Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Edellinen

Enkeleitä toisillemme?

”Ollaan enkeleitä toisillemme.”
”Ollaan enkeleitä toisillemme.”

Kukaan ei mahda olla eri mieltä siitä, että meistä jokainen kaipaa elämäänsä lohtua, toivoa, iloa ja valoa. Varsinkin silloin kun elämä näyttää sitä synkempää puoltansa, ihminen tulee kuin vaistonvaraisesti herkemmäksi uskomaan myös sellaisiin asioihin, joita ei välttämättä kykene nykyisillä viidellä aistillaan havainnoimaan.

Itse kuulun siihen ryhmään ihmisiä, jotka ovat nähneet elämän varjopuolen. Mitä synkempi elämä näyttää olevan, sitä kiihkeämmin ihminen kaipaa valoon. Joskus aikanaan masennuksesta kärsiville myytiin kirkasvalolamppuja ja nykyhetken trendi näyttäisi olevan mitä erilaisimmat enkelihoidot. Älkääkä käsittäkö väärin, jokainen autuas uskossaan. En minä tätä trendiä ole tuomitsemassa, päinvastoin. Ajattelin lähinnä vain hieman kirjoittamalla pohtia itsekseni sitä, mitä ihmiset tällä kaikella kenties elämäänsä hakevat.

Itse kun olen enempi ollut eräänlaisen analyyttisen terapian kannattaja, tällainen puhtaasti uskoon pohjautuva ihmisten auttaminen herätti senverran mielenkiintoa että päätin asiaan itse henkilökohtaisesti hieman tutustua.

Itsessään näissä jutuissa sinällään ei ole mitään pahaa, saati tuomittavaa, mutta se mikä itselleni tyypillisesti nostaa hieman vastustusta, on se kun tästä tehdään rahakasta bisnestä. Eikä siinäkään sinällään mitään pahaa ole, jos joku elättää itsensä tällaisella, taas lähinnä vain mietin tätä kaikkea itseni kautta.

Itse nimittäin kipuilin aikanaan jo kokolailla kovasti sen asian kanssa, kun ensin vuosia tein vapaaehtoispuolella ensin töitä erilaisissa tukihenkilöhommissa, siirtyen lopulta yrittäjäksi päihdepuolelle. Kipuilu johtui lähinnä siitä että onko minulla oikeutta pyytää rahaa siitä samasta hommasta, mitä vuosia tein vapaaehtoisena. No jollakinhan se on itsensä ja perheensä elätettävä.

Mutta takaisin näihin enkelijuttuihin. Sen mitä itse näihin olen perehtynyt, kaikki kuominoituu näissä puhtaasti siihen että ihminen uskoo asioihin joita kokee tai on kokematta. Siis jos puhutaan vaikkapa eräänlaisista ryhmäkaukohoidoista, ihminen maksaa siitä että pääsee osallistumaan tällaiseen. Kun sitten kokee olevansa valmis vastaanottamaan tällaisen hoidon, ihminen saa siitä juuri sen mitä tuohon hetkeen on valmis vastaanottamaan. Eikä siinä, varmasti saakin, vieläpä paljon enemmän, nimittäin juuri niin paljon, mihin on omalla kohdallaan, omista lähtökohdistaan käsin valmis uskomaan.

Toinen juttu on sitten nämä erilaiset hoidot, koulutukset ja visualisaatiot, jotka kyseiseen konseptiin kuuluvat.

Taas sen mitä näihin olen perehtynyt, aivan samalla tavalla näissä, ihminen maksaa siitä että saa jotakin sellaista mihin omalla kohdallaan on valmis kulloinkin uskomaan. Eikä siinä, mitä epätoivoisempi ihminen, sitä suurempi on varmasti kyky uskoa ja sen myötä kyky hyötyä näistä. Joten en ihmettele sinällään yhtään sitä, että todella suuri joukko ihmisiä on ”hurahtanut” kyseisiin juttuihin.

Oikeastaan ainoa syy sille, miksi itse en ole ”hurahtanut”, tulee tässä. Isäni yhtäkkiä kuoltua vajaa 12 vuotta sitten, koin tuosta menetyksestä niin suunnatonta tuskaa, ettei mikään maallinen enää kyennyt minua tuossa tuskassani auttamaan. Sen vuoksi lähdin haparoiden epäuskoisena etsimään jotain henkisyyttä tai hengellisyyttä elämääni. Uskoa johonkin, joka osaltaan auttaisi minua tuossa suunnattomassa surussani. Tulinkin löytäneeksi uskon, joka kantaa elämäni pimeimmässäkin vaiheessa, mutta sensijaan että olisin tuohon uskoon ”hurahtanut”, kasvoin siihen todella kiduttavan hitaasti. Läpikäyden eräänlaisen prosessin, jonka aikana esimerkiksi kiersin loputtoman määrän erilaisia seurakuntia etsien henkistä kotiani. Silti lopulta kiinnittymättä mihinkään tiettyyn. Usko säilyi ja vahvistui siitä huolimatta.

Se miksi en tuolloin ”hurahtanut” mihinkään, aivan kuten en nytkään ole ”hurahtanut” mihinkään tiettyyn juttuun, johtuu siitä yksinkertaisesta syystä että mikäli minulle elämässä jokin asia tapahtuu äkillisesti, niin aivan yhtä äkkiä tuo samainen hyvä on mahdollista kadota. Eli jos olisin kokenut äkillisen, voimakkaan uskoontulon, olisin todennäköisesti tuon ensihuuman haihduttua sukeltanut vain vastavuoroisesti kahta synkempään kuiluun synkkyyttä. Sen vuoksi koen itselleni hyväksi sen, että tutustun asioihin hitaasti ja pikkuhiljaa, samalla silti säilyttäen arviointikykyni siinä mikä lopulta on minulle hyväksi milloinkin ja mikä ei.

Aivan samoin ajattelen näistä enkelijutuista. Saatan kyllä näihin hitaasti ja pikkuhiljaa tutustua, mutta samalla tarkkaillen sitä mikä minulle itselleni on hyvästä ja mikä ei. Oikeastaan ainoa asia, jota näissä hieman huolestuneena olen seurannut, on se, että näissä luvataan paikoitellen kokolailla paljon hyvää, silti kun kuitenkin otetaan huomioon se että osalla ihmisiä elämässä saattaa olla kohtuuttoman suuriakin henkisiä haasteita. Lähinnä tästä johtuen olen itse kokolailla varovainen siinä, millätavalla ihmisten kanssa näistä keskustelen. Kun nyt ajatellaan esimerkiksi ihmistä jolla on kohtuuttomia traumoja taustalla elämässään, niin mikäli tällainen ihminen ei ollenkaan ole noita asioita missään purkanut, niin osalle lupaus järisyttävän onnellisesta elämästä voi olla jotakin sellaista, mitä saavuttamattaan, saattaakin vastavuoroisesti syöstä itsensä vain kahta syvemmälle ahdinkoon. Lisäksi kun näissä hoidoissa ja koulutuksissa kaikki vastuu on ihmisellä itsellään, siinä että näiden myyjät markkinoivat näitä kertoen että näissä tapahtuu juuri se hyvä mihin ihminen tähän hetkeen elämäänsä on omalla kohdallaan valmis.

Loppuyhteenvetona totean sen, että minun mielestäni kaikki mitä erilaisimmat henkisyyteen, hengellisyyteen ja uskoon perustuvat asiat ovat niinkauan ok, kun niillä pyritään parantamaan ihmisten hyvinvointia. Vitikkoon mennään sitten siinä, jos näiden hyvää tarkoittavien juttujen taustalle on kätkettynä joitain ihmisyyteen vahvasti liittyviä, itsekkäitä motiiveja. Mutta senverran minullakin on omassa elämässäni tuota uskoa hyvään, että näissä kaikissa lopulta tapahtuu jokaiselle meistä juurikin se, mitä kukanenkin kohdallaan kipeimmin kaipaa. Eli jokainen jos hetkeksi pysähtyy kysymään itseltään miksi juuri tätä tässä olen toteuttamassa. Sikäli kun itselle rehellisenä tuohon kysymykseen itselleen vastaa, ei lopputulos lopulta voine olla muuta kuin paras mahdollinen.

