakaa tämän aamuisen pohdintani aloitteleviin yrittäjiin liittyen. Miksei voitaisi rakentaa sellaista kokonaisuutta, jossa tällä hetkellä työttömänä olevia ihmisiä tietoisesti opastettaisiin yrittäjyyteen. Kun sama energia mikä nyt keskitetään opiskeluun motivoimiseen, keskitettäisiin ihmisten tuuppimiseen yrittäjyyteen, niin voisi kotomaamme talous todellakin saada noususuhdanteen. Jos esimerkiksi ELY-keskuksen kautta järjestettäisiin polku, jonka kautta ihminen ensin löytäisi oman osaamisensa sekä vahvuutensa. Sen jälkeen käytäisiin läpi yrittäjyyden perusteet. Markkinoinnin salat. Kirjanpito ja muu byrokratia sekä ensimmäisen kriittisen 3v ajan ihmiselle maksettaisiin työttömyyskorvauksen sijasta yrittäjyysrahaa, niin uskon vahvasti siihen, että jo viiden vuoden päästä täällä olisi huomattavasti vähemmän työttömiä. Varsinkin jos tässä kokonaisuudessa hyödynnettäisiin meitä jo tiettyihin karikoihin purjehtineita merikarhuja, niin uusien kippareiden ei tieten tahtoen tarvitsisi enää samoihin matalikoihin itseään upottaa.

No-joo. Kaunis ajatus. Mutta toisaalta jos tällaista oikeasti alettaisiin kaavailla, niin enemmän kuin mielelläni omalla panoksellani olisin hetimmiten mukana.

Oma osuus. Sitä en tänäänkään asioissa aio unhoittaa. Sen muistaen voin nimittäin keskittyä tänään kotitöiden ohella perheeseeni, jotta taas huomenna työpäivän jälkeen Peurunkaan kurvatessani, minulla on porukka mitä kaivata.

Leppoisaa lepopäivää. Voikaatte hyvin.


Ihmiset, tunteet, ajatukset ja asenteet.

Peurunkajärvi kuulaassa kevätauringossa.
Peurunkajärvi kuulaassa kevätauringossa.

Olen tässä hetkessä siinä onnellisessa asemassa suhteessa itseeni, että alan huomata itsessäni enenemässä määrin kasvavaa hyväksyntää suhteessa itseeni. Osa tästä varmasti kumpuaa siitä kun joka päivä operoin nyt työelämässä ihmisten kanssa, pyrkien kohtaamaan heidät sellaisena kuin kukin tässä hetkessä on. Huomasin eilen pohtivani sitä, että kuinka mahdoton yhtälö onkaan pyrkiä kohtaamaan toinen ihminen hyväksyen hänet sellaisenaan, sikäli jos ei ensin kykene tuota samaa hyväksyntää suomaan suhteessa itseensä.

Kun tietoisesti valitsin työreissuillani majapaikan vajaan kolmenvartin ajomatkan päästä, tiedostaen tuon matkan olevan varsin tarpeellinen aina työpäivän päätteeksi eräänlaiseen pään nollaukseen, etten veisi niin sanotusti töitä omaan arkeeni, niin kuinka oikeassa lopulta tuossa olinkaan. Minulle nimittäin illalle töiden jälkeen, tuo matka, varsinkin kun nyt sitä rakkaan harrastukseni moottoripyöräilyn merkeissä saan taivaltaa, toimii eräänlaisena hautomona päivän aikana nousseille asioille. Yleensä ennen kuin pääsen määränpäähäni Peurunkaan, olen ehtinyt jäsentää asiat päässäni siihen kuosiin ettei niitä enää juurikaan iltasella tarvitse sen enempää pohdiskella.

Eilen huomasin miettiväni sitä, kuinka monessa eri kohdin huomaan puhuvani ihmisille sitä, mitä omassa elämässäni kaipaan ja tästä johtuen oivalsin että olen taas kerran jumittunut eräänlaiseen luuppiin asioiden kanssa. Luuppiin, jossa samat ajatusmallit suhteessa itseensä pyörivät vuodesta toiseen, vaikka sinällään nuo asiat ja ajatukset on jo moneen kertaan jäsennetty. Mutta ilmeisesti vasta nyt on aika jättää ne taakseen. Itsensä hyväksyminen on yksi tällainen asia. Aivan samoin kuin kauan etsimäni omanarvontunto. Eilen huomasin ajattelevani nimittäin niin, että nuo molemmat asiat ovat minulle jo olemassa, ainoa mitä minun enää tarvitsee tehdä, on oma osuus, eli toisin sanoen sallia nuo sinällään hyvät asiat itselleni.

