Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on hyvinvointi.

Entäpä jos elämän ei tarvitsisikaan olla taistelua, saati selviytymistä.  1

Vahvinkin venyy vain tiettyyn pisteeseen, ennen katkeamista.
Vahvinkin venyy vain tiettyyn pisteeseen, ennen katkeamista.

Jokainen meistä varmasti jollakin tasolla, jossain kohtaa on taistellut elämässään. Kuka toimeentulosta. Kuka terveydestä. Kuka jostain äkillisestä menetyksestä aiheutuneesta tuskasta johtuen.

Kun elämässä on vallalla olosuhteet, jotka syystä tahi toisesta aiheuttavat mitä erilaisimpia, epämiellyttäviä ajatuksia sekä tunteita, yleisin reaktio ihmisellä lienee se, että alkaa kuin vaistonvaraisesti taistella noita asioita, ajatuksia tai tunteita vastaan.

Itse olen taistellut käytännössä jokaista noita edellä kuvaamaani tilannetta vastaan. Kuin pakonomaisesti pyrkien muuttamaan niitä. Aivan samoin koen taistelleeni lähestulkoot läpi elämän, aina vähänpäästä jotakin. Yksi varhain opittu malli, josta ajan myötä kasvoi sitä tuttua ja turvallista ja josta poisoppiminen on todellakin, helpommin sanottu kuin tehty.

Kun pitkään olin työttömänä, opiskelin 6 vuotta, uskoen että valmistuttuani saisin työllistetyksi itseni. Lopulta valmistuen kyllä, mutta työura koulutusta vastaavalla alalla jäi haaveeksi. Opin kylläkin tuossa vajaan kahden vuoden työnhakuprosessissa sen, etten väkisellä vääntäen onnistu itseäni työllistämään.

Sama oli terveyden saralla. Taistelinhan epätoivon vimmalla kaikkiaan 17 vuotta erilaisia riippuvuuksia vastaan, aivan samoin, kuin pakonomaisesti voittamaan viholliseni.

Isäni ja parhaan ystäväni itsemurhat saivat minut taistelemaan, ymmärtääkseni tapahtuneen järjettömyyden. Loputtuloksena kaikessa yksi ja sama. Väkisin vääntämällä ei minään asia muutu mieleisekseni.

Edelläolevat esimerkit on vielä suhteellisen helppoja ymmärtää, mitä tuohon taisteluun tulee, mutta todellinen haaste syntyykin siitä kun toteaa oman elämänsä olleen yhtä jatkuvaa loputonta taistelua sekä selviytymistä.

Nyt kun olen taas kerran saanut kokea eräänlaisen, kaikki voimat vieneen voimattomuuden, kykenen kenties hetkellisesti tarkastelemaan kokonaisuutta taas hieman etäämmältä. Mistä siis tuo jatkuva tarve taistella kaikkea ja kaikkia vastaan?

Tälle aamua, elämää mietiskellessä ihmettelin itseä taas kerran. Miksi ihmeessä, yhä vieläkin olen niin kertakaikkisen armoton itseäni kohtaan? Todeten jälleen kerran päätyväni saman toteamuksen äärelle. ”Kun sinun tulee ansaita oikeutus olemassaolollesi”.

Kun lapsuudessa kasvaa käsitykseen siitä, ettei ole tuohon oikeutettu ja yleisimmät kommentit mitä ulkopuoleltaan saa, koskevat sitä että sinussa on jotain vikaa, jotain outoa tai jotakin peruuttamattoman väärää, ei ihme, että yhä vieläkin, elää etsien jatkuvasti jotakin vikaa itsestään.

Samalla vain kiihdyttäen tahtomattaan tuon oravanpyörän vauhtia, josta jo aikoja sitten toivoi pääsevänsä vapaaksi.

Kun oppii vihaamaan itseään ja kaikkea sitä mitä on, ei todellakaan ole helppoa löytää sitä kuuluisaa armollisuutta itseään kohtaan. Puhumattakaan siitä, että nykyaika ei katso kovinkaan suopeasti epäonnistujia. Itseänikin on viime vuosina melkoisen rankasti rangaistu yrittäjyyteen liittyvissä valinnoissani. Ei siis ihme, ettei oikein osaa vielä antaa itselleen anteeksi.

