Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset tammikuulta 2019.

Identiteetti ja sen muuttaminen.

”Idem et idem (uudestaan ja uudestaan) => identidem=> identité”
”Idem et idem (uudestaan ja uudestaan) => identidem=> identité”

Kuinka moni meistä juuri koskaan pysähtyy pohtimaan sitä, miksi toimii tietyissä tilanteissa tietyllä tavoin? Puhumattakaan siitä, että tuon pohtimisen seurauksena pyrkisi muuttamaan tuota käyttäytymistä ja sen myötä kenties koko elämäänsä.

Olisiko kovin hurja väite, että olemme autuaan tietämättöminä, oman identiteettimme orjia.

Aivan alkuun tietysti tarvitsisi määritellä se mitä on identiteetti ja mitä sillä tarkoitetaan.

Kipinä tähän kirjoitukseen tuli Jari Sarasvuon uudesta aamulenkki-sarjasta (MojoMornings) sekä siihen liittyvästä sähköpostista, jonka Jyri Paavilainen oli tähän kokonaisuuteen liittyen kirjoittanut. Tuossa postissa identiteettiä ja sen rakentumista kuvattiin seuraavalla tavoin:

”Identiteettimme muodostuu siitä, mitä teemme uudestaan ja uudestaan. Ja tässä on paitsi standardien muotoilun mahdollisuus, myös sen uhka.”

Tässä kohtaa lähetän terveisiä. Johanna Kukka. Kiitos.

Mitä tämä identiteetti sitten tarkoittaa yksilön elämässä? Sitä, että halutessaan muuttaa omaa elämäänsä, ihmisen tulee suostua kaikenmoisen kiukuttelun, loputtomien selitysten sekä toisten, saati olosuhteiden syyttämisen sijaan tarkastelemaan omaa itseä ja omia toimintatapoja. Jos nimittäin haluaa muuttaa maailmaa, tarvitsee aloittaa tuo muutos omasta itsestä.

Helppoahan se todellakaan ei ole. Ehkä juuri siksi olemme mestareita keksimään mitä erilaisimpia tekosyitä sille, ettei meidän tarvitsi muuttua. Lisäksi ympäristömme saattaa tarjota oivan alusta tietynlaisen tilamme säilyttämiseen. Ympäristö nimittäin vaikuttaa kokolailla ratkaisevasti juuri oman identiteettimme rakentumiseen. Otetaanpa muutama esimerkki.

Jos lapsi kasvaa ympäristössä, missä jatkuvasti tulee arvostelluksi ja latistetuksi, riippumatta siitä, mitä milloinkin tekee. Hyvin suurella todennäköisyydellä tuossa kylvetään ihmiseen identiteetti, missä ääni päässä sanoo, ettei kannata tavoitella mitään, kun kuitenkin epäonnistuu pyrkimyksissään.

Samalla tavoin lapsi, jota terveellä tavalla kannustetaan, luo itselleen identiteetin, missä epäonnistuminen ei määrittele lopputulosta, vaan sensijaan yritysten määrä.

No onko tuo lapsena kannustusta vaille jäänyt lapsi sitten tuomittu aina epäonnistumaan ja alisuoriutumaan elämässään ja toisesta automaationa kasvaisi siis menestyjä omassa elämässään? Ei välttämättä. Olkoon, että lapsuudessa meidän syvin identiteetti lopulta rakentuu.

Mutta. Identiteettiään, aivan samoin kuin omaa luonnettaan on mahdollista kehittää. Paavilaisen postia sivuten, kyse on siitä, kuinka monta kertaa on valmis yrittämään uudestaan. Kyse kun on juurikin toistojen määrästä.

Tämä kaikki resonoi minun pienessä päässäni siinä, että omalla kohdallani lapsuuden kokemukset loivat minulle identiteetin, minkä mukaan riippumatta siitä, mitä milloinkin yritän, saati kuinka kovasti, tulen poikkeuksetta epäonnistumaan. Kokolailla sitkeästi olenkin omassa elämässäni tuota kaavaa, kuin autopilotilla toteuttanut. Riippumatta siitä, mihin olen ryhtynyt, olen lopulta todennut jossain kohtaa sen, että perseelleen meni, kuinkas muuten.

