Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on tunteet.
Edellinen

Kontrolloitu pelko.

Tie luottamukseen on monesti tuskien täyttämä.
Tie luottamukseen on monesti tuskien täyttämä.

Pelko. Siinä tunne, jota kukaan meistä ei mielellään toivoisi kokevansa. Samalla on kuitenkin todettava se, ettei tuolta tunteelta voine kukaan välttyä. Jossain kohtaa elämää tuo tunne on läsnä halusit tahi et. Mutta entäpä jos tuolla yhdellä viheliäisimmistä tunteista, olisikin jotakin hyvää annettavanaan?

Minulle pelko on yksi tutuimmista tunteista elämässäni. Lapsena kasvoin sen ympäröimänä. Ei siis ihme, että tuosta tunteesta tuli lopulta matkakumppani kokolailla pitkäksi aikaa. Enkä nykyiselläänkään ole sille immuuni. Olkoon, etten enää nykyisellään enää pelkää läheskään siinämäärin, kuten jossain kohtaa olen pelännyt. Syykin on selvä. Olen hetkittäin suostunut pysähtymään tuon tunteen äärelle, kuin kysymään mitä sillä on minulle kerrottavana.

Senverran ikävän lamaannuttavana olen aikanaan tuon tunteen kokenut, että ymmärrän myös sen, ettei siinä hetkessä yksinkertaisesti kykene näkemään, saati kuulemaan mitään. On valmis käytänössä mihin tahansa, että tuon lamaannuksen saa loppumaan. Mutta tässä kohtaa toteankin, etten välttämättä tässä kirjoituksessa käsittele niinkään mitään paniikkiin tai lamaannukseen liittyvää pelkoa, vaan ennemminkin sitä tunnetta, joka meissä jokaisessa asustaa.

Kun ihminen pelkää, luonnollista olisi hakea turvaa jostakin. Mutta haaste tulee siinä, kun on tottunut selviämään aina yksin, luottamatta yhtään mihinkään. Mistä silloin haet turvaa? Itsestä sisältä? Vai kenties itsesi ulkopuolelta, esimerkiksi päihteistä?

Minä kun en luottanut yhtikäs mihinkään, saati kehenkään, vähiten itseeni, tarvitsin nipun erilaisia selviytymiskeinoja, pärjätäkseni tuon jäytävän tunteen kanssa. Vieläpä niin, että pelätessäni myös itseä, omia tunteitani, jouduin ponnistelemaan lopulta kaiken järkeilyni, kyetäkseni edes hetkittäin kontrolloimaan tuota sisälläni jäytävää tunnetta. Silti koskaan siinä lopulta onnistumatta kokonaan. No, tuollakin tarkoituksensa. Kun sitten lopulta pysähdyin (vasta kuolemanporteilla) tuon tunteen äärelle, en ikinä olisi osannut kuvitella, mitä sillä olisi sanottavanaan. Tuo tunne nimittäin kertoi minulle yhden elämäni tärkeimmistä asioista, se sanoi: ”Luota. Lakkaa taistelemasta ja luota.”

Pelkoa ei voi voittaa omalla järjellä. Ei vaikka sitä voikin yrittää loputtomiin saakka yrittää sillä kontrolloida. Samoin kuin voit rakentaa omasta elämästäsi niin pienen ja turvallisen, että hetken jo kuvittelet, ettei pelko tuonne laatikkoosi mahdu istumaan. Mutta mahtuu se. Minä tiedän. En nimittäin saanut kutistettua omaa elämääni niin pieneen ja yksinäiseen laatikkoon, etteikö silti sinne tuo tunne olisi lopulta ängennyt. Onneksi änkesi. Se nimittäin opetti minut kovalla kädellä luottamaan. Ihmisiin. Elämään. Itseeni. Siihen, että tuokin tunne, kaikessa karuudessaan saattaa sisältää paljon hyvää. Kyse on vain tuosta taistelusta luopumisesta. Samoin kuin jouduin luopumaan loputtomasta järkeilystä asioissa. Myöntäen etten minä vain yksinkertaisesti tiedä omaa parastani. Onneksi elämä tietää. Yhä tänäänkin.

Yhä tänäänkin se nimittäin erilaisten pelkojen avulla ohjaa minua lähemmäs toisia ihmisiä ja Jumalaa. Kun umpi ateistista kaivetaan esiin luottamus Jumalaan, siinä tarvitaan melkoinen määrä tuskan täyttämää pelkoa, jotta tuo lopulta tapahtuu. Onneksi tapahtui. Ilman tuota mankelointia, en nimittäin olisi tässä. Onneksi olen. Onneksi suostuin tuon pirullisen mankelin läpi puristautumaan. Siinä nimittäin puristettiin samalla melkoinen määrä ennakkoluuloja sekä vääränlaista ylpeyttä minusta ulos. Enkä silti tänäänkään voi vielä kehuskella kyvyilläni puhua aina ja kaikesta. Mistä tiedän? Siitä että yhä tänäänkin tarvitsen tuon samaisen tunteen, tuskaisaa tuuppimista kohti muita ihmisiä. Nielemään ylpeyttäni ja sanomaan ääneen nuo kaksi kuin kovin vaikeaa sanaa: ”Minua pelottaa.”


Mitä minä pakenen? Itseä? Tunteitani. Elämää?

”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”
”Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme.”

Hylätyksituleminen. Rakkaudettomuus. Pelko. Häpeä. Syyllisyys. Riittämättömyys.

Siinä tunteita, jotka juurtuivat minuun lapsuudessani. Tunteet, joita opin pakenemaan suojatakseni itseäni. Pakokeinoja rakentui sitämukaa kun edellinen osoittautui toimimattomaksi.

Täydellisyyden tavoittelu. Järkeily. Kontrollointi. Siinä lopulta asiat, joiden ympärille kaikki elämässäni vallalla ollut hulluus lopulta nivoutuu. Oli kysymys sitten lopulta täysin pakonomaiseksi käyneestä päihteiden sekakäytöstä tai hulluuteen saakka äityneestä työnteosta.

Niin kauan kuin pakenen itseä, omia tunteitani, maailma on todella pelottava paikka elää. Lähes jokaisen ihmisen ollessa minulle uhka. Operoidessani elämässäni järkyttävien pelkojen ohjaamana, yritän viimeiseen hengenvetooni saakka yksin. Ajatuksella että itse ratkaisen elämäni ongelmat. Lopulta kuinka äärettömän vaikeata onkaan myöntää tarvitsevansa toisia ihmisiä. Sen myöntäminenhän merkitsisi heikkoutta, eikä sellaista nykymaailmassa katsota hyvällä. Mutta entä jos katsottaisiinkin. Entä jos kaikki tuo onkin vain pelon luomaa mielikuvitusta. Entäpä jos juuri se ihminen, jonka vähiten odotit sinua voivan auttaa, auttaisikin sinua itseasiassa eniten. Kyse on lopulta vain itsensä ja omien tunteiden kohtaamisesta.

Mitä enemmän ihminen pelkää, sitä todennäköisemmin hän tekee kaikkensa, välttyäkseen kohtaamasta tuota ikävää tunnetta. Yrittäen kaikkensa ratkaistakseen ongelmansa, jotenkin helpommin, kivuttomammin. Yrittäen lopulta löytää rohkeuden, myöntämättä pelkäävänsä. Ei voi olla rohkea, ellei ensin myönnä pelkäävänsä. Sillä mihin ihmeeseen ihminen tarvitsisi rohkeutta, jos pelkoa ei ole.

Minä olen myöntänyt pelkääväni. Myönnän pelkääväni hetkittäin yhä. Mutta koska oma pakomatkani olen käynyt siinämäärin loppuun, että yksin taisteluni sijaan, päästän itseni jo tänään huomattavasti helpommalla, myöntäen pelkääväni ja ennenkaikkea myöntäen tarvitsevani toisia ihmisiä kohdatakseni tuon tunteen itsessäni. Ennemmin kuitenkin tässähetkessä kohtaan itsessäni tuon tunteen, kuin se että lähden taas piinaavalle pakomatkalle. Lopulta kun juuri tuo mitä pakenen, aiheuttaa kaiken sen tuskan mitä tuolla pakenemisella pyrin välttämään. Eli pakenemisen aiheuttaman tuskan lisäksi minulla jää edelleen kohdattavaksi tuo alkuperäinen tunne. Aiheutan siis vain lopulta itse itselleni lisää tuskaa tuolla pakenemisella. Omaa itseä, omia tunteita kun ei vain voi loputtomiin juosta karkuun.

