Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Edellinen

Sananen ystävyydestä.

Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017
Olet hyvä tyyppi. Karla Nieminen, Otava 2017

Päätin pysäyttää itseni kaiken kiireen keskellä taas pitkästä aikaa lukemaan ihan oikeaa painettua tekstiä. Kirjan lukeminen kun tänäpäivänä itselleni on asia, jota ihan liian harvoin tulee toteuttaneeksi. Johtunee pitkälti siitä, että ihan liian paljon kaikkea tietoa löytyy sähköisesti, vieläpä pelkkää kännykkää selaten.

Mutta itse asiaan. Ystävyyteen. Kyseinen kirja käsittelee ihmissuhdetaitoja ja niiden opettelua. Kirja sinällään ainakin itselleni on siinämäärin mukaansa tempaava, koska siinä puhutaan kieltä, jota itseni on helppo ymmärtää. Tämä kieli on omakohtainen kokemus asioissa. Koska en vielä ole lukenut koko kirjaa, niin en vielä sen tarkemmin ala sitä arvioida, vaan koska tuon kirjan aihe herätti sisimmässäni tarpeen kirjoittaa, niin tavoilleni uskollisena sen teen.

Ystävyys. Asia, joka jokaiselle meistä on toisaalta äärimmäisen tärkeä, mutta nykyaikana, myös suunnatonta kipua aiheuttava. Puhutaan syrjäytymisestä. Siitä että ihmiset tipahtavat koko systeemin ulkopuolelle. Asiana sellainen, että siihen on hyvä puuttua, mutta lopulta mistä tuossa kaikkineen sitten lieneekään kysymys.

Omalla kohdallani kärsin erilaisuuden kokemuksesta kaikkiaan kolmen vuosikymmenen ajan. En koskaan kokenut kuuluvani joukkoon. Riippumatta joukosta jossa hengasin. Oikeastaan ainoa joukko jossa viihdyin, oli päihdeongelmaiset. Toisaalta tuossakin, hetkittäin lukumäärältään suuressakin porukassa koin itseni totaalisen yksinäiseksi. Riippuen lähinnä siitä, että riippumatta kuinka sekaisin olin, koin eräällä tavoin olevani tuolloinkin kosketuksissa sisimpäni kanssa siinä, että tiedostin sen ettei tuo lopulta ollut elämää, jollaista halusin elää.

Nyt miettien ainoa keino murtautua ulos tuolta totaalisesta yksinäisyydestä oli kohdallani raitistuminen. Asia joka tapahtuakseen edellytti lähes täydellisen tuhoutumisen. Aikaisemmin en nimittäin olisi ollut valmis mihin tahansa, oppiakseni elämään pakenematta itseä sekä elämää itseään.

Paljon puhutaan siitä, millaisia turvaverkostoja päihdeongelman, mielenterveysongelman tai syrjäytymisen uhan alla eläville ihmisille olisi hyvä tarjota. No minäpä kerron mielipiteeni. Vertaistuki. Asia joka pelasti minut sekä päihdehelvetistä, että samalla myös totaalisesta yksinäisyydestä takaisin ihmisten pariin.

Mitä pidempään ihminen elää yksin, erillään kaikesta, sitä enemmän yhtälöön nivoutuu sekä erilaisuuden kokemusta, päihde- ja mielenterveyden ongelmista puhumattakaan. Sensijaan että ihmisille järjestetään satunnaista palvelua pahimmillaan suoraan kotiin, olisi hyvä järjestää esimerkiksi kokemuksellista tukihenkilötoimintaa ja sen avulla saada ihminen irtautumaan tuosta helvetillisestä orvanpyörästä. Kun nimittäin itse ensikertaa koin, etten ollutkaan ainoa laatuani ongelmieni kanssa, siitä sai alkunsa matka jolla yhä tänäänkin taivallan, lähestulkoon päivittäin tutustuen uusiin, toinen toistaan mielenkiintoisimpiin ihmisiin.

