Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on tunteet.
Edellinen

Näkymätön lapsi - näkymätön aikuinen.  1

Kimmon kokemuksia

Kuinka näkymätön tulee näkyväksi. Ensiksi tarvitsee määritellä se, mitä tässä kohtaa näkymättömällä tarkoitetaan.

Näkymätön lapsi tarkoittaa lasta, jonka tietyt tarpeet, kuten ruoka, vaatetus ja riittävä lepo saattaa tulla huomioiduksi, mutta jonka syvemmät tarpeet kuten rakkaus ja tietty perusturva jäävät joko osaksi tai kokonaan huomiotta.

Sen mitä omassa elämässä olen kuluneen vuosikymmenen tehnyt matkaa itseeni, tutustuen omiin tunteisiini, ihmettelen lähinnä sitä, kuinka vähän meillä kiinnitetään huomiota ihmisen tunnepuoleen. Yleisin milloin tuohon keskitytään, on vasta silloin kun ihminen syystä tai toisesta lähtee hakemaan apua esimerkiksi masennukseen, ahdistukseen tai vaikka työuupumukseen. Silti, tuossakin tilanteessa vielä, lähestymistapa on hitusen pielessä. Sen sijaan, että pyrittäisiin selvittämään noiden oireiden taustalla vaikuttavat tunteet, pyritään vain mahdollisimman pikaisesti hoitamaan oireita, esimerkiksi surullisimmillaan pelkällä lääkityksellä. Vaikka tuolla lääkityksellä saavutettaisiin toivottu tulos, eli oireiden helpottuminen, tuo ei silti poista itse masennuksen, ahdistuksen, saati uupumuksen taustalla olevia ongelmia. Vielä kun yhtälöön lisätään se tosiseikka, että ennen kuin ihminen hakee edes apua, hän hyvin todennäköisesti on pyrkinyt jo pidempään hoitamaan noita oireita vaikkapa alkoholilla, niin tuossa onkin sellainen vyyhti, jonka purkaminen edellyttäisi lääkkeiden sijaan, tai ainakin niiden ohessa sitä, että ihminen tulisi kohdatuksi ja nähdyksi omana itsenään. Kaikkine haasteineen ja ongelmineen.

Miten sitten näkymättömästä lapsesta kasvaisi näkyvissä oleva aikuinen?

Omalla kohdalla koen, että juuri siinä, kun alkaa tutustua omiin tunteisiinsa. Väistämättä tuolla matkalla tulee tutustuneeksi paitsi omaan menneisyyteensä, kuten myös aiempien sukupolvien historiaan. Kun läpi käy kuluneen vuosisadan, löytää koko lailla vaivattomasti syyn siihen, miksi meillä asuu useampi sukupolvi näkymättömiä lapsia, joista on kasvanut näkymättömiä aikuisia. Jotka sitten opitun mallin mukaisesti kasvattavat lisää näkymättömiä lapsia.

Tuota vasten tarkasteltuna, on koko lailla helppo ymmärtää esimerkiksi se, miksi työn arvostus maassamme on niin korkeaa. Miksi ihmiset uupuvat yrittäessään yltää toinen toistaan upeampiin suorituksiin ja miksi mielenterveysongelmat ovat yleisin syy hakeutua sairaseläkkeelle jo kolmikymppisenä.
Tämä kaikki on suht vaivatta jäsennettävissä Maslow’n tarvehierarkialla.

Ihmisen perimmäinen tarve on saada ruokaa, suojaa ja lepoa. Seuraava tarve on kokea olevansa turvassa sekä rakastettu. Kun nuo tarpeet jää syystä tai toisesta täyttymättä, ihminen etsii niille tyydytystä keinolla, jos toisellakin. Tuossa yksi selitys monista mitä erilaisimmille pakonomaisille riippuvuuksille. Jos siirrytään tarvehierarkiasta ylemmäs, seuraavaksi ihminen haluaa kokea olevansa osa jotakin yhteisöä, oppien kunnioittamaan itseä ja muita. Lopulta itsensä toteuttamisen tullessa pyramidin huipulla viimeisimpänä tarpeena, olkoon että tuon jälkeen olisi vielä yksi tarve, tarve löytää jokin itseä suurempi elämässä mihin turvata.

Jos ihminen saa ruokaa, muttei koe olevansa rakastettu, hän etsii tuota rakkautta esimerkiksi syömällä lisää. Tekemällä hieman lisää töitä. Panostamalla ihmissuhteisiin. Etsimällä seurakunnan, johon kuulua jne. Lopulta vain hetkellisesti korkeintaan kokien täyttymystä. Missä vika? Tunnepuolessa. Näkymättömyydessä.
Kun ihminen sivuuttaa suvereenisti omat tunteensa, hän samalla sivuuttaa yhden tärkeimmistä tarpeistaan. Tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin aidoimmillaan on. Lopulta luopuen noista tarpeistaan. Muuttuen näkymättömäksi. Riippumatta siitä, mitä ihminen tekee, herättääkseen muiden huomion (kuten huomiota kaipaava lapsi esimerkiksi itkupotkuraivoten saattaa tehdä), sivuttaessaan omat tunteensa, kukaan toinen ei todellisuudessa näe häntä.

Vasta kun ihminen sitten esimerkiksi masentuu. Jääden pois työelämästä, alkaen lääkitä oireitaan esimerkiksi alkoholilla, ihmiselle ennen pitkää nousee tarve sanoittaa miltä kaikki tuntuu. Kaiken kulminaatiopiste tuossa on lopulta se, tuleeko ihminen nähdyksi ja kuulluksi tunteidensa kanssa vai yritetäänkö hänet vain vaientaa minimoiden oireiden vaikutus.

Tuo kaikki on helposti selitettävissä taas sillä, että koska meidän yhteiskunnassa työ on se arvostetuin, suurin osa psykologeista ja terapeuteista on itse niin kertakaikkisen kuormittuneita ja näkymättömiä, ettei heidän voimavarat riitä kohtaamaan tuota ongelmista kärsivää ihmistä hänen tunteidensa kanssa. Oravanpyörä jatkaa vain pyörimistään.

Oikeastaan ainoa konkreettinen keino toteuttaa muutos yhteiskunnassamme olisi se, että uusille sukupolville alettaisiin opettaa tunteiden tärkeys. Erilaisia keinoja kohdata niitä. Samalla se tietysti edellyttäisi sen, että nykyinen sukupolvi suostuisi samoin kohtaamaan omia tunteitaan, pakenematta.

Jos koulussa olisi yhtenä oppiaineena tunnetyöskentely, niin kotioloissa vanhemman ja lapsen välille saattaisi parhaimmillaan muodostua dialogi tunteista ja sen kautta tuo lapsi ei enää jatkaisi kiduttavan hidasta katoamisprosessiaan, jota tuo näkymättömäksi lapseksi kasvaminen sisältää.

Kysymys kuuluukin, miksi meillä ei koulussa ole oppiaineena tunteita?

Tiin tuntemuksia

Koko elämäni olen tuntenut olevani näkymätön ”lapsi”, kuin Muumien Ninni. Olin kyllä vanhempieni esikoinen ja isovanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi, joten minut varmasti huomattiin. Lapsena synttärijuhlani olivat oikeita prinsessaunelmia, oli hieno kakku ja koristeita ja minulla kaunis mekko. Jossain vaiheessa kuitenkin tunsin, että muutamaa vuotta nuoremmasta pikkusiskostani tuli perheen todellinen prinsessa. Koin, että minun olisi pitänyt olla jo aikuinen ja pärjätä kaikessa. Tanssin balettia ja soitin pianoa. Kuitenkin tunsin, etten ole missään tarpeeksi hyvä.

Aikuisena riittämättömyyden tunne tai epävarmuus oli myös läsnä. Se teki minusta näkymättömän. Oli turvallisempaa istua aina luokan takaosassa luennoilla. Vaikka sain hyviä arvosanoja, olin varma, että muut olivat vielä parempia enkä halunnut katsoa seinällä olevia tenttituloksia. Kävin katsomassa niitä, kun muita ei ollut paikalla. Työelämässä sama toistui: en halunnut tulla huomatuksi. ”Kun ihminen sivuuttaa suvereenisti omat tunteensa, hän samalla sivuuttaa yhden tärkeimmistä tarpeistaan”, kirjoittaa Kimmo Rasila. Sivuutin toistuvasti tarpeeni tulla nähdyksi ja tukahdutin tunteeni.

Aikuisena olin myös alkanut oireilla mieleltäni. Alle parikymppisenä diagnosoitu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli tuskallinen. Seuraavaksi oli vuorossa masennus, joka ylsi jossain vaiheessa vakavalle tasolle asti. Muistaakseni en kuitenkaan juuri puhunut mielenterveysongelmistani edes ystävilleni. En halunnut tehdä niistä numeroa. Olisihan sitä huonomminkin voinut mennä! Näkymätön lapsi minussa oli taas herännyt. Hänestä oli helpompaa paeta viinipulloon, kuin puhua ongelmistaan. Pulloon hän jäi joskus asumaan, siitä tuli hänen turvapaikkansa.

Usein näkymätön lapsi istui yksin kotona ja yritti pärjätä parhaansa mukaan. Ahdistukseen saattoi kokeilla esimerkiksi joogakaupasta ostettua piikkimattoa. Yksi kikka oli mennä suihkuun ja vaihtaa veden lämpötilaa kylmästä kuumaksi. Mitä tahansa, kunhan sai pysytellä kotona. Usein hän käpertyi sänkyyn kuluttamaan aikaa. Peiton alla saattoi tuntea olevansa maailmalta piilossa – siis näkymätön. Jälkeenpäin olen miettinyt, viivästyikö oikean diagnoosin saaminen, koska olin tottunut pitämään asiat sisälläni. Ehkä en osannut kuvailla olotilojani lääkäreille tarpeeksi hyvin. Näkymätön lapsi ei tietenkään valita.

Riittävän poikkeuksellisiin olosuhteisiin joutuminen saattaa kuitenkin pakottaa näkymättömän lapsen näkyväksi. Silloin hänen on uskallettava sanoa mielipiteensä ja näyttää tunteensa. Yhtäkkiä nämä asiat eivät ehkä tunnukaan niin kauhean pelottavilta. Tiedän seikan omasta kokemuksestani. Metodi sopii joskus ja jossain muodossa aikuisille mutta on lasten kohdalla liian rankka. Siksi Rasilan ehdottama tunnetyöskentely, tunnetaitojen opettaminen kouluissa voisikin olla hyvä idea. Pikku Myyn mukaan Ninni ei tule näkyväksi, jos ei osaa suuttua.


Kirjoittamisen merkitys toipumisessa  3

Tiin tuntemuksia

Miksi velloa menneissä, etenkään menneissä mokailuissa? Ensinnäkään asioista puhuminen tai niistä kirjoittaminen ei ole vellomista sinänsä, vaan niiden käsittelyä. Kirjoittaminen on hyvä tapa työstää asioita. Sen avulla saa vastauksia kysymykseen: ”Mitä kävi?” Ja ehkä jopa analyyttisemmin: ”Miksi niin kävi?” Terapiassa olen käynyt läpi samankaltaisia, perustavanlaatuisia kysymyksiä. Kirjoittaessa ei ole läsnä terapeuttia, eräänlaista kustannustoimittajaa, joka tekisi välillä tarkentavia ja tarkkanäköisiä huomioita. Kun mieltään painaneita asioita saa silti puettua tekstin muotoon, tunne on helpottava. Aivan kuin asiat saisi jollain tapaa ”pois päiväjärjestyksestä” kirjoittamalla. Usein tapahtumat loksahtavat tekstissä kuin huomaamatta melko kronologiseen järjestykseen. Niin mieli toimii.