Yleensä ihminen on siinä hassu otus, että suistuessaan lopulta tekemään jotakin itselle epämiellyttävää, hän kuin automaattisesti ajattelee ensimmäisenä siitä koituvaa hyötyä, palkkaa tai palkkiota. Eikä siinä, niin minäkin aikanaan ajattelin. Esimerkiksi luopuessani siitä kaikista rakkaimmasta ystävästäni, päihteestä, automaattisesti ajattelin, että suostuessani tällaiseen urotekoon, elämän on osaltaan siitä hyvästä tarjoiltava minulle vastavuoroisesti kaikki se mitä ikinä saan päähäni haluta. No kävikö lopulta niin? Ei, jos ajattelen asiaa nykyhetkessä, tuon aikaisella ajatusmaailmallani. Kyllä, jos ajattelen nykyisellä.

Ero noissa kahdessa ajatusmaailmassa on luokkaa valovuosi. Tuolloin kaikki mitä halusin, kulminoitui lähinnä rahaan, valtaan ja mammonaan. Tämän hetken ajatusmaailmani kulminoituessa sensijaan, päinvastaisesti (järjenvastaisesti) kaikkeen muuhun.

Sain nimittäin elämältä juurikin kaiken sen mitä ikinä tarvitsin. Joissain kohden sen merkitessä raastavaa menetyksiä, kipua aiheuttanutta haastetta tai vaikka tuskaa tuottanutta vastoinkäymistä. Sain nimittäin kaiken sen, mitä tarvitsin, oppiakseni luottamaan toisiin ihmisiin sekä ennenkaikkea elämään, siinämäärin etten enää palaisi pakonomaiseksi käyneeseen pakenemiseen itseä ja elämää.

Kaikista nöyryyttävintä, mutta samalla myös kaikista vapauttavinta itselleni oli lopulta tietoisuus siitä, etten minä todellakaan tiedä mikä milloinkin on itselleni parhaaksi. Mutta onneksi elämä tiesi ja tietää. Luottaessani elämään, minun ei tarvitse pelätä. Riittää kun pakanemisen sijaan elän yhden päivän matkan kerrallaan, kohdaten sen päivän aikana elämänpolulleni eksyvät ihmiset, asiat, tunteet ja tapahtumat sellaisenaan. Loppu hoituu kyllä. Lopulta kun kyse on vain tästä päivästä.

Olen saanut paljon, paljon enemmän. Kuin moni toinen saanut on, sen ymmärrän..

Ilman kyyneleitä, voiko rakastaa.
Onko olemassa heitä, jotka paljon saa.
Maksamatta hintaa, ilman tuskaa.
Suoraan sanotaan, jotain puuttumaan jää silloin onnestaan.


Päihderiippuvuus - Tunteet puhumattomuuden taustalla.

Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?
Umpikuja, uhka vai mahdollisuus?

Puhumattomuuden kulttuuri. Siinä sanapari, johon viimeisten vuosien aikana olen yhä enenevässä määrin törmännyt.

Moni meistä elää tänäänkin uskoen puhuvansa kaikesta mahdollisesta mitä elämässään kokee, näkee, ajattelee sekä tuntee. Todellisuudessa näin tuskin on kuitenkaan.

Kyse on enempikin siitä mitä ihminen omassa elämässään tottuu pitämään tavallisena. Itselleni lähes poikkeuksetta nämä totutut tavalliset asiat ovat lopulta osoittautuneet jo kovin vähäisellä tutustumisella kaikkea muuta kuin siksi mitä normaalisti tavallisena pidetään.

Lapsi voi esimerkiksi kasvaa perheessä, jossa ei ole tilaa tunteille. Saati niistä puhumiselle. Tuon lapsuuden lapsi ymmärtää kohdallaan olevan normaalia, tavallista ja tasapainoista. Alkaen sitten operoida näillä toimintamalleillaan omassa elämässään, siirtäen tuota samaa mallia esimerkiksi omille lapsilleen.

Meillä ei ole normaalia puhua omista tunteistaan. Yleisin mitä ihminen toteaa tunteista puhuttaessa on joko se että ahdistaa tai toisessa kohden kaikki on ihan hyvin. Toisaalta yksinkertaistettuna olisikin helppo ajatella että minusta joko tuntuu hyvälle tai pahalle. Harmillista omalla kohdalla se ettei tuo auttanut ratkomaan niitä ongelmakohtia, joita sisimpääni kätkeytyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa.

Oli häpeää. Pelkoa. Surua. Vihaa. Syyllisyyttä jne. Kun nuo tunteet sitten patosi sisälleen, häpeästä muodostui kokemus omasta huonommuudesta. Viha kääntyi itseä vastaan katkeruuden kautta itse inhoksi. Suru muuttui itsesääliksi ja pelosta kasvoi suunnaton paniikki, joka aktivoitui pahimmillaan ilman sen suurempaa syytä.

Kun sitten ei enää jaksanut tuota mylläkkää, alkoi päihteiden käyttö. Tuolla pitkään onnistuukin manipuloida omia tunteitaan. Kunnes päihteen teho kääntyy itseä vastaan. Seuraavaksi istun lääkärin pakeille kertomaan ahdistuneisuudesta (valehdellen etten juurikaan käytä päihteitä) ja jo kohta vetäen sekaisin sekä lääkkeitä että viinaa.

Tuota kun jatkuu vuosia, on lopulta oma pää niin rankasti myrkytetty, ettei enää itsekään tiedä mikä on syy, mikä oire, saati mikä ongelma. Lopulta kun on vain jäljellä armoton pakonomainen tarve turruttaa edes hetkeksi tuo jäytävä tuska mikä vuosien varrella on sisälle kasautunut.

Kun yhtälöstä otetaan pois päihdyttävät aineet, ottaa todella pitkään uskaltautua kohtaamaan elämä ja sen ihmiset sellaisenaan. Oikeastaan ainoa keino tähän on ensin uskaltautua kohtaamaan itse itsensä.

Tuossa juuri tullaan puhumisen tärkeyteen. Ilman säännöllistä, johdonmukaista ja monintavoin terapeuttista puhumista, kovin harva päihteitä ongelmallisesti käyttävä ihminen selviää takaisin elävien kirjoihin, palaamatta takaisin itsensä turruttamiseen.

Tässä kohtaa todettakoon se, että meillä on olemassa kaksi äärettömän suurta ongelmaa näiden ongelmien ohessa. Puhumista ei arvosteta tarpeeksi ja toisaalta juuri puhumattomuus ohjaa ihmisiä piilottamaan tunteensa. Kun sitten tarpeeksi kauan tuota kuurupiiloa on leikitty, tarvitsee ihminen jotakin millä edes hetkeksi vaientaa jäytävää tuskaansa. Seuraava ongelma on se ettei riippuvuuksia yhä vieläkään ymmärretä niiden edellyttämällä tavoin.

Mitä kauemmin ihminen on itseä ja elämäänsä paennut, sitä tiiviimpää tukea hän tarvitsisi, kyetäkseen lopettamaan tuon epätoivoisen pakomatkansa. Tämän vuoksi olisikin suotavaa kun mietitään esimerkiksi päihde- ja mielenterveysongelmaisten auttamista, laatia mahdollisimman laaja, moniammatillinen ja riittävän pitkäkestoinen hoitopolku, jota kulkiessaan ihminen saisi rauhassa, ajan kanssa sekä riittävällä tuella oppia löytämään sisältään ne voimavarat, joiden avulla paluu takaisin tavalliseen elämään tulisi mahdolliseksi.

Pelkkä katkohoito, saati kuukauden kuntoutus ei vielä tee ihmeitä. Ottaen huomioon se, että yleisimmillään tässä kohden ihmisellä on jo taustalla useiden vuosien päihteiden käyttö.

