Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on tunteet.
Edellinen

Riippuvuus, tunteet, vertaistuki.

Vertaistuki. Auttamalla kaveria, autan samalla itseäni.
Vertaistuki. Auttamalla kaveria, autan samalla itseäni.

Luin tuossa juuri erään artikkelin, missä kirjoitettiin siitä, voisiko nenäsumute auttaa peliongelmaista.

Tuosta innostuneena, ajattelin kirjoittaa auki koko kohta kolmentoista vuoden kokemukseni riippuvuuksien hoidosta.

Yksi toive minulla omalle osallani näistä sairauksista avoimesti puhumisessa olisi. Kunpa joskus ihmiset ymmärtäisivät sen, ettei näihin ole olemassa mitään pikaratkaisua. Ei sen enempää pillerin, kuin sumutteebkaan muodossa.

Kyse kun poikkeuksetta on yksinlön tunne-elämästä. Riippuvuus on kiinteä osa yksilön tunne-elämää. Puhutaan tarpeesta käyttää päihdettä. Pelata. Tehdä työtä. Liikkua. Opiskella. Harrastaa seksiä jne. jne.

Moniko lopulta pysähtyy oikeasti miettimään sitä, mikä tuon tarpeen takana on? Minä olen omalla kohdallani liki parinkymmenen riippuvuuden alla eläessä, ollut pakotettu pysähtymään tuota asiaa pohtimaan ja purkamaan. Huomaten sen, että yksi yhteinen nimittäjä näillä kaikilla on. Ihmisen tunne-elämä ja sen rikkinäisyys.

Kun sitten tuota rikkinäisyyttä, pyritään pikaratkaisuna lääkitsemään, jää itse ongelma monesti hoitamatta.

Ei siinä, kyllähän nykyaikaisella lääketieteellä saadaan lääkittyä yksilö tunteiltaan niin kertakaikkisen turraksi, että sydänkäyrään verraten, viiva on varsin suora. Kun mikään ei tunnu miltään, ei odotettavissa ole suuria heilahduksia suuntaan tahi toiseen.

Mutta mitä tämä kaikki vaikuttaa ihmiseen, joka on jo valmiiksi tunnemaailmaltaan yliherkkä. Hyvin todennäköisesti se, et jossain kohtaa kyseinen yksilö kokee elämänsä niin kertakaikkisen merkityksettömäksi ettei sillä kertakaikkiaan ole mitään merkitystä.

Sama ongelma on nähtävissä myös esimerkiksi mielenterveysongelmien osalla. Ihmisiä surutta lääkitään turraksi. Saadaankaan tuolla hetkellisesti rauhoitettua ihmisen pahin olotila aisoihin. Mutta. Mitä tapahtuisikaan, jos näitä edellä mainittuja alettaisiin hoitaa kunnolla. Entä jos nykyisen mallin sijaan, olisikin olemassa kokonaan uudenlainen katsontakanta näiden ongelmien suhteen.

Itse olen omassa elämässäni saanut kulkea läpi tämänkaltaisen mallin. Sillä seurauksella, että jo vuosikymmenen olen saanut seurata vierestä sitä kuinka yksi ihminen toisensa jälkeen on aivan samoin saanut mahdollisuuden rakentaa elämänsä kokonaan uusiksi ja senmyötä ollut jo kohta tukemassa toisia kulkemaan kohti vapautumista.

Kyse on vertaistuesta sekä kokemuksen tuomasta ammattitaidosta. Asia, jota aivan liian vähän käytetään yhä tänäänkin terveydenhuollossa osana muita palveluita.

Jos nyt esimerkkinä ajatellaan vaikka masennuksesta kärsivää ihmistä. Kumpi lienee hänen toipumistaan ajatellen toimivampi malli. Nykyinen, jossa ihminen hakee lääkäriltä lääkkeet, käyden satunnaisesti keskustelemassa mielenterveystoimistossa ongelmistaan, vaiko se, jos sama ihminen näiden palveluiden lisäksi saisi kohdata saman kokeneen ja läpikäyneen ihmisen, jolle ei tarvitsisi vääntää rautalangasta sitä, miksi kahvin keittäminen aamulla on joskus ylitsepääsemätön vuori kiivetä. Puhumattakaan siitä, että sama ihminen joka tuota kokemuksellisuutta avuntarvitsijalle olisi jakamassa, hyvin todennäköisesti omasta kokemuksesta tietää myös sen, kuinka tuota pahaaoloa tahtomattaan esimerkiksi lääkitsee alkoholilla, silti joka lääkärikäynnillä valehdellen siitä sujuvasti.

Kun sitten kaksi tai vaikka tällaisessa samankokeneiden ryhmissä useampi jakaa näitä samoja kokemuksia, poikkeuksetta näistä ongelmista kärsivä ihminen kokee tietyn vapautumisen jo siinä, kun kuunnellessaan muita, ymmärtää ettei todellakaan ole yksin näiden ongelmien kanssa.

Kokemusasiantuntija tai vertaistyöntekijä ei korvaa ammattilaista, mutta vääränlaisen kilpailun sijaan, voisimme työskennellä rintarinnan auttaen näitä ihmisiä. Todellisuus kun lopulta on se, et sen enempää ammattilainen, kuin kokemusasiantuntija tai vertaistyöntekijäkään ei ketään tuolta pimeydestä pelasta. Mutta yhdessä voisimme paljon paremmin tukea ja auttaa näistä ongelmista kärsiviä ihmisiä löytämään itsestä sisältään nuo muutoksen edellyttämät voimavarat ja siten kenties osa näistä, voisi taas omalta osaltaan olla auttamassa muita.

Minä olen tämän kaiken elämässäni kokenut. Sama mahdollisuus tulisi mielestäni olla myös muilla.


Pohjatonta elämää. Elämän pelkoa.

Kun elämässä joutuu liiaksi taistelemaan yksin, ei välttämättä näe kaikkea sitä hyvää mitä elämässä oikeasti on.
Kun elämässä joutuu liiaksi taistelemaan yksin, ei välttämättä näe kaikkea sitä hyvää mitä elämässä oikeasti on.

Uskon voivani omien kokemuksieni sekä kohtaamani ihmisten suulla sanoa sen, että silloin kun ihminen kasvaa luottamaan pelkästään itseensä, elämästä tulee suorite joka lopulta aiheuttaa tuskan jota ei ole mahdollista sivuuttaa.

Mutta miksi me lopulta taistelemme niin kamalasti kaikessa? Uskon että tämän kaiken taustalta on paikannettavissa jokaisessa meissä syvällä sisimmässä asuva pelko elämää ja sen selittämättömyyttä kohtaan.

Ihminen kun aina ja kaikessa pyrkii automaattisesti ymmärtämään, selittämään ja järkeistämään kaiken mitä ikinä elämässä tapahtuukaan. Eikä siinä, ihninen voi elää varsin rauhallista ja hyvää elämää tällätavoin. Ongelma tulee vasta silloin, jos elämä tarjoilee jotakin sellaista yllätystä mitä ihmisen järki ei kykene prosessoimaan.

