Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset maaliskuulta 2019.

Henkinen pahaolo - Oppaana muutokseen.

Pimeydestä kohti valoa.
Pimeydestä kohti valoa.

Koetko olevasi masentunut, ahdistunut, uupunut tai esimerkiksi armottoman väsynyt kaikkeen? Minä olen. Vähän kaikkea.

Onneksi elämä kohdallani kuljettelee oikeaan suuntaan. Kuin huomaamattaan pitäen huolta minusta ja siitä, että lopultakin oppisin pois siitä, läpi elämäni ongelmia tuoneesta mallista, joka pakottaa taistelemaan yksin. Kaikessa ja kaikkia vastaan.

Henkinen pahaolo näyttäytyy minulle tänään aiemman, pelottavan pimeyden sijaan juuri siinä valonpilkahduksena, joka opastaa oikeaan suuntaan. Kulkemaan kohti juuri niitä muutoksia, joiden hetkittäin lähes pakonomainen vastustaminen vain lisää tuota jo valmiiksi sisälläni jäytävää tuskaa.

Yksi tärkein kysymys omalla kohdallani kuuluukin, mitä tai ketä vastaan lopulta taistelen ja mitä tuolla loputtomalla taistelulla lopulta saavutan?

Vastaus kohdallani tulee tässä. Toistan kuin huomaamattani ja tahtomattani kerta toisensa jälkeen niitä samoja traumaattisia tapahtumia, jotka alunalkaen vääristivät sekä oman suhtautumisen itseeni ja sen myötä kokolailla kokonaisvaltaisesti kaikki ajatus- ja toimintamallini.

Koin nyt miettien lapsuudessa senkaltaista, totaalista yksinäisyyttä, että tuosta järjissä selvitäkseni, minun piti jo tuolloin pienenä ihmisen alkuna sysätä syrjään ne itselleni tärkeimmät ominaisuudet itsestä, eli tunteeni. Kaikki se herkkä osa minuutta, joka terveellä tavalla toteutuessaan olisi määritellyt ja rakentanut minuuteni, sai luvan väistyä ja vallan otti se osa minua, joka tietentahtoen tuhoaa elämästäni kaiken oikeasti merkityksellisen, eli egoni, mieleni, järkeni tai järkeilyni, miksi ikinä kukakin tuota jokaisessa meistä olevaa osaa haluaakin kutsua.

Opin jo kokolailla pienenä selittämään itse itselleni asioita. Mitä rajummin tunnepuolella mitä erilaisimmat tapahtumat elämässäni resonoi, sitä voimakkaammin noita itse itselleni selittäen vaimensin. Lopulta kasvaen siihen harhaan, että itse olen oman elämäni mestari, ohjaaja, käsikirjoittaja ja pääosan esittäjä. Nyt miettien en yhtään ihmettele sitä, kuinka raskasta elämä lopulta onkaan ollut. Onhan käsittämättömän mahdoton tehtävä yrittää hallita sekä kontrolloida kaikkea ja kaikkia elämässä. Tuon uuvuttamana en yhtään ihmettele nyt taaksepäin katsoessani sitä, että elämäni on täynnä toinen toistaan erilaisimpia pakoreittejä. On kuin olisin juossut loputtomalta tuntuvaa kujanjuoksua labyrintissa, josta ei vain löydy ulospääsyä. Mitä kovemmin yritin tuosta ulos, sitä tiiviimmin vain imeydyin yhä syvemmälle noihin sokkeloihin. Eikä ihme. Olinhan itse totaalisen sokea itselleni ja sen vuoksi tuo hetkittäin pakonomainen kujanjuoksu oli jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu.

Mikä sitten lopulta aiheutti tuon kaiken? Mikä lopulta sai minut avaamaan silmäni? Pelko. Suunnaton kaiken lamaannuttava pelko on ajanut minut tuohon loputtomaan, yksinäiseen taisteluuni. Aivan samalla tavoin kaikessa tuskaisuudessaan, tuo samainen, sinällään ikävä ja epämiellyttävä tunne auttoi lopulta silmäni auki. Tarkastelemaan sitä todellisuutta, missä elän.