Puhumattakaan siitä jos esimerkiksi kuntoutus ei ole rakennettu siten että ihminen sen aikana ymmärtää omaa tilaansa sekä saa mahdollisuutta opetella puhumalla kohtaamaan sisälleen patoamaan asioita.

Kun pelkkä päihteen poisjättäminen ei korjaa itse ihminen sisällä olevia ongelmia. Siis juuri niitä, mistä itse päihteenkäyttö alunperin on saanut alkunsa.


AHDISTUS – KUN ELÄMÄ SATUTTAA

Elämässä kaikella on tarkoituksensa, miksei siis tunteillakin.
Elämässä kaikella on tarkoituksensa, miksei siis tunteillakin.

Jokainen varmasti joskus on kokenut sen olon, kun tuntuu siltä että kaikki kaatuu päälle. Kysymys voi olla parisuhteen haasteista tai muista ihmissuhdeongelmista. Talouden solmukohdista. Työelämän tuomista haasteista. Pitkästä työttömyydestä. Sairaudesta. Tai käytännössä ihan mistä tahansa ongelmavyyhdistä elämässä, joka tuntuu tuossa hetkessä täysin ylitsepääsemättömältä.
Puhumattakaan siitä, kun tuohon vielä lisätään se että meidät kasvatetaan jo pieninä sysäämään syrjään kaikenlaiset epämiellyttävät tunteet, joten ei ihme, että elämän tarjoillessa meille nuorena tai aikuisena haasteita, lopulta sinällään vain yhtenä ongelmana esiintyvä asia saa meissä tunnetasolla aikaan reaktion, joka pahimmillaan lamaannuttaa hengityksen.

Minä olen omassa elämässäni monta kertaa miettinyt sitä, miksi elämä on varannut minulle loputtoman määrän haasteita. Kaikelle ei aina tietystikään ole olemassa järjellistä selitystä tai jos tuntuisi olevankin, tuo selitys on vain lopulta yksi monista keinoista yrittää hallita omaa elämäänsä, selittämällä se itselle parhaaksi. Ahdistus nimittäin, siinä kuin pelko, suru, viha, katkeruus, häpeä tai mikä tahansa negatiivinen tunne, tuntuu kehossa sellaisena josta mahdollisimman nopeasti jokainen meistä tavalla tahi toisella haluaisi eroon. Ja keinoja tuohon löytyykin sitten loputon määrä.

Minulle henkilökohtaisesti elämä on katsonut parhaaksi riisua pois yksi kerrallaan noita keinoja paeta itseään. Juuri nyt tuntuukin siltä ettei enää tahdo löytyä sellaista keinoa, johon tarttuessaan ei jo hetimmiten huomaisi kysyvänsä itseltään, haluatko taas kerran juosta karkuun itseäsi. En halua, jos rehellinen itselleni olen. Joskin samaan hengenvetoon totean myös sen, ettei tämä henkilökohtainen sissikoulutus, jota reilun neljä vuosikymmentä olen elämässäni saanut käydä, ole siltikään tehnyt minusta immuunia tunteilleni. Päinvastoin. Yhä tänäänkin nuo vyöryvät ylitseni parhaimmillaan sellaisella voimalla, että niiden alla on hetkellisesti täysin ymmällään.

Tunteet sinällään on luotu meihin tarkoituksella. Jokaisella niistä on oma tärkeä tehtävänsä meissä. Jokainen niistä kertoo meille jotakin. Kyse on kohdallani lähinnä siitä, että opettelen kuuntelemaan mitä mikin tunne minulle haluaa milloinkin kertoa.

Kuten viimeisimmässä kirjoituksessani kerroin, elämässäni on ollut viimeiset vuodet melkoista taistelua tuon yrittäjyyden ja sen tuomien taloushaasteiden kanssa. Silti, juuri nyt olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka vähän lopulta minua tähän hetkeen ahdistaa vallalla oleva tilanne. Sen enempää tuota seesteisyyttä järkeistämättä totean vain sen, että kenties tämä jo vuosia jatkunut tunteisiin pureutuminen on omalla kohdallani auttanut sen, että kykenen jo hieman ottamaan elämän tarjoamat haasteet vain asioina, ilman että ne heti ilmaantuessaan aktivoisi lukemattoman määrän samankaltaisia tunne ärsykkeitä menneisyydestä, jolloin hetkellisesti ylitse vyöryvät tunteet olisivat koko kehon lamaannuttavan ahdistuksen luokkaa.

Tästä kaikesta oppina itselleni lähinnä se, että ahdistus, ainakin omalla kohdallani on aikoinaan ollut sitä että paetessani tunteitani, ne ovat vain yksi kerrallaan kasvaneet käsittämättömän kokoiseksi möykyksi sisimpääni ja lopulta olleet vain yksi iso musta möykky sisälläni, joka aktivoituessaan on sitten lamaannuttanut koko ihmisen.

Sen vuoksi toivoisinkin että meillä enemmän pureuduttaisiin ihmisten auttamisessa siihen, että oireiden hetkellisen helpottamisen sijasta, alettaisiiin systemaattisesti purkaa ihmisen sisällä olevia tunnepatoutumia ja tällä tavoin saataisiin hetkellisen helpotuksen sijaan ehkäistyä se ettei jo kohta seuraavassa hetkessä ilmaantuvat vastoinkäymiset saisi ihmistä taas etsimään itsensä ulkopuolelta hetkellistä helpotusta ahdistavaan oloonsa.

Ei siinä, kuten sanoin, minä henkilökohtaisesti tiedän sen, kuinka ikävä tunne tuo ahdistus on. Puhumattakaan siitä, kun se itsessään ei edes varsinaisesti ole tunne, vaan juurikin tuo mustana möykkynä sisällä tuntuva nippu mitä erilaisimpia tunteita. Sen vuoksi itse yhä tänäänkin pyrin tavalla jos toisella purkamaan noita patoutuneita tunteita ja sillä välttymään tuolta ahdistavalta tunteelta.
Juuri nyt esimerkiksi elämässäni vallalla olevat haasteet ovat sitä kaliiperia, että mikäli en olisi aikaisemmin purkanut sisältäni sinne rakentuneita tunnemuureja, tasan varmasti nuo aktivoituisivat tässä hetkessä siinä määrin, ettei olisi esimerkiksi yhtään ihme, vaikka vetäisin pääni totaalisen turraksi kaiken tämän myllerryksen keskellä. Kiitos tuon purkamisen, minun ei tänään tarvitse turruttaa päätäni. Sensijaan, kykenen suhteellisen rauhallisin mielin toteamaan sen, että nämä vallalla olevat olosuhteet on osaltaan tällaiset, kiitos omien valintojeni, elämän tarjoamien haasteiden ja ahdistumisen sijasta löytämään elämästäni niitä asioita jotka ovat tänään hyvin ja kokemaan kaiken tämän myllerryksen keskellä kiitollisuutta niistä.

Nykyhetkessä kun työssäni päivittäin keskityn ihmisten kanssa systemaattisesti purkamaan noita ihmisten sisälle rakentuneita muureja, mietinkin tässä aamussa sitä, että yksi keino helpottaa omaa taloudellista ahdinkoani olisi nykypäivän trendin mukaisesti kasata tuosta pomminpurkamisesta eräänlainen verkkokoulutus ja myydä sitä näistä asioista kiinnostuneille. Harmi sinällään tuossa on se, että noissa koulutuksissa jää mielestäni se tärkein asia omaa työtäni ajatellen uupumaan, nimittäin ihmisten kohtaaminen. Toisaalta nyt kun mietin, niin siinähän olisi kyllä itselleni haastetta, kun ottaisin tässä yhtälössä käyttöön raitistumisen alkuvaiheessa käymäni 6 vuoden IT-koulutuksen ja toisaalta haastaisin itseäni räätälöimään sellaisen kokemuksen jonka kautta ihminen voisi edes jollain tasolla kokea tulleensa nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi.


Ahdistus. Tunne joka pahimmillaan salpaa hengen.

Elämän kauneus kulminoituu kiitollisuudessa.
Elämän kauneus kulminoituu kiitollisuudessa.

Jokainen meistä jossain vaiheessa elämää kokee ahdistusta. Riippumatta siitä, millaista elämää elämämme.