Nykyhetkessä huomaan taas kerran eläneeni todeksi tuon jo lapsuudessa oppimani identiteetin automaatio-ohjauksen. Joku voisi tässä kohtaa kysyä, että mitä järkeä on yrittää, jos on lopulta jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan. Kas siinäpä juuri kysymyksen muodossa vastaus tuon identiteetin muutokseen.

Kyse kun lopulta ei mielestäni olekaan siitä, onnistunko vai epäonnistunko yrityksessäni. Kyse on pohjimmiltaan siitä, annanko periksi, vai yritänkö uudestaan.

Albert Einstein on määritellyt mielenvikaisuuden seuraavalla tavalla: ”Mielenvikaisuus on samojen asioiden loputonta toistamista, eri lopputulosta odottaen.”

Eli omalla kohdallani tuo yrityksissä epäonnistuminen kulminoituu siihen, että jokaisessa noista yrityksistäni, olen jossain kohtaa tehnyt saman erheen, joka kumpuaa tuolta itseni sisimmässä vaikuttavasta ytimestä sekä kokemuksesta siitä, että riippumatta mitä milloinkin yritän, olen tuomittu epäonnistumaan.

No miten tuota omaa identiteettiä sitten lähteä muuttamaan. Allekirjoitan suurilta osin Paavilaisen teesin siitä, että identiteetti rakentuu toistoista. Eli se kun riittävän pitkään toistan tiettyä toimintamallia, tuosta lopulta rakentuu tiivis osa minuuttani. Mutta pelkät toistot ei itsessään riitä. Omalla kohdallani tässä toimii hyvänä esimerkkinä yrittäjyys. Nimittäin, kun operoin elämässä tuon tietynlaisen ’Tuomittu epäonnistumaan’-identiteetin ohjaamana, ei se vaikka kymmenen kertaa perustaisin yrityksen, tee silti minusta vielä menestyvää yrittäjää. Varsinkin, jos toimin tuon Einstainin mielenvikaisuuden mukaisesti, kuten tähän saakka olen toiminut. Juuri siksi tässä kohtaa elämääni, seison tienhaarassa ihmetellen sitä, kuinka taas kerran seison elämäni raunioilla, vaikka viime vuodet olen painanut hommia kuin viimeistä päivää.

Itseasiassa nyt ymmärrän miksi. Minun kohdallani toistoa tärkeämpää, on pysähtyä tarkastelemaan sitä, että tekisin itse toiston oikealla tavalla. Ei nimittäin salillakaan ole järkeä riuhtoa tuhatta toistoa, jos sen seurauksena nuo tuhat toistoa jää ainoaksi kerraksi salilla riuhtomisessa.

On siis aika pysähtyä pohtimaan sitä, millätavoin mattimeikäläinen lähtee omaa identiteettiään uudistamaan. Tärkein tuossa tarkastelussa on lopulta se, missä kohtaa näistä yrityksistäni, harhaudun tuonne Einstainin hullutuksiin ja mikä yrityksistä kannattaa sisällyttää mukaan seuraaviin salikertoihini.

Omasta kokemusvinkkelistä katsottuna kun onnistuja ei välttämättä olekaan se, joka aina ja kaikissa yrityksissään onnistuu, vaan onnistuja voi yhtähyvin olla myös se epäonnistuja, joka epäonnistumisesta huolimatta, yrittää yhä uudelleen.

Itse kun uskon todella vahvasti siihen, että mikäli minulla on vahvana palona sisällä tunne siitä, että tämä juurikin on se mukulakivikatu, jossa minun on kuljettava, niin miksi lähtisin epätoivon vimmalla etsimään jotakin tasaisempaa tietä tallattavakseni. Ehkä yksi tuohon identiteettiini liittyvä muutos minun on kuitenkin itseäni ja omaa hyvinvointiani ajatellen tehtävä. Lakattava konttaamasta, ihmetellen miksi polvet on jatkuvasti ruvella ja nousta taas kerran jaloilleni. Muutos kun ei lopulta ole niinkään uhka, vaan mahdollisuus.


Päihderiippuvuus - Tunne - Elämä  6

Puhu. Tunne. Luota
Puhu. Tunne. Luota

Kirjoitin taannoin korvaushoidosta ja siitä, kuinka se tietyllätavoin ylläpitää riippuvuutta. Nyt viimepäivinä olen lueskellut aiheesta ja siitä, kuinka Suomessa ollaan ensimmäisten joukossa kokeilemassa injektiona ihon alle annettavaa, pitkävaikutteista korvaushoitolääkettä.