Minulla ei ole koskaan ollut tapana kirjoittaa päiväkirjaa, korkeintaan kokeilin sellaista joskus teini-ikäisenä. Sekin tapa olisi varmasti hyvä analyysin väline. Vaikeinta minulle on blogin kohdalla ollut olla lukematta jo julkaistuja juttuja ja editoimatta niitä, olenhan aiemmin editoinut työkseni. Muutaman kohdan muuttaisin kuten sen, että poliiseilla on mielestäni maihinnousukengät, tarkennus, mutta olkoot! Blogi saa olla tyylillisesti luonnosmainen. Syy kirjoittaa avoimesti on muun muassa halu poistaa ennakkoluuloja ja stigmoja, jotka liittyvät päihde- ja mielenterveysongelmiin. Vaikka kyseiset ongelmat ovat usein vakavia eivätkä kaikki selviä niistä, monet saavat onneksi tarvitsemaansa apua ja tukea ja pystyvät elämään hyvää elämää. Olen itse esimerkki siitä, että oikean mt-diagnoosin löytyminen kesti kymmenisen vuotta. Alkoholiriippuvuuteen sain jo aiemmin apua vertaistukiryhmistä, joita kokoontuu lukuisia eri puolilla Suomea ja myös muualla. Nyt voin hyvin.

[---] Anteeksi tauko, kävin jääkaapilla hakemassa inkiväärimehua. Vissyn ohella se on korvannut alkoholin ruokavaliossani. Jääkaapin ovessa on kuva taidemaalari Frida Kahlosta. Kuva on esillä muistuttamassa siitä, että muillakin on ollut elämässä vaikeuksia, mutta he ovat selvinneet niistä ja luoneet jotain kaunista ja puhuttelevaa – kuten Frida. Välillä rohkeuteni meinaa silti pettää ja alan katua, että olen kertonut mitään. Kaikki solmussa olevat syy-seuraussuhteet ovat niin vaikeita selitettäviksi. Enkä ole yleensä puhunut asioistani juuri kellekään. Mutta moni on tilanteessa, että ei pysty puhumaan tai kirjoittamaan syystä tai toisesta, ei pysty tai ei halua. Esimerkiksi vakavasti masentuneilta ei voi oikein odottaa vaivannäköä vaativaa itseilmaisua, ja siksi monien masentuneiden voi olla vaikea saada hoitoakin. Useimmat verrokit eivät ymmärrettävästi halua tulla esille päihde- tai mielenterveysongelmien kanssa tai niiden kautta. Palataan taas stigmoihin.

Franz Kafkan novellissa ”Muodonmuutos” päähenkilö Gregor Samsa herää eräänä aamuna suunnattomaksi syöpäläiseksi muuttuneena, ilman sen suurempaa selitystä. Joskus tuntuu, kuin olisin itsekin kokenut muodonmuutoksen. Voin siis ihan hyvin mutta tunne on, että voisin kiipeillä syöpäläisenä pitkin seiniä, muka ahdistusta pakoon: Mitä kaikki ajattelevat? Minuahan pidetään ihan hulluna! Välillä onnistun onneksi juurruttamaan itseni ja muistan, että olen puhunut ja kirjoittanut muidenkin kuin itseni takia, vaikka käytän itseäni esimerkkitapauksena. Oman vuosia kestäneen ja sinne tänne poukkoilleen hoitopolkuni varrella olen tavannut lukuisia hienoja ihmisiä ja hauskoja tyyppejä. Muutama heistä on ikävä kyllä jo menehtynyt, tarkemmin sanoen kolme. Omistan nämä blogikirjoitukseni heidän muistolleen. Olisinko toivonut olleeni heihin enemmän yhteydessä? Kyllä! Mutta kävi kuten elämässä saattaa käydä. Jossain vaiheessa, yllättäen, oli vain liian myöhäistä. Me muut olemme kuitenkin yhä hengissä – minä olen, koska kirjoitan tätä, ja sinä olet, koska luet tai vaikka et lukisikaan. Nostan inkiväärimehumaljan elämälle.

Kimmon kokemuksia

Minulle kirjoittamisesta on vuosien saatossa rakentunut eräänlainen kanava purkaa itseäni. Omia ajatuksia. Tunteita.

Eräänlainen sanaton keino viestintään itsensä kanssa. Sanaton siksi, että kun kirjoitan, mieli hiljenee ja sanat virtaavat jostain syvemmältä tajunnasta.

Kirjoittamaan oppiminen ei sujunut itselläni kivutta. Muistan kun päihde kuntoutuksessa ollessani, meille annetut tehtävät piti kirjoittaa ja vielä tuolloin tuntui, ettei saanut kirjoitetuksi sanaakaan.

Seuraava mitä huomasin itsessä kirjoittamiseen liittyen, oli se, että oli suhteellisen helppo kirjoittaa toisen ihmisen ongelmista tai siitä, millä tavoin ratkaisisi tuon toisen ihmisen ilmeisen selkeät ongelmat. Tuo kävi ilmi siinä, kun kirjoitin tuolla kuntoutuksessa päiväkirjaa, jonka tarkoitus oli seurata omaa prosessiani siellä. Sain ystävällisen palautteen siitä, kuinka minun olisi hyvä keskittyä omaan toipumiseen, muiden ongelmien ratkomisen sijaan.

Nyt miettien kaikki tuo toimi hyvänä harjoitteen kirjoittamisen opettelussa. Kun sitten kuntoutuksen loputtua, palatessani arkeen koin elämäni suurimman menetyksen isäni kuoltua, oli varsin luonnollista, että yksi suurin työkalu surutyössä olikin juuri kirjoittaminen.

Nykyään sanat vain soljuvat, kun ryhdyn kirjoittamaan. Koenkin, että kirjoittaminen on taito, jota voi opetella. Samalla tavoin kuin ihminen opettelee kävelemään. Askel kerrallaan kaikesta muodostuu vakaata ja elämää tukevaa. Eteenpäin vievää.

Tässä kirjoittaessa mieleeni piirtyy kaksi konkreettista esimerkkiä tuon kaltaisesta, haparoivasta mutta silti eteenpäin vievästä opettelusta.

Kun sairastin syvää masennusta, olin pahimmillaan vuoden tiiviisti neljän seinän sisällä. Peläten ulkona liikkumista lähes kuollakseni. Lopulta kun väsyin täysin katselemaan samoja seiniä, päätin kuin pakottaa itseni liikkeelle. Ensimmäisenä päivänä kävellen postilaatikolle ja takaisin. Seuraavana päivänä sama uusiksi. Kunnes kohta kävelin yhden valopylvään välin matkan kotimme vieressä kulkevaa tietä. Seuraavana päivänä saman uusien. Välillä tuli päiviä, etten päässyt kuin postilaatikolle, toisena päivänä en sitäkään. Silti mielessä siinti seuraavan valopylvään kohdalle pääsy, tuon edellisen pylvään saavuttamisen luoman onnistumisen kokemuksen luodessa uskoa siihen kykenemiseen. Lopulta kun tarpeeksi sinnikkäästi harjoittelun, pystyin kiertämään korttelin ja niin hassulta kuin se tavan ihmiseltä tuntuukin, tuo oli kokemuksena itselleni kaikkineen riemukas.

Aivan samaa kärsivällistä opettelua toteutin päihteistä luopumisen osalta. Välillä mentiin päivä kerrallaan. Toisinaan tunti tai minuutti. Joskus tuntui, ettei pääse eteenpäin yhtään, mutta samalla sinnikkyydellä edeten, päivistä kasvoi viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista vuosia. Lopulta päihteettömän elämän muovautuessa kaikin tavoin elämäntavaksi. Vapaudeksi, jollaista vielä päihteitä käyttäessä en osannut kuvitella olevankaan.

Juuri samalla tavoin olen sinnikkäästi opetellut käyttämään kirjoittamista apuna purkaa sisintä. Ensimmäisen kerran muistuessa mieleen, sain kirjoitettua tasan kolme sanaa "Vittu että ahdistaa." Tuosta sana ja lause kerrallaan opetellen, pikkuhiljaa alkoi muodostua virkkeitä, kappaleita, kokonaisia tekstejä ja lopulta kirjoittamisesta tuli yksi rakkain keino jäsentää itseä. Keino, joka palvelee myös siinä, että nykyään kun kuka tahansa voi jakaa omia kirjoituksia toisten luettavaksi, on omalta osaltaan tuomassa kenties sen pienen toivon pilkahduksen jonkun ihmisen elämään. Kun minä olen selvinnyt, myös sinulla on sama mahdollisuus selvitä. Se mitä teet tänään, on se sitten kuinka pieni panostus tahansa, saattaa auttaa sen, että huominen kohdallasi avautuu jo hieman valoisampana. Ei voi tietää, jos ei kokeile ensin ja sen voin luvata, ainoa mitä korkeintaan voit lopulta tuossa menettää, on kurjuutesi.


Selviytymisvietti  1

"Tiin tuntemuksia"

Sinä päivänä olin rahaton. Kävelin edestakaisin katua pitkin, katse maahan luotuna. Toivoin, että joku olisi kadottanut kadulle vitosen tai edes muutaman euron, pennejä, mitä vain. Oloni oli hyvin heikko mutta en aikonut käyttää rahaa ruokaan vaan alkoholiin. Halusin paeta todellisuutta. Kävelin edestakaisin, edestakaisin. Jossain vaiheessa minua alkoi paleltaa. Tärisin ja päätin lähteä kotiin. Kotona menin sängylle ja tärisin yhä, kalisin kuin kalapuikko. Peitosta ei ollut juuri apua. Oloni oli yhä heikompi. Rahaa ei ollut, ruokaa ei ollut, alkoholia ei ollut. Minua myös pelotti. Mieleeni ei tullut soittaa kellekään. Nukuin valot päällä.

Sain joskus kuukausia myöhemmin tuttavaltani viestin enkä aikaillut lähteä vertaistukiryhmiin. En aikaillut, koska kyse oli selviytymisestä ja olin kyllästynyt edellä kuvatun kaltaiseen epätoivoon. Se sai minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Olin edelleen kroonisesti ahdistunut ja aloin saada myös paniikkikohtauksia. Juominen oli aina vaaniva vaara, joka saattoi piileskellä missä vain, kulman takana tai sängyn alla. Onneksi vertaistukiryhmiä kokoontui vain yhden kadunpätkän päässä asunnostani lähes ympäri vuorokauden. Menin ensimmäiseen ryhmään usein jo aamuyhdeksältä ja viimeiseen yömyöhään. Kukapa ei selviytyäkseen tekisi niin. Silloin asuin Kalliossa ja matka kulki lukuisten baarien ohi. Iltaisin ne olivat pullollaan. Siellä sijaitsi entinen turvapaikkani: musiikkia, juomia, ihmisiä. Joskus sain paniikkikohtauksen myös ryhmässä mutta silloin tuijotin vain kahvikuppiani tai seinällä olevia tauluja ja yritin hengittää rauhallisesti. Myös ryhmissä oli kuitenkin aina ihmisiä, mikä helpotti pelkotilojani.