Päihderiippuvuus tai riippuvuudet yleensä ovat myös yksi tällainen lähes ikuisentuntuinen luuppi elämässäni. Joskin tänään alan suhtautua tuohonkin asiaan hieman jo armollisemmin. Vaikka esimerkiksi raittius ei kohdallani koskaan saa olla väärällä tavoin itsestäänselvyys, niin toisaalta ei myöskään näiden riippuvuuksien minuuttani määrittävät ominaisuudet sitä saisi olla. Minussa kun on roppakaupalla muitakin ominaisuuksia kuin pelkät riippuvuudet ja niistä puhuminen. Nyt tietoisesti pyrinkin katselemaan itseäni hieman eri kanteilta. Ehkä jopa hieman armollisemmin. Asenne itseäni kohtaan ratkaisee nimittäin yllättävän paljon sen, miten elämä ja sen ihmiset minua yleisesti kohtelevat. Jos itse en arvosta itseäni, saati jos itseäni jatkuvasti parjaten arvostelen, niin sitä samaa minulla on odotettavissa niin elämästä yleensä kuin myös toisilta ihmisiltä. Kun taas asennoidun itseni suhteen armollisemmin, niin myös nämä kaksi edellä mainittua aspektia kohtelevat minua huomattavasti hellyttävämmin.

Otetaanpa pieni esimerkki tunteista sekä ajatuksista ja asenteista. Laitan alle kaksi kuvaa Peurungasta. Kun katsot noita kuvia, kuulostele hetki mitä tunteita ne sinussa herättävät. Jos rehellisesti kuulostelet itseäsi, noista tunteista voit päätellä sen kuinka tyytyväinen tällä hetkellä vallitseviin olosuhteisiisi olet. Tai millaisella asenteella elämään juuri nyt elelet. Testi alkaa:

Mutkainen kesätie.
Mutkainen kesätie.

Jos katsot kuvaa miettien kuinka huono otos se on, tai kuinka ihmeelliseltä jotkin asiat siinä näyttävät, voit pysähtyä miettimään suhtaudutko elämään sekä itseesi juuri nyt arvostellen vai armollisesti.

Tyyni järvenpoukama.
Tyyni järvenpoukama.

Jos taas tämä kuva herättää sinussa ajatuksen siitä kuinka hyvä olo tuosta kuvasta tulee, voit miettiä sitä tarvitsetko edes tuota kuvaa voidaksesi todeta itseasiassa sisälläsi vallitsevan varsin hyvän ja tasapainoisen olotilan.

Aivan samoin kuin muut asiat, niin myös toiset ihmiset herättävät meissä mitä erilaisimpia tuntemuksia. Mitä vahvemmin ennakkoon asennoidumme jollakin tietyllä tavoin tiettyihin ihmisiin, sitä varmemmin tuosta ihmisestä itselle nouseva tunnetila on hyvin pitkälti tuon asenteen kaltainen. Kun taas pystymme kohtaamaan ihmisen juuri sellaisena kuin hän tässä hetkessä on, nuo tunteet jotka hänestä itseesi peilautuvat, ovat itseasiassa juuri niitä tunteita, joita juuri nyt sinun on hyvä käydä läpi itsessäsi. Olemme nimittäin aitoja peilejä toinen toisillemme. Halusimmepa sitä tahi emme.

Peurunka vaikenee. Mutta vain hetkeksi. :)


Kokemukseni päihdetyöstä vol. 3

Joskus elämänpolulla on mutkia, mutta niiden tarkoitus on vain testata sitä, uskallammeko jatkaa matkaa luottaen siihen, että mutkan jälkeen tie on suorempi.
Joskus elämänpolulla on mutkia, mutta niiden tarkoitus on vain testata sitä, uskallammeko jatkaa matkaa luottaen siihen, että mutkan jälkeen tie on suorempi.

Nyt kun olen taas saanut elämässäni mahdollisuuden työskennellä päivittäin näiden ongelmien alla elävien ihmisten kanssa, huomaan konkreettisesti sen kuinka haastavan ongelman kanssa painiskelemme. Nämä ongelmat eivät poistu maastamme toivomalla. Vaaditaan konkreettista toimintaa. Niin kauan kuin ihmiset eivät ymmärrä sitä tosiasiaan, että olemme tekemisissä tappavan sairauden kanssa, hoitotoimenpiteet, jotka vain hetkellisesti helpottavat ongelman kanssa elävää ihmistä, itseasiassa vain vievät tätä ihmistä yhä syvemmälle pimeyteen.

