Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset toukokuulta 2017.

Ahdistus - henkistä tuskaa.  1

Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.
Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.

Tunne sisällä puristaa. Tuntuu siltä, kuin ei kunnolla saisi happea. Pala kurkussa kuristaa. Itkettää, mutta silti itku ei tule.
Ahdistus. Siinä sana, jolla olen tottunut kuvaamaan tätä tunnetta jo kovin nuorena. Yksinkertainen sana, joka sisältää suunnattoman latauksen. Silti kertomatta itse tunteesta juurikaan mitään. Johtunee siitä, kuinka yleisesti tuota sanaa viljellään. Kun kaikki ahdistaa, vaikka välttämättä ei kyse olekaan sellaisesta henkisestä tuskasta jonka ainoa keino edes jollain tavalla saada itsestään ulostetuksi, on pukea se sanaksi ahdistus.

Mistä tuo ahdistus sitten kumpuaa? Henkinen pahaolo. Suurin osa elämässäni olleesta ahdistuksesta johtuu menneisyydessä tapahtuneista asioista sekä niihin liittyvistä tunteista, joita ei koskaan ollut lupa tuntea. Mies ei itke. On lause, joka jäätävällä varmuudella aiheuttaa jokaisessa miehessä jossain kohtaa, jonkin tasoista ahdistusta. Miksi ei itkisi. Onhan miehelle, aivan samoin kuin kenellä tahansa tunteet. Suurin ongelma tässäkin juontaa juurensa jo aikaisempiin sukupolviin ja siellä opittuihin, sinällään haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin. Mies ei saanut olla heikko. Miehen tuli kantaa vastuu perheestä ja toimeentulosta. Piti vielä siinä sivussa puolustaa maataan ja sen itsenäisyyttä. Pahimmillaan opetella tappamaan vihollinen. Tai tulla itse tapetuksi. Ei siis ihme, että me kolme sukupolvea myöhemmin aikuisuutta opettelevaa ihmistä, kannamme yhä sisällämme osan tuosta tuskasta. Tuskasta joka ei koskaan saanut tulla näkyväksi. Sille ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa, saati tilaa. Ei siis ihme, että osa meistä voi todella huonosti. Vielä kun yhtälöön lisätään nykyisen yhteiskunnan paineet pärjäämisestä ja siitä että ulospäin näytellään äärettömän kiireistä ja menestyvää ihmistä, ei ole ihme että ihminen toisensa jälkeen uupuu. Osa jo alle kolmikymppisenä. Siis siinä iässä, kun ihmisen pitäisi olla parhaimmassa vedossa. Mutta ei. Osa ihmisistä jää eläkkeelle jo tuolloin, mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien saattelemana. Eikä siinä, niin olin minäkin jäämässä. Nyt miettien Luojan kiitos Kelan lääkäri ei suostunut minua päästämään eläkkeelle. Ei vaikka kaikki lausunnot mitä olin reilun puolenvuoden työkykykartoituksessa saanut haalittua kasaan, puolsivat tuota. Mutta minulle elämä oli varannut lopulta jotakin ihan muuta. Nimittäin eräänlaisen palvelutehtävän osaltani omien kokemuksieni kautta auttaa näitä kokolailla uupuneita matkalaisia löytämään elämäänsä toivon. Aivan samoin kuin itse aikanaan sen lopulta löysin. Joskin viimeisessä mahdollisessa tilanteessa. Olinhan itse tuolloin jo kirjaimellisesti toinen jalka haudassa.

Nyt miettien olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se tiesi minua paremmin sen mihin olisin kykenevä. Ihminen, joka läpi elämänsä urautuu alisuoriutumaan kaikessa, ei aivan heti kuvittele omaavansa voimavaroja, joiden löytymisen myötä kykenisi ottamaan vastuuta itsensä lisäksi myös osaltaan muiden ihmisten hyvinvoinnista.

Mutta silti, jokaisella meistä on loppupeleissä vastuu omasta itsestämme. Niin minulla, kuin myös sinullakin. Kovin mielläni minäkin aikanaan sälytin kaiken vastuun elämästäni jollekulle toiselle. Ajatellen, että hoitakaa te minun elämä, kun en kerran siihen itse kykene. Harmillista sinällään kaikessa se, ettei ihminen pääse lopulta tuota vastuuta pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi. Sillä se on jotenkin hassulla tavalla rakennettu sisimpäämme siten, että se on yhteydessä tunteisiimme. Sillä mitä enemmän aikanaan yritin tuota vastuuta pakoilla, sitä suuremmaksi henkinen tuskatilani kasvoi. Ihan sama on myös toisessa äärilaidassa. Silloin kun eksyn väärällä kuvittelemaan olevani vastuussa toisen ihmisen hyvinvoinnista, ennenpitkää tulen huomanneeksi saman henkisen tuskan olevan läsnä arjessa.