Hyvin vahvasti kuitenkin uskon siihen, että minun polullani on merkitystä. Kaikki se, mitä tälle polulle lopulta kuulukin, löytää kyllä paikkansa. Enkä epäile enää hetkeäkään, ettenkö jossain kohtaa tuota polkua huokaise taas kerran syvään, ymmärtäessäni kaiken tarkoituksellisuuden.

Nyt miettien elämä ei varmasti kenelläkään ole aina helppoa. Saati vaivatonta. Enkä minä edes sellaisesta haaveile. Lähinnä se mitä tässä kaikessa höykkyytyksessä olen oppimassa, on se, ettei elämän olekaan välttämättä tarkoitus olla yhtä ruusuilla tanssimista. Mutta sensijaan on ensiarvoisen tärkeätä oppia huomaamaan juurikin kaiken kivikkoisuuden keskellä kasvavat pienen pienet kukat. Ne kun ovat juurikin niitä, jotka tähän kaikkeen karuuteen luovat kangastuksen siitä elämän kauneudesta.

Itselle tähän hetkeen tärkeimmät asiat omassa elämässä olisivat ne, että oppisin tiedostamaan tietyt, tasaisin väliajoin esiintyvät toimintamallit, joilla omaa elämääni tahtomattani sabotoin, sekä ymmärrys siitä että aivan sanoin kuin kuka tahansa muu, myös minä olen pelkällä olemassaolollani arvokas ja ainutlaatuinen. Ilman että tuota arvostusta kokeakseen, tarvitsisi loputtomiin asti suorittaa, sännätä, rynnätä tai rymistellä. Saati että elämän tarvitsisi olla jatkuvaa, loputonta taistelua tai selviytymistä jostakin.

Opiskelussa siis hiljentyminen, pysähtyminen, kiireettömyys sekä näiden ympärille tiiviisti nivoutuva läsnäolo itselle. Olen arvokas. Juuri tällaisenaan. Aivan kuten sinäkin.


Pohjatonta elämää. Elämän pelkoa.  1

Kun elämässä joutuu liiaksi taistelemaan yksin, ei välttämättä näe kaikkea sitä hyvää mitä elämässä oikeasti on.
Kun elämässä joutuu liiaksi taistelemaan yksin, ei välttämättä näe kaikkea sitä hyvää mitä elämässä oikeasti on.

Uskon voivani omien kokemuksieni sekä kohtaamani ihmisten suulla sanoa sen, että silloin kun ihminen kasvaa luottamaan pelkästään itseensä, elämästä tulee suorite joka lopulta aiheuttaa tuskan jota ei ole mahdollista sivuuttaa.

Mutta miksi me lopulta taistelemme niin kamalasti kaikessa? Uskon että tämän kaiken taustalta on paikannettavissa jokaisessa meissä syvällä sisimmässä asuva pelko elämää ja sen selittämättömyyttä kohtaan.

Ihminen kun aina ja kaikessa pyrkii automaattisesti ymmärtämään, selittämään ja järkeistämään kaiken mitä ikinä elämässä tapahtuukaan. Eikä siinä, ihninen voi elää varsin rauhallista ja hyvää elämää tällätavoin. Ongelma tulee vasta silloin, jos elämä tarjoilee jotakin sellaista yllätystä mitä ihmisen järki ei kykene prosessoimaan.

Tuosta yleisimpänä esimerkkinä se, kun ihninen elää elämäänsä, kiinnittämättä juurikaan huomiotaan siihen, millätavoin missäkin tilanteessa tunnepuolella reagoi. Me kasvamme kulttuurissa jossa ei ihan hirveästi ole ollut painoarvoa ihmisen tunteilla. Ei siis ihme, että jo lyhyen tarkastelun kautta on helppo huomata se, kuinka suuri osa ihmisistä elää tänäänkin elämää, missä ei ole hyvä olla.