Aluksi täytyy todeta se, että ehkä tässä vuosien varrella, tavatessani työssäni ihmisiä, jotka ovat korvaushoidossa, oma ajatukseni kyseiseen asiaan on hieman hioutunut, mutta yhä edelleen ajattelen niin, että tällä hoidetaan oiretta, eikä itse sairautta. Puhumattakaan tuon sairauden taustalla vaikuttavia ongelmia.

Riippuvuusproblematiikka on tosissaan haastava kokonaisuus, sitä en kiellä. Aivan samoin, kuin myönnän sen, että jokainen joka saadaan tuolta kuolemanporteilta takaisin elämään, on voitettu tapaus, riippumatta siitä, millä keinoin tuo lopulta toteutetaan. Mutta.

Senverran palaan ajassa taaksepäin, aikaan missä itse elin ja hengitin sekä opioidi- että bentsotiippuvuutta. Jos tuohon aikaan olisi ollut vallalla samat käytänteet korvaushoidon suhteen, kuin tänään, minä en olisi enää tätä kirjoittamassa. Jos minut olisi ohjauttu korvaushoitoon tuolloin, olisin hyvin todennäköisesti kuollut vuoden sisällä, senverran itsetuhoista päihteiden käyttöni oli.

Senverran avaan vielä omaa kokemustani tähän kaikkeen liittyen, että tiedän todella konkreettisesti sen, mitä kyseisten aineiden vuosien pakonomainen käyttö on, aivan samoin kuin tiedän konkreettisesti sen, miltä tuntuu vapista kauttaaltaan noista aineista vierottautuessa. Minut tuo vieroitus pelasti. Osaltaan juurikin noiden vieroitusoireiden kokeminen. Kun noista nimittäin selvisi, hyvin pian oli itsellä ajatus siitä, että on tehtävä mitä tahansa, ettei enää ikinä tarvitsisi moisia joutua kokemaan.

Olin siis pakotettu kohtaamaan itsessäni kaiken sen paskan, mitä päihteillä vuosikymmeniä olin yrittänyt paeta.

Tehtävä ei sinällään ollut mitenkään helppo, mutta hyvin pian huomasin sen, ettei noiden aineiden orjuudessa eläminenkään helppoa ollut ollut. Sen vuoksi yhden päivän kerrallaan tuohon helvettiin etäisyyttä ottaen taivalsin, luottaen siihen mitä toiset, saman kokeneet minulle kertoivat. Jossain kohtaa koittaa päivä, kun ei enää tarvitse jatkuvasti taistelle piinaavia ja kiduttavia himoja vastaan. Tuo eräänlaisena kangastuksena silmissäni siintäen aloitin matkan sisimpääni ja ennenkuin huomasinkaan, taistelu aineita vastaan taukosi.

Tuossa kohtaa aivan samoin vertaistuki pelasti minut. Kuten niin monta kertaa tuon jälkeenkin. Luotin nimittäin kavereihin, jotka olivat samalla tavoin käyneet läpi taistelun, päästäkseen irti noista piinaavista himoista, mutta jo kohta tuon selätettyään, olivat harhautuneet kuvittelemaan hallitsevansa aineiden käyttönsä, päätyen vain lopulta yhä syvemmälle tuonne helvetin pimeyksiin. Näihin tarinoihin uskoen, olen itse välttynyt kokeilemasta sitä, osaisinko hallita ainetta, joka täysin totaalisesti hallitsi koko elämääni parin vuosikymmenen ajan.

Minun kohdallani kaikki saatanalliset pelkotilat, lamaannuttavat paniikit, harhat, hallusinaatiot sekä karmeimmat kouristuskohtaukset, aivan samoin kuin teholla heräämiset, suljetun osaston tupakkakopin hämyiset muistot, ovat minulle ne konkreettisimmat kehoitukset olla harhautumasta haihattelemaan sillä, että jollain ihmeellisellä tavoin olisin saanut pakonomaisen päihteenkäyttöni takaisin hallintaan. En ole, enkä edes haluaisi. Muistan nimittäin jo kovin nuorena tuon päihteenkäytön hallinnan sekä kontrolloin vaatineen kohdallani suunnattoman määrän ponnisteluja. Elämä ilman päihteitä, kaikkine suunnattomine haasteineen, on silti vapautta elää ja kohdata elämä tällaisenaan.