Tuosta yleisimpänä esimerkkinä se, kun ihninen elää elämäänsä, kiinnittämättä juurikaan huomiotaan siihen, millätavoin missäkin tilanteessa tunnepuolella reagoi. Me kasvamme kulttuurissa jossa ei ihan hirveästi ole ollut painoarvoa ihmisen tunteilla. Ei siis ihme, että jo lyhyen tarkastelun kautta on helppo huomata se, kuinka suuri osa ihmisistä elää tänäänkin elämää, missä ei ole hyvä olla.

Tuossa yksi konkreettinen esimerkki siitä, missä ihmisen järki ei aina auta. Moni ihminen nimittäin ihmettelee itseä ja omaa pahaaoloaan, katsoen omaa elämäänsä ja miettien miksi en ole tyytyväinen, vaikka niin moni asia on lopulta hyvin.

Itse uskon vahvasti siihen, että yksi suurin syy kaikessa kiteytyy juuri siihen, ettemme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme. Me tiedostamme voivamme huonosti, mutta emme tiedosta sitä, miksi.

Nykyaikana kun kaikki on niin hektistä, pitäisi ongelmat kyetä ratkaisemaan heti, nyt. Vielä tehokkaampaa, jos ne ratkaistaisiin ennenkuin ne edes ilmaantuvat.

Ongelma vain tässä tunnepuolen problematiikassa tulee siinä, kun osa tuosta mustasta massasta, joka sisällämme velloo, aiheuttaen suunnatonta ahdistusta, on muodostunut jo lapsuudessamme. Puhumattakaan siitä osasta, jonka olemme saaneet mukaan elämäämme eräänlaisena perintönä aiemmalta tai jopa sitä aiemmalta sukupolvelta.

Ihmiset tekevät tänäpäivänä innokkaasti sukututkimusta, selvittäen omaa menneisyyttään parhaimmillaan vuosisatojen taakse. Mitä tapahtuisikaan yksilön elämässä, jos hän samalla tavoin innolla tutustuisi ensin omaan itseensä.

Pelko. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi ihminen kiiruhtaa läpi elämänsä, uskaltautumatta kohtaamaan omaa itseä. Omat tunteet kun ovat pahimmillaan todella pelottavia ja ahdistavia. Ei siis ihme, että tässä hektisessä ajassamme määrätään ennätysmäärä mielialalääkkeitä. Kun kenelläkään ei aidosti ole aikaa pysähtyä kohtaamaan toista ihmistä. Puhumttakaan siitä, että tuo toisen kohtaaminen edellyttäisi ensin oman itsensä kohtaamista.

Tämä seuraava ei sinällään ole tarkoitettu arvosteluksi, vaan pikemminkin herättämään ihmisiä pohtimaan omaa elämäänsä. Tänäpäivänä nimittäin näkyy hyvin selvästi se, että ihminen joka itsessään voi huonosti, hakeutuu mielellään alalle, jossa voi keskittyä muiden ongelmiin, omien ongelmien kohtaamisen sijasta. Eikä siinä, tämä kaikki on varsin helppoa ja vaivatonta. Ongelma tulee vain siinä, kun tuossa kaikessa toteutuu surullisen konkreettisesti se vanha sanonta ”Kun sokea taluttaa sokeaa.” Lopputuloksena ilman kristallipalloa on helposti ennustettavissa se, että jo kohta molemmat voivat itsessään kahta huonommin.

Onneksi minun ei tänään tarvitse olla sokea omalle itselleni. Se hyöty itsensä kohtaamisessa lopulta on. Esimerkiksi viimeaikoina olen hyvin selvästi tiedostanut itsessäni tietyt vanhat, itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit sekä niiden aktivoitumisen. Kaiken taustalla itsellänikin tuo aiemmin mainitsemani pelko. Kun pelkään jotakin, alan pyrkiä itse hallitsemaan elämää ja sen tapahtumia, puhumattakaan toisista ihmisistä ja sen myötä jo kohta huomaan eläväni keskellä suunnatonta kaaosta. Eikä siinä, tuo kaikki kaaoshan on minulle varsin tuttua ja turvallista. Ei siis ollenkaan ihme, jos satunnaisesti kuin sisäisen navigaattorin ohjaamana kuljen sitä kohti. Kiitos itseni kohtaamisen, tiedostan tänään tämän toimimattoman yhtälön elämässäni ja armottoman taistelun aloittamisen sijaan, voin rauhallisesti huokaista syvään, pysähtyä toteamaan tilanne ja etsiä käsiini saman kokeneen ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä löydäksiäni. Tuossa kaikessa piilee se yksi itsensä kohtaamisen suurin taika. Jakamalla asioita, ajatuksia ja tapahtumia elämästäni, tulen kuin huomaamattaan kohdanneeksi sisimmässäni vellovat tunteet ja tällätavoin ehkäisten samalla sen ettei nuo tunteet enää kasaannu sisimpääni siksi ahdistusta aiheuttavaksi, mustaksi massaksi.

Omista tunteista puhuminen se vasta pelottaakin. Ei siis ihme, että lähes poikkeuksetta jokainen meistä etsii mitä erilaisimpia helpompia konsteja helpottaa oloaan. Ongelma vain siinä, että nämä helpommat konstit, ovat poikkkeuksetta väliaikaisia. Eivätkä oikeasti hoida itse ongelmaa, vaan jotakin tuosta ongelmasta aiheutuvaa oiretta.

Eikä siinä, jos haluaa jatkaa oirehtimista..


Entäs nyt?

Aika taas näyttänee, mihin suuntaan elämässä on seuraavaksi kuljettava.
Aika taas näyttänee, mihin suuntaan elämässä on seuraavaksi kuljettava.

Ei niinkuin yhtikäs mitään tietoa. Ainoat, tähän hetkeen tiedossa olevat, ikävät asiat ovat ne, että työni loppuu tämän vuoden lopussa eikä juuri nyt mitään tietoa siitä mitä seuraavaksi. Lisäksi myös tiedossa se, että kuluneen kuuden vuoden yrittäjyys takaa siitä koituneita kuluja maksettavan pahimmillaan eläkeikään saakka. Tietyt ihmissuhteet ovat kärsineet matkanvarrella ja nyt miettien ihan liian monessa kohtaa on tullut epätoivoisena tehtyä ihan liian epätoivoisia ratkaisuja.

Mutta..jotta kaikki ei olisi yhtä suurta synkkyyttä, on todettava se, että taas kerran on tullut matkaeväänä sellainen määrä elämänkoulun opintopisteitä suoritetuksi, ettei paremmasta väliä. Lisäksi kun voin käsi sydämellä todeta myös sen, että riippumatta elämisen haasteellisuudesta, minulla on yhä olemassa se vakaa perusta (raittius, usko, perhe, vertaistuki ja ystävät), minkä varaan alkaa uudelleenrakentamaan elämää, niin lopulta minulla ei ole kovinkaan suuurta hätää.