Toinen toistaan huonompi ihminen. Kaipaa rakkautta kuitenkin. Silloin särkynyt sielumme syntinen. Löytää toisestansa enkelin.

Ollaanko enkeleitä toisillemme?
Siipiesi suojaan saanko painaa pään?
Jos oomme enkeleitä toisillemme. Saamme rakkautemme kestämään.

Ollaanko enkeleitä toisillemme?. Kai sinut ikuisesti pitää saan. Jos oomme enkeleitä toisillemme. Emme muuta enää kaipaisikaan.

Vaikka sinut syliini painaisin. Voin olla kaukana jossakin. Mutta palaan varmasti, rakkahin. Vaivuin hetkeksi muistoihin.


Uhriutuminen - Kun pelko estää toimimasta.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille – ja mielenvapaus ja mielenvapaus.”
”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille – ja mielenvapaus ja mielenvapaus.”

”Varo mitä toivot, voit saada sen mitä tarvit.” Jos en ihan väärin muista, niin olisiko ollut Hulkkosen Antti, joka jossain kohtaa näin totesi.

Itselleni kokolailla ajankohtainen ja osuva sananparsi. Hetken kun tuota lausetta mutustelen, saan itsessäni kiinni pelon tunteen, joka on läpi elämäni estänyt minua toimimasta, jopa silloin kun tuosta toiminnasta olisi varmuudella seurannut pelkästään hyvää elämässäni.

On helpompi jäädä paikoilleen, kuin lähteä kulkemaan kohti jotakin uutta ja pelottavaa. Olkoonkin, että tuo tuttu ja turvallinen kirkuisi kauhua ja sekasortoa. Ihminen on siinä hassu eliö, että se sisäisesti kaipaa turvaa ja rakkautta elämäänsä. Onkos se ihme, varsinkin näin epävarmassa ja turvattomassa maailmassa.

Omallla kohdekin pelko on näytellyt liiankin suurta roolia näytelmässäni. Rajoittaen ja estäen minua toimimasta silloinkin kun tuo toimiminen olisi merkinnyt oman elämän paranemista.

Näillä hetkin alan olla loputtoman kyllästynyt siihen, kuinka suunnattoman paljon menneisyys yhä määrittelee nykyhetkeäni. Sen vuoksi ja juurikin siksi pyrin nyt toimimaan pelosta huolimatta. Olkoonkin että hetkittäin tuo pelko lähes lamaannuttaa.

Mistä tuo pelko sitten saa voimansa? Loputtoman monista epäonnistumisista, joita elämässäni olen saanut kokea kasvaakseni ihmisenä. Tai minun kohdalla ennemminkin kutistuakseni oikeaan kokooni.

Kun minuuteni murskattiin aikanaan, koin että minun tulisi olla jotakin suunnattoman suurta, saadakseni oikeuden olla ja elää omana itsenä. Tuota tavoitellessa, tulin toistuvasti tuhonneeni jo alkuunsa kohtuuttomilla vaatimuksilla omat mahdollisuuteni onnistumiseen.

Nyt, taas kerran seistessäni elämäni raunioilla totean, et kohtuuttomat vaatimukset saavat nyt kohdallani jäädä. Noiden vaatimusten sijaan totean vain sen että eräänlainen omassa elämässä uhriutuminen saa passata ja sensijaan laadin itselleni selkeät suuntaviivat siihen, millaista elämää tulevaisuudessa haluan elää ja noiden suuntaviivojen mukaan alan myös osaltani toimia. Mikään asia kun ei ota tapahtuakseen, ellei asiassa tee omaa osuuttaan. Ihan liian kauan olen surkutellut kohtaloani, ymmärtämättä sitä että itse omilla valinnoillani olen hyvin pitkälti ollut tuota kohtaloa itselleni kirjoittamassa.

Loppuun vielä yksi itselleni tähän hetkeen tärkeä sitaatti. ”Kyllä Jumala auttaa merimiestä, mutta itse on silti soudettava.”


Hylätyksi tuleminen - Miellyttäjän maaperällä.

Kaikki ei välttämättä läheskään aina ole sitä miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa.
Kaikki ei välttämättä läheskään aina ole sitä miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa.

Hylätyksi tuleminen. Tila, jossa ihminen kokee ettei kelpaa sellaisena kuin aidoimmillaan on.

Kun tuo tapahtuu varhaisessa lapsuudessa, puhumattakaan siitä että se tapahtuu lukemattomia kertoja, lapsi oppii muovaamaan itseään ja omaa persoonaansa kelvatakseen.

Huono puoli tuossa on lopullaan se, että riittävän monesti kun lapsi muovautuu, hän lopulta tulee kadottaneeksi kosketuksen aitoon minuuteensa. Siis siihen osaan itsessään, joka hänelle syntymälahjana on annettu.

Näin kävi minun lapsuudessani ja vasta nyt olen sen todellisuuden edessä, että olen loputtoman kyllästynyt mukautumaan ja muovautumaan ihmisenä, kelvatakseni.

Kiitos lapsuuteni, olen nyt reilun vuosikymmenen ruopannut maastoa, josta olen versonut, löytäen loputtoman määrän erilaisia vääristymiä ja yksi toisensa jälkeen yrittänyt noita vääristymiä oikoa.

Tässä tulee seuraava. Hylätyksi tulemisen pelon luoma harha omasta riittämättömyydestä.

Kun pieni lapsi kokee konkreettisesti tulleensa hylätyksi, häneen iskostuu ajatus omasta riittämättömyydestä. Kun sitten tuo lapsi varttuu aikuiseksi, hänestä kasvaa äärettömän kiltti ja avulias ihminen, jolle kaikkien muiden toiveet menevät omien edelle.

Haastavaa tässä lähinnä se, että mitä enemmän ihmisiä elämässäni on, sitä raskaampaa tuo kaikille kelpaaminen lopullaan on. Kunnes toteaa olevansa kohdassa, jossa ei yksinkertaisesti enää vain jaksa välittää. Kohdassa jossa toteaa yksiselitteisesti se, että mikäli en tällaisenaan kelpaa, niin olkoon. Ennemmin olen vaikka yksin, kuin se että yritän kelvata tai riittää enää kenellekään.

Hassua tässä kaikessa nyt ajatellen on kuitenkin se, ettei välttämättä kovinkaan moni elämässäni vaikuttava ihminen lopulta odota minulta juurikaan mitään. Heille riitän todennäköisesti juurikin sellaisena kuin tällähetkellä olen. Tämä kaikki kelpaamattomuus kun kumpuaa sisimmästäni. Siis sieltä, missä tähän kaikkeen riittämättömyyteen on olemassa alkulähde ja vapautus.

En vain aina hetkittäin tahdo jaksaa muistaa sitä, että mikäli minussa herää jokin tunne, ei se ollensakaan ole lähtöisin muista ihmisistä, vaan minusta itsestäni. Minun tunteista. Kun sitten parkkeeraan paikoilleni tarkistaakseni taustapeilistä, että mitähän kohtaa menneessä tämä tämän päivän tapahtuma oikeasti koskettaa, saatan saada kiinni tämänpäiväisen tunteen alkulähteestä ja kun tuon alkuperäisen tilanteen, tapahtuman ja tunteen saan kohdatuksi, oma oleminen helpottaa hetimmiten.