”Pakonomainen, jatkuva, riippuvuutta ilmaiseva (addiktiivinen) --- alkoholin käyttö on vakava sairaustila”, Duodecimin tiivistyksessä lukee. Nykyään elän ilman alkoholia ja opettelen sietämään erilaisia tunne- ja olotiloja kuten vanhaa ystävääni ahdistusta. Selviytymistä oli myös vuosia kestänyt taistelu masennuksen kanssa. Masennus uskottelee, että et ole minkään arvoinen tai sinne päin, siis valehtelee, kuten eräs Twitter-käyttäjä kommentoi. Masennus tekee sen ikävä kyllä uskottavasti eikä ota vastaväitteitä vastaan. Aika hyvä pokerinaama toisin sanoen. Masentunutta ihmistä saattaa muuten masentaa vain enemmän, jos häntä käskee reipastumaan tai ottamaan itseään niskasta kiinni. Joskus jo suihkussa käyminen oli vaativa suoritus. Sen jälkeen saatoin rojahtaa sängylle ja onnitella itseäni. Kokeilin monia masennuslääkkeitä, koska halusin voida paremmin. Edellinen ei toiminut, joten kokeillaan seuraavaa, lääkärit tuumailivat. Ehdin aina toivoa, että uusi lääke on se todellinen onnellisuuspilleri, mutta sain kerta toisensa perään pettyä. Kukapa ei haluaisi voida paremmin.

Auroran psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla oli mielestäni jännittävää. Siellä selviytymistä oli lähinnä ajankulun löytäminen ja sen hyväksyminen, että näiden seinien sisällä sitä nyt ollaan. Oma diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä oli vasta tulossa tulevaisuudessa. Seikkailin käytävillä ja puhuin paljon muiden potilaiden kanssa. Katsoimme oleskeluhuoneessa elokuvia ja tutkin innoissani paikan kirjahyllyä. Pöydillä lojui kirjavia värityskuvia. Aloin olla inspiroituneessa tilassa. Näin värit kirkkaina, jotenkin hyperrealistisina, hammastahna tuntui menevän päähän ja muut potilaat vaikuttivat nuorilta neroilta. Hetken aikaa tunsin olevani kuin Liisa ihmemaassa. Miten mahtavaa ja luovaa aikaa! Miesystäväni toi minulle eväitä, joita mussutin samalla, kun kuuntelin kuulokkeilla levyjä Massive Attackin Mezzaninesta The Beatlesin Revolveriin ja Abbey Roadiin. Ajatus ulkomaailmasta ei olisi voinut tuntua tylsemmältä. Ikkunasta näkyi autotie. Harmaata paitsi autojen välkkyvät valot, joita jäin tuijottamaan. Jälkikäteen ajatellen olin luultavasti maaninen mutta ainakin turvassa, vaikka koin syöneeni psykedeelisiä sieniä tai olevani happotripillä. Kyseisiä aineita en ole ikinä edes kokeillut.

F.M. Dostojevskin Rikos ja rangaistus on pitkä kuvaus päähenkilö Raskolnikovin kujanjuoksusta ja painista syyllisyydentunteen kanssa. Ympäröivä maailma alkaa vaikuttaa hänestä vihamieliseltä. Moniin Dostojevskin (2003, 131) kirjan katkelmiin voi samastua, jos on joutunut kamppailemaan selviytyäkseen: ”Raskolnikov oli jo kadulla. Nikolain sillalla hänet sai vielä kerran havahtumaan melko ikävä tapaus. Eräs avovaunujen kuski sivalsi häntä kipeästi piiskalla selkään sen vuoksi että hän oli vähällä joutua hevosten jalkoihin, vaikka kuski oli huutanut hänelle kolme tai neljä kertaa varoittavasti. --- Ympärillä tietenkin kajahti nauru.
- Sai mitä ansaitsi!
- Mikä lienee veijari.”

"Kimmon kokemuksia"

Selviytymisvietti. Tuossa asia, jota hetkittäin olen pohtinut paljonkin. Mikä saa ihmisen lopulta taistelemaan kaikin keinoin selvitäkseen. Minun kohdallani tuo varmasti oli lopulta toivo paremmasta ja pienen pieni usko siihen, että myös minä voisin selvitä.

Minulle haastavin kaikessa synkkyydessä, jossa vuosia elin, oli suunnattomat pelkotilat. Ne vaanivat jatkuvasti, hyökäten päälle aina kun olin hitusenkaan selvempi. Ei ollenkaan ihme, että lopulta käytin mitä tahansa ainetta, jotta nuo pelot edes hieman hellittäisi. Ymmärtämättä että omalla käytöksellä lopulta vain ruokien noita pelkoja ja niiden pahenemista.

Lopulta raitistuttuani aloin kohtaamaan itseä, mennyttä sekä kaikkea sitä, mitä tunnepuolella olin sisääni varastoinut. Mitä enemmän kohtasin, sitä vähemmäksi nuo pelon tunteet kävi. Silti tuo oli pitkään, päivittäistä itsensä altistamista tilanteisiin jotka pelotti. Silti en koskaan uskonut eläväni elämää, jossa tuo jatkuva pelko ei olisi jollain tavoin läsnä. Siitä kun oli tullut eräänlainen matkakumppani.

Varsinkin ihmiselle, joka aikanaan kaikkiaan 17 vuoden ajan pelkäsi kaikkia ja kaikkea. Peläten lopulta itseä sekä omia tunteitaan. Olinhan pahimmillaan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla noiden oireiden vuoksi.

Lopulta kovin vaivatta pystyn palaamaan menneeseen aikaan, muistaen varsin elävästi sen kuinka suunnattomia pelkoja aikanaan koin. Tuolloin ja vielä pitkään raitistumisen jälkeenkin ajattelin, että pelko tunteena on läsnä elämässäni aina. En vielä tuolloin uskonut että koittaisi päivä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä jotakin. Vieläpä sellaista, jolle ei ole mitään järjellistä selitystä.

Tästä nyt kirjoittaessa muistan, kuinka suunnatonta kamppailua kävin esimerkiksi opiskellessani ammattikorkeassa. Olin ollut jo useamman vuoden raittiina, mutta sosiaaliset tilanteet pelotti aina. Lisäksi pelkäsin autolla matkustamista ja kouluun oli n. 130km.

Paniikkihäiriössä puhutaan joissain kohtaa siedätyshoidosta ja nyt jälkeenpäin miettien se, että raitistuttuani opiskelin 6 vuotta IT-alaa oli siedätyshoitoa parhaimmillaan. Vaikkei tuosta itselle lopulta työuraa tullutkaan. Lisäksi kun samaan aikaan olin Irti huumeista ry:llä vapaaehtoisena, sain haastaa itseä käyden puhumassa kouluilla nuorille päihteistä.

Muistan lopun ikääni hetken joskus 7-8 vuotta sitten, kun taas kerran olin puhumassa. Tuolloin yleisönä oli n. 400 sosiaalipuolen ammattilaista. Menin tilaisuuteen hyvissä ajoin ja näin kuinka sali oli täynnä ihmisiä. Lisäksi salin seinälle oli viritetty kaksi isoa valotaulua, johon lavalla oleva puhuja videokuvana heijastettiin. Tuo oli ensimmäinen kerta kun koin tuolla puhuessani ihmeellisen kokemuksen. Totesin nimittäin tuolloin, etten enää pelännyt.

Ihmeitä tapahtuu. Olkoonkin, että on toteutettava myös oma osuutensa niiden toteutumiseksi.


Masennuksen mytologia.  3

Kimmon kokemuksia:

Moni meistä on kokenut elämässään jonkin asteista alakuloa. Kun ihminen huomaa itsessään sen, ettei aikaisemmin iloa elämään tuoneet asiat enää tunnukaan yhtä piristäviltä, tuon tulisi olla ensimmäinen merkki siitä, että olisi kenties aika pysähtyä pohtimaan elämäänsä.

Itse koin aikanaan syvän masennuksen. Sellaisen, jonka alla eläessä kahvin keittäminen oli maraton juoksuun verrattavissa oleva suoritus. Kun ei vain saanut itsestä irti kerrassaan mitään.

Tuossa hetkessä, ihmisten hyvää tarkoittavat kommentit ulkoilun piristävästä vaikutuksesta, lähinnä suoraan sanottuna vitutti. Silti, nyt jälkeenpäin miettien, ihminen on kokonaisuus, jossa jokainen osa vaikuttaa mieleen.

Minun kohdallani yksi suurin syy masennukseen oli se, että elämä tarjoili kerralla liikaa vastoinkäymisiä. Mieli ei vain pysynyt mukana. Olin 26-vuotuas, kun elämältä meni pohja. Yritys teki konkurssin, avioliitto hajosi ja koti lähti alta samalla. Mieli musteni kerralla.

Nyt tilannetta tarkastellen ymmärrän, että suurin osa tuosta masennuksesta oli syntynyt jo paljon aiemmin. Vuosia ja vuosikymmeniä olin padonnut kaikki tunteet sisälleni. Tuo yhden kesän aikana tapahtunut rymähdys elämäntilanteessa oli vain se lopullinen niitti sille, että mieli mustui.

Tuolloin, sen sijaan että olisin osannut hakea apua, aloin itse "helpottaa" oloani alkoholilla. Hetken helpotus oli lopulta se, mikä vei vain syvemmälle pimeyteen. Lopulta hakiessani apua, minulle määrättiin pahimmillaan kottikärryllinen erilaisia lääkkeitä, jotka tietenkään eivät auttaneet, kiitos säännöllisen päihteen käytön. Söin pahimmillaan neljää erilaista mielialalääkettä yhtä aikaa. Rauhoittavia paniikkioireisiin. Unilääkkeitä nukkumiseen ja vahvoja kipulääkkeitä mitä erilaisimpiin kiputiloihin.

Todellisuudessa kaikki ongelmat olivat lopulta paljon syvemmällä. Tunne-elämässäni.

Kun sitten 31-vuotiaana tulin tuon tien päähän, ei ollenkaan ihme, että kesti useamman vuoden intensiivisesti purkaa mennyttä painolastia, jotta mieli tasoittui. Minun kohdallani kaiken hyvän alku oli lopulta se, kun tuo hullu oravanpyörä päihteiden ja lääkkeiden kanssa pysähtyi. Jätin päihteet. Lääkkeet ajettiin alas ja aloin työstää hitaasti, mutta sitäkin varmemmin elämääni. Pala palalta tuota vuosikymmeniä rinnassa ollutta mustaa tunne möykkyä purkaen. Mitä enemmän etäisyyttä päihteisiin tuli ja mitä enemmän asioita sain purettua, sitä enemmän kaikenlaiset sisälle padotut tunteet saivat tulla näkyviksi.

Elämä kun tarjoilee kertausopintoja asioissa, joissa vielä on opittavaa, niin nyt parikymmentä vuotta myöhemmin elämäntilanne on koko lailla samankaltainen, kuin tuolloin, kun mieleni musteni. Sillä erolla, että nyt omaan sellaiset työkalut, asioiden käsittelyyn ja kohtaamiseen liittyen, ettei minun tarvitse pelätä masentuvani. Saati pelätä sitä, että olisi vaara palata entiseen.

Jälkeenpäin tarkastellen tärkein juttu masennuksen hoidossa olisikin huomioida ihminen ja hänen elämäntilanne kokonaisuutena. Tuo edellyttäisi sen, että ihmistä riittävästi tuetaan tarkastelemaan omaa elämäänsä, jotta sen kautta yhdessä voitaisiin todentaa se, että vaikka moni asia olisikin pielessä, jo pienillä muutoksilla elämässä, voi pidemmällä aikavälillä tarkastellen olla suuriakin vaikutuksia.

Yksi kulminaatiopiste ihmisten kohtaamisessa on. Se että heille olisi riittävästi aikaa. Jos masennuksesta kärsivälle tarjotaan kerran kolmessa viikossa kolmevarttia aikaa, ei tuosta voida kovin suuria lähtötilanteessa odottaa.