Tuossa yksi konkreettinen esimerkki siitä, missä ihmisen järki ei aina auta. Moni ihminen nimittäin ihmettelee itseä ja omaa pahaaoloaan, katsoen omaa elämäänsä ja miettien miksi en ole tyytyväinen, vaikka niin moni asia on lopulta hyvin.

Itse uskon vahvasti siihen, että yksi suurin syy kaikessa kiteytyy juuri siihen, ettemme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme. Me tiedostamme voivamme huonosti, mutta emme tiedosta sitä, miksi.

Nykyaikana kun kaikki on niin hektistä, pitäisi ongelmat kyetä ratkaisemaan heti, nyt. Vielä tehokkaampaa, jos ne ratkaistaisiin ennenkuin ne edes ilmaantuvat.

Ongelma vain tässä tunnepuolen problematiikassa tulee siinä, kun osa tuosta mustasta massasta, joka sisällämme velloo, aiheuttaen suunnatonta ahdistusta, on muodostunut jo lapsuudessamme. Puhumattakaan siitä osasta, jonka olemme saaneet mukaan elämäämme eräänlaisena perintönä aiemmalta tai jopa sitä aiemmalta sukupolvelta.

Ihmiset tekevät tänäpäivänä innokkaasti sukututkimusta, selvittäen omaa menneisyyttään parhaimmillaan vuosisatojen taakse. Mitä tapahtuisikaan yksilön elämässä, jos hän samalla tavoin innolla tutustuisi ensin omaan itseensä.

Pelko. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi ihminen kiiruhtaa läpi elämänsä, uskaltautumatta kohtaamaan omaa itseä. Omat tunteet kun ovat pahimmillaan todella pelottavia ja ahdistavia. Ei siis ihme, että tässä hektisessä ajassamme määrätään ennätysmäärä mielialalääkkeitä. Kun kenelläkään ei aidosti ole aikaa pysähtyä kohtaamaan toista ihmistä. Puhumttakaan siitä, että tuo toisen kohtaaminen edellyttäisi ensin oman itsensä kohtaamista.

Tämä seuraava ei sinällään ole tarkoitettu arvosteluksi, vaan pikemminkin herättämään ihmisiä pohtimaan omaa elämäänsä. Tänäpäivänä nimittäin näkyy hyvin selvästi se, että ihminen joka itsessään voi huonosti, hakeutuu mielellään alalle, jossa voi keskittyä muiden ongelmiin, omien ongelmien kohtaamisen sijasta. Eikä siinä, tämä kaikki on varsin helppoa ja vaivatonta. Ongelma tulee vain siinä, kun tuossa kaikessa toteutuu surullisen konkreettisesti se vanha sanonta ”Kun sokea taluttaa sokeaa.” Lopputuloksena ilman kristallipalloa on helposti ennustettavissa se, että jo kohta molemmat voivat itsessään kahta huonommin.

Onneksi minun ei tänään tarvitse olla sokea omalle itselleni. Se hyöty itsensä kohtaamisessa lopulta on. Esimerkiksi viimeaikoina olen hyvin selvästi tiedostanut itsessäni tietyt vanhat, itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit sekä niiden aktivoitumisen. Kaiken taustalla itsellänikin tuo aiemmin mainitsemani pelko. Kun pelkään jotakin, alan pyrkiä itse hallitsemaan elämää ja sen tapahtumia, puhumattakaan toisista ihmisistä ja sen myötä jo kohta huomaan eläväni keskellä suunnatonta kaaosta. Eikä siinä, tuo kaikki kaaoshan on minulle varsin tuttua ja turvallista. Ei siis ollenkaan ihme, jos satunnaisesti kuin sisäisen navigaattorin ohjaamana kuljen sitä kohti. Kiitos itseni kohtaamisen, tiedostan tänään tämän toimimattoman yhtälön elämässäni ja armottoman taistelun aloittamisen sijaan, voin rauhallisesti huokaista syvään, pysähtyä toteamaan tilanne ja etsiä käsiini saman kokeneen ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä löydäksiäni. Tuossa kaikessa piilee se yksi itsensä kohtaamisen suurin taika. Jakamalla asioita, ajatuksia ja tapahtumia elämästäni, tulen kuin huomaamattaan kohdanneeksi sisimmässäni vellovat tunteet ja tällätavoin ehkäisten samalla sen ettei nuo tunteet enää kasaannu sisimpääni siksi ahdistusta aiheuttavaksi, mustaksi massaksi.