Minulla vaan on aina ja kaikessa pitänyt mennä perse edellä puuhun, niin tässäkin asiassa. Mikään muutos minussa ei ota tapahtuakseen, ennen kuin viimeinenkin piilopaikka asian kohtaamisen välttämiseksi on koluttu. Jotenkin minusta juuri nyt tuntuu siltä, että tuo viimeinen piilo on nyt katsottu ja on vihdoinkin aika kohdata itsessään tuo riittämättömyyden kokemus. Minulla kun juuri tuo kyseinen kokemus aiheuttaa automaation, jossa asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen ja lopulta en enää itsekään ole selvillä siitä mikä se ensimmäinen asia lopullaan edes oli.

Nyt miettien tuo automaatio etenee seuraavasti. Kun pelkään etten omana itsenä riitä, alan myötäillä ja mukailla ihmisiä, miellyttämisestä puhumattakaan. Hylätyksi tulemisen pelon ajamana pokkuroin yhtäälle, pyllistäen toisaalle, samalla yrittäen sekä yhtäällä että toisaalle olla parhaimmillani. Lopulta seoten omaan nokkeluuteeni, ollen totaalisen umpisolmussa.

No millätavoin tuo automaatio sitten puretaan? Katkaistaanko punainen vaiko vihreä johto? Ehei! Tässä pommissa kun ei ole johtoja ollensakkaan. Tässä ainoa sytytin on oma menneisyyteni ja sen kokemukset. Kun sitten noita yksi kerrallaan puran, pommin räjähtäminen lykkääntyy hetken kerrallaan myöhemmäksi. Juuri nyt se mitä voin tuon pommin purkamiseen tehdä, on suostua elämään hetki kerrallaan omana itsenä. Ilman että muovaudun tai saati mukaudun mihinkään suuntaan. Olkoonkin että tuo omana itsenä eläminen aktivoi suunnattoman pelon juurikin hylätyksi tulemisesta. Mutta entä jos joku ei minua tällaisenaan hyväksyisi? Mitä sitten. En nimittäin enää jaksa maksaa sitä kallista hintaa minkä tuosta hyväksytyksi tulemisesta olen maksanut. Puhumattakaan siitä että käteinen jolla tuon maksun olen tähän saakka suorittanut, on ollut väärennettyä. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Elämä omana itsenä voi olla haaste. Mutta toisaalta haasteet ovat juuri niitä, mistä läpi elämän olen syttynyt parhaimmilleni.

Tässä olen. Tällaisenaan. Ota tai jätä.


Elämässä kuolemista - Yrittäjyys -Talousongelmat  2

Vanha väistyy, jotta uutta pääsisi syntymään.
Vanha väistyy, jotta uutta pääsisi syntymään.

Sanotaan että vanhan on kuoltava, jotta jotain uutta pääsisi syntymään. Voi hyvä luoja miten konkreettisesti olenkin omassa elämässäni saanut tuon todentaa. Ajatus- ja toimintamalli kerrallaan, minut on kuorittu paljaaksi. Välillä raadollisesti repien ja riuhtoen, toisinaan sievästi rapsutellen.

Monasti mietin elämääni ja sitä, miten todella moni ihminen yhä tänäänkin onnistuu selviämään elämässä juurikaan miettimättä itseään, omia motiivejaan tekemistensä taustalla, puhumattakaan siitä että joutuisi alkamaan konkreettisesti työstää itsessään kipua aiheuttavia vääristyneitä ajatus- tai toimintamalleja. Mutta minä olen saanut työstää. Ymmärtäen jo kauan sitten että tämä on osa maallista vaellustani. Lähinnä siitä ymmärtäen, kun olen monta kertaa pyrkinyt jättämään miettimistä vähemmälle, keskittyen opettelemaan hetkessä elämistä. Eikä siinä, mitä enemmän minusta on kuonaa rapattu pois, sitä konkreettisemmin kykenen tuota hetkessä elämistä toteuttamaan aidosti, itselleni valehtelematta.

Syy siihen, miksi juuri nyt koen kuolleeni, taas kerran, tulee tässä. Reilu 3 vuotta sitten tein talouden saralla yrittäjälle tyypillisiä ratkaisuja joihin sisältyi riskinsä. Tuo riskinotto tuolloin, vaikutti olevan tuon hetken ajatusmallilla ja vallitsevilla olosuhteilla päätös, jonka koin kaikki huomioiden parhaaksi. Elämä vain oli varannut minulle tuossa oppiläksyn numero 1111 taloudenpitoon liittyen.

Tänään tuli eräällä tavalla päätökseen tuosta alkunsa saanut loputtoman tuskainen ja kiduttava taistelu, jonka tuoksinassa olen monta kertaa miettinyt aikaisempaa konkurssiani, ymmärtäen ettei tuolloin reilu 18 vuotta sitten olleella itselläni ollut mitään kykyä kohdata tuosta konkurssista aiheutunutta tuskaa. Ymmärtäen tänään myös sen, että tuolloin päihteet oli ainoa keino jaksaa päivästä toiseen, olkoonkin että lopulta 6 vuotta jatkuneen itsetuhoisen kujanjuoksun päätteeksi olin kuolla tuohon erinomaiseen selviytymisstrategiaani.

Tänään tilanne on hieman toinen. Kulunut reilu 3 vuotta on nimittäin osoittanut varsin konkreettisesti sen että liki 12 vuotta sitten alkanut raittius kestää likipitäen mitä tahansa. Syykin on selvä. Päihteet eivät enää yksinkertaisesti omalla kohdallani auttaisi edes hetkellisesti helpottamaan sisäistä tuskaani, vaan yksinkertaisesti tuhoaisi minut lopullisesti ja varsin lyhyessä ajassa.

Kyyneleet silmissä kirjoitin aamulla sähköposteja velkojilleni, sopien taas kerran maksuista joita tasaiseen tahtiin posti kiikuttaa. Kyyneleet tulivat siitä kun konkreettisesti koin taistelun tulleen päätökseensä. Loppu on korkeamman käsissä. Kuluneen 8 kuukautta olen nimittäin asioinut mitä erilaisimmissa virastoissa, pyrkien haalimaan kasaan vaadittavat dokumentit velkajärjestelyä varten. Samalla reissaten 1500km viikossa töideni vuoksi, kokien jatkuvasti riittämättömyyttä suhteessa puolisoon ja lapsiini. Syy reissaamiseen se, kun ainoa työ jolla olen saanut edes jollain tasolla osaltani kantaa vastuun perheen elannosta sijaitsee sellaisten ajomatkoja päässä että viikossa mittariin kertyy sujuvat puoltoistatuhatta kilometriä.

Työ jatkuu edelleen, entiseen malliin, mutta tällepäivää lähti viimeinen lausunto käräjäoikeuteen tuota järjestelyä varten, joten loppu on nyt enää sen odottelua mitä käräjäoikeus asiassa päättää. (Sivuhuomiona lausunnoista se, että esimerkiksi yksi asiantuntijan lausunto, mitä ilman yrittäjä ei velkajärjestelyä voi edes hakea, maksoin rapian 1440€:a. Suhteettoman kallis A4-paperi.)

Panokset on suhteellisen kovat. Jos saan järjestelyn, työni jatkuu seuraavat 5 vuotta ja tuona aikana hoidan järjestelyn avulla suurimman osan veloistani pois, kiitos säännöllisten tulojen. Jos taas järjestelyä ei myönnetä, (jo yksi painava este, tuo aikaisempi järjestely) niin käytännössä se yksinkertaisimmillaan tarkoittaa sitä että toiminimeni haetaan konkurssiin, työni ja tulojeni lakatessa ja sen myötä lähtee perheemme koti myyntiin ja suurin osa irtaimistoa siinä samalla.

Mutta uskokaa pois, kun sanon että juuri nyt, kyyneleistä huolimatta minulla on äärettömän hyvä olla. Johtuen lähinnä siitä että hartiani ovat niin kertakaikkisen yksiselitteisesti lattiassa, etten enää kykene asioissa enempää tähän hetkeen tekemään ja sen vuoksi kaikki taistelu lopultakin taukoaa. Yli 3 vuotta on pitkä aika myllyttää pään sisällä kohtuutonta stressiä ja huolta nonstoppina perheen elannon vuoksi.