Kuinka moni lopulta pysähtyy miettimään sitä mistä kyseinen puristava olotila rakentuu.

Omalla kohdallani ahdistus yleisimmillään rakentuu siitä, kun elämä tarjoilee tapahtumia joista herää häpeää, vihaa, surua, pelkoa tai kaikkia näitä yhdessä. Mikäli liiaksi kohtaan asioita yksin, käy niin että nuo kyseiset tunteet pakkautuvat sisälleni yhdeksi suureksi möykyksi, jota sitten kokee lähes hengen salpaavana ahdistuksena.

Haastavaa kaikessa omalla kohdallani on ollut noiden tunteiden kanssa se, kun on oppinut kieltämään itseltään tuollaiset tunteet. Riippumatta siitä, mitä elämä milloinkin on tarjoillut, automaattinen ajatusmalli on ollut se että kaikesta tulisi selvitä yksin. On väärin rasittaa muita ihmisiä omilla ongelmillaan. Vielä kun kokonaisuuteen lisätään lähes epätoivoinen yritys lieventää tuota ahdistusta mitä mielikuvituksellisimmin keinoin, ei ihme että lopulta ahdistus vain kasvaa kasvamistaan, lopulta vallaten mielen lähestulkoon sanoinkuvaamattomana epätoivona.

Aikaisemmin, käyttäessäni esimerkiksi päihteitä, en vain käsittänyt sitä että mitä enempi yritin mitä erilaisimpia tunteita päihteillä vaimentaa, sitä voimakkaammaksi ahdistus lopullaan kävi. Tunteet kun ei suostu poistumaan päihteillä, vaan pakkautuvat vain yhä tiiviimmin puristamaan rintakehää, lopulta konkreettisesti salpaamaan hengitystä.

Ei siis ihme, että kokiessani lopullisen pohjani päihteiden käytössä, tarvitsin mitä erilaisimpia keinoja vaimentaakseni tuota sisälleni pakkautunutta ahdistusta.

Haastavaa tämän päivän päihde- ja mielenterveystyössä onkin se kun ihmiset voivat todella huonosti ja lopulta kun he suostuvat apua hakemaan, ei oikein kukaan tunnu tietävän sitä mistä päästä näitä ongelmavyyhtejä tulisi alkaa purkamaan. Niimpä yksi yrittää yhtäältä, toinen toisaalta ja ihminen itse pyrkii siinä samalla selviämään päivästä toiseen ahdistuksensa kanssa, esimerkiksi hetkellisesti pyrkien pääsemään siitä rauhaan päihteillä. Ongelmalliseksi yhtälön tekee lopulta se, kun mielenterveyspuolella ei ole riittävää resurssia tarjota ihmiselle riittävästi tukea tuon ahdistuneisuuden purkamiseen. Puhumattakaan siitä että kyseisellä sektorilla olisi riittävästi tietoutta riippuvuusproblematiikkaan liittyen. Toisaalta taas kun päihdepuolella keskitytään pääsääntöisesti hoitamaan ihmisen päihdeongelmaa, niin monen kohdalla oikeastikin ongelmana olevat mielenterveyden ongelmat saattavat jäädä kokonaan huomiotta. Ajatuksena kun liiankin yleisesti päihdepuolella on se että päihteet poisjättämällä korjautuu kaikki muutkin ongelmat. Todellisuudessa kun läheskään aina ei näin ole, paras hoitotulos saavutettaisiin sillä että nämä molemmat sektorit tekisivät mahdollisimman tiivisti yhteistyötä. Lopulta kun kuitenkin on niin, että mitä kokonaisvaltaisemman avun ihminen saa, sitä vähemmän enää sama ihminen on väärällä tavalla kuormittamassa palvelusektoria.


Läheisriippuvuus - Tunteet on, en ole tunteeton.

Katsoessani taaksepäin elämää, saatan huomata menneisyyteni vaikuttavan vielä nykyisyydessäkin.
Katsoessani taaksepäin elämää, saatan huomata menneisyyteni vaikuttavan vielä nykyisyydessäkin.

Viimekertainen kirjoitukseni herätti yllättävänkin paljon ajatuksia ihmisissä. Yllättynyt olen lähinnä siitä, kuinka avoimesti ihmiset puhuvat omista kokemuksistaan läheisriippuvuuteen liittyen. Sen vuoksi ja juuri siksi, ajattelin jatkaa aiheesta vielä hieman.

Itselleni yksi ongelma läheisriippuvuudessa liittyy omiin tunteisiini. Niiden tunnistamiseen. Tai paremminkin niiden tunnistamisen vaikeuteen.

Ihminen joka elää ja kasvaa elämään elämää muiden kautta, väärällä tavoin itsensä unohtaen, tulee samalla kadottaneeksi kosketuksen omaan itseensä. Sen myötä myös omiin tunteisiinsa. Tällainen ihminen minä olen. Olen ollut koko ikäni. Havainnoiden ympärilläni olevia ihmisiä, heidän tunteita, toimintaa, kehonkieltä ja kaikkea.

Olen eräänlainen profiloija. Skannaan ihmisiä ja sitä ovatko he minulle uhka. Samalla ollen kuin jatkuvassa hälyytystilassa, valmiina toimimaan vaaran uhatessa. Liittyy lapsuuteeni, kuinkas muuten.

Haastavaa tämä kaikki on siinä, kun välttämättä enää nykyhetkessä elämässäni ei ole kertakaikkisesti mitään pelättävää. Silti operoin elämässä siten, kuin pelokas ja varuillaan oleva ihminen operoi. Kuin säikkyen pienintäkin rasahdusta. Minulle nuo rasahdukset ovat niitä signaaleja, joita ihmisistä poimin. Heti, tietyn ärsykkeen aktivoiduttua, reagoiden asiaan loputtomalla arsenaalilla opittuja malleja. Vieläpä niin, että nuo mallit ovat itselleni haitallisia ja vahingollisia. Puhumattakaan siitä, mitä nämä mallit aikaansaavat suhteessa toisiin ihmisiin.

No sitten itse tunteisiin kaiken tämän taustalla. Pelko. Häpeä. Riittämättömyys. Hylätyksi tuleminen. Tunteet, jotka juurtuivat selkäytimeeni jo kovin varhain ja joiden ohjaamana siis olen elämässäni seikkaillut jo pidempään. Välillä hukuttaen nuo tunteet viinalla. Lääkkeillä. Kadottaen ne uhkapelaamisen virtuaaliseen todellisuuteen. Juosten niitä lenkkarit viuhuen pakoon, kuvitellen rautaisen fysiikan saavan nuo tunteet katoamaan. Eikä siinä, katoavathan ne. Hetkellisesti. Joskus kun oikein innostuu tekemään ympäripyöreitä työpäiviä, noita tunteita voi välttyä kohtaamasta viikkojakin, jopa kuukausia. Kunnes täysin loppuunpalaneena, pakotettuna pysähtymään, nuo tunteet vyöryvät yli kuin hyökyaaltona. Huuhtomaan samalla alleen kaiken sen hyvän, minkä vaivalla olen itsessäni onnistunut eheyttämään.

Tuosta johtuen elämäni on hetkittäin äärimmäisen raskasta. Puhumattakaan siitä, että viimeajat olen onnistunut välttämään noiden tunteiden kohtaamista, peilaten tunteita toisista ihmisistä. Kun paljon kohtaa päivittäin ihmisiä, ei ole pelkoa joutua kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Ainakaan niiden kipeimpien. Niitä kun voi sysätä syrjään nykyaikana loputtomin eri keinoin.

Elämä onneksi ei suostu tähän. Se seuraa hiljaa sivussa toilailujani, ohjaten minua kärsivällisesti, kerta toisensa jälkeen tilanteisiin joissa nuo selkäytimessäni olevat tunteet nousevat kohdattaviksi.

Nyt onkin pakenemisen sijaan aika kohdata ne. Pyytäen apua ja tukea tähän. Yksin kun tuohon tuskin kukaan kykenee. En ainakaan minä.