Ongelma näiden ongelmien ratkomisessa kulminoituu yhä tänäänkin liiaksi sen ympärille, ettei noita edellä mainittuja syrjäytymiseen johtavia ongelmia ymmärretä tarpeeksi. Kuka lopulta ymmärtää kyseisiä ongelmia ketään muuta paremmin, kuin ihminen joka on itse henkilökohtaisesti elänyt vuosia ja taas vuosia tuossa oravanpyörässä, lähestulkoot kaiken toivonsa menettäen. No kuka toisaalta taas saattaa paremmin saada tuon kaiken hyvän liikkeellepanevan toivon herätellysi tuossa lähes kaiken toivonsa menettäneessä ihmisessä, kuin juurikin samainen omakohtaisen kokemuksen omaava selviytyjä.

Jokaisen meistä on itse kuljettava tuo tie totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta kenenkään ei tarvitsisi kulkea tuota matkaa yksin. Yksin kulkiessa kun vaarana on se, että ilman rinnalla kulkevaa ihmistä, tuo lähes kaiken toivonsa menettänyt ihminen ei välttämättä jaksa kulkea koko matkaa, vaan uupuu tiensivuun.

Kun puhutaan ihmisestä, jolla on sekä päihde-, mielenterveys-, talous-, että myöskin ihmissuhdeongelmia, puhutaan silti ihmisestä joka on noiden ongelmien taustalla. Mikään muu tuki ei näissä asioissa toimi yhtä tehokkaasti kuin vertaistuki. Mistä tiedän? Omasta ja satojen muiden kohtalotovereideni kokemuksesta. Kun ihminen potee mielenterveysongelmia ja esimerkiksi yksinäisyyttä, kuvioon kovin helposti eksyy myös erilaisia päihteitä ja lopullaan kukaan auttavasta tahosta ei enää tiedä sitä, millätavoin koko vyyhdin saisi purettua. Tästä taas seurauksena pahimmillaan sama kuin itselläni ja perheelläni pahimmillaan oli. Kymmeniä ja taas kymmeniä hyväntahtoisia sosiaali- ja terveyspuolen ihmisiä hääri perheemme ympärillä, lopullaan vain hyväntahtoisuuttaan auttaen itse ongelmien pahenemista. Kun esimerkiksi päihdeongelma ei ota ratketakseen sillä, että siinä keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan tuosta sairaudesta aiheutuvia oireita. Pahimman meilläkin minun päihdeongelmaa yritettiin ratkaista työllistämällä lastensuojelun tuella useita perhetyön ammattilaisia. Asia joka varmasti on yhä samalla tavalla olemassa, puhuttiinpa mistä riippuvuudesta tahansa.

Yksi asia on myös varma. Oli kyse ihmisen elämässä mistä ongelmasta tahansa, päihteet eivät tuon ongelman ratkaisuun auta, vaan päinvastoin vain vaikeuttaa koko ongelman paikantamista.

Ongelmaan on olemassa ratkaisu. Saman kokeneet ihmiset. Kun nimittäin yksinäisyydestä, päihde-, ja mielenterveydenongelmista kärsivä ihminen saa kokea samaistumista toisen ihmisen kokemusten kanssa, jo tuossa tapahtuu kyseisessä ihmisessä enemmän kuin vuosien säännöllisellä käymisellä esimerkiksi mielenterveystoimiston pakeilla saavutetaan. Lisäksi kun tuossa parhaimmillaan muiden ongelmien lisäksi hoidetaan myös se, että totaalisessa yksinäisyydessä elävä ihminen saa kokea eheyttävää yhteisöllisyyttä, ihmettelen sitä miksi tätä kallisarvoista kokemusta ei hyödynnettäisi huomattavasti laajemmin. No saanhan minä ihmetellä.


Sukupolvien ketjun katkaisu.

Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.
Mitä pelkään ehkä eniten elämässäni? Olla oma itseni.

Kun ihminen kasvaa herkimmät vaiheensa ympäristössä, missä vallitsee kolmen kohdan sanaton sopimus: "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." hän kasvaa aistimaan ympärillä olevien ihmisten olemusta, eleitä ja varsinkin tunteita, peilaten niistä omaa itseään ja sitä mitä mikin todellisuudessa tarkoittaa.