Itse nykyään, kun kohtaan ihmisiä työssä ja vapaaehtoisena, toteutan seuraavaa mallia. Ihminen joka elämääni eksyyntyy, on osa elämääni niin kauan, kuin kokee sen tarpeelliseksi. Toisessa kohtaa tuo saattaa tarkoittaa usean viikon tiivistä yhteydenpitoa, joka ajan myötä harvenee. Toisessa kohtaa yhteydenpito on harvempaa, mutta saattaa jatkua vuosia. Kaikessa tärkeimpänä se, että tukea hakeva voi luottaa siihen, että aina hänellä on yksi ihminen, joka on olemassa häntä varten, juuri silloin kun tuota tukea eniten tarvitsee.

Yksin kovin harva meistä selviää. Mutta yhdessä selviämme lähes mistä tahansa. Siksi avun pyytäminen on heikkouden sijaan, osoitus vahvuudesta.

Tiin tuntemuksia:

Yhden entisen poikaystäväni mielestä olin kai vähän hullu. Hän ei kuitenkaan yrittänyt viedä minua hoitoon paitsi muistaakseni kerran. Hän soitti kyllä kotiimme poliisit useamman kerran. Virkavallan saapuessa muistan itkeneeni jossain nurkassa alasti tai lähes alasti ja lähes hysteerisenä. Se oli kamalaa. Tai tiedättekö miltä tuntuu, kun ette ole tehneet tietääksenne mitään ja kaksi virkapukuista poliisia astelee saappaat jalassa olohuoneeseenne? Käytin kyllä vielä alkoholia, ehkä se vaikutti. Jo tuolloin ja myös ko. parisuhteen jälkeen olen yrittänyt lukuisia kertoja hakea itse apua mielenterveysongelmiini. ”Ai sua vähän ahdistaa” -tyylisten, lääkäriltä enemmän toteavien kuin kysyvien kommenttien jälkeen minua todellakin edelleen ahdisti mutta aika paljon.

Jossain vaiheessa sain diagnoosiksi masennuksen. ”Syvän masennuksen alla eläessä kahvin keittäminen oli maratonjuoksuun verrattavissa oleva suoritus”, kuten Kimmo kuvasi hyvin tekstissään. Omaa diagnoosiani seurasi rumba masennuslääkkeiden kanssa. Eräs tuttavani kuunteli kokemuksiani ja kommentoi: ”Olet siis koe-eläinpuistossa.” Hän oli käynyt läpi suunnilleen saman. Lääkkeitä tosiaan kokeiltiin yhtä toisen perään, määrästä tuli mielleyhtymä koekaniineihin. Lääkkeillä ei onneksi ollut juuri sivuvaikutuksia paitsi muutamalla mutta suurin haitta oli, että ne eivät toimineet. Kukaan ei muistaakseni kyseenalaistanut tuolloin diagnoosiani.

Auroran psykiatrisessa sairaalassa kävin läpi avokuntoutuksen, jossa tapasin monia mukavia potilaita. Kaikilla oli tietysti omat ”demoninsa” eli mielenterveysongelmansa, niitä oli laidasta laitaan. Mutta miten kivaa oli olla hulluja yhdessä! Hoito oli ryhmämuotoista, keskusteluryhmistä aina taideterapiaan. Tunsin hiljalleen palaavani takaisin elämään, vaikka oloni ei ollut vieläkään ihan terve – mitä se sitten tarkoittaakaan. Tai no, oloni oli pääosin ahdistunut ja myös hieman epätodellinen, kuin olisin leijunut osin jossain toisessa todellisuudessa. Masennuslääkkeiden popsiminen jatkui.

Vointini heikentyessä olin muutamaan otteeseen myös Auroran suljetulla osastolla. Yksi kerta on jäänyt hyvin mieleen, koska muut potilaat olivat mielestäni mahtavan fiksuja ja luovia tyyppejä. Katsoimme oleskeluhuoneessa elokuvia, muun muassa Aleksis Kiven elämän, ja jotkut värittivät aikuisten värityskirjoja surrealistiseen tyyliin. Omassa huoneessani luin Jörn Donnerin kirjaa ja kuuntelin musiikkia. Olin hieman harhaisissa tiloissa mutta aika kului rattoisasti. Toinen kerta, joka on jäänyt mieleen, sijoittuu viime vuoden kesään. Olin hakeutunut hoitoon vapaaehtoisesti, koska oloni oli hieman paranoidi ja itsetuhoinen. Sain tai vein toiselta potilaalta partaterän ja siitä alkoi matka, joka kulki Haartmanin sairaalan kautta ja päättyi metron alle. Onneksi selvisin, koska kävi tuuri. En suosittele kokeilemaan, vammani olivat vakavia.

Jo vuoden 2019 alussa minulla oli diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon voi liittyä itsetuhoisuutta. Sairauden aiempi nimi oli maanis-depressiivisyys eli siinäpä tulikin selitys myös vuosien masennukselle. Kehotan ihmisiä hakemaan sinnikkäästi apua, jos heillä on mielenterveysongelmia, koska esimerkiksi oikean diagnoosin ja lääkityksen löytyminen saattaa kestää, kuten tapaukseni osoittaa. Inforyhmässä kerrottiin, että kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä sairastumisesta oikean diagnoosin saamiseen kuluva aika on keskimäärin kahdeksan vuotta. Se on pitkä aika elää epätietoisuudessa ja ilman asiaankuuluvaa lääkitystä. Olen huomannut, että huumori auttaa myös mielenterveysongelmien kanssa. Minun on jo pitkään pitänyt lukea teatteriohjaaja Juha Hurmeen kirja Hullu. Jo nimi vetoaa. Alla on lyhyt ote kirjan esittelystä Teoksen sivuilla:

”Juha Hurmeen Hullu ei sure eikä synkistele, vaan kertoo asioista oikeilla ja väärilläkin nimillä. Henkilö romahtaa tutun ja turvallisen läpi pohjalle asti, yhteiskunnan romukellariin. Se ei tunnu mukavalta, mutta pohja on kuitenkin siitä hyvä paikka, että se pitää taas jalkojen alla. Kellarista löytyy sitä paitsi mielenkiintoisia tyyppejä, tarpeeksi hulluja ---.”


Miltä addiktio tuntuu?  3

Tiin tuntemuksia:

Lempikirjojani oli vuosien ajan Charles Bukowskin Women, joka on suomennettu nimellä Naisia. Siinä Bukowski kamppailee jälleen riippuvuuksien kanssa, joita ovat alkoholin ohella naiset. Kerrontatyyli on toteavaa, jopa inhorealistista tai alkoholismin kohdalla pitänee puhua vain realismista. Kuten Bukowski (2009, 19) kirjoittaa:

”’Look, I said, ’I think I’ve had too much to drink. Maybe we ought to get out of here.’
’I’ve watched you pouring it down.’
’Let’s go. There’ll be other parties.’
We got up to leave. Lydia said something to Harry and Diana. When she came back we walked toward the door. ---
When we got outside I began vomiting, all the beer and the wine came up. It poured and splattered into the brush – across the sidewalk – a gusher in the moonlight. Finally I straightened up and wiped my mouth with my hand.”


Kirjoitamme nyt myös Kimmon kanssa siitä, miltä addiktio näyttää ja tuntuu. Riippuvuuksia voi luonnollisesti olla monenlaisia, muitakin kuin heti mieleen tulevat päihdeongelmat. Itse olin joskus koukussa esimerkiksi työntekoon, koska se oli mielestäni kivaa. Sitten on kertomus, jonka kerron nyt. Elettiin aikaa kauan ennen kuin sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuonna 2019. Olin kuitenkin jo sairastunut ja keksin käyttää alkoholia ”lääkkeenä” mielialan vaihteluihin ja ahdistukseen. Haluan huomauttaa, että alkoholi ei tietenkään ole oikea lääke, ellei lääkäri toisin määrää. Juomiseni ei ollut enää hauskaa eikä sosiaalista. Olin alkanut kulkea työpäivien päätteeksi kotiin Alkon kautta. Mukaan tarttui aina pullo tai pari punaviiniä, jotka sitten join yksin kotona, muka ”ruokajuomana”. Kuinka helppoa juomiselle onkaan keksiä tekosyitä. Alkoholisti on mestari huijaamaan etenkin itseään, kuten muutkin riippuvuuksien kanssa painivat.

Aloin juoda sekä masentuneeseen että maaniseen olotilaan, joita en osannut vielä nimetä. Britit käyttävät sanaa ”erratic” kuvaamaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanista puolta, kuten Twitter-käyttäjältä Johvelsson / BLM opin. Englanninkielisen termin voi kääntää vaikka epävakaaksi tai ailahtelevaiseksi. Kerran join viinipulloja hieman paranoiaan sekoittuneiden pelkotilojen vallassa ollessani tuttavani kotona, vaikka minun olisi jälkeenpäin ajatellen pitänyt mennä päivystykseen. Pullot eivät olleet edes omiani. Toisen kerran kaverini oli ollut luonani yötä, ja aamulla suostuttelin hänet lähtemään baariin. Siellä hän katseli ympärilleen ja kysyi retorisesti, että halusinko minä todella samaistua tähän porukkaan, viitaten pöydissä notkuviin kanta-asiakkaisiin. Tuolloin tunsin kuitenkin oloni jo turvallisemmaksi baareissa kuin kotona: niissä soi aina musiikki ja oli iltapäivälehtiä selailtavaksi – eikä tarvinnut olla yksin outojen tunne- ja pelkotilojen kanssa. Kyseessä oli tietysti illuusio turvallisuudesta mutta se on jo toinen tarina.

Edellä mainittu baarireissu päättyi mahalaskuun niin, että rahani loppuivat ja kaverini tarjosi minulle monta juomaa. Lopulta seisoimme Vaasankadulla, jonka varrella tuolloin asuin, hän hyppäsi polkupyöränsä selkään ja huristi karkuun. Jäin seisomaan keskelle katua, sillä en halunnut tietenkään mennä yksin kotiin. Kaverini oli kai päätellyt, että joutuisimme istumaan baarissa yöhön asti ja kaikki hänen rahansa menisivät. Erään kerran olin kaatunut kadulla ja lyönyt pääni, ihan selvin päin, koska oli keskitalvi ja liukasta, mutta halusin silti mennä yökerhoon, jossa työporukka oli juhlimassa. Tilaisuus meni suhteellisen hyvin, vaikka olin ehkä saanut lievän aivotärähdyksen, mutta loppuillasta nukahdin pöytään kesken keskustelun. Minua tietysti hävetti, kun tokenin. Mietin, oliko joku ehkä huomannut – ja tietysti joku oli, ainahan joku huomaa.

Addiktio tuo mukanaan paljon häpeän ja epätoivon tunteita, ainakin omani toi. Toimintani alkoholin suhteen alkoi olla pakonomaista, en halunnut luopua ”lääkkeestäni”, vaikka se haittasi elämääni kuten sosiaalisia suhteita ja terveyttä. Useamman kerran join putkia, joiden saamiseksi poikki minun oli mentävä katkaisuhoitoon. Sinne piti joka kerta jonottaa ja perustella hoidon tarve, vaikka vieroitusoireet olisivat kuinka tärisyttäneet ja koko kroppa olisi ollut kylmän hien peitossa; vasta sen jälkeen sai rauhoittavaa lääkettä, vaaleanpunaista litkua, mikä kieltämättä paransi oloa. Tiedän myös tapauksia, että alkoholisti ei ole päässyt katkolle, vaikka on sinne halunnut.