Omista tunteista puhuminen se vasta pelottaakin. Ei siis ihme, että lähes poikkeuksetta jokainen meistä etsii mitä erilaisimpia helpompia konsteja helpottaa oloaan. Ongelma vain siinä, että nämä helpommat konstit, ovat poikkkeuksetta väliaikaisia. Eivätkä oikeasti hoida itse ongelmaa, vaan jotakin tuosta ongelmasta aiheutuvaa oiretta.

Eikä siinä, jos haluaa jatkaa oirehtimista..


Päihderiippuvuuus. Häpeäsairaus.  1

Hiljaisuus on tila, jossa sisimpäni saa tulla näkyväksi.
Hiljaisuus on tila, jossa sisimpäni saa tulla näkyväksi.

Alkoholismi. Päihde- tai lääkeriippuvuus. Huumeongelma. Siinä sairaus joka yhä tänäänkin mielestäni kantaa vääränlaista häpeätaakkaa harteillaan. Kyse on sairaudesta, ei ihmisen selkärangattomuudesta. Yhä vieläkin asiaan kuitenkin suhtaudutaan siten, kuin olisi ihmisen itsensä päätettävissä se käyttääkö vai onko käyttämättä. Tietysti asian halutessaan voi tällätavoin käsittää tai pikemminkin sivuuttaa. Onhan kovin helppo tuomita ihminen, jottei tarvitse sen enempää käyttää kallisarvoista aikaansa ottaakseen selvää miksi ihminen tekee ja toimii siten että satuttaa itseään ja jokaista joka hänen lähellään elää.

Onhan huomattavasti helpompi jättää ihmisen itsensä taakaksi asia, joka lähelle tullessa herättää täysin käsittämättömän voimattomuuden kokemuksen. Kun ei vain yksinkertaisesti voi asialle yhtikäs mitään. Siis sillä tosiasialle, että täysin järkevästä, tasapainoisesta, työssäkäyvästä ihmisestä tulee yhtäkkiä täysi sekopää jolle tärkein asia näyttää olevan tuo aine.

Yksi suurin haaste, mutta samalla vähiten ymmärretty on tämän sairauden lähellä elävät ihmiset sekä heidän hätänsä. Häpeä on nimittäin käyttäjällä, mutta varsinkin heidän läheisillään suunnaton. Niinkauan kuin tästä asiasta vaietaan tai kun sitä lakaistaan maton alle, itse ongelma ja siitä johtuva pahaolo vain kasvaa.

Tuossa juuri yksi suurin syy siihen, miksi itse raitistuttuani päätin, etten suostu elämään elämää, jossa tuota sairautta tai siihen liittyvää häpeää joutuisin väärällä tavalla taakkana kantamaan. Sen vuoksi jo aika raittiuteni alkuvaiheessa aloin rikkoa tabua siitä ettei tästä asiasta vain puhuta ääneen. Minä puhun. Olkoonkin, ettei osa ihmisistä sitä ymmärrä saati hyväksy.

Nämä sairaudet ovat osa elämääni. Osa minuuttani ja sen vuoksi jos häpeisin sairautta, häpeäisin itseäni. Mutta enää en halua tahtomattani kokea vääränlaista häpeää saati syyllisyyttä siitä millainen ihmisenä olen. Olen aidosti ylpeä siitä että minulla on takana juuri sellainen menneisyys kuin mitä on. Ilman sitä en olisi tätä mitä nyt olen.

Toivoisinkin että ihmiset entistä enemmän uskaltautuisivat kohtaamaan tuota häpeää, suostumatta enää elämään sen varjossa. Sillä mitä rohkeammin ihmiset tästä asiasta puhuisivat, sitä vähemmän mitä erilaisimpia väärinkäsityksiä kyseisiin sairauksiin liittyisi. Vaikka jokaista päihderiippuvuudesta kärsivää ihmistä tai heidän läheistään ei voisikaan auttaa, niin silti jokainen joka apua saa, osaltaan edesauttaa sen ettei tämä sukupolvelta seuraaville siirtyvä häpeäsairaus enää jatkuisi.