Tuo sanaton sopimus on vahvimmillaan alkoholistiperheessä, jossa koko perhe pinnistelee häpeästä johtuen kaikin voimin yrittäessään peittää ja piilottaa tuota "häpeällistä ja selkärangattomuutta osoittavaa ongelmaa." Lainausmerkit edellisessä siksi, että kyse on lähes poikkeuksetta juomaongelmasta, eli päihderiippuvuudesta, joka on sairaus eikä selkärangattomuus. Sairaus johon yhä edelleen nivoutuu suuri määrä vääränlaista häpeää ja huonommuutta. Lisäksi kun tuon sairauden ympärille kietoutuu pahimmillaan sellainen vyyhti että ongelmainen itse syyttää muita ja lähellä elävät syyttävät itseään, kun eivät kykene lopettamaan tuota piinallista oravanpyörää. Lopulta koti täyttyy häpeästä, syyllisyydestä ja huonommuuden kokemuksesta. Kun sitten lapsi kasvaa tuossa ilmapiirissä, hänestä tahtomattaan kasvaa aikuinen joka syvällä sisimmässään häpeää itseä, syyllistäen itseään vähän kaikesta ja samalla kokee olevansa täysin hyödytön.

Sama problematiikka löytyy muistakin perheistä, missä jokin asia on vallannut kaiken tilan aidolta läsnäololta. Oli kyse sitten tiukasta lakihenkisestä uskosta tai vaikka vain hyvin toimeentulevasta perheestä, josta työ on vieroittanut kaiken kiireettömän yhdessäolemisen. Puhumattakaan esimerkiksi mielenterveyden ongelmien kanssa painivista vanhemmista. Kaikissa näissä on silti yksi yhteinen nimittäjä. Lapsi joka oppii olemaan näkymätön. Tarkkaillen jatkuvasti sitä miten ja millä tavalla hän saa olla olemassa. Näistä lapsista kasvaa tunteitaan kätkeviä, puhumista ja tunteita tyhjänpäiväisenä höpötyksenä pitäviä, oman elämänsä suorittajia. Suorittajia joiden kalenteri paukkuu tasaisin väliajoin kiireestä. Kiireestä todistella muille, mutta ennenkaikkea itselleen olevansa olemassa.

Mistä tiedän? Omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta. Sekä siitä, että kuluneen reilun 11 vuoden raittiilla taipaleellani olen saanut tavata tuhansia tällaisia, itseltään ja tunteiltaan piilossa olevia ihmisiä.

Omassa elämässäni lapsuudenkoti oli päällisin puolin tavallinen. Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Nyt miettien sisällä talossa kaikki oli päällisin puolin myös kunnossa. Voisi kysyä, että mikä sitten kenties oli lopulta ongelma? Ongelma oli se, että tuossa talossa asuvat ihmiset eivät koskaan puhuneet talossa jatkuvasti vaikuttavista ongelmista. Alkoholi. Lakihenkinen usko. Työnarkomania. Mielenterveysongelmat. Vyyhti jota osaltaan oman elämäni purkamisprosessissa olen myös hieman enemmän availlut.

No mitä tämä kaikki "Älä puhu. Älä tunne. Älä luota." sitten minuun itseeni vaikutti? Opin selviytymään elämässä. Tai ehkäpä vielä niin että tein mitä tahansa selviytyäkseni elämästä. Hetken kerrallaan. Nyt tuota lähes tauotonta taistelua on takana rapiat 40 vuotta ja alan olla itseni kanssa siinä pisteessä että haluan murtaen tuhota nuo viimeisimmätkin rippeet mitä tuolta lapsuudesta lähtien olen sisälläni kantanut. Varmistaen toisin kuin itselläni sen, ettei enää minun lapseni tarvitse kantaa sisällään taakkaa jostain useamman sukupolven takaa.

Nimittäin on käsittämättömän raskasta elää sisimmässään kokemus siitä ettei ole lupa olla olemassa. Enkä nyt tarkoita sitä etteivätkö vanhempani olisi rakastaneet minua. Kyllä, rakastivat. Ongelma lähinnä se mitä he itse sisimmässään tuolloin tuota rakkautta antaessaan kokivat.