Itse olen elämässä kahlannut sellaisen suon, ettei se vaikka kaikki mitä omistan menisi, tuntuisi juurikaan pahalta, mutta ette osaa kuvitellakaan sitä tuskaa jota sisälläni olen nämä vuodet kantanut, ymmärtäessäni sen tuskan mitä perheelleni tällä kaikella olen aiheuttanut. Silti, yhä tänäänkin tuo porukka seisoo takanani, minua tukien. Vaikka välillä kotona ollessani tekee mieli luuhistua kasaan, kun oma pää tuottaa ajatuksia ”Et sinä tuollaista porukkaa ole itsellesi ansainnut!”

Luojan kiitos tänään elämässäni perheen lisäksi on nippu ihmisiä, joihin heikossa hetkessä tukeutua. Ystäviä isolla yyllä. Ilman näitä enkeleitä en olisi viime vuosina jaksanut. Olkoonkin että nyt miettien ihan liian vähän minä edelleen avaan omaa sisimpääni aidosti näkyville. Sen vuoksi tämä kirjoittaminen onkin oiva keino avata sisimpänsä. Puhuessa kun häpeä jonka toinen ihminen minussa herättää, on vaan joskus liian suuri kohdattavaksi ja sen vuoksi on ”helpompi” jättää ne kipeimmät asiat puhumatta.

Juuri nyt olen perheen ja ystävien lisäksi äärettömän kiitollinen raittiudesta. Ilman sitä minulla ei olisi elämää. Sen vuoksi voinkin tähän loppuun todeta käsi sydämellä sen, että elämässäni on kaksi isoa peruskiveä, joiden varaan voin vaikka tarvittaessa kerta toisensa jälkeen alkaa kasaamaan uutta elämää. Raittius ja usko. Kaksi asiaa jota mikään tai kukaan muu ei voi minulta viedä tai ottaa pois. Kaiken muun kun voin elämässäni menettää. Tuon tiedostettuani, minun ei enää tarvitse jatkuvasti olla takertumassa ihmisiin, asioihin, tavaroihin tai tekemiseen, luodakseni edes hetkellisesti harhakuvaa siitä että elämä olisi hallittavissani. Sillä eihän se todellakaan ole. Mutta ihan yhtä suurella varmuudella voin todeta sen, että niinkauan kuin elämässäni vaikuttaa nämä kaksi Universaalia voimaa raittius ja usko, tulen selviämään ihan mistä tahansa.

Välillä vaan kohdallani on näemmä tarpeen kokea lähes helvetillistä tuskaa, löytääkseen takaisin siihen nöyryyteen, jonka avulla saan voimia luovuttaa turhan taisteluni.

Juuri nyt taistelu on ohi. On aika levätä, luottamuksessa. Luottamuksessa siihen, että lopulta kaikki järjestyy juuri niinkuin on parhaaksi. Riippumatta siitä, meneekö asiat ollensakkaan siten kuin itse niiden toivoisi menevän.


Läheisriippuvuus - Tunteet on, en ole tunteeton.

Katsoessani taaksepäin elämää, saatan huomata menneisyyteni vaikuttavan vielä nykyisyydessäkin.
Katsoessani taaksepäin elämää, saatan huomata menneisyyteni vaikuttavan vielä nykyisyydessäkin.

Viimekertainen kirjoitukseni herätti yllättävänkin paljon ajatuksia ihmisissä. Yllättynyt olen lähinnä siitä, kuinka avoimesti ihmiset puhuvat omista kokemuksistaan läheisriippuvuuteen liittyen. Sen vuoksi ja juuri siksi, ajattelin jatkaa aiheesta vielä hieman.

Itselleni yksi ongelma läheisriippuvuudessa liittyy omiin tunteisiini. Niiden tunnistamiseen. Tai paremminkin niiden tunnistamisen vaikeuteen.

Ihminen joka elää ja kasvaa elämään elämää muiden kautta, väärällä tavoin itsensä unohtaen, tulee samalla kadottaneeksi kosketuksen omaan itseensä. Sen myötä myös omiin tunteisiinsa. Tällainen ihminen minä olen. Olen ollut koko ikäni. Havainnoiden ympärilläni olevia ihmisiä, heidän tunteita, toimintaa, kehonkieltä ja kaikkea.

Olen eräänlainen profiloija. Skannaan ihmisiä ja sitä ovatko he minulle uhka. Samalla ollen kuin jatkuvassa hälyytystilassa, valmiina toimimaan vaaran uhatessa. Liittyy lapsuuteeni, kuinkas muuten.

Haastavaa tämä kaikki on siinä, kun välttämättä enää nykyhetkessä elämässäni ei ole kertakaikkisesti mitään pelättävää. Silti operoin elämässä siten, kuin pelokas ja varuillaan oleva ihminen operoi. Kuin säikkyen pienintäkin rasahdusta. Minulle nuo rasahdukset ovat niitä signaaleja, joita ihmisistä poimin. Heti, tietyn ärsykkeen aktivoiduttua, reagoiden asiaan loputtomalla arsenaalilla opittuja malleja. Vieläpä niin, että nuo mallit ovat itselleni haitallisia ja vahingollisia. Puhumattakaan siitä, mitä nämä mallit aikaansaavat suhteessa toisiin ihmisiin.

No sitten itse tunteisiin kaiken tämän taustalla. Pelko. Häpeä. Riittämättömyys. Hylätyksi tuleminen. Tunteet, jotka juurtuivat selkäytimeeni jo kovin varhain ja joiden ohjaamana siis olen elämässäni seikkaillut jo pidempään. Välillä hukuttaen nuo tunteet viinalla. Lääkkeillä. Kadottaen ne uhkapelaamisen virtuaaliseen todellisuuteen. Juosten niitä lenkkarit viuhuen pakoon, kuvitellen rautaisen fysiikan saavan nuo tunteet katoamaan. Eikä siinä, katoavathan ne. Hetkellisesti. Joskus kun oikein innostuu tekemään ympäripyöreitä työpäiviä, noita tunteita voi välttyä kohtaamasta viikkojakin, jopa kuukausia. Kunnes täysin loppuunpalaneena, pakotettuna pysähtymään, nuo tunteet vyöryvät yli kuin hyökyaaltona. Huuhtomaan samalla alleen kaiken sen hyvän, minkä vaivalla olen itsessäni onnistunut eheyttämään.

Tuosta johtuen elämäni on hetkittäin äärimmäisen raskasta. Puhumattakaan siitä, että viimeajat olen onnistunut välttämään noiden tunteiden kohtaamista, peilaten tunteita toisista ihmisistä. Kun paljon kohtaa päivittäin ihmisiä, ei ole pelkoa joutua kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Ainakaan niiden kipeimpien. Niitä kun voi sysätä syrjään nykyaikana loputtomin eri keinoin.

Elämä onneksi ei suostu tähän. Se seuraa hiljaa sivussa toilailujani, ohjaten minua kärsivällisesti, kerta toisensa jälkeen tilanteisiin joissa nuo selkäytimessäni olevat tunteet nousevat kohdattaviksi.

Nyt onkin pakenemisen sijaan aika kohdata ne. Pyytäen apua ja tukea tähän. Yksin kun tuohon tuskin kukaan kykenee. En ainakaan minä.

Nuo tunteet kun yksi kerrallaankin kohdattuna jyräävät alleen, puhumattakaan siitä kun niitä on useampia. Se saattaa hetkittäin jopa ahdistaa. Onneksi tänään tiedän, ettei ahdistus itsessään ole itsenäinen tunne, vaan puhumalla ja purkamalla tuota ahdistunutta oloa, tuon ahdistuksen taustalta lopulta löytyy yksittäisiä tunteita, joita kokemalla itse ahdistus lopulta lakkaa olemasta.