Miksi ihmisten on sitten niin käsittämättömän vaikeata ymmärtää tätä sairautta? Johtunee osaltaan siitä yksinkertaisesta syystä, että asenne alkoholia kohtaan on maassamme sellainen, että lähes poikkeuksetta on hyväksyttävämpää heilua käkenä päissään viikonlopusta toiseen, kuin se että elää elämäänsä kohdaten se selvinpäin.

Joskus kun kuuntelee ihmisten keskustelua kuluneesta viikonlopusta, niin ei voi kuin ihmetellä sitä, miten aikuinen ihminen voi olla alkoholin suhteen niin lapsellinen. Aine, joka tänäkin viikonloppuna aiheuttaa äärettömän paljon erinäistä tragediaa kotimaassamme, on ihmisten puheissa kuin joku hassu juttu, jonka varjolla on lupa sitten pelleillä menemään. Jos ihmisten elämä olisi tarkoitettu pelkkään pelleilyyn, voisimme harrastaa sitä ihan selväpäisenäkin. Eihän sitä mikään estä, että minäkin tänään lähden sikailemaan tuonne kylille ja kujille, tehden mitä käsittämättömämpiä asioita, joita sitten töissä maanantaina huumorilla höystettynä naureskeltaisiin. Tämä toiminta aiheuttaa minussa lähinnä surua. Surua siitä tietämättömyydestä, joka kokonaisuuden ympärillä vallitsee.

Älkääkä käsittäkö väärin. Vaikka itse join itseni totaalisen tuhon partaalle, en sinällään tänään kiroa tuota ainetta enkä muutoinkaan koen enää minkäänlaista vihasuhdetta kyseiseen asiaan, vaan pelkästään mietin sitä, kuinka suunnattoman paljon helpompaa ihmisten elämä voisikaan olla, jos tätä ainetta osattaisiin käyttää kohtuudella. Valitettavasti vain todella harvat sen osaavat. Lähinnä juuri siksi joudumme jatkuvasti lukemaan uutisia siitä, mitä kamalaa missäkin päin Suomea milloinkin tämän asian tiimoilta on tapahtunut.

Mitä sitten olisi tehtävä? Mielestäni koko paletti pitäisi kipata päälaelleen. Jo lapsesta saakka, ihmiselle pitäisi rehellisesti kertoa siitä, mitä päihteet ihmiselle pahimmillaan saattavat aiheuttaa, oli sitten kyse itse alkoholismisairaudesta tai "pelkästään" viihteellisestä (suur)kulutuksesta. Fakta kun on kuitenkin se, että jo tuo ns. viihdekäyttö työllistää virkavaltaa resurssien äärirajoille. Kun lapsesta alkaen asiasta puhuttaisiin sen oikealla nimellä, saattaisi tästä ajanmyötä muodostua uudenlaínen suhtautuminen koko asiaan.

Toisaalta tämän hetken päihdepolitiikka on totaalisen hukassa. Lähinnä huvittuneena olen seurannut sitä, että toisaalta ihmisiä holhotaan kuin järjettöminä otuksina, mutta toisaalta samasta asiasta autuaan tietämättömät ihmiset yrittävät epätoivon vimmalla lakaista lopulta ongelmaksi muodostuneen asian seurauksia maton alle. Ei asiat siitä mihinkään muutu, jos kaikki ongelmat yritetään piilottaa. Vain kohtaamalla ne, jotakin positiivista muutosta on mahdollista saavuttaa.

Jos kyseinen sairaus otettaisiin vakavasti, maassamme vallalla oleva politiikka asian ympärillä uudistettaisiin lähes kokonaan. Siinä hetkessä kun ihmisen elämässä alkaa kyseisen sairauden tiimoilta näkyä ongelmia, asiaan puututtaisiin ihan eritavalla kuin tänään. Jatkuvien, muutaman päivän kestävien katkojaksojen sijasta, ihmisiä ohjattaisiin pidempiaikaisiin, moniammatillista tukea sisältäviin hoitoihin, joissa ihminen ja hänen elämänsä laitettaisiin kokonaan remonttiin. Tietysti tässä tilanteessa, kaiken alku olisi ihmisen itsensä halu muutokseen, mutta tuo halu ei ole saavutettavissa niillä toimenpiteillä, jota tämän hetken päihdepolitiikassa toteutetaan. Eikait kukaan meistä tule halukkaaksi kohtaamaan itseään, saati kaikkea sitä paskaa mitä elämässään on ikänsä paennut, jos toisaalta tarjotaan vain loputon määrä mahdollisuuksia sulkea silmänsä kaikelta siltä, mitä erinäisimmin keinoin todellista näkökykyämme varjostaen.