Mutta siis se korvaushoito. Hoitona varmaan itsessään ihan pätevä kokonaisuus. Sikäli kun se toimisi eräänlaisena portaana kohti päihteetöntä elämää. Mutta hoito itsessään kääntyy itseä ja ihmistä vastaan siinä, jos tuota tarjotaan ainoana vaihtoehtona, ilman minkäänlaista muuta tukea.

Se pahaolo, jota ihminen, aivan kuten itsekin aikanaan, mitä erilaisimmilla aineilla itsestäni turrutin, on lopulta sellainen, joka jossain kohtaa, ennemmin tahi myöhemmin raivaa itsensä näkiyville. Tätä vasten peilaten, on varsin ymmärrettävää että korvaushoitoon liittyy monella oheiskäyttöä, päiväannosten myyntiä jne.

Riippuvuus itsessään kun aiheuttaa valehtelua, manipulointia, ongelmien kieltoa ja vähättelyä, eli ei siis ihme, että monen kohdalla korvaushoidossa nuo riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt jäävät olemaan ja elämään.

Miksi ihmisen olisi sitten hyvä kohdata elämä raakana? Lähinnä siitä syystä, että tuo orjuuttava riippuvuus on mahdollisuus kaikkine kauheuksineen kääntää voimavaraksi, joka kantaa elämän suurimmissakin vastoinkäymisissä.

Mitä tuo elämän raakana kohtaaminen sitten korvaushoidon sijaan ihmiseltä edellyttää? Oman itsensä rehellisen kohtaamisen. Toisiin, varsinkin saman kokeneisiin ihmisiin luottamisen opettelun. Puhumattomuuden muurin murtamisen ja ennenkaikkea omiin tunteisiin tutustumisen. Sillä vaikka kuinka väitettäisiin ja kiisteltäisiin siitä, mikä kenelläkin näiden orjuuttavien, pakonomaisten riippuvuuksien taustalla vaikuttava voima lopulta on, on se poikkeuksetta ja jokaisella päihdeongelmasta kärsivällä alunperin sama. Tavalla tahi toisella vaurioitunut tunne-elämä.

Älä puhu. Älä tunne. Älä luota. Tuo monella jo lapsuudessa selkäytimeen juurtunut malli tulee onnistua murtamaan, muuttaen se muotoon Puhu. Tunne. Luota. Muussa tapuksessa riippuvuus itsessään tulee murtamaan vahvimmankin ihmisen. Ihan liian monta ihmistä olen näiden ongelmien vuoksi saatellut hautaan, ymmärtääkseni sen, että ilman ihmisen omaa havahtumista tähän problematiikkaan olemme totaalisen voimattomia tämän sairauden edessä. Kyse on sitäkin suuremmalla syyllä siitä, millaista hoitoa ja tukea niille ihmisille haluamme tarjota, jotka tuohon ongelmaan omalla kohdallaan havahtuneet tai juuri havahtumassa.

”EDIT: Juttua muokattu tuon pitkävaikutteisen korvaushoitolääkkeen antamisen osalta. Kyse on siis ihon alle injektiona laitettavasta, eikä suoraan suoneen pistettävästä lääkkeestä. Tarkoitukseni ei ole kirjoituksillani loukata ketään, saati antaa erheellistä mielikuvaa asioissa, vaikka hieman tarkoituksellisesti joissain kohden provokatiivisesti kirjoitan. Korvaushoito tai kokonaan päihteetön elämä. Tärkeintä kaikessa ihminen.”


Ihmisen ikävä toisen luo.

”Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”
”Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

”Ei mun takki kaipaa neulaa, ei lankaa, mutta sielu kaipais seuraa parempaa.
Ei näissä kapakoissa kuule runoa ei tankaa. Pelkkää juopunutta puheensorinaa. Nuo kasvot miestenhuoneen peilissä, joita tuijotan.
Ei ne minun oo vaan omaisuutta ryyppyporukan, Mutta yksi seikka tässä sentään lohduttaa, se että sinä olet voinut mua joskus rakastaa.”

Ihmisen ikävä toisen luo. Mistä tuossa ikävässä, kaipuussa, lopulta onkaan kysymys?

Olemme ihmisiä. Laumaeläimiä. Olentoja, jotka kaipaavat sisimmässään aitoa kohtaamista. Kokemusta siitä, että juuri minä, juuri tällaisenaan tulen nähdyksi ja kuulluksi.