Kaikista suurin haaste kaikessa on kuljettu matka. Sillä mitä pidempään ihminen onnistuu välttelemään itsessään mitä erilaisimpia ikäviä tunteita, sitä enemmän hän matkan aikana tulee tahtomattaankin rakentaneeksi aidon itsensä suojaksi mitä erilaisimpia muureja. Itselläni näitä muureja on riittänyt, mutta uskokaa pois kun sanon. Mitä vähemmän itseni ympärillä mitään suojauksia tai muureja lopulta on, sitä aidommin saan toisen ihmisen kohdata sellaisena kuin hän on. Ilman että tuosta toisesta ihmisestä heijastuu itseeni niitä vääristymiä, joita itsessäni en ole vielä suostunut kohtaamaan.

Läheisriippuvuudessa, kuten kaikissa riippuvuuksissa noin yleensä, suurin ongelmavyyhti on tunteet. Läheisriippuvaisella lisähaasteena vielä se, että nuo tunteet jotka taustalla ongelmia aiheuttavat, eivät välttämättä alkuunkaan ole edes omia.

Minä nimittäin tiedän tänään sen, että yhä vieläkin suurin osa tunteista joita sisälläni kipuilen, ovat saaneet alkunsa useita vuosikymmeniä sitten. Sen vuoksi niiden alkuläheiden selvittely on hetkittäin hitusen hankalaa. Tuntuu kuin olisi arkeologi joka kaivaa tuhatvuotista hautaa auki, yrittäen olla heittämättä pois yhtäkään hiekanjyvää, sillä juuri tuo hiekanjyvä saattaa ollakin avain siihen suunnattoman kallisarvoiseen löytöön. Löytöön joka mullistaa kaiken.

Ehkä juuri siksi toteankin kiitollisena juuri nyt sen, ettei onneksi ole kiire mihinkään. Olen valmis vaikka hiekanjyvä kerrallaan rapsuttelemaan kuonaa pois, lopulta paljastaakseni sen aidon pienen ja hauraan ihmisen sisältäni. Sen joka jo kovin varhain kasvoi vääränlaiseen käsitykseen omasta itsestään, suhteessa toisiin ihmisiin. Tuo taakka harteilla tuo pieni ihminen on sitten taivaltanut matkaa tähän päivään. Luulotellen että matkan on ollut tarkoitus vahvistaa häntä. Mutta päinvastoin, matkan edetessä tullut toteamaankin sen, että mitä pidemmälle kulkee, sitä heikommaksi käy ja sitä enemmän oikealla tavalla nöyrtyy pyytämään toisilta apua. Elämässä kun ei ole oikeasti kyse siitä että vain vahvat pärjäävät. Sillä lopulta kaksi heikkoa yhdessä, ovat paljon vahvempia tukiessaan toisiaan, kuin yksikään yksinään valheellisessa vahvuudessa taisteleva ihminen.

Yksinäni kun en saa aikaiseksi juurikaan mitään, mutta yhdessä kykenemme lähestulkoot mihin tahansa.

”Ne sanoo mä oon menninkäinen, en lihaa enkä verta oo..

Ne sanoo että maiset murheet, ei paina mua ollenkaan. Ne puhuu siitä silmät palaen, tieto salainen ympäröi mua.

Ne näkee kyllä kyyneleeni, mut ne ei tule halaamaan. Ja lapsille on helppo sanoa tuntemattomia täytyy varoa.

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy. Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen”


Läheisriippuvuus - Kun empatia satuttaa.

Vahvinkin meistä taipuu jos ei tunnista omaa rajallisuuttaan.
Vahvinkin meistä taipuu jos ei tunnista omaa rajallisuuttaan.

Läheisriippuvuus, asia josta ihan liian vähän puhutaan, suhteessa siihen, kuinka meillä jokaisella elämässään on enempi tai vähempi taipumus kyseiseen yltiöempaattisuuteen.

Päihderiippuvuus sairautena on kokolailla monisyinen ja vaikeasti ymmärrettävä asia. Sitäkin vaikeampi on läheisriippuvuus. Varsinkin kun yleisesti ajatellaan, että läheisriippuvainen on vain suunnattoman empaattinen ja hyväntahtoinen ihminen, joka lähes viimeiseen hengenvetoonsa saakka ajattelee muiden parasta, ennemmin kuin itseään. Tällaisia oman elämänsä uhreja on meillä jokapuolella. Ihmisiä, jotka kuin huomaamattaan ovat tehneet itsestä korvaamattomia.

Eikä siinä, monessa tapauksessa apu jota nämä ihmiset toisille tarjoavat, onkin hyvästä, ongelma tulee ainostaan siinä, millä motiivilla nämä hyvää tekevät ihmiset operoivat. Vielä kun yhtälöön lisätään tämän vääränlaisen motiivin tuoma sisäinen pahaolo, niin soppa on valmis.

Itse edustan pahinta muotoa olevaa läheisriippuvuutta. Uskallan näin kirjoittaa, koska olen ihan viimeaikoina saanut itseni loputtoman monta kertaa kiinni tästä toiminnasta. Olkoonkin, että aloin tutustumaan itsessäni läheisriippuvuuteen omassa kuntoutuksessani ja näin kauan aikaa meni kuoria pois muita itselle ja läheisilleni haitallisia ajatus- ja toimintamalleja.

No mikä tämä pahin muoto läheisriippuvuudessa lopulta on? Yltiöempaattisuus. Se kun kiltteydestä kipeä ihminen uhraa itsensä ja elämänsä muille, ajatellen olevansa vastuussa muista. Voin käsi sydämellä sanoa, että jos päihderiippuvuus jyllätessään on kaaosta ja sekasortoa ympärilleen kylvävä sairaus, niin niin on tämäkin. Vieläpä niin salakavalasti, että kyseinen ihminen toteuttaa tahtomattaan toimia, joita monet pitävät korkeasti arvostettuna. Toimiihan kyseinen ihminen päihderiippuvuudesta poiketen, täysin selväjärkisenä.

Itselle yksi karuin havahtuminen tähän sairauteen on sen tajuaminen, kuinka paljon lopulta tässä on kyse sekä vallasta että toisen ihmisen vääränlaisesta ohjailusta. Kun kuvittelen olevani vastuussa toisen ihmisen tunteista, ongelmista ja siten koko elämästä, alan kuin sisäisen automaation ohjaamana toimia halliten omalla toiminnallani tuon toisen ihmisen elämää. Raskasta. Äärettömän raskasta. Samalla siinä vaarallista tuota toista ihmistä ajatellen, että omalla toiminnallani pahimmillaan estän tuota ihmistä kohtaamasta omassa elämässään juuri niitä haasteita ja kipuja, joita kyseinen ihminen tarvitsisi havahtuakseen mahdolliseen muutokseen joka hänen hyvinvointiaan ajatellen olisi korvaamattoman tärkeä. Sensijaan ottaessani vastuun tuon toisen ihmisen tunteista, teen kuin tahtomattani itsestäni tuolle ihmiselle korvaamattoman. Vaikken sitä todellisuudessa olekaan. Kukaan kun meistä ei ole oikeasti korvaamaton.

Toinen äärilaita kiltteydestä kipeytyneelle läheisriippuvaiselle on ihminen, joka ajattelee kaikkia muita ensin, ennenkuin itseään, mutta väsyessään tähän, isoon ääneen syyttää kaikkia muita omista ongelmistaan. Marttyyri, joka ensin uhraa itsensä ja oman elämänsä, mutta samalla syyttää omasta kurjuudestaan muita.

Yksi yhdistävä tekijä läheisriippuvaisissa riippumatta siitä millätavalla se ilmaantuu, lopulta kuitenkin on. Kykenemättömyys kantaa terveellä tavalla vastuuta omasta itsestä. Tuo toisten kautta eläminen kun on varsin oiva keino paeta omaa itseään. Varsinkin kun tämä uhriutua marttyyri saa itsensä vaikuttamaan ihmiseltä joka todellakin tietää sen mitä aito lähimmäisenrakkaus todella merkitsee. Ja kissan viikset sanon minä. Tämä kaikki on niin kaukana lähimmäisenrakkaudesta kuin vain mahdollista.