Katkojakso on varmasti monelle tarpeellinen keino saada juomaputki poikki, siitä en käy kiistelemään. Mutta sen jälkeen tapahtuva jatkohoito tulisi olla aivan jotakin muuta kuin kotiutus ilman mitään tukea. Kun ihmisellä ei ole muuta keinoa kuin ne mitkä on käytetty jo loppuun, hän ei itse voi keksiä muuta keinoa, kuin käyttää yhä edelleen sitä samaa ainetta, joka jo valmiiksi elämän on solmuun saattanut. Samalla potien vain kokoajan syvenevää epätoivoa itseään ja elämäänsä kohtaan. Miksi sitten tuohon kuntouttavaan jatkohoitoon ei nykyisellään panosteta? Syy lienee yksinkertaisesti siitä ajatustavasta joka nykyisellään on vallalla kaikkialla ja kaikessa. Tuloksia pitäisi takoa heti eikä viidestoista päivä. Päihdeongelmissa tuo tuloksellisuus kun vain saavutetaan ajan myötä. Ihminen joka on vuosikymmeniä elänyt tietyn ajatustavan ja siitä kumpuavan toimintamallin alla, ei muutu yhdessä, tai kahdessa yössä. Silti, kokemuksesta tiedän, että tuo muutos on saavutettavissa. Pitkäjänteisellä ja tarpeeksi monipuolisella työllä. Minä esimerkiksi tiedostan tänään sen, että mikäli minua ja perhettäni ei olisi alkuvaiheessa autettu riittävän pitkään, niin en enää olisi elossa. Sen sijaan olisin kuollut reilu kolmikymppisenä. Lapseni olisi sijoitettu sijaisperheeseen ja isättömänä ja äidittömänä, heillä olisi ollut todella suuri vaara päätyä jatkamaan sitä samaa tuohoisaa kierrettä, jonka seurauksena jo monta sukupolvea on päätynyt ennenaikaiseen hautaan. No tietystikään en ole ennustaja, enkä voi sen vuoksi varmuudella sanoa sitä että lapseni eivät koskaan tule sairastumaan tähän jo meidän sukuamme usean sukupolven ajan kuormittaneeseen sairauteen, mutta sensijaan, voin varmuudella todeta tänään sen, että kiitos pitkäjänteisen työn, minä olen se tasapainoinen vanhempi, joka tämän sairauden puhjetessa lapsessani, voin vanhan tuhoisen mahdollistamisen sijasta, kulkea lapseni rinnalla tarjoten rakkautta ja turvaa jota paitsi itse lapsuudessani ja nuoruudessani vaille jäin. Toisaalta kun tänäänkin panostan tuohon rakkauden ja turvallisuuden osoittamiseen suhteessa lapsiini, olen osaltani ehkäisemässä sitä, että lapseni kasvaisi pakenemaan tai patoamaan tunteitaan mihinkään.

Voi kumpa täällä maassamme joskus ymmärrettäisiin se voimavara mikä näidenkin sairauksien alla elävissä ihmisissä ja heidän perässään tulevissa sukupolvissa piilee. Sen ymmärryksen ilmaantuessa, suhtautuminen näihin riippuvuussairauksiin muuttuisi kummasti. Kun ei enää olisikaan kyse selkärangattomuudesta, saati itseaiheutetusta tilasta, niin uskoisin vahvasti siihen, että panostamalla laadukkaaseen, pitkäjänteiseen, kuntouttavaan hoitoon, näiden ongelmien alla elävistä ihmisistä voisi tulevaisuudessa rakentua, vastuunsa kantavia, toisista välittäviä ja huoltapitäviä aikuisia.

Matka tuohon on vielä kovin pitkä. Enkä minä yksinäni näitä asioita tai ajatusmalleja muuta. Sitä en enää edes erehdy kuvittelemaan. Mutta sen tiedostan tänään, että päivän kerrallaan elämällä omassa elämässäni niin työssä kuin arjessakin todeksi sitä kohdalleni suotua siunausta ymmärryksestä tämän sairauden suhteen, tulen osaltani auttamaan ihmisiä sen mitä osaltani heitä auttaa voin. Pysyvimmät muutokset tapahtuvat hitaasti, mutta juuri tuo hitaus on noiden muutosten pysyvyyden salaisuus.

Niin kauan on toivoa kuin on elämää. Lisäksi uskon vahvasti siihen, ettei ole olemassa toivottomia tapauksia. On vain toivottomia ihmisiä, etsimässä epätoivoisesti toivonpilkahdusta elämäänsä. Sitä toivoa minä tänäänkin osaltani haluan olla luomassa. Toivottavasti myös sinä, sillä yhdessä saamme aikaan sen, mihin yksinämme emme koskaan tule pystymään.