Ainoa keino kohdallani välttää tuo henkisen tuskan, tai jos niin halutaan kuvata, ahdistuksen näyttäytyminen elämässäni on, jatkuvasti ja kokoajan tarkkailla sitä millä tavoin asioissa operoin. Samalla puhuen ja kirjoittaen itsestäni ulos kaikkea sitä mitä pääni milloinkin tuottaa. Ilman puhumista kun äkkiä käy niin, että kaikki tapahtumat ja niistä nousevat tunteet paisuvat sisimmässäni suunnattoman suureksi, mustaksi möykyksi, joka lopulta lähes salpaa hengityksen.

Jos siis juuri tässä hetkessä koet jollain tavalla olevasi ahdistunut, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoittaa sinua joko ottamaan kynän ja palan paperia ja kirjoittamaan tuosta ahdistuksesta. Tai sitten etsimään itsellesi ihminen, jolle tuosta voit luottamuksella ja suoraan, mitään salaamatta puhua. Ennen kuin huomaatkaan, tuo mustana möykkynä rinnassasi hengitystä salpaava ahdistus alkaa, kuin huomaamatta hellittää. Syykin siihen on varsin yksiselitteinen. Tuo ahdistus itsessään kun ei sinällään ole tunne. Vaan sen taustalle nivoutuu nippu mitä erilaisimpia tunteita. Jotka sitten käsittelemättömänä kasvavat sisimmässäsi suunnattoman suureksi möykyksi, joka lopulta peittää alleen kaiken sen hyvän mitä elämässäsi milloinkaan on ollut tai on. Mutta suostumalla päästämään noita tunteita itsestäsi ulos, tulet samalla kuin huomaamattasi päästämään valoa sisimpääsi ja tuo valo lopulta sisään päästessään haihduttaa pois tuon mustan möykyn sisältäsi. Senjälkeen huomaat elämässäsi olevan loputtoman paljon pieniä, hyviä asioita, joista olla kiitollinen.

Puhuminen on parasta. Aina ja kaikessa, vaikka tiedän omasta kokemuksesta myös sen että tunteiden näyttämisen ohella, yksi haastavimmista asioista omassa elämässäni on ollut opetella pois eräänlaisesta puhumattomuuden kulttuurista. Siis sellaisesta, jossa puhutaan kyllä parhaimmillaan paljonkin, silti sanomatta yhtikäs mitään. Sillä vasta silloin, kun ihminen oikeasti uskaltaa puhua niistä asioista, joita pahimmillaan on vuosia, tai vuosikymmeniä sisimmässään piilotellut, puhuminen alkaa helpottamaan omaa oloa. Liian monasti minäkin kysyttäessä, miten menee, vastasin vain varsin monotonisesti, ihan jees. Jotenkin tuo itselle vaikesta asioista puhuminen on vain käsittämättömän vaikeata. Helpompi minunkin oli kokeilla kaikki muut vaihtoehdot ensin, välttääkseni noiden vaikeiden asioiden kohtaaminen. Juoksinhan itseäni karkuun loputtoman monin eri keinoin. Milloin päihteillä. Liikunnalla. Työnteolla. Opiskelulla. Murehtimalla muiden elämää jne. jne. jne.

Hankala tässä yhtälössä on lähinnä se, että kun nuo ongelmat on minussa itsessä sisälläni, en niitä pääse pakoon, vaikka matkustaisin toiselle puolelle maapalloa. Ne seuraavat minua sinnekin. Itsessä, sisimmässäni. Eli ainoa vaihtoehto lopulta selvitä, on kohdallani pysähtyminen itseni äärelle ja rohkeasti kohdata nuo asiat itsessä, joita kuollakseni olen pelännyt.

Mutta lopulta tuon kohtaamisen kautta huomaan vain sen, etteivät nuo asiat lopulta olekaan kuin asioita. Siis ihan samanlaisien asioiden kanssa lähestulkoon jokainen meistä jossain vaiheessa elämäänsä painiskelee.

Kysymys on siis siitä, että suostun myöntämään itselleni vain sen, etten minä lopulta ole yhtään sen erikoisempi tapaus ihmisenä, kuin kuka tahansa toinenkaan meistä. Tuon myöntämisen jälkeen tapahtuu se ihmeellinen asia, että eräänlaiseen henkiseen yksinäisyyteen alkaa virrata eheyttävää yhteisöllisyyttä ja ennepitkää huomaan, miksi meitä ihmisiä lopulta onkaan täällä ajassa niin tuhottoman paljon. Olemme täällä toinen toisiamme varten.