Nuo tunteet kun yksi kerrallaankin kohdattuna jyräävät alleen, puhumattakaan siitä kun niitä on useampia. Se saattaa hetkittäin jopa ahdistaa. Onneksi tänään tiedän, ettei ahdistus itsessään ole itsenäinen tunne, vaan puhumalla ja purkamalla tuota ahdistunutta oloa, tuon ahdistuksen taustalta lopulta löytyy yksittäisiä tunteita, joita kokemalla itse ahdistus lopulta lakkaa olemasta.

Kaikista suurin haaste kaikessa on kuljettu matka. Sillä mitä pidempään ihminen onnistuu välttelemään itsessään mitä erilaisimpia ikäviä tunteita, sitä enemmän hän matkan aikana tulee tahtomattaankin rakentaneeksi aidon itsensä suojaksi mitä erilaisimpia muureja. Itselläni näitä muureja on riittänyt, mutta uskokaa pois kun sanon. Mitä vähemmän itseni ympärillä mitään suojauksia tai muureja lopulta on, sitä aidommin saan toisen ihmisen kohdata sellaisena kuin hän on. Ilman että tuosta toisesta ihmisestä heijastuu itseeni niitä vääristymiä, joita itsessäni en ole vielä suostunut kohtaamaan.

Läheisriippuvuudessa, kuten kaikissa riippuvuuksissa noin yleensä, suurin ongelmavyyhti on tunteet. Läheisriippuvaisella lisähaasteena vielä se, että nuo tunteet jotka taustalla ongelmia aiheuttavat, eivät välttämättä alkuunkaan ole edes omia.

Minä nimittäin tiedän tänään sen, että yhä vieläkin suurin osa tunteista joita sisälläni kipuilen, ovat saaneet alkunsa useita vuosikymmeniä sitten. Sen vuoksi niiden alkuläheiden selvittely on hetkittäin hitusen hankalaa. Tuntuu kuin olisi arkeologi joka kaivaa tuhatvuotista hautaa auki, yrittäen olla heittämättä pois yhtäkään hiekanjyvää, sillä juuri tuo hiekanjyvä saattaa ollakin avain siihen suunnattoman kallisarvoiseen löytöön. Löytöön joka mullistaa kaiken.

Ehkä juuri siksi toteankin kiitollisena juuri nyt sen, ettei onneksi ole kiire mihinkään. Olen valmis vaikka hiekanjyvä kerrallaan rapsuttelemaan kuonaa pois, lopulta paljastaakseni sen aidon pienen ja hauraan ihmisen sisältäni. Sen joka jo kovin varhain kasvoi vääränlaiseen käsitykseen omasta itsestään, suhteessa toisiin ihmisiin. Tuo taakka harteilla tuo pieni ihminen on sitten taivaltanut matkaa tähän päivään. Luulotellen että matkan on ollut tarkoitus vahvistaa häntä. Mutta päinvastoin, matkan edetessä tullut toteamaankin sen, että mitä pidemmälle kulkee, sitä heikommaksi käy ja sitä enemmän oikealla tavalla nöyrtyy pyytämään toisilta apua. Elämässä kun ei ole oikeasti kyse siitä että vain vahvat pärjäävät. Sillä lopulta kaksi heikkoa yhdessä, ovat paljon vahvempia tukiessaan toisiaan, kuin yksikään yksinään valheellisessa vahvuudessa taisteleva ihminen.

Yksinäni kun en saa aikaiseksi juurikaan mitään, mutta yhdessä kykenemme lähestulkoot mihin tahansa.

”Ne sanoo mä oon menninkäinen, en lihaa enkä verta oo..

Ne sanoo että maiset murheet, ei paina mua ollenkaan. Ne puhuu siitä silmät palaen, tieto salainen ympäröi mua.

Ne näkee kyllä kyyneleeni, mut ne ei tule halaamaan. Ja lapsille on helppo sanoa tuntemattomia täytyy varoa.

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy. Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen”


Sukupolvien ketjun katkaisu.

Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.
Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.

Kun ihminen kasvaa herkimmät vaiheensa ympäristössä, missä vallitsee kolmen kohdan sanaton sopimus: "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." hän kasvaa aistimaan ympärillä olevien ihmisten olemusta, eleitä ja varsinkin tunteita, peilaten niistä omaa itseään ja sitä mitä mikin todellisuudessa tarkoittaa.

Tuo sanaton sopimus on vahvimmillaan alkoholistiperheessä, jossa koko perhe pinnistelee häpeästä johtuen kaikin voimin yrittäessään peittää ja piilottaa tuota "häpeällistä ja selkärangattomuutta osoittavaa ongelmaa." Lainausmerkit edellisessä siksi, että kyse on lähes poikkeuksetta juomaongelmasta, eli päihderiippuvuudesta, joka on sairaus eikä selkärangattomuus. Sairaus johon yhä edelleen nivoutuu suuri määrä vääränlaista häpeää ja huonommuutta. Lisäksi kun tuon sairauden ympärille kietoutuu pahimmillaan sellainen vyyhti että ongelmainen itse syyttää muita ja lähellä elävät syyttävät itseään, kun eivät kykene lopettamaan tuota piinallista oravanpyörää. Lopulta koti täyttyy häpeästä, syyllisyydestä ja huonommuuden kokemuksesta. Kun sitten lapsi kasvaa tuossa ilmapiirissä, hänestä tahtomattaan kasvaa aikuinen joka syvällä sisimmässään häpeää itseä, syyllistäen itseään vähän kaikesta ja samalla kokee olevansa täysin hyödytön.

Sama problematiikka löytyy muistakin perheistä, missä jokin asia on vallannut kaiken tilan aidolta läsnäololta. Oli kyse sitten tiukasta lakihenkisestä uskosta tai vaikka vain hyvin toimeentulevasta perheestä, josta työ on vieroittanut kaiken kiireettömän yhdessäolemisen. Puhumattakaan esimerkiksi mielenterveyden ongelmien kanssa painivista vanhemmista. Kaikissa näissä on silti yksi yhteinen nimittäjä. Lapsi joka oppii olemaan näkymätön. Tarkkaillen jatkuvasti sitä miten ja millä tavalla hän saa olla olemassa. Näistä lapsista kasvaa tunteitaan kätkeviä, puhumista ja tunteita tyhjänpäiväisenä höpötyksenä pitäviä, oman elämänsä suorittajia. Suorittajia joiden kalenteri paukkuu tasaisin väliajoin kiireestä. Kiireestä todistella muille, mutta ennenkaikkea itselleen olevansa olemassa.

Mistä tiedän? Omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta. Sekä siitä, että kuluneen reilun 11 vuoden raittiilla taipaleellani olen saanut tavata tuhansia tällaisia, itseltään ja tunteiltaan piilossa olevia ihmisiä.

Omassa elämässäni lapsuudenkoti oli päällisin puolin tavallinen. Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Nyt miettien sisällä talossa kaikki oli päällisin puolin myös kunnossa. Voisi kysyä, että mikä sitten kenties oli lopulta ongelma? Ongelma oli se, että tuossa talossa asuvat ihmiset eivät koskaan puhuneet talossa jatkuvasti vaikuttavista ongelmista. Alkoholi. Lakihenkinen usko. Työnarkomania. Mielenterveysongelmat. Vyyhti jota osaltaan oman elämäni purkamisprosessissa olen myös hieman enemmän availlut.

No mitä tämä kaikki "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." sitten minuun itseeni vaikutti? Opin selviytymään elämässä. Tai ehkäpä vielä niin että tein mitä tahansa selviytyäkseni elämästä. Hetken kerrallaan. Nyt tuota lähes tauotonta taistelua on takana rapiat 40 vuotta ja alan olla itseni kanssa siinä pisteessä että haluan murtaen tuhota nuo viimeisimmätkin rippeet mitä tuolta lapsuudesta lähtien olen sisälläni kantanut. Varmistaen toisin kuin itselläni sen, ettei enää minun lapseni tarvitse kantaa sisällään taakkaa jostain useamman sukupolven takaa.

Nimittäin on käsittämättömän raskasta elää sisimmässään kokemus siitä ettei ole lupa olla olemassa. Enkä nyt tarkoita sitä etteivätkö vanhempani olisi rakastaneet minua. Kyllä, rakastivat. Ongelma lähinnä se mitä he itse sisimmässään tuolloin tuota rakkautta antaessaan kokivat.