Nyt havahtuessani omassa elämässäni tiettyjen ihmisten kohdalla tähän heidän elämänsä hallitsemiseen, voin asian tiedostaessani, tehdä sille jotakin. Senverran paljon olen esimerkiksi työssäni karsinut itsestä tuota läheisriippuvuutta, että tiedän kokemuksesta sen että alkaessani muuttaa omia ajatus- ja toimintamalleja suhteessa kyseisiin ihmisiin, vastustus tulee olemaan melkoinen. Eihän se sinällään yhtään ihme ole. Sehän on käytännössä sama, kuin aina hymyilevä ja ystävällinen ihminen muuttuu yhtäkkiä ihmiseksi joka sanoo mitä oikeasti ajattelee ja muutoinkin alkaa siirtää vastuuta takaisin ihmiselle itselleen.

Syy siihen, miksi tämä muutos on kohdallani nyt välttämätön, tulee tässä. Olen lopen kyllästynyt kantamaan harteillani enää yhtään ylimääräistä taakkaa, tahi vastuuta joka sinne ei kuulu. Ymmärsin nimittäin viimeinkin sen, ettei minun ihmis- saati omanarvontuntoni ole millään tavalla sidoksissa siihen mitä milloinkin teen, saati saan aikaiseksi. Minulla, kuten jokaisella meistä on lähtökohtaisesti ainoastaan vastuu omasta itsestä. Kun tuon vastuun suostuu itse kantamaan, se jo itsessään tuo ihmiselle senverran tasapainoa itselleen, että tuo tasapaino heijastuu myös muihin ihmisiin. Ilman että minun itseni tarvitsisi uhrata omaa tasapainoa, saattaakseni eräiden ihmisten elämässä toteen harhan heidän elämänsä tasapainosta. Sillä jos jonkin toisen ihmisen tasapaino on liikaa sidoksissa minuun tai keneen tahansa muuhun ihmiseen, voi hyvällä syyllä kohteliaasti kysyä, kuinka todellinen tuo tasapaino lopulta on.


Syyllisyys, kokemusta arvottomuudesta.

Pelko vai rakkaus?
Pelko vai rakkaus?

Luin tuossa erästä kirjaa jossa puhuttiin yksiselitteisesti siitä, kuinka ihmisen elämässä vaikuttaa pääasiallisesti vain kaksi tunnetta. Pelko ja rakkaus.

Se kummasta tunteesta käsin ihminen sitten lopulta ohjautuu, määrittää pitkälti sen, millaista elämää ja millaisten tunteiden vallassa ihminen elämässään operoi.

Kyseinen lause resonoi kokolailla syvältä sisimpääni. Olenhan jo loputtoman monasti kirjoittanut siitä, kuinka pelko on ollut osa elämääni ihan jatkuvasti. Näyttäytyen milloin minkäkinlaisessa muodossa.

Nyt, ihan viimeaikoina olen kokenut suunnatonta väsymystä. Ymmärtäen sen, että vallalla olevat olosuhteet ovat aktivoineet minussa nipun vanhoja, itselle haitallisia ajatus- ja toimintamalleja. Vieläpä niin, että rakkauden sijaan olen ohjautunut jatkuvasti pelon tunteesta käsin. Milloin peläten menettäväni jotakin, milloin ollen kykenemätön saavuttamaan jotakin mitä koen tarvitsevani.

Yhteistä noilla menettämisillä tai saavuttamisilla on se, että se taas kokolailla karulla tavalla osoittaa sen, kuinka taas kerran olen kadottanut kosketuksen sisimpääni. Juuri tähän, käsillä olevaan hetkeen. Nimittäin ollessani kosketuksissa sisimpäni kanssa, ankkuroituen tähän hetkeen, ymmärrän ettei elämästäni puutu yhtikäs mitään. Aivan samoin kuin sen, etten voi menettää mitään sellaista, mitä alunperinkään en ole omistanut. Pelko vain ruokkii mielikuvitusta, joka saa minut takertumaan asioihin, ihmisiin, tekoihin ja toimintoihin kuvitellen että ilman niitä en olisi olemassa.

Nyt kun mietin toista, itselle suunnattoman vaikeata tunnetta, arvottomuutta, saan tuossa kiinni samasta pelon tunteesta. Pelko siitä, etten itsenäni riitä. Tuo pelko saa ponnistelemaan ja suorittamaan elämää, kuin oma riittämisen tai olemassaolon oikeutus olisi jotenkin kiinni siitä mitä saan aikaiseksi.

Palaan hetkeksi lapsuuteen. Vahvaan kokemukseen siitä, kuinka lähes poikkeuksetta kaikki ikävät tapahtumat olisivat jotenkin ihmeellisellä tavalla minun syytäni.

Kun sitten lapsena kasvoin pelosta käsin, kokien syyllisyyttä lähes kaikesta, ei siis ihme että selkäytimessäni on kokemus riittämättömyydestä ja totaalisesta arvottomuudesta.

Ainoa keino kohdallani vapautua tuosta, on hitaasti mutta sitäkin varmemmin kiinnittyminen rakkauteen. Siis siihen ehtymättömään lähteeseen, joka saa alkunsa sisältäni. Kun ymmärrän sen ettei kukaan tai mikään itseni ulkopuolelta voi milloinkaan täyttää sitä tyhjyyttä, jonka pelon kautta eläminen mukanaan tuo, onnistun kuin vaiston varassa kääntämään katseen sisimpääni. Siihen sisälläni yhä olevaan pieneen poikaan, joka kaipaa rakkautta. Kun sitten nyt aikuisena tuolle pienelle pojalle sisimmässäni tuota rakkautta ja turvaa suon, pelko, syyllisyys, riittämättömyys ja arvottomuuden kokemus haihtuvat hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Tässä kohdallani toteutuu samalla se, kun puhutaan siitä että rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Kun kykenen tuota rakkautta tuolle sisäiselle lapselleni antamaan, voin tuota samaa eheyttävää ja kaiken korjaavaa rakkautta heijastamaan myös ympärilleni.

Siis mitä enemmän rakastan itseä, sitä enemmän kykenen ehdoitta rakastamaan myös muita.


Irtipäästäminen – avain aitoon vapauteen.

Vapaus.
Vapaus.

Mistä ihmiselle aiheutuu eniten elämässään kärsimystä? Minulle ainakin siitä harhasta, että olisin vastuussa siitä kuinka elämässä kenellekin käy. En käytännössä edes kykene hallitsemaan omaa elämääni sen kaikkine tapahtumineen, niin miten sitten muiden ihmisten osalta kykenisin.

Tämä on se yksi suurimmista vääristymistä minuudessani, joka rakentui jo polvenkorkuisena osaksi itseäni. Vääränlainen vastuullisuus. Kokemus siitä että omilla teollani, tai tekemättä jättämisillä vaikuttaisin maailman pyörimiseen.

Vasta kolme vuosikymmentä armotonta tuskaa koettuna, riittää havahduttamaan tuosta harhasta. Vasta tänään, tätä kirjoittaessani totean, että viimeinkin minun on aika päästää irti. Vapautua tuosta kahleesta, joka on ollut hukuttaa minut niin loputtoman monasti.
Mitä tuo irtipäästäminen käytännössä tarkoittaa? Pakenemista? Karkuun juoksemista? Vastuuttomuutta? Päinvastoin. Asioiden kohtaamista asioina. Tunteiden tuntemista, ilman liiallista ylianalysointia. Konkreettista irtipäästämistä kaikista niistä loputtoman monista, itselle haitallisista ajatus- ja toimintamalleista, joiden kanssa olen läpi elämäni samoillut kokien jatkuvasti olevani hukassa. Kuin pakomatkalla jostakin. Menossa johonkin, silti edes itse tiedostamatta mihin on menossa.
Kun ihminen oppii esimerkiksi elämään, ajattelemaan ja tuntemaan tunteita puhtaasti toisten ihmisten kautta, siinä kovin helposti ja viattomasti huomaamattaan hukkaa oman itsensä. Ei enää kykene erottamaan sitä mikä on minun ajatukseni. Mikä minun tunteeni. Mikä minun mielipiteeni.