Itse uskon vahvasti siihen että vielä joku päivä meillä osataan suhtautua tähän sairauteen sen vaatimalla vakavuudella ja yksi tuon näkyvin osa olisikin juuri enenemässä määrin tämän sairauden vaikutuspiirissä elävien läheisten huomiointi. Sillä itse työssäni olen nähnyt sen että kun jo pelkästään läheisiä hoidetaan, saa se jo parhaimmillaan aikaan sen tarvittavan muutoksen, minkä seurauksena myös ongelmainen itse alkaa pohtia muutoksen mahdollisuutta elämässään.

Silti tiedän myös sen että tämän sairauden ympärille nivoutuu kaikkiaan sellainen problematiikka ettei sitä aivan heti saada selvitetyksi siten että jokaisella tästä sairaudesta kärsivällä, saati heidän läheisillään olisi automaationa avun piiriin päästessään mahdollisuus suoraan parempaan elämään. Yksi osa kun tätä sairautta todella vahvasti on myös läheisriippuvuus. Siis se lähellä elävän sairastama tila, jossa suuri sydäminen auttaja yrittää kuin viimeisillä voimillaan pelastaa pulaan joutunutta päihteidenkäyttäjää, itsekään edes näkemättä sitä, että vain itse omalla käytöksellään tulee mahdollistaneeksi tappavan oravanpyörän jatkumisen. Juuri siksi ja sen vuoksi olisikin äärimmäisen tärkeätä huomioida se, että ei pelkästään ongelmainen itse, vaan myös hänen lähellään elävä tulisi saattaa hoidon piiriin. Tällätavoin kokonaisvaltaisesti ongelmiin puututtaessa on oikeastaan ainoa keino saavuttaa se paras lopputulos kaikessa.

Uskokaa pois kun sanon et tiedän mistä kirjoitan. Olen kuitenkin elänyt yli neljä vuosikymmentä näiden sairauksien vaikutuspiirissä, joista kuluneen kohta 12 vuotta tarkastellut näitä sairauksia ja niiden vaikutuksia sekä ongelmaisiin että heidän läheisiinsä itse raittiina eläen. Sen vuoksi koen että minulla on aikas vahva mututuntuma asioista ja niiden oikeasta tilasta.


Vastuu omasta pahoinvoinnista.  1

Voinko minä pahoin? Jos voin, niin miksi?
Voinko minä pahoin? Jos voin, niin miksi?

Olemmeko me olosuhteidemme uhreja? Oman kokemukseni mukaan emme. Olivatpa olosuhteemme mitä tahansa, aina voimme osaltamme vaikuttaa joko suoranaisesti niihin tai ainakin vähimmässä määrin siihen, kuinka noihin olosuhteisiin itse suhtaudumme.

Uskokaa pois, tiedän kohdallani sen, miten toivottomalta elämä voi pahimmillaan tuntua. Mutta uskokaa myös se kun sanon, ettei sen todellakaan tarvitse sitä olla. Kyse on lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin vastuun ottamisesta omassa elämässä.

Vuosia ja taas vuosia minäkin elämässäni pakoilin tuota vastuuta. Mitä erilaisimmin verukkein ja tekosyin. Kun lopulta tielleni tuli niin korkea pystyseinä, ettei sen ylitse enää ollut mahdollista kiivetä, oli pakko suostua pysähtymään tarkastelemaan omaa osuuttani asioissa.

Haastavan tästä kaikesta teki osaltaan myös se, että tietyt itselle haitalliset toiminta- ja ajatusmallit olivat lähtöisin jo ajalta jolloin edes omat vanhempani eivät olleet vielä edes syntyneet.

Mutta koska kyse ei ollut enää isovanhempieni elämästä, vaan omastani, halusin selvittää juurta jaksaen sen, miksi elämäni oli ollut kokoajan jatkuvaa taistelua kaikessa.