Monimutkainen asia, joten otan yhden esimerkin. Kun kasvoin käsitykseen omasta arvottomuudestani, enkä tuosta pahimmillaan ollut edes tietoinen, saati kyennyt sen kanssa pääsemään kosketuksiin minusta tuli ihminen joka tekemisellä yritti ansaita oikeutuksen omaan olemassaoloonsa. No millä tavoin tämä saattaa väärällä tavalla heijastua omiin lapsiini. Siinä että teettäessäni heillä esimerkiksi kotitöitä, en edes osaa kiittää heitä, kun ei minuakaan koskaan kiitetty. Tai kiitän, opettaen heille sen että tekemällä jotakin lapsi on vasta hyväksytty. Tämä jälkimmäinen tapahtui itselle aikanaan. No entäs sitten jos tämä kiitosta antava vanhempi itse kokee sisimmässään riittämättömyyttä. Hän oikeasti tarkoittaa sanoessaan lapselle kiitos, että hän arvostaa sitä työtä mitä lapsi on tehnyt, MUTTA antaa samalla käytöksellään sanattoman singnaalin siitä, että olisit nyt voinut tehdä vähän vielä enemmän. Nopeammin. Tehokkaammin. Paremmin. Lopulta lapsesta rakentuu ihminen joka suorittaa elämäänsä yrittäen osoittaa itselleen olevansa riittävä, mutta koska mikään ei ikinä riitä, on jatkuva, piinaava oravanpyörä valmis.

Toinen esimerkki. Vanhempi pelkää jotakin, mitä ei ole itsessä kohdannut. Hän rakastaa lastaan, yrittäen parhaansa osoittaakseen sen lapselle. Saattaa säännöllisesti ottaa jopa syliin, halata ja kertoa rakastavan lastansa. Kaikki hyvin? Melkein, muttei kuitenkaan. Kyse on perimmiltään taas siitä sanattomasta signaalista, jonka hän ongelmista puhumattomuudellaan tulee tahtomattaankin lapsellensa perintönä antamaan. Vanhempi pitää lasta sylissä kertoen rakastavansa tätä, mutta kokiessaan sisimmässään pahimmillaan suunnatonta pelkoa, viestii lapselle sen että rakkaus, rakastaminen ja toisesta huolehtiminen on pelottavaa. Lapsesta kasvaa aikuinen, joka toisaalta janoaa täyttymystä sisäiselle rakkauden kaipuulleen, mutta joka on heti pelosta sekaisin kun tuollainen kohdalle sattuu. Sinällään kauniista asiasta muodostuu vääristynyt kuva siitä että rakkaus on jotakin mitä pitää pelätä. Tästä taas seurauksena se, ettei ihminen missään kohtaa, millään tavalla tahi tekemisellä tule kokemaan rauhaa sisällään.

Mikä sitten avuksi tässä kaikessa? Hirvittävä henkinen pahaolo. Siis juuri se tuska, minkä ihminen tarvitsee pakottaakseen itsensä pysähtymään alati jatkuvassa pakomatkastaan. Tuohon tuskaan kun nykyaikana on lähes loputon määrä mitä erilaisia lievennyskeinoja, ei siis ihme että moni meistä paahtaa ennenaikaiseen hautaan, koskaan tiedostamattaan oikeasti sitä, kuinka kaunis asia esimerkiksi aito rakkaus voikaan olla.

Omalla kohdallani onneksi, elämä pakotti lopulta pysähtymään. Eikä siinä, minä löysin kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia tuskan lievennyskeinoja, mutta yksikään niistä ei lopulta poistanut itse tuskaa, vaan lopullaan vain lisäsi sitä.

No sitten kun ihminen pysähtyy, alkaen muuttaa suuntaa itseään poispäin pakenevasta, itseään kohtaavaksi ihmiseksi, reitin muutos ei välttämättä ollenkaan silti tule olemaan vaivaton saati helppokulkuinen. Juuri sen vuoksi onkin aivan ensiarvoisen tärkeätä oppia pois tuosta vanhasta, itselle haitallisesta, sanattomasta sopimuksesta. Alkaen puhumaan, tuntemaan ja ennenkaikkea luottamaan siihen että myös minun on lopulta mahdollista käydä hyvin.

Loppuun kerron vielä esimerkin siitä, millätavoin tämä kaikki prosessini on palvellut elämääni esimerkiksi suhteessa omiin lapsiini. Kun olen sillä tavalla sinut itseni kanssa, etten enää juurikaan koe esimerkiksi riittämättömyyttä suhteessa lapsiini, niin voin täysin vaivatta ottaa lapsen syliini, halata ja rutistaa häntä ja ilman että sanon sanaakaan, uskon silti että lapsi tuossa sylissä ollessaan kokee ja aistii vanhemmalta sanattomana signaalina saapuvan rakkauden. Kun sitten lopuksi totean lapselle hänen olevan todella rakas, hän toivottavasti yhdistää sisimmässään terveellä tavalla rakkauden merkitsevän turvaa ja lempeää läsnäoloa.


Vääränlainen vastuu.

Kun katsoessani jotain kaunista, sisimpäni itkee, on aika pysähtyä tarkistamaan miksi sisimpäni suree.
Kun katsoessani jotain kaunista, sisimpäni itkee, on aika pysähtyä tarkistamaan miksi sisimpäni suree.

Olen mestari pakenemaan omia todellisia tunteita. Silloinkin, kun kaikin voimin yritän niitä kohdata. Ongelma tuossakin kulminoituu liialliseen yrittämiseen.

Elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua. Lukuunottamatta niitä ohikiitäviä hetkiä, joissa olen kyennyt irroittamaan otteeni hallinnan harhasta, luottaen itse elämään.

Viimeaikoina olen kokenut suunnatonta voimattomuutta asioissa. Juuri tuon voimattomuuden ohjaamana pyrkien hellittämään. Mutta, ongelma on liiallinen yrittäminen. Aito hellittäminen kun ei ole suorite. Se on tila, jossa ihminen lepää, vaikka samalla tekisikin jotakin.

Miksi sitten yrittää, eikä hellitä? Taustalta omalla kohdallani on paikannettavissa suunnaton pelko. Pelko siitä, mitä tapahtuu, jos en hallitsekaan elämääni. Järjellä miettien tässä on yksi elämäni suurin paradoksi. Kuvitelma siitä että muka hallitsisin elämää. Siis sitä, joka ei vain suostu hallittavaksi. Silti kuvittelen että tekemällä ja toimimalla tietyllä tavoin, asiat pysyvät järjestyksessä. Vaikka eihän näin todellisuudessa ole. Asiat menevät juuri niinkuin ovat mennäkseen, riippumatta siitä mitä teen tai miten toimin.

Yksi itseäni suunnattomasti kuormittava tekijä on vääränlainen vastuu. Kuvittelen nimittäin olevani vastuussa hetkittäin koko maailmasta. Ajatuksena hullu, mutta ihmiselle, joka lapsuudessa oppi ottamaan liiaksi vastuuta, tämä on vain yksi itselle haitallinen ajatus- ja toimintamalli, joka kytkeytyy päälle kuin automaattisesti ja joka on juurtunut syvälle selkäytimeen, josta sen irroittaminen on kokolailla aikaavievä tehtävä.

No millä tavoin tuo vastuunotto elämässäni näkyy. Ei suoranaisesti mitenkään selvästi tai selkeästi. Kyse ei siis sinällään ole niinkään siitä, että se tarkoittaisi esimerkiksi toisen ihmisen puolesta asioiden tekemistä. Enemmänkin niin, että sisimmässäni kannan niitäkin asioita ja tunteita, suhteessa toisiin ihmisiin, joista välttämättä edes tuo toinen ihminen ei ole tietoinen. Lisäksi yksi itselle haitallinen, lapsuudessa opittu malli on toisten tunteiden kontrollointi.