Eksynyt elämään.  1

Vasta suostuessani myöntämään olevani eksyksissä, saan mahdollisuuden kokea löytämisen riemun.
Vasta suostuessani myöntämään olevani eksyksissä, saan mahdollisuuden kokea löytämisen riemun.

Sen mitä tätä elämää olen saanut tallustella, parasta se on silloin kun kykenen kohtaamaan oman tietämättömyyteni. Silloin voin pelkäämättä todeta, että mistäs minä voisin kaikkea tietää. Vapauttavaa, kerrassaan.

Ei siinä, aikanaan, pelätessäni itseäni ja sen myötä muita ihmisiä, ajattelin kauhuissani että jäisin totaalisen yksin, ellen kykenisi vakuuttamaan ihmisiä siitä että minä muuten sitten tiedän kaikesta kaiken. Enhän minä oikeasti tiennyt, mut toisaalta pelkäsin niin armottomasti hylätyksi tulemista, että olin valmis hukkaamaan ennemmin itseni, identiteettini kuin kohtaamaan tuon kauhistuttavan pelon itsessäni.

Onneksi elämä tietää minua paremmin sen mitä milloinkin tarvitsen. Niimpä se kuljetti minut elämässäni tilanteeseen, jossa pakosta jouduin kohtaamaan itsessäni sen miltä tuntuu olla kaikkien hyljeksimä ihmispolo. Eikä siinä, suurimmaksi osaksi omasta itsestäni ja käytöksestäni johtuen.

Ymmärtänättömänä yritin kaikkeni välttääkseni hylätyksi tulemista, silti kuin pakon sanelemana itse tuon pelon elämässäni toteuttaen. Yrittäessäni mukautua ihmisten odotuksiin, väsytin itseni niin totaalisesti että lopulta haistatin paskat kaikille. Päihteet olivat oiva keino haistattaa ihmisille. Kuka sitä nyt päihdeongelmasta kärsivää ihmistä kovin kauan hyvällä katsoisi. Eikä siinä, en katsoisi tänään minäkään. Senverran paljon kaaosta kyseisestä ongelmasta kärsivä ihminen kylvää ympärilleen.

Yllättävää silti omalle kohdalleni on ollut kaikessa se, kuinka tuosta ongelmasta erkaantuessani totesin hyvin pian sen, että mitä enemmän omana aitona itsenäni ihmisiä uskaltaudun kohtaamaan, sitä vähemmän minun tarvitsee pelätä sitä etten kelpaisi. Tästä kaikesta sai alkunsa matka omaan sisimpään. Matka jossa tärkeintä ei ole perille pääseminen, vaan tasaisin väliajoin suostuminen hukassa olemisen kohtaamiseen.

Kun siis suostun myöntämään olevani totaalisen hukassa itseni kanssa, huomaan tarvitsevani toisia ihmisiä jotta löytäisin taas takaisin sille tielle, jolla minun tänään on määrä taivaltaa.

Mitä tämä elämässä eksyminen sitten kohdallani tänään merkitsee? Sitä että aina tasaisin väliajoin onnistun rakentelemaan itselleni kuin vahingossa mitä erilaisimmin keinoin kulissin, jossa kuvittelen hallitsevani elämää. Onneksi elämä ei kuitenkaan suostu hallittavakseni, vaan se hellästi mutta sitäkin tiukemmin ravistaa minut irti tuosta hallinnan harhastani. Pääsääntöisesti niin, että se tarjoilee elämääni ihmisiä, tilanteita ja tapahtumia joista nousevien tunteiden myötä joudun lopulta aina kerta toisensa jälkeen myöntämään oman tietämättömyyteni. Vielä niin, että yleensä nuo tapahtumat ovat aikataulutettu juuri niin, että pääsen niiden kautta kohtaamaan juuri niitä tunteita, joita itsessäni tuon aikaisemmin mainitsemani hallinnan harhan kulisseissa epätoivon vimmalla yritän vältellä.

Mutta. Niin pirun pelottavaa kuin tuo eksyksissä oleminen onkaan, on sen myöntäminen samalla äärimmäisen vapauttavaa. Merkitseehän se samalla sitä että tuon eksymisen kohtaamisen kautta suostun hellittämään otteeni niistä asioista ja ihmisistä joihin tuossa hallinnan harhassani olen kuin vaistomaisesti takertunut. Jos jotakin tuosta takertumisesta olen elämässäni tullut oppineeksi, on se se että takertumalla asioihin, saati ihmisiin, tulen tukehduttaneeksi kaiken elämän ympäriltäni. Hellittäessäni otteeni, elämä palaa näyttämölle ja hengittäminen helpottuu.