Suuri haaste lopulta lienee vain se, että osaan oikealla tavalla ottaa käyttöön ja soveltaa kaikkea matkalla oppimaani, kohdatakseni itsessäni, kaiken sen tunnepuolen paskamyrskyn, joka tästä kaikesta on auttamatta odotettavissa.

Eikä siinä, tästäkin selvitään. Päivä - ja vaikka tarvittaessa, hetki kerrallaan hengitellen. ”Kaikki mikä ei tapa, sattuu ihan saatanasti”, mutta ehkä pikkuhiljaa voisi jo opetella pois tästä tietynlaisesta masokistisyudestä ja lakata itse aiheuttamasta itselle enää kärsimystä.

Fakta kuitenkin on se, etten minä oikeasti niin paha ihminen ole, että minun tieten tahtoen tarvitsisi läpi elämän olla itseäni rankaisemassa. Olen ihminen. Siinä kuin sinäkin.


Riippuvuusongelma koskettaa lähes jokaista.

Jokainen meistä on tärkeä.
Jokainen meistä on tärkeä.

Uskallan epäillä ettei meillä Suomessa ole kovinkaan montaa ihmistä, jota kyseinen aihealue ei jollain tavalla koskettaisi. Toisia hieman etäämmältä, toisia hyvinkin läheltä, mutta yhtä kaikki, tämä asia haastavuudessaan on yhä sellainen jota on kokolailla vaikea oikein ymmärtää.

Minulle aihe on tullut elämässä kokolailla lähelle. Elin ensimmäisen 15 vuotta elämästäni isän erilaisia riippuvuuksia seuraten. Seuraava 17 vuotta kului aktiivisesti omien riippuvuuksien orjuudessa. Lopulta niin pakkomielteisesti, että erääänkin kerran oli loppu lähellä. Lisäksi haasteena tuossa kaikessa oli lukuisat erilaiset mielenterveyden ongelmat, joten ei ihme että paikoitellen oikein kukaan ei tiennyt miten minua voisi tai tulisi auttaa.

Tuohon kun lisätään kuluneen liki 13 vuoden perusteellinen paneutuminen erilaisten riippuvuuksien taustoihin, puhumattakaan siitä että kulunut viitisen vuotta on tullut työssä kohdattua kyseisten ongelmien alla eläviä ihmisiä sekä heidän läheisiään, koen ainakin jonkinverran voivani tässä aiheesta kirjoittaa.

Yksi suurin haaste näiden ongelmien suhteen piilee mielestäni siinä, että näihin ongelmiin ei paneuduta tarpeeksi laajalti. Esimerkiksi niin, että päihdeongelmasta kärsivien ihmisten läheisten auttaminen ja huomioiminen on aivan liian vähäistä. Ongelma tässä muodostuu lähinnä siitä, kun ongelmainen itse saa halun alkaa rakentaa elämäänsä tarvittavaa muutosta, lähellä sairastunut läheinen jää elämään vanhaa kaaosta ja lopputulos tässä on ilman kristallipalloa ennustettavissa.

Varsinkin päihdeongelmassa, kun tulisi huomioida ongelman hoidossa paljon muutakin, kuin pelkkä päihteen poisjättäminen. Kyse kun lopulta on ongelmasta, joka vaikuttaa ihmisen elämässä fyysisen tason lisäksi, myös psyykkisesti, sosiaalisesti että myös tunnepuolella henkisellä tasolla.

Kun sitten joku noista jätetään huomiotta, niin ihminen saattaa elää pitkäänkin ilman riippuvuutta aiheuttavaa ainetta, ihmetellen sitä, miksi hänen elämänlaatunsa ei ota vaan parantuakseen.

Yleisin ongelma, riippumatta riippuvuudesta, on niiden taustalla vaikuttava puhumattomuus. Kun ihminen kasaa kaiken sisälleen, ei ihme, että ihminen lopulta lähes pakonomaisesti tarvitsee jotakin, kyetäkseen menemään päivästä seuraavaan. Pelkkä riippuvuuden kohteen poisjättäminen tai vaikka puitteiden korjaaminen, ei sinällään hoida itse riippuvuuden taustalla olevia ongelmia. Suurimpana näistä ihmisen tunne-elämä ja sen koukerot. Tuohon kun lisätään lähellä eläneen puolison tai vaikka vanhemman, lähes samassa kaaoksessa vaurioituneen tunne-elämän koukerot, ei ole ollenkaan ihme, että lopulta suhteellisen pieni osa apua hakemista ongelmaisista, saavuttaa pysyvästi muutokseen johtavia tuloksia.

Nykyisellään yhä keskitytään liiaksi haittoja vähentävään hoitoon. Eikä siinä, itse viime vuodet esimerkiksi todella pahoista huumeongelmiidta kärsiviä ihmisiä ja heidän läheisiään kohdanneena, ymmärrän tämän kyllä. Mutta se mikä tuossa kaikessa unohtuu, on se, että nämä ihmiset jäävät yhä kärsimään riippuvuudesta, aivan samoin kuin heidän läheisensä jäävät elämään saman pelon, epävarmuuden ja tuskan alle, jossa vielä aineita käyttävän ihmisen kansaa joutuivat elämään.

Jos näitä sairauksia haluttaisiin oikeasti hoitaa, keskitettäisiin näihin nykyistä paljon enemmän aikaa ja resursseja. Sillä se mikä näissä asioissa tahtoo unohtua, on se, että jokaista ihmistä autettaessa, jokainen näistä apua saaneista voi osaltaan olla auttamassa vielä samojen ongelmien alla eläviä ihmisiä.

Mutta niinkauan kuin ihminen elää puolinaisesta tuesta ja avusta johtuen jollain tavalla riippuvuuden orjuudessa, riippuvuuteen liittyvä ongelman vähättely, salailu ja häpeä jyllää ihmisessä, aivan samoin kuin lähellä elävissäkin ja sitä suurempi vaara on siinä että koko homma ennemmin tahi myöhemmin räjähtää käsiin.

Resursseja auttaa meillä kyllä on, kysymys onkin enempi siitä, löytyykö meiltä halua yhdistellä voimavaroja ja näitä resursseja, vai olemmeko liian kiireisiä kilpailemaan keskenämme, pyrkiessämme vakuuttamaan itsemme omasta tärkeydestämme.