Ei siihen tietystikään ollut minulle helpointa, saati nopeinta, toivomaani yhtä yksinkertaista ratkaisua, mutta koska olin vain niin totaalisen kyllästynyt jatkuvaan taisteluun ja siitä johtuvaan alituiseen pahaanolooni, olin halukas kaivautumaan juuri niin syvälle asioissa kuin oli tarpeen löytääkseni pahanoloni alkulähteille.

Matka on toisaalta ollut varsin pitkä, mutta nyt miettien juuri niin mielenkiintoinen ja antoisa, että jo hyvin alkuvaiheessa aloin innostua itse matkasta, enkä niinkään perille pääsystä.

Tänään ymmärrän sen, etten pääsekään perille, mutta tärkein oivallukseni tällä matkalla on ollutkin perille pääsemisen sijaan, ymmärtää se, että tarkoitukseni onkin oppia nauttimaan tästä seikkailusta jota elämäksi kutsutaan.

Jos siis koet voivasi huonosti, ainoa mitä tässä hetkessä asioissa voit tehdä, on päättää luopua oman elämäsi uhrina elämisestä ja alkaa ottaa vastuuta omasta pahoinvoinnistasi. Mitä ikinä se sitten sinun kohdallasi sisältääkään, voin käsi sydämellä vakuuttaa että oppiessasi olemaan kärsivällinen ja armollinen itsellesi, jokainen askel jonka tuolla tiellä otat, tulee olemaan tavalla tai toisella edellistään helpompi.

Esimerkkinä tähän voin kertoa sen, että ihmettelin pitkään omalla kohdallani sitä, miksi koen itseni niin äärettömän huonoksi ihmiseksi. Totaalisen arvottomaksi. Ensisilmäyksellä vaikutti siltä, että vika oli toisissa ihmisissä ja siinä, kuinka he minua kohtelivat. Mutta alkaessani selvittämään tuon arvottomuuteni alkulähdettä, tulin löytäneeksi jo varmasti kolmen sukupolven yli siirtyneen kieroutuman. Kun sota-ajan sukupolvi soti itsenäisyytemme puolesta, keskittyen sodan jälkeen uudelleenrakentamaan tätä nykyistä hyvinvointivaltiota, kyseinen sukupolvi ei ehtinyt keskittyä lähes olleenkaan omien lapsiensa kanssa olemiseen. Sukupolvelta seuraavalle siirtyi sanallisena viestintänä se, että työ on kaikki kaikessa ja se jos mikä määrittelee ihmisen. Sanattomasti ja lähes äänettä annettiin perintönä rakkauden ja välittämisen sijasta totaalinen rakkaudettomuus ja puhumattomuus. Eihän sitä sodan traumoista, saati muustakaan ollut lupa puhua. Kuri oli kasvatuksessa se, mikä ratkaisi ja näinollen lapsista kasvoi työtä kunnioittavia, vanhempiaan pelkääviä aikuisia, jotka kasvattivat omia lapsiaan itse saamansa kasvatuksen opastamana. Itselleni kaksi raskainta perintöä, jota olen kantanut, on ollut juurikin tuon työn jumalointi, puhumattomuus ja sisälläni jäytävä arvottomuuden tunne. Kun sitten väsyin täydellisesti siihen, etten vaikka mitä yritin, kyennyt ansaitsemaan esimerkiksi isäni arvostusta, päätin väärällä tavalla heittää hanskat tiskiin, haistattaen pitkät koko yhteiskunnalle. Tässä saattaa olla yksi syy siihen, miksi nykyisestä sukupolvesta on kasvamassa työtä vieroksuva sukupolvi. Kun mikään ei riitä, on ihan se ja sama vaikka ei tekisi mitään.