Nolojen tilanteiden listaa voisi jatkaa vielä mutta en tee niin. Kerran tein hieman hätääntyneitä Facebook-päivityksiä ja eräs tuttavani lähetti minulle viestin: ”Tiedät kyllä mistä apua saa.” Se kolahti, otin häneen yhteyttä ja aloin käydä vertaistukiryhmissä. Niiden avulla onnistuin olemaan 1,5 vuotta raittiina. Vuosipäivää juhlittiin silloisessa kotiryhmässäni kakulla. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka moni oli tullut paikalle onnittelemaan. Koin saavuttaneeni jotain merkittävää, kuten tietysti olinkin. Saatoin käydä ryhmissä jopa kolme tai neljä kertaa päivässä, koska kotona minua ahdisti, välillä ahdistus tuntui jopa kouristuksenomaiselta. Olin myös alkanut saada paniikkikohtauksia, mikä vaikeutti paluutani yliopistolle opiskelemaan. Ihana entinen esimieheni lähti onneksi kanssani kahville ja juttelimme aiheesta. Ryhmien lisäksi tutustuin 12-askeleen ohjelmaan. Nyt olen ollut jälleen reilun vuoden ilman alkoholia, mutta vuoden jälkeen en ole enää laskenut päiviä. Se tuntuu vapaudelta. Kalenterissa on kyllä merkintä sen päivän kohdalla, kun toinen vuosi tulee täyteen. Ehkä menen silloin samaan ryhmään.

Kimmon kokemuksia:

Miltä addiktio tuntuu? Tii tuossa yllä varsin osuvasti kuvaa sitä prosessia, johon moni alkoholin käyttäjä kuin huomaamattaan sukeltaa. "Kaninkolo" joka nielaisee ihmisen, lopulta niin huomaamatta, ettei ihminen välttämättä edes ensin huomaa tuonne tippuneensa. Kun lopulta huomaa, on yleensä jo liian myöhäistä

Varsin viattomana alkanut, muutaman lasillisen rentouttavan vaikutuksen etsintä, kääntyy yllättävän pian tarpeeksi ottaa vielä yksi. Samalla alkaa selitysten keksiminen sille miksi juo. Itsensä ja muiden vakuuttelu siitä, ettei asia ole ollenkaan ongelma, päinvastoin. Voin lopettaa milloin vain haluan. Puhumattakaan siitä, kuinka rankasti "naapurin Jaska" juo. Sehän se ongelmainen vasta onkin, en minä.

Tyypillisin hetki, jolloin esimerkiksi alkoholisti tietää olevansa alkoholisti, vaikkei välttämättä ole vielä vuosiin halukas tuota myöntämään, on se hetki, kun kaikki ympärillä ovat huolissaan hänen juomisesta, mutta samalla kun hän isoon ääneen kieltää ongelmansa, hän tuntee piston sydämessään.

Häpeä, pelko, syyllisyys ja riittämättömyys. Siinä tunteet, joilla omia addiktioitani kuvaisin. Siinä samalla tunteet, joiden kohtaamisen kautta olen saanut noita addiktioita yksi kerrallaan elämästäni karsittua. Tuossa yksi suurimmista syistä sille, miksi kuluneen vuosikymmenen olen suht intensiivisesti tullut paneutuneeksi omaan tunnepuoleeni. Sillä mitä enemmän omaa tunnepuolta olen tullut kohdanneeksi, sitä vapaampana sekä mitä erilaisimmista addiktioita, että niiden taustalla jyllänneistä tunteista olen saanut elämää elää.

Kun käytin päihteitä, päällimmäiset tunteet olivat varsinkin loppuvaiheessa lamaannuttava pelko, häpeä, syyllisyys ja riittämättömyyden kokemus. Eniten pelkäsin niitä oloja, joihin lopulta rännien päätteeksi havahduin. Häpesin käytöstäni. Tunsin syyllisyyttä siitä, enkä kyennyt ymmärtämään sitä, miten en kyennyt lopettamaan, vaikka kuinka sitkeästi sitä välillä yritin. Tein päätöksen, että nyt tämä kaikki riittää. En joisi vuoteen. Kunnes samalle iltaa totesin olevani tuhannen sekaisin taas kerran. Lopulta nuo tunteet olivatkin niin kerrassaan alleen nieleviä, etten enää yksinkertaisesti jaksanut välittää.

Lähipiiri kait tuossa kaikessa lopulta eniten kärsii ja huolehtii. Kerta toisensa jälkeen todeten olevansa täysin voimaton ongelman edessä. Ei auta rakkaus, saati rajat. Ei hellyys eikä huutaminen. Ei siis ihme, että vähän ennen viimeistä pohjaa, juuri ennen raitistumista, minun läheiset sanoittivat toivovansa, että vihdoin onnistuisin itsetuhoisuudessani. Eivät tietysti aidosti toivoneet kuolemaani, vaan olivat vain totaalisen loppu tuohon maanpäälliseen helvettiin, johon tahtomattaan olivat minun mukana joutuneet.

Kuntoutus ja vertaistuki pelastivat minut. Nykyään kun työskentelen samojen ongelmien äärellä elävien ihmisten sekä heidän läheistensä kanssa, tiedän varsin hyvin, etteivät kaikki selviä. Jokaisella meillä on oma polkumme. Mutta se yhtäläisyys jokaisella, joka tuolta pimeydestä takaisin valoon selviää, on olemassa. Halu ponnistella pysyäkseen erossa entisestä. Halu oppia uusia tapoja ja keinoja selvitä vaikeista tilanteista elämässä. Lopulta kovin harva selviää tuolta yksin. Siksi koen, että vertaistuki ja samojen kokemusten omaavien ihmisten tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Siksi esimerkiksi vertaistukiryhmän seinällä on taulu, jossa lukee: "Tänään et ole yksin."

Niin paljon kaikenlaista olen raittiina saanut kohdata, että mikäli olisin yrittänyt kaikesta tuosta nousseesta tuskasta selvitä yksin, tuskin olisin enää tässä. Onneksi en ole edes yrittänyt selvitä yksin. Tuntuu varsin lohdulliselta tiedostaa tänään se, että riippumatta mitä elämä ikinä tarjoileekaan, riippumatta mitä ikinä noista tilanteista tunteita nouseekaan, minun ei tarvitse yrittää selvitä noista yksin. Kiitos vertaistuen, minulla on elämässä suht suuri joukko ihmisiä, joille tuskaani sanoittaessa saan luottaa siihen, että aina löytyy joku joka on kokenut saman, ollen valmis oman osuutensa verran tukemaan ja lohduttamaan. Todellakin, tänään en ole yksin.


Kokemuksia riittämättömyyden tunteesta.  1

Kimmon kokemuksia:

Isäni koki elämänsä suurimman trauman ollessaan 6-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Isä kasvoi perheessä, jossa oli 10 sisarusta ja tiukka lakihenkisellä uskolla kasvattava yksinhuoltaja isä. Isäni jätti uskon nuorena, mutta kasvatti lapsensa samalla tiukalla auktoriteetilla, mihin itse oli kasvanut. Hallittiin pelolla.

Ei ihme, että isäni koki läpi elämänsä riittämättömyyttä. Yrittäen paikata tuota haalimalla omaisuutta, rakentaen kulissit, jotka lopulta kaatuivat rymisten.

Tuosta kaikesta minä sain evääksi reppuuni, isäni viestin. Varmaan sama viesti, jonka hän omalta isältään sai: "Sinusta ei tule ikinä mitään." Tuon viestin ohjaamana, riittämättömyys ja pelko sisimmässäni olen seikkaillut läpi elämän. Yrittäen paeta noita tunteita pakonomaisesti esimerkiksi seuraavin keinoin. Alkoholi, huumeet, lääkkeet, uhkapelaaminen, läheisriippuvuus, siivoaminen, sokeri, seksi, kofeiini, nikotiini, työ, raha, opiskelu, lukeminen, kirjoittaminen, analysointi, liikunta, netti, some, elokuvat, ja ylipäänsä kaikenlainen toiminta millä yrittää kontrolloida omaa elämää tai tunnepuolta. Lopulta 2006 päätyen elämässä täydelliseen umpikujaan.

Alkaen tuhoamisen sijaan rakentaa elämääni. Opiskelin 6 vuotta, ajatellen työllistyvän lopulta. Toisin kävi. Kiersin 1,5 vuotta ympäri Suomen varmaan sata eri työhaastattelua. Lopulta alkaen työllistää itseni yrittäjänä. 2013 sain töitä. Sopimuksen pidemmäksi aikaa. Elämä hymyili. Kunnes samalle kesää, kesken työpäivän minulle ilmoitettiin et kyseinen lafka lopettaa toimintansa. Jäin tyhjä päälle. Seuraavan puolivuotta reissaten Oulu-Helsinki väliä, käyden neuvotteluita erään ison firman kanssa, kokonaisuudesta, joka korjaisi kaiken. Tehtiin suunnitelmat. Laadittiin sisällöt ja aikataulut. Lopulta homman kaatuessa kalkkiviivoille. Velkaannuin.
Tein silti kaikkiaan 7 vuotta töitä, viimeisen 4 vuotta reissaten 1500 km joka viikko. Kohdaten ihmisiä, jotka taistelivat elämässään samojen riippuvuuksien kanssa, joiden kanssa itseni lähes tuhosin.

Lopputuloksena vuosi sitten kaikki kaatui. Meni koti, meni kaikki ja ulosottoon jäi 150000 euroa velkaa, vaikka tuonne viimeisen 4 vuoden työrupeamalla maksoin liki 50000 euroa.

Mikä on lopulta tämän kaiken opetus? Se, että vaikka minulla juuri nyt ei ole mitään maallista, saati kaikkien arvostamaa työtä, niin silti koen ensikertaa elämässäni sen, että minä riitän. Eikä minun enää tarvitse pelätä elämää, itseäni, saati muita ihmisiä. Minun vain tarvitsi kokea tämä kaikki, jotta lopulta ymmärrän omaan elämääni sen tärkeimmän. Oman arvoni ihmisenä. Tunteiden merkityksen sekä sen, kuinka huomaamattaan me sukupolvelta seuraavalle siirrämme pelkästään sanattomalla viestinnällä melkoisen taakan kannettavaksi. Siksi, välttyäkseni siirtämästä kaikkea omille lapsilleni, minä tänäänkin teen työtä itseni kanssa. Kirjoittaen ja puhuen siitä miltä minusta tuntuu. Usean kerran päivässä lapsiani halaten. Sanoen että he ovat rakkaita, ilman yhtikäs minkäänlaisia ponnistuksia, saati ehdollistettua suorittamista. Toivoen että heidän polkunsa olisi siten hitusen helpompi.
Minä riitän. Sinä riität. Me riitämme. <3
-Kimmo

Tiin tuntemuksia:

Nyt teemamme on riittämättömyyden tunne. Se on tuttua. Olen tuntenut riittämättömyyttä jo lapsesta, alle 10-vuotiaasta saakka. En oikein tiedä syytä mainitulle, koska lapsuudenkotini oli onnellinen, minua rakastettiin ja kannustettiin. Harrastin balettia, pianonsoittoa ja ratsatusta. Lajeja, jotka sopivat ”pikku prinsessalle”. Sellainen leikin välillä olevani mutta kyseessä oli tietysti vain fantasia ja leikki. Lapsena leikin myös muutaman parhaan ystäväni ja pikkusiskoni kanssa. Suurta ystäväpiiriä minulle ei ole koskaan ollut enkä ole tuntenut kuuluvani joukkoon.