DOCVENTURES - THE WORK

EXPECT THE UNEXPECTED
EXPECT THE UNEXPECTED

Alkuun todettakoon se, että kyseinen dokumentti ja siitä käyty keskustelu paljasti itselleni, itsessäni jo liian kauan vallalla olleen suojautumismekanismin, suhteessa omiin tunteisiini. Ajattelin nimittäin katsovani dokumentin, josta ihmiset kirjoittavat kyynelsimin, mutta joka itsessäni ei tulisi herättämään minkäänlaisia tunteita. Tämä on yksi ehkä itselleni tähän hetkeen selkein toimintamalli, jonka avulla olen sivuuttanut omat tunteeni läpi elämäni. Eksyyntyen jossain kohtaa totaaliseen yksinäisyyteeni, kohtaamaan nuo tunteet siten, ettei niitä vain vahingossakaan kukaan näkisi. Tällä keinoin olen selvinnyt elämästäni. Ei se todellakaan helppoa ole ollut näin herkälle miehelle, joka sisimmässäni kuitenkin tiedostan olevani. Mutta mies tai ihminen yleensä on mestari kehittämään itselleen mitä erilaisimpia mekanismeja joiden avulla jaksaa.

Mutta kylläpä kyseinen dokumentti iskikin lujaa. Harvoin nimittäin mikään ohjelma, jonka olen katsonut, on osunut niin syvälle ytimeeni, kuin mitä tämä kyseinen dokumentti iski. Vieläpä siten, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia kontrolloida sitä kaikkea mitä sisimmästäni kumpusi. Onneksi ei, sillä juuri nyt, tätä kirjoittaessani sisimmässäni samalla kuohuu, mutta samalla koen suunnatonta iloa siitä, että taas, todella pitkästä aikaa minulla on itseni kanssa suunta, mihin kulkea. Kohti omia, aidoimpia ja ennenkaikkea pelottavimpia tunteitani.

Dokumentissa jokainen joka toi itsensä näkyväksi, resonoi minussa itsessäni todella syvältä. Ensimmäisenä mies, joka päästäessään omia demonejaan näkyväksi, sai vekin otsaansa. Kyseinen ihminen oli monin tavoin kopio minusta. Olen pyrkinyt läpi elämäni koko ajan johonkin, saavuttamaan jotakin. Silti jatkuvasti ja tauotta kokien, ettei ikinä mikään lopulta riitä. Ihan samalla tavoin minussa herää se peto sisälläni, joka haluaa tappaa, hetkessä, jossa joku kohtelee minua alentavasti. Sillä poikkeuksella, että itse olen rakentanut tuolle pedolle sisälläni sellaisen vankilan, josta se ei tulisi koskaan vapautumaan. Ei siis ihme, että olen kärsinyt jo pelkästään tuosta johtuen aikanaan liki 20 vuotta paniikkihäiriöstä. Senverran suuri määrä energiaa sisälleni nimittäin tuosta johtuen on kasautunut. Senverran monasti olen nimittäin elämäni aikana saanut tuta sen, miltä tuntuu kun toinen ihminen kohtelee alentuvasti, eikä sinulla ole oikeutta näyttää kaikkea sitä tuskaa mikä sisältäsi tuosta nousee.

Seuraava joka itseäni kosketti syvältä, oli tummaihoinen kaveri, joka ringissä kertoi siitä, kuinka kokee ettei enää jaksa ja olisi jo valmis antamaan periksi. Samaistuin häneen vahvimmillaan siinä kohtaa elämääni, kun en enää halunnut, saati jaksanut elää. Toisaalta, vaikka tässä hetkessä rakastan elämää, niin hetkittäin kaiken armottoman taistelun keskellä huomaan miettiväni satunnaisesti sitä, että ei enää jaksaisi taistella. Vaikka tuo ei kohdallani enää merkitsekään aiempaan verraten oman elämän omakätistä päättämistä, niin tunteet jotka tuohon hetkeen ja kokemukseen liittyy, ovat silti täsmälleen samat. Epätoivo. Toivottomuus. Uupumus jne.

Minusta kaikista sympaattisin tyyppi dokumentissa oli isokokoinen intiaani, joka kertoi päätyneensä vankilaan yritettyään halkaista yhden ihmisen kahtia. Minä koen itseni hyvin samankaltaisena. En fyysisesti, mutta sitäkin vahvemmin henkisellä tasolla. Sisälläni asuu suunnaton suru siitä, kun en riittänyt isälleni ja samalla armottoman pohjaton kokemus siitä, että minun olisi pitänyt kyetä tekemään enemän äiti puolesta ollessani lapsi. Nämä siis minun kokemuksia ja tunteita, ei niinkään sitä varten, mitä vanhempani missäkin kohtaa lapsuuttani tekivät.

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisempänä nuorehko mies, joka kolmen ensimmäisen päivän ajan suhtautui kaikkeen kuin ulkopuolisena, kyeten antautumaan prosessiin vasta viimeisenä mahdollisena hetkenä. Minä olen tuollainen ihminen. Menen tilanteeseen, ennakoiden ja valmistautuen siten, ettei mikään tunnu miltään ja tiedän jo kaikesta kaiken. Vasta kun koen riittävää turvaa, uskaltaudun avaamaan suojaukseni ja senjälkeen päästämään toisen ihmisen lähelle, näyttäen silti ehkä vain pintaa siitä kaikesta herkkyydestä, mitä sisimmässäni on. Silti, aivan samoja kokemuksia joista kyseinen nuori mies murtautui lopulta vapaaksi. Kokemus siitä, että haluaa olla avuksi, mutta jota aina ollaan sysäämässä sivuun tai toimittamassa toisaalle.

No mitä tämä kaikki sitten minulle itselleni minusta itsestäni haluaa kertoa. Ainakin sen, että taas kerran, kaikessa erinomaisuudessani (yksi monista suojamekanismeistäni) olen onnistunut etäännyttämään itse itseni omista todellisista tunteista. On vain surullisen helppo sivuuttaa itsessään ne ikävimmät tunteet. Juuri ne, joiden kohtaamisen kautta aina ja takuuvarmasti pääsee aitoon yhteyteen toisen ihmisen kanssa.

Onneksi oma prosessini on jatkunut jo sen aikaa, että osaan löytää itseäni kohtaan jo hitusen armollisuutta. Olen juuri siinä kohdassa matkaani, kuin minun kuuluukin olla. Prosessi kyllä pitää huolen etenemisestään sekä aikataulusta. Minun osuuteni on vain säännöllisesti suostua tuohon prosessiin mukaan.

Loppukaneettina vielä dokumentista se, että sitä katsoessani huomasin miettiväni sitä, kuinka lopulta suuri osa meistä miehistä, miksei samoin naisistakin elää itse itselleen kyhäämässä vankilassa. Tuo vankila on vain itsemme sisimmässä olevia tunteita. Kun dokumentin ihmiset elävät monin tavoin eristyksessä, niin lähes samalla tavoin me eristämme itsemme toisista, välttääksemme kohtaamasta itsessämme olevia tunnelukkoja. Vankien kohdalla vankilan avain on jollakulla toisella. Meidän tapauksessa meillä itsellämme. Kyse on lähinnä siitä, haluanko elää omien tunteideni vankilassa vaiko vapaana, kokien, tuntien ja aistien ne kaikessa karuudessa ja kauneudessaan.


Mitä onnellisuus lopulta on?

Jokaisella meistä on oma polkumme. Vai onko?
Jokaisella meistä on oma polkumme. Vai onko?