Itselleni sekä omaan elämääni, että myös läheisteni elämään eniten positiivisella tavalla vaikuttanut asia onkin juuri ollut se, kun tajusin, ettei ihmisarvo ole sidoksissa siihen mitä ihminen tekee, vaan se mitä ihminen, ilman tekojaankin on. Kun en itse lapsuudessani saanut kokea liiemmälti rakkautta, tai suojaa, olen sitä nyt oman tutkimusmatkani eväinä pyrkinyt antamaan omalle jälkikasvulleni. Samalla luottaen elämään siinä, että omat lapseni kasvavat sen mukaan miten elämä heitä osaltaan ohjailee. Ainoa mitä toivon suhteessa omiin lapsiini, on se, etteivät he missään kohtaa elämässään, sen tarjoillessa haasteita, pelkäisi tulla noista haasteista minulle puhumaan. Sillä asioista puhuminen on kuitenkin osoittautunut sekä omassa että myös muiden elämässä yhdeksi tärkeimmistä asioista.

Olisiko siis sinullakin kenties aika lakata surkuttelemasta omaa elämääsi ja alkaa tuon surkuttelun sijaan ottamaan vastuuta omasta pahastaolostasi. Muussa tapauksessa tuo pahaolo tuppaa vain siirtymään lähellä elävien ihmisten elämään.

Valinta on sinun. Samoin vastuu.


Itsenäisyys vai itsepäisyys?  1

Itsenäisyys ei saisi olla itsestäänselvyys.
Itsenäisyys ei saisi olla itsestäänselvyys.

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman omalta kohdaltani pohtia sitä miksi meillä Suomalaisilla niin kovin monella menee huonosti. Niin hyvinvointivaltiona kuin muulle maailmalle näyttäydymmekin.

Mielestäni kyse on vääränlaisesta itsepäisyydestä. Kun on opittu joku tietty malli asioissa, siihen ei olla valmiita tekemään mitään muutosta, ennenkuin pakon edessä jos sittenkään.

Surulliseksi minut tässä saa lähinnä se, että tämä kyseinen itsepäisyys heijastuu läpileikkauksena koko väestössä, oli kyse sitten ylemmän tason johtajasta tai köyhyysrajan alapuolella elävästä ihmisestä. Kun on jouduttu opettelemaan pärjäämään yksin, apua ei pyydetä vahingossakaan. Ei vaikka ulkopuolelta tarkastellen kaikesta näkee että päällä on jatkuva hälytystila. Silti vain Suomalaisella sisulla yritetään hymyillä vaikka ikenet verta vuotaen. Omassa päässä kaikuen sanat: "Suo, kuokka ja Jussi..rrrkele!!"

Kaiken tuon taustalta hieman pintaa raapimalla paljastuu yllättävän herkkiä ja tuntevia ihmisiä. Ihmisiä, joita jossain elämänvaiheessa on jätetty huomiotta. Toisin sanoen hylätty.

Tuon hylätyksi tulemisen kokemuksen jälkeen kyseinen ihminen sisimmässään kiroaa kaikki muut, päättäen ettei enää koskaan luota kehenkään, saati näytä omaa heikkouttaan.

Mutta jos hetkeksi pysähdytään miettimään historiaa, niin jokainen meistä on silti ylpeä itsenäisyydestämme. Ollen valmiita puolustamaan sitä viimeiseen hengenvetoon saakka. Voisi äkkiseltään kysyäkin, tarviiko meitä uhata joku rajojemme ulkopuolelta, ennenkuin löydämme yhteenkuuluvuuden tunteen, jonka ajamina saamme yhdessä aikaan mitä tahansa? Minun mielestäni ei tarvitsisi. Riittäisi kun ottaisimme yhteiseksi päämääräksi rakentaa tästä oikealla tavalla hyvinvoiva valtio. Isänmaa jossa jokaisella sen asukkaalla olisi mahdollisimman hyvä olla ja elää.

Kautta historian on nähtävissä se, että aina kun ihmiset löytävät heitä yhdistävän tekijän, noista ihmisistä hitsautuu hyvin pian yhteisöllinen joukkio. Porukka joka ei odota muutosta itsensä ulkopuolelta, vaan porukka joka toteuttaa sen itse. Toinen toiseensa tukeutuen.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksi emme ottaisi seuraavan vuoden periodilla itsellemme tavoitetta että kun vuoden päästä Isänmaamme juhlii satavuotista itsenäisyyttä, olisimme yhtenäinen, yhdenmukainen, itsenäinen kansa. Sensijaan että tällähetkellä olemme enemmän itsekäs ja itsepäinen. Muutos on mahdollista ja se on mahdollisuus. Kyse on lähinnä siitä mitä minä olen valmis tekemään tuon muutoksen toteutumisen eteen. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä todeta, kaikkeni.