Monimutkainen asia, joten otan yhden esimerkin. Kun kasvoin käsitykseen omasta arvottomuudestani, enkä tuosta pahimmillaan ollut edes tietoinen, saati kyennyt sen kanssa pääsemään kosketuksiin minusta tuli ihminen joka tekemisellä yritti ansaita oikeutuksen omaan olemassaoloonsa. No millä tavoin tämä saattaa väärällä tavalla heijastua omiin lapsiini. Siinä että teettäessäni heillä esimerkiksi kotitöitä, en edes osaa kiittää heitä, kun ei minuakaan koskaan kiitetty. Tai kiitän, opettaen heille sen että tekemällä jotakin lapsi on vasta hyväksytty. Tämä jälkimmäinen tapahtui itselle aikanaan. No entäs sitten jos tämä kiitosta antava vanhempi itse kokee sisimmässään riittämättömyyttä. Hän oikeasti tarkoittaa sanoessaan lapselle kiitos, että hän arvostaa sitä työtä mitä lapsi on tehnyt, MUTTA antaa samalla käytöksellään sanattoman singnaalin siitä, että olisit nyt voinut tehdä vähän vielä enemmän. Nopeammin. Tehokkaammin. Paremmin. Lopulta lapsesta rakentuu ihminen joka suorittaa elämäänsä yrittäen osoittaa itselleen olevansa riittävä, mutta koska mikään ei ikinä riitä, on jatkuva, piinaava oravanpyörä valmis.

Toinen esimerkki. Vanhempi pelkää jotakin, mitä ei ole itsessä kohdannut. Hän rakastaa lastaan, yrittäen parhaansa osoittaakseen sen lapselle. Saattaa säännöllisesti ottaa jopa syliin, halata ja kertoa rakastavan lastansa. Kaikki hyvin? Melkein, muttei kuitenkaan. Kyse on perimmiltään taas siitä sanattomasta signaalista, jonka hän ongelmista puhumattomuudellaan tulee tahtomattaankin lapsellensa perintönä antamaan. Vanhempi pitää lasta sylissä kertoen rakastavansa tätä, mutta kokiessaan sisimmässään pahimmillaan suunnatonta pelkoa, viestii lapselle sen että rakkaus, rakastaminen ja toisesta huolehtiminen on pelottavaa. Lapsesta kasvaa aikuinen, joka toisaalta janoaa täyttymystä sisäiselle rakkauden kaipuulleen, mutta joka on heti pelosta sekaisin kun tuollainen kohdalle sattuu. Sinällään kauniista asiasta muodostuu vääristynyt kuva siitä että rakkaus on jotakin mitä pitää pelätä. Tästä taas seurauksena se, ettei ihminen missään kohtaa, millään tavalla tahi tekemisellä tule kokemaan rauhaa sisällään.

Mikä sitten avuksi tässä kaikessa? Hirvittävä henkinen pahaolo. Siis juuri se tuska, minkä ihminen tarvitsee pakottaakseen itsensä pysähtymään alati jatkuvassa pakomatkastaan. Tuohon tuskaan kun nykyaikana on lähes loputon määrä mitä erilaisia lievennyskeinoja, ei siis ihme että moni meistä paahtaa ennenaikaiseen hautaan, koskaan tiedostamattaan oikeasti sitä, kuinka kaunis asia esimerkiksi aito rakkaus voikaan olla.

Omalla kohdallani onneksi, elämä pakotti lopulta pysähtymään. Eikä siinä, minä löysin kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia tuskan lievennyskeinoja, mutta yksikään niistä ei lopulta poistanut itse tuskaa, vaan lopullaan vain lisäsi sitä.

No sitten kun ihminen pysähtyy, alkaen muuttaa suuntaa itseään poispäin pakenevasta, itseään kohtaavaksi ihmiseksi, reitin muutos ei välttämättä ollenkaan silti tule olemaan vaivaton saati helppokulkuinen. Juuri sen vuoksi onkin aivan ensiarvoisen tärkeätä oppia pois tuosta vanhasta, itselle haitallisesta, sanattomasta sopimuksesta. Alkaen puhumaan, tuntemaan ja ennenkaikkea luottamaan siihen että myös minun on lopulta mahdollista käydä hyvin.