Yksinäisyys, yhdistettynä lamaannuttavaan pelkoon, on nimittäin tunnepari, jonka alla eläessä ihminen tuhoutuu hyvin nopeasti, ellei havahdu siihen todellisuuteen, ettei yksin lopulta tule koskaan tuota kaikkea setvimään ja selvittämään.

Mitä enemmän pelkäsin ja mitä syvemmälle yksinäisyyteen lopulta sukelsin, sitä suuremmin nuo tunteista aiheutuneet tuskatilat ohjasivat minua kohti toisia ihmisiä, kohtaamaan itsessäni juuri sen, mitä kaikki nuo vuodet olin pakonomaisesti paennut. Tunteeni. Kaikkine raadollisuuksineen.

Mitä lähemmäs lopulta uskaltauduin yksi ihminen kerrallaan ihmisiä päästäväni, sitä lähemmäs itseä sekä noita aitoja tunteitani samalla sukelsin. Mitä lähemmäs itseä joku tuli, sitä enemmän minua pelotti ja sitä enemmän kuvittelin minulla olevan tässä pelissä menetettävää. Kunnes lopulta, loputtomantuntisten tuskatilojen kohtaamisen kautta totesin, ettei minulla olekaan mitään menetettävää. Päinvastoin, mitä lähemmäs toisia ihmisiä uskaltauduin, sitä lähemmäs myös uudet ihmiset minua uskaktautui ja sitä kauemmas tuo loputtoman karu yksinäisyyden kokemus kaikkosi.

Aikaisemmin pelkäsin tuskaa. Yrittäen epätoivon vimmalla paeta sitä. Tänään sensijaan taas kerran havahdun siihen todellisuuteen, jossa nyt kaikki vallalla oleva henkinen tuska näyttäytyy taas kerran tuona valonpilkahduksena pimeydessä, jota kohti lähtiessäni kulkemaan voin olla varma siitä, että taas kerran ihan liikaa vallalla ollut yksin kaikkea ja kaikkia vastaan taistelu helpottaa.

Masennus, ahdistus, uupumus tai väsymys ovat siis vain singnaalina siihen, että on aika tarkastella omaa elämäänsä siinä, mitä muutoksia kenties elämä itselle tähän hetkeen koittaa osoittaa. Ilman tuskaa kovin harva meistä kun lopulta on valmis muuttamaan yhtikäs mitään.


Puhumattomuus - Henkistä tuskaa.

Älä puhu. Älä tunne. Älä luota.
Älä puhu. Älä tunne. Älä luota.

Kuinka suunnattoman vaikeata ihmisen voikaan olla pukea sanoiksi sisällä jylläävää tuskaa. Jos jalka on poikki, ihminen konkreettisesti huutaa tuskasta, kenenkään sitä ihmettelemättä. Asia on kokolailla eri kun tuon jalan sijaan aletaan keskustella tuskasta, joka ei näy konkreettisesti ulospäin.

Silti tänäkin päivänä meillä elää suuri joukko ihmisiä, jotka kärsivät lähes käsittämätöntä tuskaa, tietämättä yhtään, miten tuota helpottaisi.

Juuri siksi meillä on nähtävissä vähän joka puolella yhä lisääntyvää päihdeongelmaa, kun ihminen ei vain jaksa sinnitellä pahanolonsa kanssa, vaan pyrkii epätoivon vimmalla helpottamaan oloa edes hetkellisesti.

Minä ymmärrän näitä ihmisiä paremmin kuin hyvin. Käytinhän itse aikanaan mitä tahansa ainetta, saadakseni edes hetken helpotusta sisälläni jäytävään tuskatilaan. Ymmärtämättä vielä tuolloin yhtikäs mitään siitä, että tuossa samalla itse aiheutin itselleni vain lisää tuskaa.