Käytännössä tarkoittaen esimerkiksi sitä, että osaan aistia ihmisistä sen mitä kenellekin kestää sanoa ja mitä ei. Jättämällä esimerkiksi sanomatta jotakin, kontrolloin tuon toisen ihmisen tunteita ja sitä kuinka tuon ihmisen kanssa vuorovaikutus sujuu. Tuostakin yhtälöstä paikannan kaksi yhteistä nimittäjää, suunnattoman pelon alkulähteeksi. Isäni vihan ilmaisu lapsuudessa ja äitini lähestulkoon reagoimattomuus kyseisissä tilanteissa. Kun isäni sai raivarin, eikä äitini reagoinut tuossa tilanteessa mitenkään, opin ottamaan vastuun isäni tunteista. Samalla oppien aistimaan sen millä tavalla toimien ja mitä jättäen sanomatta, isäni pysyi pääpiirteittäin rauhallisena.

Nyt kun lapsuudesta on tultu kolme vuosikymmentä eteenpäin, paikallistan omassa itsessä tuon saman, itselle haitallisen mallin, lähestulkoon kaikissa ihmissuhteissani. En nimittäin edelleenkään kestä sitä, jos joku hermostuu minun sanomisista tai tekemisistäni. Sen vuoksi varsinkin väsyneenä ollessa, unohdan sen aitona itsenä elämisen ja alan pelailla ihmisten kanssa. Suurin haitta kaikessa se, että tuo ihmisten tunteilla pelaaminen vain kuormittaa itseäni yhä enemmän.

Luin eilen illalle kirjaa uhrina elämisestä ja siinä itseäni puhutteli se, etten ole vieläkään oppinut terveellä tavalla ilmaisemaan vihaa. Siis sellaista, jolla ihminen määrittelee rajansa. Ei:n sanominen onnistuu jo hetkittäin ilman väärää syyllisyyttä, mutta yhä edelleen ihmiset liiaksi kävelevät tietyissä tilanteissa ylitseni. Tiedostaessani tänään sen, etten ole kynnysmatto, eikä kukaan toinen tule minua lattialta nostamaan, ymmärrän omalla kohdallani oman vastuuni asioissa. Huvittavaa lähinnä se, että opettelussa on vielä tuon samaisen vastuun ymmärtäminen toisen ihmisen kohdalla. Siis sen, että myös tuon toisen ihmisen vastuulla on se, jääkö hän makaakaan lattialle, ihmetellen kengän kuvia kasvoillaan, vai nouseeko ennemmin ylös. Vastuu kun lopulta on hänen, ei minun.

Lopuksi totean vielä sen, että tätä kirjoittaessa ymmärsin sen, että tuo tunteiden manipulointi suhteessa toisiin ihmisiin, on sitä, että pelkään yhä edelleen, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Asia joka peilautuu toisista ihmisistä takaisin itseeni, kysymyksenä, miksen edelleenkään kykene hyväksymään itse itseäni, tällaisenaan?


Ihmisyyden paradoksi

Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.
Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.

Olemme me ihmiset kokolailla poloisia. Kiiruhdamme toinen toisellemme todistelemaan niitä asioita ja ajatuksia, joihin itse itsemme olemme saaneet vakuutetuksi. Kaikki tämä käsittämätön touhottaminen, vain siksi, ettemme vain vahingossakaan joutuisi kohtamaan omaa itseämme, saati kaikkea sitä mitä vuosien ja vuosikymmenten aikana olemme sisällemme varastoineet. Epämiellyttäviä tapahtumia ja niihin liittyviä tunteita.

Omassa elämässäni olen ollut jo vuosien ajan pakotettu katsomaan silmästä silmään syvintä sisintäni ja kaikkea sitä pimeyttä mitä se kätkee sisälleen. Silti yhä tänäänkin koen olevani vain inhimillinen ihminen, jolla todellakaan ei loppupeleissä ole hajuakaan siitä millätavoin mikäkin asia tulisi ratkaista.

Lähinnä huvittuneena seuraan sivusta sitä, kuinka toisaalla ihminen tuomitsee toisen lajikumppaninsa, ymmärtämättä yhtään, että tuossa samalla tulee toisessa kohtaa tuomitsemaan itsensä.

Esimerkkejä riittää loputtomiin. Toisessa kohden kaiken suvaitsevat ihmiset avaisivat rajat ja sallisivat kaikkien maahanmuuttajien tulla tänne. Toisessa äärilaidassa ihmiset tuomitsevat sekä nämä ”suvakit”, että myös heidän paapomansa maahanmuuttajat. Seuraavassa ryhmässä ihmiset kinastelevat siitä millä tavalla ihminen pelastuu tai joutuu kadotukseen. Toinen lyö raamatulla, yrittäen lähes pakonomaisella vimmalla saattaa sanomaa, jonka uskoo olevan se ainoa ja oikea autuaaksi tekevä asia tässä ajassa. Toinen ääripää ateismiä vaalivasta porukasta, sortuu ihan samaan, pyrkiessään vakuuttamaan nämä uskovat omista vakaumuksistaan. Poliitikot riistävät vähempiosaisia ja nämä vähempiosaiset veisivät poliitikoilta viimeisimmänkin päätäntävallan. Terveysintoilijat puhuvat suu vaahdossa siitä, kuinka ihmisen tulee syödä ja liikkua terveellisesti, kun taas toisessa ääripäässä ihminen syö juuri sitä mitä haluaa, liikkuen juuri senverran mitä itse kokee tarpeelliseksi.

Kuten todettua tätä listaa ja vastakkainasettelua voisi jatkaa loputtomiin. Itse kun kykenen samaistumaan jokaisessa kohtaa molempiin osapuoliin, niin niputan tämä vastakkainasettelun lopulta siihen asiaan, joka itselleni elämässä on tullut kaikista eniten lähelle. Päihderiippuvuus ja sen hoitaminen. Toisessa ääripäässä ihmiset lappavat antaumuksella ihmiselle päihteitä, joskin lääkkeen nimellä, kun taas toisessa ääripäässä aatteensa kannattajat tulevat tuominneeksi jo liköörikonvehdit itse s**tanasta lähtöiseksi.

Yhtä kaikki. Näitä kaikkea yhdistää yksi ja sama asia. Oman itsensä pakeneminen. Jokainen juoksee elämässään kuin loputtoman tuntuista marathonia, joka on vieläpä siinä ihmeellinen, että mitä pidemmälle tuota matkaa saa taitetuksi, sitä pidemmästi on vielä matkaa jäljellä. Johtuen niinkin yksinkertaisesta syystä, että mitä kovemmin ihminen itseä pakenee, sitä kauemmas hän omasta itsestään kaikkoaa. Eikä siinä, ilman noita vastakkainasetteleuitakin, elämä on täynnä asioita ja tekemisiä, joihin itsensä voi huoletta kadottaa. Huono puoli kaikessa se, että mitä kovempi vauhti, sitä suurempi sokeus ja lopulta kaikessa tässä suurin kärsijä on ensisijaisesti ihminen itse. Mutta toisaalta kun olemme laumaeläimiä, halusimmepa tahi emme, ei meistä kovinkaan moni voi voida itsessään huonosti, ilman että siitä joku lähellämme oleva ihminen ei tulisi sijaisena kärsimään.

Tällä paatoksellani pyrin jälleen yhteen havahduttavaan seikkaan. Siihen, johon itse havahduin jo vuosia sitten, mutta johon tulen yhä edelleenkin tasaisin väliajoin havahtumaan. Pysähtymisen tärkeyteen.

Kun ihminen nimittäin oikeasti pysähtyy, siinä tapahtuu juuri se, mikä itseasiassa aiheuttaa kaiken tuon armottoman pakenemisen. Nimittäin se, että oikeasti edes hetkeksi pysähtyessäsi sinut takuuvarmasti valtaa jokin tunne.

Jo hetken aidosta pysähtymisestä seurauksena ihminen kokee yllättävän voimakkaita tunnekuohuja. Mitä enemmän sisimpään on tullut tahtomattaan sullottua tuota näkymätöntä materiaalia, sitä voimakkaampana nuo kuohut ylitse vyöryvät. Olen loputtoman monen ihmisen kohdalla kuullut sanonnan, miksi ihmeessä olisin paikallani kun heti alkaa ahdistamaan. NO JUURIKIN SIKSI!!