Koulussa pärjäsin hyvin, vaikka yläasteelta asti minun piti pärjätä mielellään tosi hyvin juuri sen takia, että tunsin riittämättömyyttä ja ulkopuolisuutta. Yliopistoon en uskonut myöhemmin pääseväni, koska pääsykoe meni mielestäni huonosti: aikani loppui kesken. Olin henkisesti jo luovuttanut mutta pääsin sittenkin sisään. Asuin tuolloin vielä vanhempieni luona ja muistan, kun kotimme postiluukusta kolahti paksu kirjekuori, jossa luki ”Helsingin yliopisto”. Mutta siitä vasta alkoikin tarve pärjätä, koska kaikki muut opiskelijat olivat varmasti sata kertaa fiksumpia kuin minä. Uskoin, että heillä oli satavarmasti esimerkiksi isommat kirjahyllyt ja he olivat lukeneet paljon enemmän. Pärjäsin sittenkin mutta graduni jäi vuosiksi tekemättä. Olin asettanut itselleni liian kovat vaatimukset, mikä on minulle tyypillistä.

Jossain vaiheessa opiskeluaikojen loppupuolella tai siirryttyäni jo työelämään noin 30-vuotiaana sairastuin vakavasti. Tiedostin, että kaikki ei ollut kunnossa mutta en tiennyt, mikä minua vaivasi. Hain apua lukuisia kertoja ja sain toistuvasti diagnoosiksi masennuksen, jossain vaiheessa jopa vakavan sellaisen. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö minulla on todettu jo alle 20-vuotiaana mutta se ei selittänyt kaikkia oireitani. Kolmikymppisenä elämästä tuli yhtä rimpuilua enkä kokenut riittäväni tai kelpaavani oikein mihinkään. Ulkopuolisuus oli vallitseva tunne. Löysin tilanteeseen kuitenkin yhden ”lääkkeen” eli alkoholin. Join niin reippaasti, että päädyin useamman kerran katkaisuhoitoon. Katkolta minulla on yllättävää kyllä myös hyviä muistoja, tapasin siellä muutamia eräänlaisia hengenheimolaisia, joiden kanssa joimme ORS-mehua ja tanssimme aamutakeissamme televisiosta kuuluvan musiikin tahtiin.

Mielenterveysongelma yhdistyneenä päihdeongelmaan, niin sanottu kaksoisdiagnoosi, jollainen minulla oli, on kuitenkin hankala yhdistelmä myös hoitoon pääsyä ajatellen.
-Tii


Ahdistuksen monet kasvot.  3

Ahdistus ei ole mukava matkakumppani. Ei siis ihme, että ihminen yrittää siitä eroon mitä erilaisimmin keinoin ja äkkiä.
Ahdistus ei ole mukava matkakumppani. Ei siis ihme, että ihminen yrittää siitä eroon mitä erilaisimmin keinoin ja äkkiä.

Kuulin joskus aikanaan, erään terapeutin toteamuksen siitä ettei ahdistus ole itsessään tunne. Se on eräänlainen nippu tunteita.

Tuolloin tuon kuullessani koin hyvin vahvasti, että ainakin omalla kohdalla koettuna, ahdistus itsessään oli hyvinkin voimakas tunne. Pahimmillaan lamaannuttava. Tunne joka teki kertarysäyksellä kaiken tyhjäksi. Merkityksettömäksi.

Mutta mistä tuo ahdistus lopulta saa alkunsa? Millätavoin sitä voisi oikealla tavalla helpottaa ja mitä ovat niitä vähemmän oikeita keinoja. Siis taas kerran vain omakohtaisesti pohdittuna.

Muistan ensimmäiset, voimakkaat ahdistuskohtaukset jo ala-asteella. Noihin nivoutui tiiviisti pelko. Pelko siitä että taas kerran tulee saamaan selkäänsä tai mikä pahempaa, henkisen väkivallan ruoskimaksi. Omalla kohdallani elämässä fyysistä väkivaltaa on tullut koettua vähempi, mutta henkistä sitäkin enemmän. Joskus olen epätoivoissani miettinyt, että kunpa ihmiset ennemmin löisi, kuin satuttaisivat sanallisesti.

Henkinen väkivalta on omalla kohdalla yksi suurin syy ahdistukseen. Se kun osuu niin syvälle sisimpään, ettei tuolta pysty suojautumaan. Ainakaan silloin, kun on herkimmillään. Sanat satuttavat pahimmillaan siinämäärin, että lopulta tulee tarve vahingoittaa itseä fyysisesti, jotta tuo suuri musta möykky rinnasta, olisi hetken aikaa vaiti. Fyysinen kipu kun vie huomion toisaalle.

Omat rajat on lapselle asia, joka tulisi oppia jo kokolailla varhain. Ilman rajoja eläessä, kasvaa vain aikuinen, joka antaa toisten kävellä yli. Vieläpä pahimmillaan niin, että itse kuin tahtomattaan tuota mahdollistaen.

Olen pohtinut paljon omaa elämää ja esimerkiksi sitä, miksi ihmeessä tuo ahdistus on lähes jatkuvasti läsnä elämässä. Tai jos jossain kohtaa huomaan hengittää no helpommin, toimin pian kuin automaationa siten, että tuo ahdistus palaa päällimmäiseksi olotilaksi. Syy siihen lienee se, kun on oppinut elämään siten että kokee elävänsä vasta tietyntasoisen tuskan vallitessa.

Aikanaan käytin loputtoman määrän päihteitä, lääkkeitä ja muuta rompetta, kyetäkseni selviämään päivästä toiseen tuon piinaavan ahdistuksen kanssa. Nyt raittiina eläessä, luulisi ajanmyötä oppivansa elämään siten, ettei elämässä tarvitsisi olla jatkuva puristus läsnä. Niin luulisi.

Paljon olen omia kieroumia paikantanut, mutta yhä edelleen tietyt itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit suvereenisti torpedoi hyvää elämästä. Yksi suurin noista se harha, että yksin tulisi selvitä.

Minulle tuo yksin selviäminen on sitä, että vetäydyn omaan kuoreeni. Tuo on eräänlainen suojamekanismi kaikkea kaoottisuutta vastaan, jota ympärilläni koen olevan. Huono puoli tuossa se, et nekin ihmiset jotka haluaisivat auttaa, eivät tuon kuoren läpi pääse. Mitä syvemmälle kuoreeni käperryn, sitä kauemmas ihmiset etääntyvät ja sitä yksinäisemmäksi itseni koen.

Yksinäisyyden kokemus on toinen suurehko tunne ahdistukseni sisälllä. Tuohon kokolailla vahvasti liittyy kokemus erilaisuudesta ja siitä, kuinka arvoton lopulta on. Häpeä, riittämättömyys ja rakkaudettomuus tuo ihmiselle kokolailla ahdistavan olotilan.

Vielä kun pakettiin raapaistaan rusetiksi sisäinen turvattomuus, ei ihme että ihmistä ahdistaa ja kunnolla.

Eikä ihme, että meistä moni lähes epätoivon vimmalla pyrkii etsimään ulospääsytietä tuosta ahdistuksen kuristavasta otteesta.

Päihteet, lääkkeet, liikunta, ruoka, seksi, työ, opiskeli, elokuvat, netti, uhkapelaaminen, uskonto, raha, valta...

Keinoja on loputon määrä. Yksi yhdistävä tekijä noilla edellä olevilla keinoilla kuitenkin on. Kaikki itsessään on ihmiselle sinällään perusjuttuja, mutta kun noilla pyritään vaientamaan omaa tunnepuolta, noista jokainen lopulta ampuu siinämäärin yli, että sekä ihminen itse, että myös lähellä elävät voivat lopulta huonosti.

Mikä sitten oman kokemukseni mukaan on tie ulos tuolta hulluudesta? Eräänlaisten pikavoittojen, saati hetkellisten helpotusten sijaan se, että varaa itselle riittävän paljon aikaa tutustua itseensä sekä ylipäänsä siihen mikä lopulta ahdistaa.

Yksin tuota tutkimusmatkaa kovin harva jaksaa jatkaa ja sen vuoksi olisikin hyvä löytää elämäänsä nippu ihmisiä, joiden kanssa jakaa löytämäänsä. Erilaiset vertaistukiryhmät ovat hyviä tässä, joskin lähes poikkeuksetta alkuun aiheuttaen itsessä lisää ahdistusta. Sosiaalinen tilanne, yhdistettynä siihen että tulisi uskaltaa avata sisintään ventovieraille ihmisille, ei todellakaan ole helppoa. Positiivista vertaistuessa kuitenkin on se, että jokainen paikalla olija on kokenut juurikin sanan, eikä kenelläkään ole tarvetta arvostella toista.

Minulle yksi suurin este ahdistuksesta eroonpääsyssä on kuitenkin yhä hetkittäin aktivoituva ajatusyhtälö, joka syöttää sitä kuinka elämäni tulisi olla jatkuvaa taistelua sekä tuskaa.

Tänään ymmärrän tuon johtuvan pelkästään siitä, etten läheskään täysin ole kyennyt anteeksi antamaan itselle elämänpolullani tehtyjä erehdyksiä. Hupaisaa sinällään se, että aikanaan koin ihan samaa, vaikka konkreettisesti olin sopinut asiat jokaisen vahingoittamani ihmisen kanssa. Ei siis ihme, ettei olo tässä hetkessä ole yhtään sen kummempi, vaikka viime vuosien aikana olen omalla käytöksellä satuttanut useampia ihmisiä.

Lopputuloksena päästään siihen ihmisen yksilölliseen kulminaatiopisteeaeen. Pisteeseen, jonka kyetessään kohtaamaan, voi olla varma siitä, että elämä tulee yli puolitiehen vastaan ja ahdistus väistyy varmuudella. Armollisuus/armo itsensä suhteen.

Minulle tuo on vaikein asia siinä, kun lapsena opin että kaikki hyvä tulee ansaita. Armollisuus on yhä vieläkin vaikeaa. Armosta puhumattakaan. Kuinka ihminen joka vihaa itseä, voisi oppia terveellä tavalla rakastamaan itseä. Varsinkin kun rakkaus itsessä on läpi elämän ollut asia, joka on jollain tavoin ansaittava. Puhumattakaan siitä, kuinka kietoutuneena tuo sinällään kaunis asia elämässä on näyttäytynyt.

Niin kauan kuin itse yritän järkeillä tai kontrolloida elämääni, niin kauan tuo vapauttava armo pysyttelee poissa. Sen vuoksi ja juurikin siksi, tämän hetken vallalla oleva tuska ja ahdistus on entisen sysimustan pimeyden sijaan lohdullinen. Sillä mitä suurempi tuska, sitä lähempänä olen lopulta sitä minusta riippumatonta antautumista. Tuon muutaman kerran elämässä kokeneena totean, että juurikin nuo kokemukset auttaa siinä, etten enää läheskään niin kovasti yritä itse epätoivon vimmalla helpottaa oloani. Sensijaan pyrin luottamaan vain siihen, että jossain kohtaa taas tulen siihen pisteeseen, missä kaikki ahdistus sekä puristus saavat rakkaudellisen merkityksensä.

Armoa odotellen.


Kaikki on hyvin, vaikka kaikki olisi päin persettä.  1

Lopulta se, millainen silta on, ei ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on vain se, suostunko kulkemaan siitä yli.
Lopulta se, millainen silta on, ei ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on vain se, suostunko kulkemaan siitä yli.

”Asenne ratkaisee.” Eikä siinä, näinhän se todellakin on.