Elämä opettaa meille mitä erilaisimmin tavoin sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää sekä merkityksellistä. Nykyajan ihminen on vain yksinkertaisesti liian kärsimätön, oppiakseen. Kun jo heti pitäisi olla kaikki valmiina ja kiirehtimässä kokemaan jo hitusen suurempia elämyksiä.

Omalla kohdallani olen jo usean vuosikymmenen ajan tasaisin väliajoin tullut tutustuneeksi samoihin tiettyihin tunnetiloihin itsessä. Syyllisyys, häpeä, pelko sekä riittämättömyys. Mitä useammin näiden tunteiden kanssa olen ollut vastatusten, sitä konkreettisemmin olen huomannut sen, kuinka paljon todellisuudessa tarvitsemmekaan toisia ihmisiä.

Kun sisällä jylläävät tunteet valtaavat koko mielen sekä kehon, ei pikainen toteamus siitä, että tämäkin menee ohi, kuin korkeintaan pahentaa jo tuota valmiiksi hirvittävää oloa entisestään.

Meillä paljon puhutaan kauniisti siitä, kuinka on hyvä opetella olemaan läsnä itselle ja sen myötä muille, mutta jokapuolella on samalla näkyvissä se, ettei meillä yksinkertaisesti vain ole aikaa, saati voimavaroja pysähtyä olemaan läsnä toisillemme. Jokaisella meistä kun tavalla tahi toisella on elämä täynnä tavaraa.

Saatamme hetken viivähtää jonkun ystävän luona, mutta siinäkin ollessa, ajatukset kaahaa kahtasataa jo seuraavissa tilanteissa, jotka meitä jossain toisaalla odottaa.

Itse koen olevani siitä epäkiitollisessa asemassa suhteessa elämään, etten onnistu luikkimaan pakoon yhtäkään tunnetta, saati asiaa, jotka elämä kohdalleni on varannut kohdattavaksi. Niin kertakaikkisen pysäyttäviksi elämä vallitsevat olosuhteet lopulta rakentelee, ettei lopulta ole muuta mahdollisuutta, kuin kertakaikkinen pysähtyminen tosiasioiden äärelle.

Nuo aiemmin mainitsemani tunteet on siinä mielessä omalla kohdallani haasteellisia, että sitämukaa kun saan aina hitusen noita kuorittua sisimmästäni ulos, elämä tarjoilee jo kohta uusia tilanteita ja uudenlaisia ärsykkeitä, kuin kysyen, oletko nyt ihan varma että nämä tunteet on omalta kohdaltasi taputeltu. Eihän ne ole. Lähimainkaan.

Paikansin tuossa muuan päivä kokolailla tarkan yhtäläisyyden itseni sekä oman edesmenneen isäni elämänpoluissa. Huomasin varsin konkreettisesti sen, että juurikin noiden kyseisten tunteiden alla isäni eli ja kipuili läpi elämänsä. Lopulta kyvyttömänä puhumaan niistä, noiden alle tuhoutuen.

Silti, vaikka viime ajat elämässäni ovat olleet taas melkoista myllerrystä, koen olevani kiitollinen siitä, että minulla on jo jonkinasteinen kyky sanoittaa näitä tunteita itsestäni ulos. Sillä se jos mikä varmistaa kohdallani sen, että taas ennenpitkää tulen ymmärtämään kaiken tämän myllerryksen tarpeellisuuden omalle matkalleni ja mikä parhainta, en tule lopulta kuitenkaan tämänkään kuorman alle tuhoutuneeksi.

Enempää ei annetta, kuin mitä jaksaa kantaa. Mutta joskus toivoisi silti, ettei aina kuvittelisi omista voimistaan ihan mahdottomia.