Nimittäin suurin palvelus, jonka itselle ja läheisillesi voit tehdä, on opetella pysähtymään säännöllisesti itsesi äärelle. Sillä tehdessäsi näin, et voi välttyä siltä että nuo tunteet alkavat nousta pintaan ja sen seurauksena olet ennenpitkää lähes pakotettu puhumaan niistä jollekin. Kun sitten puhut, nuo tunteet saavat tilaa tulla näkyväksi ja kuinka ollakaan oma olosi helpottu. Kun voit paremmin, sinun on helpompi olla toisen ihmisen lähellä ja näin kanssakäymisesi toisten ihmisten kanssa helpottuu.

Ei tämä todellakaan ole mitään tilastotieteilyä, saati ydinfysiikkaa. Tämä on loppupeleissä asia minkä ihminen varsin helposti oppisi, mikäli vain kokisi sen tarpeellisena. Yleisin kommentti, mikä esimerkiksi työssäni ihmisten kanssa tunteiden puhumisen tärkeydestä keskustellessani kuulen, on se, etteihän nyt omista tunteista ole koskaan kukaan puhunut. No ei olekaan ja eipä siis ihme että me ihmiset voimme niin huonosti.

Lopulta kuitenkin totuus on se, että olipa kysymyksessä menestynyt yritysjohtaja, korkeassa asemassa oleva poliitikko tai vaikkapa tavallinen kadunmies, niin kaikilla heillä on sisimmässään enempi tahi vähempi ylimääräistä kannettavaa. Taakkaa jota kantaessaan ihminen väistämättä väsyy ja uupuu. Haaste näissä tulee lähinnä siinä, että mitä paremmin taloudellisesti toimeentulevasta ihmisestä on kysymys, sitä enemmän hänellä on kapasiteettia paeta omaa itseään. Tämä on varsin selvästi nähtävissä esimerkiksi menestyneissä näyttelijöissä tai muusikoissa, jotka lopulta kyllästyvät elämämäänsä siinä määrin, että vetävät päänsä sekaisin mitä kovemmilla aineilla.

Loppukaneettina totean vielä sen, että alkaessasi tutustumaan itseesi, sinun kannattaa olla tarkkana kaikenlaisten hengellisten ryhmien ja niihin liittyvien gurujen kanssa. Siellä nimittäin on ihan samalla tavoin suunnattoman pelon ohjaamia ihmisiä, jotka parhaimmillaan kertovat sinulle elämän tarkoituksena sen ettei millään ole lopulta mitään tarkoitusta. Itsekin aikanaan moiseen sorruin, kunnes ymmärsin oman sisäisen pahanolon jatkuessa taas kerran sortuneeni vain yhteen monista sudenkuopista, liialliseen vastuuttomuuteen asioissa. Kun ei meitä ihmisiä ole lopulta tänne sen vuoksi luotu, että yrittäisimme vakuttaa toinen toisillemme sitä ettei ole mitään vakuuteltavaa. Tärkein tehtävämme täällä on opetella tulemaan toimeen itse itsemme kanssa ja sen myötä kenties oppimme tulemaan toimeen myös toinen toistemme kanssa.

Jos nyt pysähdyt esimerkiksi varttitunniksi, poistaen elämästäsi kaikki ärsykkeet, veikkaan melkoisella todennäköisyydellä täydellisessä hiljaisuudessa istuessasi sinut valtaa mitä erilaisemmat tunteet. Mitä suurempi ahdistus, sitä suurempi on taustalta löytyvä pelko ja mitä kovemmin yrität tuota pelkoa itsessäsi piilottaa, sitä voimakkaammin olet vakuuttamassa muita siitä kuinka tuossa tai tässä asiassa olisi viisasta toimia.


Elämänmittainen pakomatka.

"Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi, jotta kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi. Juokse henkesi edestä.."
"Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi, jotta kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi. Juokse henkesi edestä.."

Onko elämäsi hektistä? Jatkuvaa kiirettä? Tapaamisia, kokouksia, palavereita, kehittämiskeskusteluja? Vai ihan kaikkea muuta.

Olitpa kiireinen, uraa ja statusta tai brändiä luova uraohjus tai ihan vaan tavallinen, kiirettä kammoksuva ihminen, haastan sinut seuraavanlaiseen kokeeseen.

Pysähdy tietoisesti jossain sopivassa hetkessä viideksi minuutiksi hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole yhtikäs mitään ärsykkeitä.

Veikkaan, että mitä hektisempää elämäsi on, sitä pidemmän ajanjakson tämän kokeen onnistuminen kohdallasi edellyttää. Eli jos viisi minuuttia ei riitä, voit halutessasi venyttää harjoituksen kestoa haluamallesi tasolle. Senverran varoituksen sanaa, että tämä koe voi pahimmillaan muuttaa elämäsi suunnan. Näin ainakin omalla ja lukemattoman monella muulla on käynyt. Mutta älä säiky, suunta johon saatat lähteä kulkemaan, luo eteesi sellaista mitä et villeimmissä unelmissasikaan osannut uneksia. Elämän kaikkine väreineen.

Tämän harjoituksen tarkoitus kun on herättää sinut unesta. Siis siitä jota omaksi elämäksesi miellät.

Jos harjoitus kohdallasi onnistuu, sinussa herää jossain kohtaa tätä koetta mitä erilaisimpia tunteita ja ajatuksia. Tuo onkin tämän harjoituksen mielenkiintoisin osuus. Se millätavoin noihin tunteisiin ja ajatuksiin reagoit, kertoo nimittäin kokolailla paljon sinusta itsestäsi. Siis ihmisestä, jonka tulisi olla se tärkein asia elämässäsi. Sillä mitä tasapainoisempi ihminen olet, sitä todennäköisemmin myös lähelläsi elävät ihmiset voivat hyvin.

Omalla kohdallani aikanaan tämä harjoitus herätti lähinnä huvittuneen hörähdyksen. "Kaikenlaisia hörhöjä sitä onkin"-ajatuksen kera.

Mutta vasta kun oikeasti onnistuin pysähtymään itseni äärelle, säikähdin oikeasti kaikkea sitä, mitä sisältäni kumpusi.

Me ihmiset olemme nimittäin äärettömän hyviä, lähestulkoon mestarillisia itsemme pakenijoita. Ei meillä ole aikaa tällaiseen hömppään. Työt on tehtävä. Perhe elätettävä. Seuraava kokous valmisteltava. Ensiviikon aikataulutus luotava. Puhumattakaan siitä että pitäisi ehtiä viettää aikaa lasten, puolison ja ystävien kanssa. Harmi vaan että mitä kiireisimpinä itsemme pidämme, sitä vähemmän ehdimme aidosti olla läsnä missä, kenellekään ja vähiten omalle itsellemme.

Entä jos suostuu tekemään tämän kokeen? Entä jos jotakin nouseekin sisimmästäni? Entä jos se onkin jotain epämiellyttävää, jopa pelottavaa? Juuri silloin voit onnitella itseäsi. Olet nimittäin uskaltautumassa matkalle sisimpääsi ja se jos mikä luo pelkoa. Joissain meissä, itseni mukaanlukien lähes käsittämätöntä kauhua. Mutta usko pois, seisot portilla, josta kulkemisen avaimet löytyvät yllättävän läheltä. Nimittäin toisista ihmisistä. Yksin jääminen kun tässä kohden merkitsee vain väärällä tavalla itseensä käpertymistå ja taas omana kokemuksena totean, ettei se vie pitkälle. Tai vie se, juuri niin pitkälle kuin oma, erinomainen järkeilysi sinut kuljettaa.

Vasta uskaltautumalla puhumaan jollekin toiselle lajimme edustajalle, alkaa tapahtua ihmeitä. Tuo toinen ihminen kun voi pahimmillaan samaistua kokemuksiisi ja voitte yhdessä ajatuksia jakaen löytää voimavaran, jonka avulla selviää elämässä mistä tahansa. Vertaistuen.

Varaudu siihen, että mielesi syöttää ja tulee syöttämään loputtoman monta erilaista selitystä sille, miksi moista humpuukia ei omassa elämässäsi ole kannattavaa toteuttaa. Eikä siinä, jos tuntuu ettei nyt ole moisen humpuukin aika, jätä sikseen. Tämän harjoituksen äärelle kun voi palata aina, halutessaan.

Sinä itse kun et lopulta karkaa yhtikäs mihinkään. Et vaikka kuinka yrittäisit.

Edellinen