Loppuun kerron vielä esimerkin siitä, millätavoin tämä kaikki prosessini on palvellut elämääni esimerkiksi suhteessa omiin lapsiini. Kun olen sillä tavalla sinut itseni kanssa, etten enää juurikaan koe esimerkiksi riittämättömyyttä suhteessa lapsiini, niin voin täysin vaivatta ottaa lapsen syliini, halata ja rutistaa häntä ja ilman että sanon sanaakaan, uskon silti että lapsi tuossa sylissä ollessaan kokee ja aistii vanhemmalta sanattomana signaalina saapuvan rakkauden. Kun sitten lopuksi totean lapselle hänen olevan todella rakas, hän toivottavasti yhdistää sisimmässään terveellä tavalla rakkauden merkitsevän turvaa ja lempeää läsnäoloa.


Vääränlainen vastuu.

Kun katsoessani jotain kaunista, sisimpäni itkee, on aika pysähtyä tarkistamaan miksi sisimpäni suree.
Kun katsoessani jotain kaunista, sisimpäni itkee, on aika pysähtyä tarkistamaan miksi sisimpäni suree.

Olen mestari pakenemaan omia todellisia tunteita. Silloinkin, kun kaikin voimin yritän niitä kohdata. Ongelma tuossakin kulminoituu liialliseen yrittämiseen.

Elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua. Lukuunottamatta niitä ohikiitäviä hetkiä, joissa olen kyennyt irroittamaan otteeni hallinnan harhasta, luottaen itse elämään.

Viimeaikoina olen kokenut suunnatonta voimattomuutta asioissa. Juuri tuon voimattomuuden ohjaamana pyrkien hellittämään. Mutta, ongelma on liiallinen yrittäminen. Aito hellittäminen kun ei ole suorite. Se on tila, jossa ihminen lepää, vaikka samalla tekisikin jotakin.

Miksi sitten yrittää, eikä hellitä? Taustalta omalla kohdallani on paikannettavissa suunnaton pelko. Pelko siitä, mitä tapahtuu, jos en hallitsekaan elämääni. Järjellä miettien tässä on yksi elämäni suurin paradoksi. Kuvitelma siitä että muka hallitsisin elämää. Siis sitä, joka ei vain suostu hallittavaksi. Silti kuvittelen että tekemällä ja toimimalla tietyllä tavoin, asiat pysyvät järjestyksessä. Vaikka eihän näin todellisuudessa ole. Asiat menevät juuri niinkuin ovat mennäkseen, riippumatta siitä mitä teen tai miten toimin.

Yksi itseäni suunnattomasti kuormittava tekijä on vääränlainen vastuu. Kuvittelen nimittäin olevani vastuussa hetkittäin koko maailmasta. Ajatuksena hullu, mutta ihmiselle, joka lapsuudessa oppi ottamaan liiaksi vastuuta, tämä on vain yksi itselle haitallinen ajatus- ja toimintamalli, joka kytkeytyy päälle kuin automaattisesti ja joka on juurtunut syvälle selkäytimeen, josta sen irroittaminen on kokolailla aikaavievä tehtävä.

No millä tavoin tuo vastuunotto elämässäni näkyy. Ei suoranaisesti mitenkään selvästi tai selkeästi. Kyse ei siis sinällään ole niinkään siitä, että se tarkoittaisi esimerkiksi toisen ihmisen puolesta asioiden tekemistä. Enemmänkin niin, että sisimmässäni kannan niitäkin asioita ja tunteita, suhteessa toisiin ihmisiin, joista välttämättä edes tuo toinen ihminen ei ole tietoinen. Lisäksi yksi itselle haitallinen, lapsuudessa opittu malli on toisten tunteiden kontrollointi.