Lopulta on vain tyhjä kuori, joka pakonomaisesti hakee täytettä tuohon kuoreensa itsenä ulkopuolelta, toisista ihmisistä.

Jos osaisin valehdella vielä itselleni, tämä selviytymisstrategia voisi viedä minut ongelmitta lopun elämääni. Onneksi en osaa. Sillä senverran uuvuttavaa ja kiduttavaa tämä jatkuva toisten tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden aistiminen lopullaan on. Niin kiduttavaa että mikäli olisin oppinut oikealla tavalla osoittamaan tervettä vihaa, olisin jo vuosia sitten kironnut muutamille ihmisille että pitäkää nyt perkele tunkkinne! Tuon edellisen lauseen kirjoittaessani minulle taas näytettiin kerran se etten osaa itselleni valehdella. Sillä eihän se jos minä en osaa näyttää, saati käsitellä tunteitani, ole noiden toisten ihmisten syy. Ehei. Päinvastoin. Kuvastaa vain sitä kuinka huomaamattani osaan paeta omaa vastuuta tässäkin yhtälössä. Hetkittäin uskotellen itselleni että se on toisten ihmisten syy, jos itse voin huonosti. Mutta eihän se todellisuudessa niin ole. Kyse on omasta tontistani. Vastuusta siihen, että ottaa pieniin pikku kätösiinsä sen haravan tai näin talvella lumikolan ja alkaa pukata lunta pihaltaan. Ihan turhaan minä naapurille kiroan kohtaloani, jos seison nivusia myöten loskassa, tekemättä asialle yhtikäs mitään.

Yksi kulminaatiopiste tässä irtipäästämisessä omalla kohdallani on rajattomuus. Asia johon myös olen kasvanut jo pienestä alkaen. Tänään määritellessäni terveellä tavalla ensikertaa elämässäni omia rajoja, on minun vastuullani kantaa ne tunteet, joita toisten ihmisten reaktiot asioissa minussa herättää. Olen nimittäin usean vuosikymmenen ajan oppinut mukautumaan ja muovautumaan siten kuin minun halutaan kulloinkin esiintyvän. Kameleontti. Ötökkä vailla omaa identiteettiä. On vain kyky mukautua toisten ötököiden odotuksiin. Nyt seisonkin ensikertaa elämässäni kallionkielekkeellä, josta tulisi uskaltatua hyppäämään tyhjänpäälle. Lähinnä vertauskuva siitä, kun ei yksinkertaisesti ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tulee tapahtumaan, kun oikeasti ensikertaa elämässään opettelee ajattelemaan ja tuntemaan asioita itsenäisesti. Silti, juuri nyt, sisimmässäni on vahva luottamaus siihen, että kaikki se tuska mitä tähän päivään päästäkseni olen läpikäynyt, on kohdattuna muovautunut sellaiseksi voimavaraksi ja luottamukseksi elämää kohtaan, että jahka saan vain kerättyä rohkeuteni ponnistaa tuosta kielekkeeltä alas, joku ottaa minut kantaakseen ja ennenpitkää saan levittää siipeni uljaana kuin kotka ja antaa vain tuulenvirtausten kuljettaa minua haluamaansa suuntaan. Minun vain nauttiessa vapaudesta jonka tuo kaikesta vanhasta irtipäästäminen kohdallani aikaansaa.

Kysymys kuuluu: Takertuako, vaiko päästää irti. Valinta on minun. Samoin vastuu siitä. Luovutan. Luotan. Päästän irti. Vapaus, täältä tullaan!


Päihderiippuvuuus. Häpeäsairaus.

Hiljaisuus on tila, jossa sisimpäni saa tulla näkyväksi.
Hiljaisuus on tila, jossa sisimpäni saa tulla näkyväksi.

Alkoholismi. Päihde- tai lääkeriippuvuus. Huumeongelma. Siinä sairaus joka yhä tänäänkin mielestäni kantaa vääränlaista häpeätaakkaa harteillaan. Kyse on sairaudesta, ei ihmisen selkärangattomuudesta. Yhä vieläkin asiaan kuitenkin suhtaudutaan siten, kuin olisi ihmisen itsensä päätettävissä se käyttääkö vai onko käyttämättä. Tietysti asian halutessaan voi tällätavoin käsittää tai pikemminkin sivuuttaa. Onhan kovin helppo tuomita ihminen, jottei tarvitse sen enempää käyttää kallisarvoista aikaansa ottaakseen selvää miksi ihminen tekee ja toimii siten että satuttaa itseään ja jokaista joka hänen lähellään elää.

Onhan huomattavasti helpompi jättää ihmisen itsensä taakaksi asia, joka lähelle tullessa herättää täysin käsittämättömän voimattomuuden kokemuksen. Kun ei vain yksinkertaisesti voi asialle yhtikäs mitään. Siis sillä tosiasialle, että täysin järkevästä, tasapainoisesta, työssäkäyvästä ihmisestä tulee yhtäkkiä täysi sekopää jolle tärkein asia näyttää olevan tuo aine.

Yksi suurin haaste, mutta samalla vähiten ymmärretty on tämän sairauden lähellä elävät ihmiset sekä heidän hätänsä. Häpeä on nimittäin käyttäjällä, mutta varsinkin heidän läheisillään suunnaton. Niinkauan kuin tästä asiasta vaietaan tai kun sitä lakaistaan maton alle, itse ongelma ja siitä johtuva pahaolo vain kasvaa.

Tuossa juuri yksi suurin syy siihen, miksi itse raitistuttuani päätin, etten suostu elämään elämää, jossa tuota sairautta tai siihen liittyvää häpeää joutuisin väärällä tavalla taakkana kantamaan. Sen vuoksi jo aika raittiuteni alkuvaiheessa aloin rikkoa tabua siitä ettei tästä asiasta vain puhuta ääneen. Minä puhun. Olkoonkin, ettei osa ihmisistä sitä ymmärrä saati hyväksy.

Nämä sairaudet ovat osa elämääni. Osa minuuttani ja sen vuoksi jos häpeisin sairautta, häpeäisin itseäni. Mutta enää en halua tahtomattani kokea vääränlaista häpeää saati syyllisyyttä siitä millainen ihmisenä olen. Olen aidosti ylpeä siitä että minulla on takana juuri sellainen menneisyys kuin mitä on. Ilman sitä en olisi tätä mitä nyt olen.

Toivoisinkin että ihmiset entistä enemmän uskaltautuisivat kohtaamaan tuota häpeää, suostumatta enää elämään sen varjossa. Sillä mitä rohkeammin ihmiset tästä asiasta puhuisivat, sitä vähemmän mitä erilaisimpia väärinkäsityksiä kyseisiin sairauksiin liittyisi. Vaikka jokaista päihderiippuvuudesta kärsivää ihmistä tai heidän läheistään ei voisikaan auttaa, niin silti jokainen joka apua saa, osaltaan edesauttaa sen ettei tämä sukupolvelta seuraaville siirtyvä häpeäsairaus enää jatkuisi.

Itse uskon vahvasti siihen että vielä joku päivä meillä osataan suhtautua tähän sairauteen sen vaatimalla vakavuudella ja yksi tuon näkyvin osa olisikin juuri enenemässä määrin tämän sairauden vaikutuspiirissä elävien läheisten huomiointi. Sillä itse työssäni olen nähnyt sen että kun jo pelkästään läheisiä hoidetaan, saa se jo parhaimmillaan aikaan sen tarvittavan muutoksen, minkä seurauksena myös ongelmainen itse alkaa pohtia muutoksen mahdollisuutta elämässään.