Elämisen tuoman tuskan keskellä tuota asennetta on vain hetkittäin lähestulkoon mahdotonta muuttaa. Lohdullista lopulta kaikessa kuitenkin se, että pahinkin tuska hellittää aikanaan. Jos ei muutoin, niin muuttamalla muotoaan.

Omassa elämässäni tuska on tasaisin väliajoin läsnäollut matkakumppani, jota taas kerran kokiessani huomaan, kuinka kerta toisensa jälkeen se pakottaa minut irroittamaan otteeni jostakin asiasta tai ihmisestä. Poikkeuksetta aina ohjaten minua kohti sitä missä minun kulloinkin kuuluu tällä elämänmittaisella matkallani kuljeskella ja kenen kanssa.

Huomaan taas kerran itsessäni sen, että tietty sisimpääni varastoitunut pelko aiheuttaa tahtomattani sen, että takerrun mitä erilaisimpiin asioihin. Rutiineiksikin noita joku kutsunee. Siltä, poikkeuksetta huomaan elämän puskevan minut vaikka väkisin irti noista, kohtaamaan tuota sisälläni asuvaa pelkoa.

Jokainen meistä varmasti jollain tasolla nauttii siitä, että elämässä on tietyt rutiinit. Eikä siinä, tuovatjab ne tiettyä tasapainoa ja turvaa arkeen. Haaste tullenee vasta silloin, kun itse elämä alkaa muotoutua noiden rutiinien kautta. Silloin elämä ei enää virtaa vapaana, ja yleisimmin tuolloin ihminen tavalla tai toisella kokee jonkin asteista puristusta sisällään.

Minulla itsellä yksi yleisin, itselle haitallinen toimintamalli ilmenee juurikin tuon tietyn puristuksen ilmaantuessa. Pyrin kuin vaistomaisesti heti eroon siitä, lisäämällä jonkin ns. rutiinin tehoa arjessa. Hyvin pian vain huomaten sen, että tuo tietty puristus vain lisääntyy. Mitä suuremmaksi paine käy, sitä tiiviimmin takerrun johonkin. Kunnes lopulta ”painekattila” viheltää ja tuossa hetkessä viimeistään havahdun omaan hulluuteeni asioissa. Hyvä että havahdun. Muutoin nimittäin kohdallani olisi pian vaara sortua vanhoihin, kokolailla itsetuhoisiin toimintamalleihin.

No mitä elämä tässä kaikessa paineistuksessa minulle nyt ajatellen sitten lopulta yrittää osoittaa? Sen ettei se välitä pienintäkään siitä, kuinka suunnattoman hienoja suunnitelmia minä pienessä päässäni kehitteien. Sensijaan elämä yrittää ohjata minua kohti omaa parastani. Huvittavaa sinällään kaikessa se, että poikkeuksetta tuo minulle paras on juurikin päinvastaista mitä itse itselleni parhaana sattuisin pitämään.

Ehkä tässä kaikessa piileekin tuon otsikon sisältämä salaisuus hyvään elämään. Juuri silloin kun kiroan jonkin asian menevän ihan päin persettä, voisin pikkuhiljaa opetella hyväksymään sen, että juuri tuolloin, tuollatavoin asioiden edetessä, se minulle parhain lopputulema kolkuttelee jo oven takana. Tähän saakka vain itse olen seissyt tuossa ovella tukkeena, kuvitellen kokolailla mestarillisesti muka tietäväni sen, millätavoin minkäkin asian tulisi milloinkin mennä. Mutta enhän minä todellakaan tiedä. Sillä juuri silloin kun koen kaiken murenevan, todellisuudessa ei murene lopulta kuin ne omat mieleni rakentamat kuvitelmat. Lopulta noiden murtuessa, se aidosti minulle paras, pääsee lopulta rakentumaan.

Eli todellisuudessa kaikki on hyvin, vaikka kaikki olisi päin persettä. Sillä paradoksaalisesti juuri silloin kun kuvittelen omassa mielessäni kaiken olevan hyvin, suurella todennäköisyydellä asiat on oikeasti omaa parasta ajatellen ihan päin persettä.


Pelon vastakohta on rakkaus.  1

Luonto on oiva opettamaan rakkaudesta. Se kun ei vaadi yhtikäs mitään. Se vain on.
Luonto on oiva opettamaan rakkaudesta. Se kun ei vaadi yhtikäs mitään. Se vain on.

Sanotaan että rakkaudessa ei ole tilaa pelolle. Samaan aikaan kaikkialla ympärillämme on varsin selkeästi nähtävillä pelon valtaamia ihmisiä, jotka epätoivon vimmalla yrittävät hillitä ja hallita sisällään jäytävää piinaavaa tunnetta. Miksi näin.

Itse kun omassa elämässäni aikanaan lähes tuhouduin, etsiessäni tietä edes hetkelliseen helpotukseen tuosta lamaannuttavasta tunteesta, osaan nykyisellään tarkastella tuota tunnetta jo hitusen etäämmältä ja hieman monitahoisemmin.

Kovin harva lopulta edes ymmärtää pelkäävänsä jotakin. Samalla Kymmenet- tai pahimmillaan sadattuhannet ihmiset sairastavat masennusta, ahdistusta sekä näihin hyvin tiiviisti nivoutuvia riippuvuussairauksia. Kykenemättä yhtään paikantamaan sitä, mistä lopulta kaikki juontuu. On vain masennus tai suunnaton ahdistus, jota tavalla tai toisella pyritään lievittämään edes hetkellisesti. Tästä johtuen alkoholi tai muut päihteet kelpaavat, juurikin tuon toivotun tuloksen vuoksi. Harmillista yhtälössä vain se, että päihteet poikkeuksetta vain lisäävät näitä jo valmiiksi haastavia, ikäviä tunnekokemuksia.

Eikä siinä, ei edes tarvitse kärsiä mielenterveyden ongelmista ja samalla voi pelätä kuollakseen. Ihan yhtälailla autuaan tietämättömänä omasta pelosta. Näitä ihmisiä näkyy ihan yhtälailla kaikkialla yhteiskunnassamme. He nimittäin ovat niitä, jotka isoon ääneen huutavat milloin mitäkin asiaa vastaan. Oli kyse sitten maahanmuuttajista tai hallituksen ratkaisuista. Mitä suurempi voima ihmisen vihassa on, sitä enempi taustalle todellisuudessa kätkeytyy lopulta myös pelko.

Omalla kohdallani kun olen käynyt ja käyttänyt lähes loppuun kaikki mahdolliset selviytymiskeinot, mitä olen keksinyt, välttyäkseni kohtaamasta omia tunteitani, niin nyttemmin jo vuosia tunteita kohdanneena ja niitä pureskelleena uskon jotakin kyseisestä asiasta oppineeni.

Meillä ei ole tapana puhua tunteista. Saati näyttää niitä. Tai on, mutta tuolloin ollaan sopivasti laitamyötäisessä. Ainakin senverran, että suurimmat estot on huuhdottu kurkusta alas. Tämän mallin minä sujuvasti omaksuin omassa lapsuudessani. Isäni (rauha hänen sielulleen) oli kaikenlaisten pelkojen orja. Samalla kykenemätön niitä millään muullatavoin ilmaisemaan, kuin joko raivoisasti huutaen tai viikonloppuna iloisesti hiprakassa hilluen. Ei siis ihme, että minä tunteiltani herkkä ohjauduin jo nuoruudessa käsittelemään kaikki tunteeni alkoholin hellivän vaikutuksen alaisena. Minä kun en koskaan oikein oppinut raivoamaan.

Sen mitä tässä kuluneen 13 vuotta olen selvinpäin itseeni tutustunut, nämä pelot ovat niitä, jotka täysin sanattomasti siirtyvät sukupolvelta seuraavalle, ilman että kukaan lopulta huomaa yhtikäs mitään. Ihmetellen mietitään vain sitä, miksi yhä vain nuoremmat sortuvat käyttämään yhä vain vahvempia aineita, pilaten jo ennen peruskoulun päättymistä oman elämänsä.

Syy tulee tässä. Puhumattomuuden kulttuuri. Meillä ei olla opittu puhumaan siitä, miltä aidosti milloinkin tuntuu. On vain opittu selviytymään päivästä toiseen mitä erilaisimpien ikävien fiilisten kanssa. Pelko tunteena on yksi ikävimmistä. Häpeän ohella. Kun nämä kaksi tunnetta valtaa ihmisen, ei ole ihme, että ihminen hyvin pian alkaa etsiä pakoreittejä ulos tuosta piinaavasta olostaan. Päihteet ovat tässä siinä huono vaihtoehto, että hyvin pian ne itsessään alkavat ruokkia sekä pelkoa että myös häpeää ja hyvin pian ihminen tarvitsee hitusen lisää tuota päihdettä, helpottaakseen taas hieman tuota piinaavaa oloaan.

Todellinen haaste tulee vasta siinävaiheessa, kun ihminen ymmärtää ettei pakeneminen olekaan ratkaisu näissä ongelmissa. Sillä tuossa kohtaa voi nimittäin olla niin, että lähtiessään hakemaan apua ongelmiinsa, pöydän toisella puolen istuva auttaja on lähes samalla tavalla kuutamolla omien tunteidensa kanssa. Tuossa nimittäin voi käydä se, mikä itselleni aikanaan kävi, kun hapuillen yritin löytää apua keskusteluista mielenterveyden ammattilaisilta. Pöydän toisella puolen istui ihminen, joka sensijaan että olisi auttanut minua jäätävissä pelkotiloissani, huomaamattaan tuli vain lisänneeksi niitä itsessäni, toteamalla että ei tässä mitään hätää, kaikki on hyvin. Tyyppi esimerkki ihmisestä, joka loputtomiin asti uskottelee itselleen, ettei ole mitään hätää, samalla sisimmässään kuollakseen peläten.

Eräänlainen välttökäyttäytyminen tunteiden suhteen on yksi yleisin syy siihen, miksi ihmiset voivat tänään niin huonosti. Kun pelkään jotakin, pyrin viimeiseen saakka vaientamaan tuon tunteen sisältäni. Kuten todettua, keinoja kyllä löytyy. Yksi alkaa pakonomaisesti rakentaa elämää työn ja materiaalin ympärille. Kun teen tarpeeksi paljon töitä, en ehdi pelätä. Tai kun minulla on tarpeeksi tavaraa ympärilläni, minulla on mihin takertua, kyetäkseni uskomaan omaan kuolemattomuuteeni. Toinen liikkuu ja urheilee kuin hullu. Tarkkaillen ruokavaliota sekä kaloreita millimetrin tarkkuudella. Hokien samalla itselleen, ettei ole mitään pelättävää. Kolmas raivoaa pää punaisena milloin maahanmuuttoa, milloin hallituksen ratkaisuja vastaan. Tuossa varsinkin itsellä on kovin helppo huomata mikä tuon tunteen taustalla oikeasti toimii moottorina. Suunnaton pelko. Jos vain lyödään kaikki rajat kiinni, niin täällä pienessä, kapeassa laatikossamme ei olisi mitään pelättävää. Neljäs haalii vaikutusvaltaa. Sitä saadessaan kuvitellen hallitsevansa kaikkia ja kaikkea. Eikä siinä, kaikki nuo keinot ovat yhtä päteviä kuin piri taikka pirtu. Kaikki nimittäin yhtä järjestelmällisesti turruttaa ihmisen tunnepuolen. Haaste tulee vain lopulta siinä, kun nuo tunteet on osa ihmisyyttämme ja tavalla tahi toisella ne lopulta raivaavat tiensä näkyville. Jos ei muutoin, niin pysäyttämällä ihmisen konkreettiseen pahaanoloon tai vaikkapa työuupumukseen.