Moni meistä kulkee läpi elämänsä, etsien onnea, onnellisuutta. Mutta kuinka moni meistä lopulta tietää, mitä onnellisuus aidoimmillaan edes on.

Minä muiden muassa olen etsinyt tuota tilaa läpi elämäni, tässä hetkessä tullen toteamaan sen tosi asian, etten edes mahda itse tietää mitä tuo lopulta on.

Joskus aikanaan ajattelin niin, että onnellinen ihminen on sellainen, jolla kaikki asiat on kunnossa. Mutta kuinka moni meistä voi lopulta rehellisesti sanoa kokevansa juurikaan koskaan saavuttaneensa tuollaista tilaa. Faktahan on kuitenkin se, että ihminen kovin harvoin osaa pysähtyä elämässään siihen hetkeen, jolloin toteaisi saavuttaneensa kaiken, ollen sen myötä onnellinen. Ainahan voi saada jotakin lisää tai saavuttaa jotakin suurempaa. Mutta onko onnellisuus lopulta edes sidoksissa siihen mitä ihmisellä on tai mitä hän on saavuttanut elämässään.

Kuten totesin, minä olen harhaillut läpi elämän, kuvitellen onnellisuuden olevan tuolla jossain. Kerta toisensa jälkeen todeten hapuilleeni ilmaa käsieni välissä.

Lopulta juuri nyt ymmärtäen omaan elämääni taas kokolailla tärkeän seikan. Entä jos onnellisuus on tila, joka ei olekaan saavutettavissa omilla teoilla, saati suoritteilla. Entä jos onnellisuus onkin piilotettuna siihen, että kykenee luopumaan kaikesta yrittämisestä. Entä jos onnellisuus tuleekin luo, kun lakkaan juoksemasta sitä pakoon, yrittäen epätoivon vimmalla saavuttaa sen.

Elämä on varannut minulle varsin monivivahteisen ja vaihderikkaan matkan itseni äärelle. Kuin haluten osoittaa minulle kaikin mahdollisin keinoin sen, että elämä itsessään riittää tekemään minusta onnellisen, jos vain kaiken itseriittoisuuteni, kykenen tuon onnellisuuden itselleni sallimaan.

Yksi tärkein oivallus taas kerran tällä vaihderikkaalla matkallani tulee tässä. Onnellisuus ei ole sidoksissa siihen, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Saati siihen, mitä kuka tahansa toinen minusta miettii. Tärkeintä minulle on ollutkin juuri luopuminen siitä harhasta että onnellisuus olisi tunne tai sidoksissa siihen, kykenenkö elämään siten, että kaikki ihmiset ympärilläni hyväksyisivät minut tällaisenaan.

Olen siis toisinsanoen itse seissyt oman onnellisuuteni esteenä. Miksi ihmeessä? Siksi, koska olen kuvitellut onnellisuuden olevan riippuvainen siitä, miltä minusta tuntuu.

Kun tunnetilat vaihtelee ja niiden seurauksena syntyy samalla loputon määrä ajatuksia, joihin sitten opittuani aina reagoimaan, on elämäni ollut yhtä suurta, päätöntä säntäilyä edestakas.

Kuten jo monta kertaa aiemmin olen kiitollisena todennut, onneksi elämä tietää paremmin. Niin nytkin. Se on nimittäin rakkaudellisesti ohjannut minut tilanteeseen, missä enää ei ole juurikaan mahdollisuutta yrittää enempää. Saati pyrkiä vakuttamaan toisia ihmisiä omasta erinomaisuudesta asioissa. Sensijaan olen tilanteessa, missä lähestulkoon kaikki mahdollinen on yritetty ja pyritty. Siis kaikki mahdollinen, mikä inhimillisin voimin on mahdollista. Asiat on lopulta vain yksi kerrallaan nivoutunut kahta tiukempaan solmuun, mitä kovemmin olen yrittänyt noita solmuja aukoa.

Entä kun elämässä on tilanne, et lähestulkoon jo liian moni asia on solmussa, koenko olevani epäonnistunut tai onneton? Päinvastoin.

Ymmärtäessäni ja hyväksyessäni kaiken tämän olleen itselleni tarpeen, voin levollisena huokaista syvään ja kiitollisena todeta sen, että nyt viimein on aika lakata yrittämästä. Lakata taistelemasta tuulimyllyjä vastaan.

Onnellisuus on tämä hetki. Tila, jossa minulla on lupa kokea kaikki nämä tunteet, joita viime vuosien seikkailu sisimmästäni nostaa. Syyllisyyttä vääristä valinnoista. Häpeää siitä, millä mallilla asiat ovat. Pelkoa siitä, millätavoin elämä tästä eteenpäin etenee. Riittämättömyyttä siitä, etten edelleenkään ole oppinut elämään siten, etten kerta toisensa jälkeen olisi elämässäni umpikujassa.

Mutta! Kuten aiemmin totesin, onnellisuus ei ole sidoksissa tunteisiini, saati olosuhteisiin. Onnellisuus on sitä, että kaikki tunteet on lopulta sallittuja. Ovathan ne yksi inhimillisyyteni perusta. Mitä olosuhteisiin tulee, niin olen onnellinen siitä, että juurikin näiden olosuhteiden myötä minulla on oiva tilaisuus kohdata noita edellä mainitsemiani tunteita itsessä ja sen myötä vain yhä selvemmin todentaa se, että ihminen voi olla onnellinen, vaikka kaikki mahdollinen elämässä huutaisi sen puolesta että olisi kaikki syy olla onneton.


Suojamuureista luopuminen.

Mikä sinulle luo sen turvan, jossa uskallat astella tämän päivän matkaa, piiloutumatta?
Mikä sinulle luo sen turvan, jossa uskallat astella tämän päivän matkaa, piiloutumatta?

Olen lapsesta saakka ollut mestari rakentelemaan itselleni mitä erilaisimpia suojamuureja. Siis sellaisia, joiden läpi kukaan ei pääse. Joissain kohden elämää nuo muurit ovat palvelleet tarkoitustaan, suojaten sitä herkkää ja haurasta lasta joka noiden muurien takana yritti epätoivon vimmalla selvitä elämästä.

Nykyhetkeen haasteellista omassa elämässäni on ollut se, kun olosuhteet ympärillä ovat olleet tavallista haastavammat, olen kuin tahtomattani ajautunut rakentelemaan taas mitä erilaisimpia muureja itseni ja toisten ihmisten välille.

Nyt miettien syykin tuohon lapsuudessa opittuun selviytymiskeinoon on selvä. Ilman noita muureja, joutuisin näyttämään todelliset tunteeni ja senjälkeen voisi olla että joko minä, tai nuo toiset ihmiset hajoaisivat.

Tai niin olen itselleni pelon alla eläessä uskotellut. Todellisuus vain on tänäpäivänä toinen. Minulla on elämässä rypäs ihmisiä, jotka tasan varmasti kestäisivät kaikki tunteeni, sellaisenaan. Kysymys kuuluukin oikeammin, kestäisinkö itse. Tai jos en kestäsi, vaan hajoaisin, niin mitä sitten tapahtuisi.