Silti tiedän myös sen että tämän sairauden ympärille nivoutuu kaikkiaan sellainen problematiikka ettei sitä aivan heti saada selvitetyksi siten että jokaisella tästä sairaudesta kärsivällä, saati heidän läheisillään olisi automaationa avun piiriin päästessään mahdollisuus suoraan parempaan elämään. Yksi osa kun tätä sairautta todella vahvasti on myös läheisriippuvuus. Siis se lähellä elävän sairastama tila, jossa suuri sydäminen auttaja yrittää kuin viimeisillä voimillaan pelastaa pulaan joutunutta päihteidenkäyttäjää, itsekään edes näkemättä sitä, että vain itse omalla käytöksellään tulee mahdollistaneeksi tappavan oravanpyörän jatkumisen. Juuri siksi ja sen vuoksi olisikin äärimmäisen tärkeätä huomioida se, että ei pelkästään ongelmainen itse, vaan myös hänen lähellään elävä tulisi saattaa hoidon piiriin. Tällätavoin kokonaisvaltaisesti ongelmiin puututtaessa on oikeastaan ainoa keino saavuttaa se paras lopputulos kaikessa.

Uskokaa pois kun sanon et tiedän mistä kirjoitan. Olen kuitenkin elänyt yli neljä vuosikymmentä näiden sairauksien vaikutuspiirissä, joista kuluneen kohta 12 vuotta tarkastellut näitä sairauksia ja niiden vaikutuksia sekä ongelmaisiin että heidän läheisiinsä itse raittiina eläen. Sen vuoksi koen että minulla on aikas vahva mututuntuma asioista ja niiden oikeasta tilasta.


Näkymätön lapsi.

Polku jota kuljen, voi hetkittäin kadota näkyvistä. Mutta silti se on olemassa. Kuten minäkin.
Polku jota kuljen, voi hetkittäin kadota näkyvistä. Mutta silti se on olemassa. Kuten minäkin.

Otsikossa asia, minkä äärelle huomaan juuri nyt omassa elämässäni pysähtyneeni. Lapsi, joka monin eri tavoin koki ettei ole olemassa. Lapsi joka joutui itse keksimään mitä erilaisimpia keinoja vakuuttaakseen itse itsensä omasta olemassaolostaan.

Tuosta lapsesta on sittemmin kasvanut aikuinen, joka silti yhä edelleen kantaa sisimmässään julmettua taakkaa siitä että on olemassa. Silti, samalla kokien itsensä yhä edelleen tuona näkymättömänä lapsena. Lapsena joka pelkäsi kuollakseen yksinäisyyttä, mutta jonka ainoa selviytymiskeino kaiken kaaoksen keskellä oli vetäytyä totaaliseen yksinäisyyteen. Ei siis ihme että tuosta lapsesta kasvoi nuori ja lopulta aikuinen joka kuollakseen pelkäsi muita ihmisiä.

Suunnaton ristiriita sisällään tuo lapsi seikkaili elämässään etsien omaa paikkaansa tässä maailmassa. Silti aina poikkeuksetta kokien ettei kuulu mihinkään. Yhä edelleen löytäen eräänlaisen turvan siitä kun on ypöyksin jossakin. Toisten ihmisten satuttamisen ulottumattomissa.

Tänään tuo lapsi on aikuinen joka on totaalisen väsynyt pakenemaan muita ihmisiä ja samalla itseään. Niin väsynyt, että tätä kirjoittaessa miettii kiitollisena sitä, että kaikesta kaoottisuudesta huolimatta elämä itse on pitänyt huolta. Aivan kuten valmiiksi laaditun käsikirjoituksen mukaisesti kuljettaen ja johdattaen tätä pientä matkamiestä kohti tätä hetkeä. Hetkeä jossa kaikki turha lakkaa olemasta. Hetkeä, jossa viimein tuo pieni näkymätön lapsi raivaa itselleen tilaa tulla näkyväksi.

Syykin tähän on varsin selvä. Olen loputtoman kyllästynyt taistelemaan yksin asioissa. Samalla kaikesta sisintäni raastavasta tuskasta huolimatta hymyillen.

Elämä on rakkaudellisesti johdattanut minut helvetillisestä pimeydestä mitä erilaiset riippuvuudet elämääni lopulta toivat, kohti päivänvaloa. Tuon valon kirkkaudesta johtuen otti vain yllättävän paljon aikaa, että lopulta alan nähdä elämäni selkeän kirkkaasti. Olen nimittäin juurikin tämän näkymättömyyteni ohjaamana pyrkinyt tekeemään elämässäni kohtuuttoman suuria asioita, kuin ansaitakseni oikeutuksen omalle olemassaololleni. Lopputuloksena tajuten taas kerran sen, että nuo täysin käsittämättömän kokoiset vaatimukset itseni suhteen, ovat vain taas kerran tuoneet minut elämässäni umpikujaan. Siis siihen tuttuun ja kovin turvalliseen tien kohtaan, jossa toteaa ettei enää pääse eteenpäin. Taaksepäin kääntymisen ollessa yhtälailla mahdotonta.

Ainoa keino edetä, on vajota polvilleen, myöntäen taas kerran epäonnistuneeni. Onneksi tuo on tällaiselle luupäälle jo sitä paljon tuttu tila, ettei se enää juurikaan nosta vääränlaista syyllisyyttä, saati häpeää. Toisaalta tuntuu kokolailla vapauttavalta antautuen hellittää taistelusta, joka taas kerran on jatkunut liiankin pitkään. Taistelu, jonka tuoksinassa jo aikaa sitten ymmärsin, etten tule tästä selviämään voittajana, mutta jonka tuli kuitenkin jatkua juurikin tähän asti, jotta minusta katoaisi se vihonviimeinenkin väärä ylpeys avun vastaanottamiseen.

Entäs nyt? Saattaisi joku kysyä. Enpä tiedä, vastaisin kysyjälle. Sillä en oikeasti tiedä mitä tähän hetkeen minun olisi tärkeintä tehdä. Toisaalta paljon ihmisiä puhuttaessani, totean aina ihmiselle joka arpoo eri vaihtoehtojen kohdalla, osaamatta päättää minkä valitsisi, että silloin kun ei tiedä mitä tehdä, on parasta olla tekemättä yhtikäs mitään. Nyt tavoistani poiketen taidan noudattaa omaa neuvoani, pysähtyen tähän paikoilleni vain hetkeksi hengittelemään. Ehkä se seuraava askel avautuu, kun en enää vaihtisokeana säntäile päättömänä edestakas yrittäen vakuuttaa muita, saati itseä omasta olemassaolostani.

Hassu sinällään se, kun ymmärrän järjellä olevani oikeutettu omaan olemassaolooni ihan tällaisenaan, mutta sisimmässäni kokien etten sitä ilman kohtuuttoman suuria ponnistuksia kuitenkaan ole.

Lisäksi kun aivan vasta tajusin yhden haasteen itselleni rakentuvan siitä, että ilman toisia ihmisiä en olisi tässä, niin silti minun olemassaolo itsessään ei saa olla riippuvainen kenestäkään toisesta. Minun on sisäistettävä se, että olen itse olemassa, vaikkei kukaan toinen tuota minun olemassaoloani noteeraisikaan. Olen nimittäin myös aivan liian kauan elänyt elämääni toisten ihmisten kautta. Vieläpä näkymättömyyteni lisäksi sellaisen rajattomuuden riivaamana, että olen toisten ihmisten taholta saadakseni jotain, ollut valmis tekemään tuon eteen likipitäen mitä tahansa.

Ehkä juuri siksi, tuosta kaikesta uupuneena totean, että kuten aina ja kaikessa muussakin, totuus ei löydy tuolta jostain. Se löytyy vain ja ainoastaan syvältä sisimmästäni.

"Joskus on matkustettava todella kauas, vain nähdäkseen lähelle."

Edellinen