Käytännössä tarkoittaen esimerkiksi sitä, että osaan aistia ihmisistä sen mitä kenellekin kestää sanoa ja mitä ei. Jättämällä esimerkiksi sanomatta jotakin, kontrolloin tuon toisen ihmisen tunteita ja sitä kuinka tuon ihmisen kanssa vuorovaikutus sujuu. Tuostakin yhtälöstä paikannan kaksi yhteistä nimittäjää, suunnattoman pelon alkulähteeksi. Isäni vihan ilmaisu lapsuudessa ja äitini lähestulkoon reagoimattomuus kyseisissä tilanteissa. Kun isäni sai raivarin, eikä äitini reagoinut tuossa tilanteessa mitenkään, opin ottamaan vastuun isäni tunteista. Samalla oppien aistimaan sen millä tavalla toimien ja mitä jättäen sanomatta, isäni pysyi pääpiirteittäin rauhallisena.

Nyt kun lapsuudesta on tultu kolme vuosikymmentä eteenpäin, paikallistan omassa itsessä tuon saman, itselle haitallisen mallin, lähestulkoon kaikissa ihmissuhteissani. En nimittäin edelleenkään kestä sitä, jos joku hermostuu minun sanomisista tai tekemisistäni. Sen vuoksi varsinkin väsyneenä ollessa, unohdan sen aitona itsenä elämisen ja alan pelailla ihmisten kanssa. Suurin haitta kaikessa se, että tuo ihmisten tunteilla pelaaminen vain kuormittaa itseäni yhä enemmän.

Luin eilen illalle kirjaa uhrina elämisestä ja siinä itseäni puhutteli se, etten ole vieläkään oppinut terveellä tavalla ilmaisemaan vihaa. Siis sellaista, jolla ihminen määrittelee rajansa. Ei:n sanominen onnistuu jo hetkittäin ilman väärää syyllisyyttä, mutta yhä edelleen ihmiset liiaksi kävelevät tietyissä tilanteissa ylitseni. Tiedostaessani tänään sen, etten ole kynnysmatto, eikä kukaan toinen tule minua lattialta nostamaan, ymmärrän omalla kohdallani oman vastuuni asioissa. Huvittavaa lähinnä se, että opettelussa on vielä tuon samaisen vastuun ymmärtäminen toisen ihmisen kohdalla. Siis sen, että myös tuon toisen ihmisen vastuulla on se, jääkö hän makaakaan lattialle, ihmetellen kengän kuvia kasvoillaan, vai nouseeko ennemmin ylös. Vastuu kun lopulta on hänen, ei minun.

Lopuksi totean vielä sen, että tätä kirjoittaessa ymmärsin sen, että tuo tunteiden manipulointi suhteessa toisiin ihmisiin, on sitä, että pelkään yhä edelleen, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Asia joka peilautuu toisista ihmisistä takaisin itseeni, kysymyksenä, miksen edelleenkään kykene hyväksymään itse itseäni, tällaisenaan?


Riittämättömyys. Hyväksyminen.

Mitä voi uupua täydellisestä?
Mitä voi uupua täydellisestä?

"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää. Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan."

Kelvoton. Huono. Epäonnistunut. Itsekäs paska.

Siinä sanoja sekä merkityksiä, joiden ohjaamana olen operoinut läpi elämän. Ei siis ihme, että elämä on ollut jatkuvaa, piinaavan kiduttavaa taistelua oman riittämättömyytensä alla.

Vaikka kuinka onnistuisin jossakin ylittämään itseni kerta toisensa jälkeen, ei silti kertaakaan saa todella kokevansa olevan riittävä. Uuvuttavaa. Turhauttavaa. Lähes tarkoituksetonta.

Silti, kaikella on tarkoituksensa. Niin tälläkin taistelulla. Ilman sitä, minulla tuskin olisi kenellekään mitään annettavaa.

Mutta entä jos toteaisinkin taistelun nyt riittävän? Entä jos sanoisin itselleni, että minä todellakin riitän. Tällaisenaan. Mitä sitten tapahtuisi?

Joutuisin vastatusten kaikkien niiden alentavien kommenttien, joita matkani varrella olen itsestäni ja omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä saanut kuulla. Mitä sitten? Ehkä juuri nyt onkin aika pysähtyä kohtaamaan ne. Erotellen, mitkä noista kommenteista ovat lopulta totta ja mitkä sitä, että tuossa hetkessä, sanoittaja on lausunut jotakin sellaista mitä ei todellisuudessa tarkoittanutkaan.