Senverran monta kertaa elämäni aikana olen saanut oikealla tavalla hajota, että tiedostan tuon vapauttavan kerta rytinällä kaikenlaisesta väärästä suorittamisesta, puristuksesta sekä erinäisin keinoin tapahtuvasta lähes pakonomaisesta taistelusta asioissa. Harmillista sinällään kun tuo hajoaminen ei itsessään ole suorite, jonka voin vain päättää tehdä itse.

Onneksi elämä tässäkin tietää parhaani. Se rauhallisen hitaasti räätälöi minulle tapahtumia ja olosuhteita, joiden kautta kuin vääjäämättä kuljen kohti tuota kaiken murentavaa murtumista. Kiduttavan hitaasti kiiruhtaen, jos minulta kysytään. Onneksi elämä ei kysy minulta. Minä nimittäin olen mestari räätälöimään asioita itse. Vieläpä siten että tulen tahtomattani vaikeuttamaan itse omaa elämistäni. Mutta oppia ikä kaikki. Aikanaan, kun minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä itsestäni, ainoa keino kohdata tuskaa, oli pakonomaisesti paeta sitä. Pahimmillaanhan tuo pakeneminen oli tappaa minut. Mutta tuossa juuri yksi konkreettinen esimerkki siitä, kuinka elämä tarjoilee minulle juuri sen mikä milloinkin itselleni on parhaaksi.

Mikä tuossa hajoamisessa sitten niin kamalasti pelottaa? Varsinkin kun tuon on kohdallaan kokenut jo useamman kerran.

Se, kun viimeistään tuossa hajoamisen hetkellä joutuu oikeasti kosketuksiin kaiken sen kanssa, mitä itsessään on yrittänyt paeta. Tunteet kun on lopulta siinä vekkuleita osalle meistä, että ne kärsivällisesti kysyvät, tasaisin väliajoin, joko nyt viimein olet halukas kohtaamaan vai jatkatko yhä yksinäistä pyristelyäsi.

Tärkeintä itselleni näissä muutamissa aiemmin tapahtuneissa hajoamisissani on ollut se, että jokaisessa niissä, minulla on ollut ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tarjoilleet minulle sen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksen, mitä jokainen meistä sisimmässään janoaa. Osa vieläpä autuaan tietämättömänä.

Tässä juuri yksi suurin syy siihen, miksi itse arvostan nykypäivän elämässä vertaistuen merkityksen todella korkealle. Tuo toimii nimittäin yhtenä parhaista alustoista kohdata itseä ja samalla saada tuo jokaiselle tarpeellinen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus.

Jos joskus olet omalla kohdallasi käynyt jossain vertaisryhmässä, olet varmasti miettinyt sitä, mikä tuosta tekee sellaisen paikan, missä lähes poikkeuksetta tapahtuu se, että tuolta lähtiessäsi huomaat oman olosi keventyneen kummasti. Itselleni tuo on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka tarpeeksi turvallisessa ympäristössä tapahtuessaan, ihmisen ympärille rakentamien muurien hajoaminen vapauttaa kummasti kaikesta ylimääräisestä puristuksesta.

Hassua omalla kohdallani on lähinnä huomata taas kerran se, kuinka lähes huomaamattaan on tullut kyhättyä itsensä ympärille mitä erilaisimpia muureja, välttyäkseen kohtaamasta itsessään sitä, mikä tässä hetkessä haluaa tulla kohdatuksi. Mitä isompia tunteita, sitä suurempaa tuskaa tarvitsen, kyetäkseni luopumaan suojauksistani.

Kaikki tämä vain siitä, että aikanaan elämässä ei ollut ihmisiä, jotka olisivat kyenneet kohtaamaan minun tunteitani sellaisenaan. Toimimaan tuona nähdyksi ja kuulluksi tulemisen peilinä. Luojan kiitos, tänään saan jatkuvan pakenemisen sijaan, omaan tahtiini opetella tuota itseni kohtaamista. Se jos mikä, raittiuden ohella, on asia josta olen kokolailla kovasti tässä hetkessä kiitollinen.


Kontrolloitu pelko.

Tie luottamukseen on monesti tuskien täyttämä.
Tie luottamukseen on monesti tuskien täyttämä.

Pelko. Siinä tunne, jota kukaan meistä ei mielellään toivoisi kokevansa. Samalla on kuitenkin todettava se, ettei tuolta tunteelta voine kukaan välttyä. Jossain kohtaa elämää tuo tunne on läsnä halusit tahi et. Mutta entäpä jos tuolla yhdellä viheliäisimmistä tunteista, olisikin jotakin hyvää annettavanaan?

Minulle pelko on yksi tutuimmista tunteista elämässäni. Lapsena kasvoin sen ympäröimänä. Ei siis ihme, että tuosta tunteesta tuli lopulta matkakumppani kokolailla pitkäksi aikaa. Enkä nykyiselläänkään ole sille immuuni. Olkoon, etten enää nykyisellään enää pelkää läheskään siinämäärin, kuten jossain kohtaa olen pelännyt. Syykin on selvä. Olen hetkittäin suostunut pysähtymään tuon tunteen äärelle, kuin kysymään mitä sillä on minulle kerrottavana.

Senverran ikävän lamaannuttavana olen aikanaan tuon tunteen kokenut, että ymmärrän myös sen, ettei siinä hetkessä yksinkertaisesti kykene näkemään, saati kuulemaan mitään. On valmis käytänössä mihin tahansa, että tuon lamaannuksen saa loppumaan. Mutta tässä kohtaa toteankin, etten välttämättä tässä kirjoituksessa käsittele niinkään mitään paniikkiin tai lamaannukseen liittyvää pelkoa, vaan ennemminkin sitä tunnetta, joka meissä jokaisessa asustaa.

Kun ihminen pelkää, luonnollista olisi hakea turvaa jostakin. Mutta haaste tulee siinä, kun on tottunut selviämään aina yksin, luottamatta yhtään mihinkään. Mistä silloin haet turvaa? Itsestä sisältä? Vai kenties itsesi ulkopuolelta, esimerkiksi päihteistä?

Minä kun en luottanut yhtikäs mihinkään, saati kehenkään, vähiten itseeni, tarvitsin nipun erilaisia selviytymiskeinoja, pärjätäkseni tuon jäytävän tunteen kanssa. Vieläpä niin, että pelätessäni myös itseä, omia tunteitani, jouduin ponnistelemaan lopulta kaiken järkeilyni, kyetäkseni edes hetkittäin kontrolloimaan tuota sisälläni jäytävää tunnetta. Silti koskaan siinä lopulta onnistumatta kokonaan. No, tuollakin tarkoituksensa. Kun sitten lopulta pysähdyin (vasta kuolemanporteilla) tuon tunteen äärelle, en ikinä olisi osannut kuvitella, mitä sillä olisi sanottavanaan. Tuo tunne nimittäin kertoi minulle yhden elämäni tärkeimmistä asioista, se sanoi: ”Luota. Lakkaa taistelemasta ja luota.”