Rauhallista ja rakkaudellista Itsenäisyyspäivää juuri sinulle! Sinulla on merkitystä. Minulle.


Armon merkitys elämässäni.  1

"Armosta olette saaneet, armosta antakaa."
"Armosta olette saaneet, armosta antakaa."

Armo sanana on tässä hetkessä kärsinyt vahvan inflaation. Ihmiset hyvin harvoin miettivät koko sanaa, saati asiaa elämässään. Meillä on vallalla vahvojen ihmisten kesken oleva taistelu, jossa heikoilla ei ole osaa eikä arpaa.

Toisaalta tilanne aiheuttaa paljon surua ja kärsimystä mutta toisaalta ymmärrän kaiken tämän olevan tarpeen, jotta armo lopulta tulee ihmisen luo.

Omassa elämässäni moinen asia aiheutti vain paheksuntaa puhkuvan tuhahduksen kun joku onneton asiasta mainitsi kymmenisen vuotta sitten. Kulunut vuosikymmen kaikkine kipuineen onkin sitten riisunut minusta kaiken ylpeyden jotta tänään kohdallani ymmärrän tuon sanan sisältämän suunnattoman rakkauden.

Helpolla ei tullut muutos ajattelutavassani tässäkään asiassa. Ei vaikka armosta paljon puhutaan lahjana, jonka ihmisen tarvitsee vain suostua vastaanottamaan. Minä olin yksinkertaisesti liian ylpeä ja omavoimainen kyetäkseni pelkkään vastaanottoon. Ensin minun tuli menettää elämässä kaikki, vain sen vuoksi jotta havahtuisin omasta hallinnan harhastani. Minä kun aina luulin et ilman että itse teen, mikään ei tule tapahtumaan. Nyt miettien kaikki mitä elämässäni tässä hetkessä on, on puhtaasti armosta saatu, ei minun tekemänä.

Jos muutamia esimerkkejä kerron, niin aivan ensimmäisenä riippuvuudet. Taistelin lähes kuolemaan asti, kuvitellen että hallitsisin nuo asiat. Kun jouduin luopumaan hallinnasta, kuvittelin että taistelemalla pysyisin niistä erossa. Todellinen vapaus koitti vasta kun ymmärsin ettei minun tarvitse taistella päivästä toiseen päihteettä. Riittää kun luovutan pois hallinnan harhasta.

Aivan samoin oli työasioissa. Vuosia ja taas vuosia taistelin haluten järjestää työasiani, silti siinä kerta toisensa jälkeen epäonnistuen. Vasta kun totaalisen väsyneenä luovutin, nostaen käteni pystöön, asiat järjestyivät kuin itsekseen. Sama kuvio toistuu joka elämän osa-alueella, niin parisuhteesta, pelkoihin, kuin lapsista levollisuuteen. Mikään asia ei ole järjestynyt, ennenkuin olen suostunut luopumaan niitä järjestelemästä.

Tänään elän kaikinpuolin tasapainoista ja hyvää elämää. Puhtaasti armosta. En omaa erinomaisuuttani ja siihen peilaten uskon, että aivan samoin asiat laajemmallakin mittakaavalla tarkasteltuna järjestyvät kyllä, kunhan ihmisten kokema kipu käy sietämättömäksi ja sen myötä jossain kohtaa nöyrrytään toteamaan tappio siinä ettei näitä asioita onnistuttukaan järjestämään.

Emme tarvitse hallitsijoita. Tarvitsemme johtajia jotka johtavat sydämellä, eivätkä pelkän vallan sokaisemina. Muutosta odotellen, keskityn nöyränä omaan osuuteni. Vaikuttaen asioissa joissa omalla panoksellani vaikuttaa. Jättäen loput itseäni leveimmille hartioille.