Suomalainen mies ei puhu, eikä pussaa. Naiset sensijaan puhuvat, liikaakin.

Elämäni tarkoitus. Löytää rauha, tunnemyrskyn keskeltä.
Elämäni tarkoitus. Löytää rauha, tunnemyrskyn keskeltä.

Kuinka surullisen yleistä meillä onkaan se, että kovin harva oikeasti keskittyy tutkailemaan omia tunteita. Opittu malli kun esimerkiksi miesten kohdalla on se et tuhahdetaan niiden olevan akkojen höpötyksiä.

Silti, poikkeuksetta jokainen mies, jonka matkallani olen kohdannut, kipuilee monin tavoin samojen ongelmien äärellä. Kun omia tunteita on niin pirun vaikeaa, lähes mahdotonta tunnistaa. Saati että niistä puhuisi kenellekään. On helpompi painaa duunia miettimättä mitään ja viikonlopun koittaessa hakea kaupasta se lohtua tuova lasti, päätyen illan päätteeksi puhumaan paskaa paikalliseen.

Uskomattoman moni meistä miettii omaa elämää ja sen tarkoitusta. Ihan yhtä moni miettii sitä, mitä joku toinen miettii itsestäni. Mutta sangen harva pysähtyy miettimään sitä, mitä itse itsessään miettii tai tuntee.

Kyse on jo sukupolvien ajan vallalla olleesta mallista tai malleista. Siis niistä, joihin kasvoimme, samoin kuin omat vanhempamme kasvoivat, jo lapsuudessa. Lapsi kun oppii tarkastelemalla oman vanhemman käyttäytymistä, ilman että tuossa edes juurikaan tarvitsee olla mitään sanallista viestintää. Vielä kun tuohon prosessiin lisätään sanallinen viestintä, jonka pääpaino on siinä, ettei mies itke, tekee töitä pärjätäkseen, eikä turhia huutele apuja muilta, on pohja, läpi elämän kestävälle taistelulle luotu kuin huomaamattaan.

Eikä siinä, vaikka naisista puhutaan tunteellisina olentoina, jotka pääasiassa (miesten mielestä) jo valmiiksi räpättävät jatkuvasti jotakin, aivan samoin heillä on noita samankaltaisia opittuja malleja olemassa. Yleisin niistä oman itsensä uhraaminen perheen, puolison tai vähimmilläänkin jonkun toisen edestä. Ihmekään siis jos nämä kauniit sielut räpättävät. Uhraavathan he pahimmillaan koko elämänsä muiden takia.

Mutta se tunteista aidosti puhuminen. Mitä se sitten olisi.

Meillähän varsin yleinen käytäntö on hyökätä heti ja miettimättä, samantien, jos joku meissä aktivoi jonkin ikävän tunteen. On ymmärrettävän helppo hyökätä. Tietty vihahan torpedoi järjestelmällisesti esimerkiksi kaiken esiinnousseen pelon sekä epävarmuuden. Haaste tuleekin lähinnä siinä, että kovin harva omaa kykyä olla vastaamatta tuohon hyökkäykseen ja siten sota on pian valmis. Pahimmillaan joka puolella näkyy riiteleviä ja taistelevia ihmisiä, jotka syyttävät, säätivät, huutavat ja haukkuvat kilpaa toisiaan. Autuaan ymmärtämättöminä kahdesta seikasta. Se tunne, jonka tuo toinen ihminen minussa herättää, on minun oma tunne, ei tuosta toisesta jotenkin maagisesti minuun siirtynyt. Siksi tuo tunne minussa, kertookin enemmän minusta itsestä, kuin tuosta toisesta ihmisestä. Siksi toisekseen lähes kaikki ikävät tunteet on siinä ihania, ettei ne itsestään häviä mihinkään. Esimerkiksi pelätessä ihmisen yleisin reaktio tuohon pelkoon on lähes suunnaton viha ja raivo. Eikä ihme, pelkohan hellittää tuntumasta, kun tarpeeksi huutaa ja mesoaa. Paska juttu vain se, että tuo meissä herännyt pelko jää kohtaamatta ja käsittelemättä ja sen myötä seuraavan kerran aktivoituessaan tuo tunne vyöryy astetta isommalla volyymillä yli, edellyttäen astetta isompaa huutoa tai vastaavasti toisena, varsin toimivana konstinsa, astetta tukevamman humalatilan.