Pelkoa ei voi voittaa omalla järjellä. Ei vaikka sitä voikin yrittää loputtomiin saakka yrittää sillä kontrolloida. Samoin kuin voit rakentaa omasta elämästäsi niin pienen ja turvallisen, että hetken jo kuvittelet, ettei pelko tuonne laatikkoosi mahdu istumaan. Mutta mahtuu se. Minä tiedän. En nimittäin saanut kutistettua omaa elämääni niin pieneen ja yksinäiseen laatikkoon, etteikö silti sinne tuo tunne olisi lopulta ängennyt. Onneksi änkesi. Se nimittäin opetti minut kovalla kädellä luottamaan. Ihmisiin. Elämään. Itseeni. Siihen, että tuokin tunne, kaikessa karuudessaan saattaa sisältää paljon hyvää. Kyse on vain tuosta taistelusta luopumisesta. Samoin kuin jouduin luopumaan loputtomasta järkeilystä asioissa. Myöntäen etten minä vain yksinkertaisesti tiedä omaa parastani. Onneksi elämä tietää. Yhä tänäänkin.

Yhä tänäänkin se nimittäin erilaisten pelkojen avulla ohjaa minua lähemmäs toisia ihmisiä ja Jumalaa. Kun umpi ateistista kaivetaan esiin luottamus Jumalaan, siinä tarvitaan melkoinen määrä tuskan täyttämää pelkoa, jotta tuo lopulta tapahtuu. Onneksi tapahtui. Ilman tuota mankelointia, en nimittäin olisi tässä. Onneksi olen. Onneksi suostuin tuon pirullisen mankelin läpi puristautumaan. Siinä nimittäin puristettiin samalla melkoinen määrä ennakkoluuloja sekä vääränlaista ylpeyttä minusta ulos. Enkä silti tänäänkään voi vielä kehuskella kyvyilläni puhua aina ja kaikesta. Mistä tiedän? Siitä että yhä tänäänkin tarvitsen tuon samaisen tunteen, tuskaisaa tuuppimista kohti muita ihmisiä. Nielemään ylpeyttäni ja sanomaan ääneen nuo kaksi kuin kovin vaikeaa sanaa: ”Minua pelottaa.”


Mitä minä pakenen? Itseä? Tunteitani. Elämää?

”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”
”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”

Hylätyksituleminen. Rakkaudettomuus. Pelko. Häpeä. Syyllisyys. Riittämättömyys.

Siinä tunteita, jotka juurtuivat minuun lapsuudessani. Tunteet, joita opin pakenemaan suojatakseni itseäni. Pakokeinoja rakentui sitämukaa kun edellinen osoittautui toimimattomaksi.

Täydellisyyden tavoittelu. Järkeily. Kontrollointi. Siinä lopulta asiat, joiden ympärille kaikki elämässäni vallalla ollut hulluus lopulta nivoutuu. Oli kysymys sitten lopulta täysin pakonomaiseksi käyneestä päihteiden sekakäytöstä tai hulluuteen saakka äityneestä työnteosta.

Niin kauan kuin pakenen itseä, omia tunteitani, maailma on todella pelottava paikka elää. Lähes jokaisen ihmisen ollessa minulle uhka. Operoidessani elämässäni järkyttävien pelkojen ohjaamana, yritän viimeiseen hengenvetooni saakka yksin. Ajatuksella että itse ratkaisen elämäni ongelmat. Lopulta kuinka äärettömän vaikeata onkaan myöntää tarvitsevansa toisia ihmisiä. Sen myöntäminenhän merkitsisi heikkoutta, eikä sellaista nykymaailmassa katsota hyvällä. Mutta entä jos katsottaisiinkin. Entä jos kaikki tuo onkin vain pelon luomaa mielikuvitusta. Entäpä jos juuri se ihminen, jonka vähiten odotit sinua voivan auttaa, auttaisikin sinua itseasiassa eniten. Kyse on lopulta vain itsensä ja omien tunteiden kohtaamisesta.

Mitä enemmän ihminen pelkää, sitä todennäköisemmin hän tekee kaikkensa, välttyäkseen kohtaamasta tuota ikävää tunnetta. Yrittäen kaikkensa ratkaistakseen ongelmansa, jotenkin helpommin, kivuttomammin. Yrittäen lopulta löytää rohkeuden, myöntämättä pelkäävänsä. Ei voi olla rohkea, ellei ensin myönnä pelkäävänsä. Sillä mihin ihmeeseen ihminen tarvitsisi rohkeutta, jos pelkoa ei ole.

Minä olen myöntänyt pelkääväni. Myönnän pelkääväni hetkittäin yhä. Mutta koska oma pakomatkani olen käynyt siinämäärin loppuun, että yksin taisteluni sijaan, päästän itseni jo tänään huomattavasti helpommalla, myöntäen pelkääväni ja ennenkaikkea myöntäen tarvitsevani toisia ihmisiä kohdatakseni tuon tunteen itsessäni. Ennemmin kuitenkin tässähetkessä kohtaan itsessäni tuon tunteen, kuin se että lähden taas piinaavalle pakomatkalle. Lopulta kun juuri tuo mitä pakenen, aiheuttaa kaiken sen tuskan mitä tuolla pakenemisella pyrin välttämään. Eli pakenemisen aiheuttaman tuskan lisäksi minulla jää edelleen kohdattavaksi tuo alkuperäinen tunne. Aiheutan siis vain lopulta itse itselleni lisää tuskaa tuolla pakenemisella. Omaa itseä, omia tunteita kun ei vain voi loputtomiin juosta karkuun.

Yleensä ihminen on siinä hassu otus, että suistuessaan lopulta tekemään jotakin itselle epämiellyttävää, hän kuin automaattisesti ajattelee ensimmäisenä siitä koituvaa hyötyä, palkkaa tai palkkiota. Eikä siinä, niin minäkin aikanaan ajattelin. Esimerkiksi luopuessani siitä kaikista rakkaimmasta ystävästäni, päihteestä, automaattisesti ajattelin, että suostuessani tällaiseen urotekoon, elämän on osaltaan siitä hyvästä tarjoiltava minulle vastavuoroisesti kaikki se mitä ikinä saan päähäni haluta. No kävikö lopulta niin? Ei, jos ajattelen asiaa nykyhetkessä, tuon aikaisella ajatusmaailmallani. Kyllä, jos ajattelen nykyisellä.

Ero noissa kahdessa ajatusmaailmassa on luokkaa valovuosi. Tuolloin kaikki mitä halusin, kulminoitui lähinnä rahaan, valtaan ja mammonaan. Tämän hetken ajatusmaailmani kulminoituessa sensijaan, päinvastaisesti (järjenvastaisesti) kaikkeen muuhun.