Kuten tuolla aiemmin sanoin, kyseinen ongelma koskettaa meistä jokaista. Riippumatta siitä, millaisesta kodista tai kasvatuksesta olemme alkumme saaneet. Jokaisella meistä on nimittäin siinä yhtenevä tausta, että tietyt tunteet on periytyneet, kiitos puhumattomuuden, jo useamman sukupolven yli sota-ajoista lähtien. Lopulta ainoa mikä meidät yksilöi, on se, kuinka herkällä korvalla omia tunteita paikannamme. Mitä herkemmin, sitä todennäköisemmin sairastumme masennukseen, ahdistukseen, kaksisuuntaiseen, päihde- tai läheisriippuvuuteen jne. Diagnooseja nimittäin näille tunnepuolen ongelmille on loputon määrä. Onhan huomattavan paljon helpompi diagnosoida ihminen masentuneeksi ja määrätä siihen sopivaa lääkettä, kuin se että lähteä systemaattisesti selvittämään se, miksi kyseinen ihminen lopulta voi niin huonosti.

Eikä siinä, itse tiedostan oleilevani sen luokan ongelman edessä, ettei minulla ole pienintäkään tarvetta kuvitella muuttavani suurestikaan tätä kokonaisuutta. Ainut minkä omalla kohdallani voin muuttaa, on oma suhtautumiseni kyseisissä asioissa. Kun sitten itse kohtaan itsessä näitä mitä erilaisimpia tunteita, niistä avoimesti puhuen ja niitä avoimesti näyttäen, niin vääjäämättä siitä seuraa ainakin se, että omat lapseni oppivat hieman eritavalla käsittelemään omia tunteitaan, kuin mihin itse lapsuudessa opin ja tällätavoin toivottavasti ainakin minun osalta tämä sukupolvien piinaava ketju katkeaa.

Otsikossa luki että pelon vastakohta on rakkaus. Jos hetken pysähdyt miettimään, niin millätavoin omassa elämässäsi olet oppinut määrittelemään rakkauden? Tuosta kun voi helposti päätellä sen, yritätkö tuon määritelmän kautta paeta pelkojasi, vai onko kysymyksessä se aito rakkaus, joka karkoittaa pelon.

Minulle rakkaus on ollut käsitteenä äärettömän vaikea. Juurikin siitä syystä, millätavoin tuon asian olen elämässäni oppinut käsittämään. Kun opin että rakkaus tulee ansaita, juoksin vuosia pelkojani pakoon, suorittaen itseni uuvuksiin. Silti juurikaan kokematta olevani rakastettu. Ei siis ihme, että tasaisin väliajoin yhä pelotti.

Mitä rakkaus lopulta on? Siis se aito rakkaus, joka poistaa pelon. Turvaa. Rakkaus on kokemus niin täysivaltaisesta sisäisestä turvallisuudentunteesta, että ihminen konkreettisesti kokee ettei ole tarpeen pelätä. Haaste tässä meillä ihmisillä on taas siinä, että rakkaus on käsite, jolla yleisimmin määritellään kahden ihmisen välistä tunnetta. Hassuus tuossa on sekä siinä, että noissa suhteissa heikompi osapuoli takertuu rakkauteensa ja vahvempi oppii hallitsemaan toista, ajatellen vain osoittavansa rakkautta. Kun sitten jompikumpi pelkää, suhteessa takerrutaan tai hallitaan sitä enemmän, mitä enemmän pelottaa.

Aito rakkaus kun ei ole sidoksissa keneenkään ihmiseen. Ei sen enempää myöskään Jumalaan. Ei vaikka osa meistä on oppinut käsitteen Jumala on rakkaus. Toiset taas samoin kasvaneet kuollakseen pelkäämään kyseistä käsitettä. Suuri joukko tänäänkin elää uskossa. Samalla autuaan tietämättömänä siitä, mitä armo tai rakkaus lopulta merkitsee. Pakonomaisesti suorittaen uskoaan, kontrolloidakseen, hillitäkseen sekä hallitakseen sisällä jäytävää pelkoaan.

Mutta se rakkaus. Sanotaan myös että tuo löytyy ihmisen sisältä. Valmiina odottaen löytäjäänsä. Haaste lähinnä siinä, että juurikin kaikenlaiset opitut määritteet, sisälle padotut tapahtumat ja tunteet, ovat piilottaneet kyseisen asian syvälle sielun uumeniin. Silti uskon, että jokaisessa meistä tuo alkuperäinen rakkaus itseä kohtaan on olemassa. Tästä johtuen itse olen läpikäynyt helvetin, löytääkseni lopulta sen armon ja anteeksiannon itseäni kohtaan, jonka löytäessäni löydän samalla tuon ehtymättömän rakkauden lähteelle, jonka äärelle asettuessani tiedän, ettei minulla ole mitään pelättävää.

”Etsivä löytää...” Minun kohdallani tämä tutkimusmatka kaikkineen, yhä tänäänkin jatkuessa, on opettanut äärettömän paljon omista tunteista, niiden kokemisesta, niistä puhumisesta sekä siitä, että lopulta todellakin tärkeintä on se, että kykenen löytämään armon itseäni kohtaan.


Henkinen pahaolo - Oppaana muutokseen.  1

Pimeydestä kohti valoa.
Pimeydestä kohti valoa.

Koetko olevasi masentunut, ahdistunut, uupunut tai esimerkiksi armottoman väsynyt kaikkeen? Minä olen. Vähän kaikkea.

Onneksi elämä kohdallani kuljettelee oikeaan suuntaan. Kuin huomaamattaan pitäen huolta minusta ja siitä, että lopultakin oppisin pois siitä, läpi elämäni ongelmia tuoneesta mallista, joka pakottaa taistelemaan yksin. Kaikessa ja kaikkia vastaan.

Henkinen pahaolo näyttäytyy minulle tänään aiemman, pelottavan pimeyden sijaan juuri siinä valonpilkahduksena, joka opastaa oikeaan suuntaan. Kulkemaan kohti juuri niitä muutoksia, joiden hetkittäin lähes pakonomainen vastustaminen vain lisää tuota jo valmiiksi sisälläni jäytävää tuskaa.

Yksi tärkein kysymys omalla kohdallani kuuluukin, mitä tai ketä vastaan lopulta taistelen ja mitä tuolla loputtomalla taistelulla lopulta saavutan?

Vastaus kohdallani tulee tässä. Toistan kuin huomaamattani ja tahtomattani kerta toisensa jälkeen niitä samoja traumaattisia tapahtumia, jotka alunalkaen vääristivät sekä oman suhtautumisen itseeni ja sen myötä kokolailla kokonaisvaltaisesti kaikki ajatus- ja toimintamallini.

Koin nyt miettien lapsuudessa senkaltaista, totaalista yksinäisyyttä, että tuosta järjissä selvitäkseni, minun piti jo tuolloin pienenä ihmisen alkuna sysätä syrjään ne itselleni tärkeimmät ominaisuudet itsestä, eli tunteeni. Kaikki se herkkä osa minuutta, joka terveellä tavalla toteutuessaan olisi määritellyt ja rakentanut minuuteni, sai luvan väistyä ja vallan otti se osa minua, joka tietentahtoen tuhoaa elämästäni kaiken oikeasti merkityksellisen, eli egoni, mieleni, järkeni tai järkeilyni, miksi ikinä kukakin tuota jokaisessa meistä olevaa osaa haluaakin kutsua.

Opin jo kokolailla pienenä selittämään itse itselleni asioita. Mitä rajummin tunnepuolella mitä erilaisimmat tapahtumat elämässäni resonoi, sitä voimakkaammin noita itse itselleni selittäen vaimensin. Lopulta kasvaen siihen harhaan, että itse olen oman elämäni mestari, ohjaaja, käsikirjoittaja ja pääosan esittäjä. Nyt miettien en yhtään ihmettele sitä, kuinka raskasta elämä lopulta onkaan ollut. Onhan käsittämättömän mahdoton tehtävä yrittää hallita sekä kontrolloida kaikkea ja kaikkia elämässä. Tuon uuvuttamana en yhtään ihmettele nyt taaksepäin katsoessani sitä, että elämäni on täynnä toinen toistaan erilaisimpia pakoreittejä. On kuin olisin juossut loputtomalta tuntuvaa kujanjuoksua labyrintissa, josta ei vain löydy ulospääsyä. Mitä kovemmin yritin tuosta ulos, sitä tiiviimmin vain imeydyin yhä syvemmälle noihin sokkeloihin. Eikä ihme. Olinhan itse totaalisen sokea itselleni ja sen vuoksi tuo hetkittäin pakonomainen kujanjuoksu oli jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu.

Mikä sitten lopulta aiheutti tuon kaiken? Mikä lopulta sai minut avaamaan silmäni? Pelko. Suunnaton kaiken lamaannuttava pelko on ajanut minut tuohon loputtomaan, yksinäiseen taisteluuni. Aivan samalla tavoin kaikessa tuskaisuudessaan, tuo samainen, sinällään ikävä ja epämiellyttävä tunne auttoi lopulta silmäni auki. Tarkastelemaan sitä todellisuutta, missä elän.

Yksinäisyys, yhdistettynä lamaannuttavaan pelkoon, on nimittäin tunnepari, jonka alla eläessä ihminen tuhoutuu hyvin nopeasti, ellei havahdu siihen todellisuuteen, ettei yksin lopulta tule koskaan tuota kaikkea setvimään ja selvittämään.

Mitä enemmän pelkäsin ja mitä syvemmälle yksinäisyyteen lopulta sukelsin, sitä suuremmin nuo tunteista aiheutuneet tuskatilat ohjasivat minua kohti toisia ihmisiä, kohtaamaan itsessäni juuri sen, mitä kaikki nuo vuodet olin pakonomaisesti paennut. Tunteeni. Kaikkine raadollisuuksineen.

Mitä lähemmäs lopulta uskaltauduin yksi ihminen kerrallaan ihmisiä päästäväni, sitä lähemmäs itseä sekä noita aitoja tunteitani samalla sukelsin. Mitä lähemmäs itseä joku tuli, sitä enemmän minua pelotti ja sitä enemmän kuvittelin minulla olevan tässä pelissä menetettävää. Kunnes lopulta, loputtomantuntisten tuskatilojen kohtaamisen kautta totesin, ettei minulla olekaan mitään menetettävää. Päinvastoin, mitä lähemmäs toisia ihmisiä uskaltauduin, sitä lähemmäs myös uudet ihmiset minua uskaktautui ja sitä kauemmas tuo loputtoman karu yksinäisyyden kokemus kaikkosi.

Aikaisemmin pelkäsin tuskaa. Yrittäen epätoivon vimmalla paeta sitä. Tänään sensijaan taas kerran havahdun siihen todellisuuteen, jossa nyt kaikki vallalla oleva henkinen tuska näyttäytyy taas kerran tuona valonpilkahduksena pimeydessä, jota kohti lähtiessäni kulkemaan voin olla varma siitä, että taas kerran ihan liikaa vallalla ollut yksin kaikkea ja kaikkia vastaan taistelu helpottaa.

Masennus, ahdistus, uupumus tai väsymys ovat siis vain singnaalina siihen, että on aika tarkastella omaa elämäänsä siinä, mitä muutoksia kenties elämä itselle tähän hetkeen koittaa osoittaa. Ilman tuskaa kovin harva meistä kun lopulta on valmis muuttamaan yhtikäs mitään.

Edellinen