Nyt joku voi sanoa, että äläpä Rasilan poika höpötä. Minulla on ystäviä, joiden kanssa puhun taukoamatta. Käyn terapiassa ja pidän muutoinkin huolta itsestäni. Hyvä sinä! Mutta veikkaanpa että esimerkiksi ystävien kesken puhuttaessa aktivoituu varsin herkässä oleva, meillä varsin yleinen keskustelumalli josta yksi esimerkki ohessa. Tässä kaksi ystävätärtä keskustelee miehistään.

”Tiedätkö mun mies on muuten ihana, mut se ei huomioi mua tarpeeksi.”

”Mun mies huomioo kyllä, mutta silti viettää ihan liikaa aikaa töissä ja viikonloppuna se juo ja kattoo vaan jalkapalloa.”

”Kauheeta tuo juominen. Mulla on yks kaveri, jonka mies joi kaks viikkoo putkeen, päätyen lopulta katkolle.”

”Ihan hirveetä tuommoinen viinan läträys. Mä en kattelis päivääkään.”

”Näin ystävien kesken, lasi tai pari punaviiniä on ymmärrettävää. Eikö sitä sanota et se on hyvää sydämelle. Otetaan siis sydämelle. Kippis”

”Annas kun kerron siitä meillä töissä olevasta Kaisasta...”

Yksi kysymys. Missä kohtaa dialogia ihmiset puhuivat itsestä, saati omista tunteistaan? Tätä näkee todella paljon. Ihmiset puhuu paljonkin, silti sanomatta todellisuudessa yhtikäs mitään. Itsestään. Saati omista tunteista.

Meillä kun ei ole opittu kohtaamaan itseä, kuinka siis voisimme aidolla tavalla kuvitella kykenevämme kohtaamaan toinen toistamme.

Eikä siinä, en minä itse ole itseasiassa yhtikäs poikkeus. Paitsi siinä, että tietoisesti olen pyrkinyt opettelemaan kohtaamaan itseä ja omia tunteita. Yhä vähenemässä määrin keskittyen miettimään muita ihmisiä tai heidän tunteitaan ja yhä lisääntyvässä määrin pyrkien peilaamaan itsessä sitä, miksi jokin tietty tilanne tai ihminen, minussa jonkin tietyn tunteen aktivoi.

Ihan järjetöntä, sanoo joku. Voi ollakin, mutta minulle, omaan elämääni siinä hyvä oppikoulu, että vielä reilu vuosikymmen sitten, jos pöydältä tipahti haarukka, se aktivoi minussa tunnemyrskyn. Kun taas tässä hetkessä, vaikka pöytä tippuisi lattian läpi, kykenen toimimaan tilanteessa, ilman sen suurempia kuohuiluja.

Lopuksi heitän pienen haasteen juuri sinulle. Samaa haastetta olen toteuttanut omassa elämässäni jo jonkin aikaa. Jos jokin asia, tilanne tai ihminen aiheuttaa tunnepuolellasi voimakkaan reaktion, niin kokeile samantien reagoimisen sijaan miettimään hetki, mitä tuo tunne sinusta itsestäsi kenties kertoo. Kokemuksesta totean, et tuo haaste tuottaa itsellesi paljon enemmän hyvää, kuin mitä tuo silmänräpäyksessä tapahtuva reaktio ikinä toisi.

Leppoisaa lepopäivää itsekullekin. Kaikenlaisine tunteineen.