Sain nimittäin elämältä juurikin kaiken sen mitä ikinä tarvitsin. Joissain kohden sen merkitessä raastavaa menetyksiä, kipua aiheuttanutta haastetta tai vaikka tuskaa tuottanutta vastoinkäymistä. Sain nimittäin kaiken sen, mitä tarvitsin, oppiakseni luottamaan toisiin ihmisiin sekä ennenkaikkea elämään, siinämäärin etten enää palaisi pakonomaiseksi käyneeseen pakenemiseen itseä ja elämää.

Kaikista nöyryyttävintä, mutta samalla myös kaikista vapauttavinta itselleni oli lopulta tietoisuus siitä, etten minä todellakaan tiedä mikä milloinkin on itselleni parhaaksi. Mutta onneksi elämä tiesi ja tietää. Luottaessani elämään, minun ei tarvitse pelätä. Riittää kun pakanemisen sijaan elän yhden päivän matkan kerrallaan, kohdaten sen päivän aikana elämänpolulleni eksyvät ihmiset, asiat, tunteet ja tapahtumat sellaisenaan. Loppu hoituu kyllä. Lopulta kun kyse on vain tästä päivästä.

Olen saanut paljon, paljon enemmän. Kuin moni toinen saanut on, sen ymmärrän..

Ilman kyyneleitä, voiko rakastaa.
Onko olemassa heitä, jotka paljon saa.
Maksamatta hintaa, ilman tuskaa.
Suoraan sanotaan, jotain puuttumaan jää silloin onnestaan.


Päihderiippuvuus - Tunteet puhumattomuuden taustalla.

Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?
Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?

Puhumattomuuden kulttuuri. Siinä sanapari, johon viimeisten vuosien aikana olen yhä enenevässä määrin törmännyt.

Moni meistä elää tänäänkin uskoen puhuvansa kaikesta mahdollisesta mitä elämässään kokee, näkee, ajattelee sekä tuntee. Todellisuudessa näin tuskin on kuitenkaan.

Kyse on enempikin siitä mitä ihminen omassa elämässään tottuu pitämään tavallisena. Itselleni lähes poikkeuksetta nämä totutut tavalliset asiat ovat lopulta osoittautuneet jo kovin vähäisellä tutustumisella kaikkea muuta kuin siksi mitä normaalisti tavallisena pidetään.

Lapsi voi esimerkiksi kasvaa perheessä, jossa ei ole tilaa tunteille. Saati niistä puhumiselle. Tuon lapsuuden lapsi ymmärtää kohdallaan olevan normaalia, tavallista ja tasapainoista. Alkaen sitten operoida näillä toimintamalleillaan omassa elämässään, siirtäen tuota samaa mallia esimerkiksi omille lapsilleen.

Meillä ei ole normaalia puhua omista tunteistaan. Yleisin mitä ihminen toteaa tunteista puhuttaessa on joko se että ahdistaa tai toisessa kohden kaikki on ihan hyvin. Toisaalta yksinkertaistettuna olisikin helppo ajatella että minusta joko tuntuu hyvälle tai pahalle. Harmillista omalla kohdalla se ettei tuo auttanut ratkomaan niitä ongelmakohtia, joita sisimpääni kätkeytyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Oli häpeää. Pelkoa. Surua. Vihaa. Syyllisyyttä jne. Kun nuo tunteet sitten patosi sisälleen, häpeästä muodostui kokemus omasta huonommuudesta. Viha kääntyi itseä vastaan katkeruuden kautta itse inhoksi. Suru muuttui itsesääliksi ja pelosta kasvoi suunnaton paniikki, joka aktivoitui pahimmillaan ilman sen suurempaa syytä.

Kun sitten ei enää jaksanut tuota mylläkkää, alkoi päihteiden käyttö. Tuolla pitkään onnistuukin manipuloida omia tunteitaan. Kunnes päihteen teho kääntyy itseä vastaan. Seuraavaksi istun lääkärin pakeille kertomaan ahdistuneisuudesta (valehdellen etten juurikaan käytä päihteitä) ja jo kohta vetäen sekaisin sekä lääkkeitä että viinaa.

Tuota kun jatkuu vuosia, on lopulta oma pää niin rankasti myrkytetty, ettei enää itsekään tiedä mikä on syy, mikä oire, saati mikä ongelma. Lopulta kun on vain jäljellä armoton pakonomainen tarve turruttaa edes hetkeksi tuo jäytävä tuska mikä vuosien varrella on sisälle kasautunut.

Kun yhtälöstä otetaan pois päihdyttävät aineet, ottaa todella pitkään uskaltautua kohtaamaan elämä ja sen ihmiset sellaisenaan. Oikeastaan ainoa keino tähän on ensin uskaltautua kohtaamaan itse itsensä.

Tuossa juuri tullaan puhumisen tärkeyteen. Ilman säännöllistä, johdonmukaista ja monintavoin terapeuttista puhumista, kovin harva päihteitä ongelmallisesti käyttävä ihminen selviää takaisin elävien kirjoihin, palaamatta takaisin itsensä turruttamiseen.

Tässä kohtaa todettakoon se, että meillä on olemassa kaksi äärettömän suurta ongelmaa näiden ongelmien ohessa. Puhumista ei arvosteta tarpeeksi ja toisaalta juuri puhumattomuus ohjaa ihmisiä piilottamaan tunteensa. Kun sitten tarpeeksi kauan tuota kuurupiiloa on leikitty, tarvitsee ihminen jotakin millä edes hetkeksi vaientaa jäytävää tuskaansa. Seuraava ongelma on se ettei riippuvuuksia yhä vieläkään ymmärretä niiden edellyttämällä tavoin.

Mitä kauemmin ihminen on itseä ja elämäänsä paennut, sitä tiiviimpää tukea hän tarvitsisi, kyetäkseen lopettamaan tuon epätoivoisen pakomatkansa. Tämän vuoksi olisikin suotavaa kun mietitään esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmaisten auttamista, laatia mahdollisimman laaja, moniammatillinen ja riittävän pitkäkestoinen hoitopolku, jota kulkiessaan ihminen saisi rauhassa, ajan kanssa sekä riittävällä tuella oppia löytämään sisältään ne voimavarat, joiden avulla paluu takaisin tavalliseen elämään tulisi mahdolliseksi.

Pelkkä katkohoito, saati kuukauden kuntoutus ei vielä tee ihmeitä. Ottaen huomioon se, että yleisimmillään tässä kohden ihmisellä on jo taustalla useiden vuosien päihteiden käyttö.

Puhumattakaan siitä jos esimerkiksi kuntoutus ei ole rakennettu siten että ihminen sen aikana ymmärtää omaa tilaansa sekä saa mahdollisuutta opetella puhumalla kohtaamaan sisälleen patoamaan asioita.

Kun pelkkä päihteen poisjättäminen ei korjaa itse ihminen sisällä olevia ongelmia. Siis juuri niitä, mistä itse päihteenkäyttö alunperin on saanut alkunsa.

Edellinen