Mikä sitten lopulta estää? Omasta kokemusvinkkelistä tarkasteltuna, minä estää. Seisoen itse omana esteenään. Muurina ja barrikaadina sille tärkeimmälle kokemukselle, jonka ihminen eläessään voi kokea. Olla olemassa jollekin kaikkine haavoineen, arpineen, rikkinäisyyksineen. Vain olla ja tulla hyväksytyksi juuri tällaisenaan.

Mikä se sitten tämä esteenä seisova ’Minä’ lopulta on? Ego. Mieli. Järki. Millä sitä nyt kukin haluaa lopulta kuvata. Kun selviää vastaus kysymykseen mikä, seuraavaksi herääkin kysymys miksi? Miksi minä itse seison oman onneni esteenä? Aiheuttaen lopulta sisimpääni lähes sietämättömän tuskantäyteisen ristiriidan. Sielu haluaa ja janoaa tulla kohdatuksi. Samalla ego/mieli/järki laittaa hanttiin sen minkä kerkeää. Pahimmillaan syöttäen automaattiaseen nopeudella mitä erilaisimpia järkeviä selityksiä sille, miksi en tarvitse ketään.

Tunteet. Kas siinä lopulta alkuperäinen syy/seuraus kaikessa.

Lähes poikkeuksetta, jokaisella meistä on jossain kohtaa elämänpolkuamme sattumia ja tapahtumia, joissa sisin kokemuksemme on se, ettemme syystä tahi toisesta kelpaa, saati riitä omana itsenämme. Tällaisenaan. Puhumattakaan siitä yhteiskunnasssa vallalla olevasta mentaliteetista, kun mikään ei riitä Jos yritän parhaani, mutten siitä huolimatta ole koko Universumin paras, en ole mitään. Oma paras ei vaan riitä.

Jos näitä kokemuksia kertyy jo lapsuudessa, lapsi suojautuakseen tuolta kaiken rikkovaksi traumalta, oppii perustelemaan itselleen, omalla järjellään asioita ja tapahtumia, pelkästään kyetäkseen hengittämään ilman totaalista lamaantumista. Kun noita kokemuksia sitten satelee tasaisen tappavasti, tuo samainen lapsi oppii mestariksi manipuloimaan omia tunteitaan. Ainoana päämääränä se, ettei lopulta tuntuisi miltään. Tuossa mitä erilaisimmat riippuvuudet ovat varsin otollinen maaperä.

Mutta ne tunteet. Ne ovat siinä ihanan inhottavia, että ne raivaavat tiensä näkyville tavalla tahi toisella. Keinolla millä hyvänsä. Mitä enemmän niitä yrität paeta, sitä rajummin ne riuhtoutuvat näkyville. Kunnes lopulta seisot totaalisen paljaana niiden edessä, rukoillen että sinulla olisi edes yksi sellainen ihminen, jolle voisit olla totta, juuri tällaisenaan.

Lohdutukseksi totean sen, että tuo yksi ihminen on olemassa. Matkallasi mukana kulkien. Kyse onkin vain siitä, että suostut luopumaan kerros kerrokselta niistä vuosien ja vuosikymmenten saatossa suojaksi ja selviytymiskeinoiksi rakentamistasi muureista, joiden alle olet hautautunut.

Pelko estää ihmistä olemasta sitä mitä aidoimmillaan on. Eikä ihme. Nykyaika kun keskittyy jatkuvasti määrittelemään enemmän ulkoisesti sitä, mitä kenenkin tulisi olla. Yritä siinä kaiken keskellä oppia hyväksymään itsesi, tällaisenaan. Onneksi elämä tietää meitä ihmisiä paremmin. Juuri siksi, juuri nyt, esimerkiksi minä voin todeta olevani juuri tällainen. Eikä enää toisten vaatimukset, saati mielipiteet juurikaan vaikuta siihen, millainen minun tulisi olla. Miksi? Siksi että olen läpi elämäni yrittänyt olla sitä, tätä ja vähän vielä tuotakin. Kelvatakseni tai riittääkseni jollekin. Ymmärtäen tässähetkessä sen, että elämä rakkaudellisesti pakottaa minut hyväksymään itseni tällaisenaan. Kun enää ei vain jaksa juosta. On pysähdyttävä, huomatakseen, että kaikki se, mitä tuolla armottomalla juoksemisella lopulta yritin tavoittaa, on läsnä tässä ja nyt. Itsessäni.