Lopuksi jaan erään ajatuksen raamatusta. Kirjasta, josta tähänkin päivääni, saan halutessani hakea lauseita toivosta.

Gal. 6:9
Gal. 6:9

Oman itsensä kohtaaminen.  2

Luonto on kaunis, kuten jokainen meistä.
Luonto on kaunis, kuten jokainen meistä.

Pääsin taas kerran aloittelemaan työtä, josta nautin. Ihmisten kanssa matkaaminen heidän minuutensa äärelle on matka jolla jokainen päivä tuo eteen uudenlaisia ihmeitä. Ihminen joka on vuosikymmeniä pitänyt mitä erilaisimpia asioita kätkettynä syvälle sisimpäänsä, alkaa uskaltautua katsomaan omaan pimeyteensä, löytäen sieltä ihmeellisen valon.

Parasta kaikessa on se, kun itse on saanut tehdä saman matkan omassa elämässään ja tuon taipaleen takaa on avautunut se tietoisuus, ettei minun tarvitse ketään yrittää pelastaa mistään, riittää kun kuljen rinnalla, kuunnellen, ollen läsnä.

Kun ihminen jossain kohtaa elämäänsä, tekee tietoisesti tai tiedostamattaan päätöksen rakentaa ympärilleen betonimuurit, joiden läpi hän ei aio päästää ketään, on hyvin ymmärrettävää ettei tuota muuria murreta yhdessä päivässä tai viikossa, mutta kun siihen pikkuhiljaa yhdessä työskennellen saadaan aikaiseksi pieniä halkeamia, niistä kuin ihmeellisellä tavoin alkaa virrata voimaa tuohon ihmiseen sekä rohkeutta romuttaa tuo suojauksensa.

Tuntuu hassulta ajatella sitä, kuinka meitä Suomalaisia pidetään monin osin eräänlaisina jörriköinä, jotka eivät puhu asioistaan kenellekään, paitsi tukevassa humalassa. Kun sitten tuosta humalasta tai muusta apukeinosta tuleekin itse ongelma, tarvitaan luottamuksellinen ilmapiiri, tai vastaavasti yhdistävä ongelma ja sen jälkeen puhuminen alkaa kuin itsestään.

Toisaalta juuri puhuminen on osoittautunut niin omassa elämässäni kuin nykyisellään työssänikin sen ihmeellisen voiman mikä tuohon sisältyy. Kun ihminen uskaltautuu puhumaan asioistaan, alkaa hyviä asioita tapahtua. Tästä seuraa se väistämätön seuraus, että pitkään kadoksissa ja kätkettynä olleet tunteet saavat tilaa tulla kuulluksi ja nähdyksi, vapauttaen ihmisen suunnattoman taakan alta katselemaan elämää aivan uusin silmin.

Surullista asioissa on lähinnä se, että meidän tulee kokea elämässämme monin eri tavoin totaalinen tappio, ennen kuin olemme valmiita uskaltautumaan turvautua johonkin toiseen ihmiseen. Parempi tietysti edes silloin, mutta toisaalta toivoisi tuon tapahtuvan jo varhaisemmassa vaiheessa, kuin silloin kun on kyse elämästä ja kuolemasta. Ehkä toisaalta tässä kuitenkin piileekin koko asian kauneus. Kun ihminen saavuttaa elämässään tilan, jossa ainoa läsnä oleva tunne on totaalinen toivottomuus, niin vastavuoroisesti toivoa ei tarvita kuin hyppysellinen ja ihminen alkaa kuin automaattisesti ohjautua tuota tunnetta kohden ja tiedostamattaan auttaa itse itseään eteenpäin.

Nyt miettien ymmärrän omalla kohdallani kaikkien tapahtumien tarkoituksen. Ilman noita tapahtumia en olisi tässä hetkessä ihminen joka olen, enkä varmasti kykenisi kulkemaan kenenkään toisen ihmisen rinnalla askeltakaan, ilman että alkaisin elää tuon toisen ihmisen elämää. Tänään minun ei tarvitse, sillä tiedän että meillä jokaisella on omansa. Mutta siitä juuri paljastuukin yksi elämän kauneus. Kun noita monin tavoin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia elämänkohtaloita alkaa toisten ihmisten kanssa jakamaan, muodostuu siinä parhaimmillaan läpi elämän kestäviä ihmissuhteita. Ihmiselle joka elämässään on kokenut totaalisen tyhjyyden, yksinäisyyden, nämä ystävyyssuhteet ovat kultaakin kalliimpia.

Kaikella siis tarkoituksensa. Todellakin.