Ongelma omalla kohdallani on lähinnä se, että imuroin itseeni kaiken negatiivisen palautteen, arvostelun ja kritiikin. Osaamatta ollenkaan vastaanottaa mitään positiivista. Ei siis ihme, että omanarvontuntoni on yhä varsin mitätön. Eikä yhtään ihme, että pieni ihminen sisälläni haaveilee jostain suunnattoman suuresta teosta, jolla lunastaisi paikkansa tässä maailmassa. Mutta kuinka lunastaa jotakin, joka on jo kertaalleen maksettu. Minun olemassaoloni. Se nimittäin on juuri tasan yhtä oikeutettua, kuten sinunkin. Ilman että sen eteen tarvitsisi koko elämä suorittaa, saavuttaa, saati päteä.

Mutta ymmärtääkseni ja sisäistääkseni tuo, minun on suostuttava kohtaamaan se suunnaton tuska, jota läpi elämäni olen omasta riittämättömyydestäni sisälleni padonnut. Tuska, josta sain hieman esimakua, kuunnellessani Sannin esittämänä Juha Tapion Kelpaat kelle vaan, kappaleen. Vielä kun tuohon yhtälöön nivotaan Kaija Koon esittämä Rakastettu kappale, niin päästään kosketuksiin allekirjoittaneen pimeimpään ytimeen. Siis sinne, josta tuon sysimustan aukon uumenista kumpuaa se ikuinen valo. Se joka minusta riippumatta tuo toivon juuri sille ihmiselle, jolle esimerkiksi minun kirjoitusteni on tarkoitus toivon tuoda.

Entäs jos olen juuri tähän hetkeen täydellinen tällaisenaan? Kaikkine haavoineni, arpineni. Kaikkine väärine tekoineni, sanoineni, satuttamisieni.

En valmis, vaan täydellinen tässä hetkessä. Sillä kuka meistä lopulta, juuri tähän hetkeen pyshtyessään kykenisi olemaan yhtään enemmän? Ja miksi tarvitsisikaan olla? Juuri nyt, tällaisenaan on hyvä. Tämän hetken paras. Riittävä.


Päihderiippuvuus julkisuudessa. Sankarista sylkykupiksi.

Jere Karalahti
Jere Karalahti

Viimepäivinä mediassa on ollut paljon keskustelua Jere Karalahdesta, liittyen vasta julkaistuun kirjaan. En malttanut olla laittamasta omaa lusikkaa soppaani, onhan kyseessä kuitenkin asia josta itselläni, omien kokemuksieni valossa on liialtikin kokemusta.

Kun katsot oheisen videon, veikkaan hyvin suurella todennäköisyydellä sen, että sisälläsi herää eloon se pieni Leijona, joka tuon videon kuvaushetkellä ärjyen nosti Jere Karalahden yhdeksi suurista sankareista. Sankareista, josta tuossa hetkessä ei osannut kuvitellakaan tulevan tämän päivän sylkykuppia.

Jos aivan alkuun otetaan yhtälöstä kokonaan pois se, että kyseessä on yksi todella kovantason jääkiekkoammattilainen. Kysymys kuuluukin, mitä jää jäljelle?

Niimpä. Kovin vähän me nykyaikaiset citypiipertäjät annetaan arvoa tavallisille tallaajille. Siis juuri niille, joita me itse, halusimme tahi emme, kuitenkin olemme. Yksi itselleni tärkeä asia näissä julkisuus rummutuksissa tuppaa valitettavasti unohtumaan. Tämäkin kyseinen huippujääkiekkoilija, on lopulta yksi meistä, ihan tuiki tavallinen ihminen. Ihminen, jolla löytyy varmasti jos jonkinlaisia traumoja taustalta. Mitä me lopulta olemme häntä tuomitsemaan.

Tärkeintä olisikin aina näissä asioissa muistaa se että se tunne joka näistä julkisuudessa pyöritetyistä tapahtumista meissä herää, on lopulta tunne joka on meissä itsessämme, ei näissä henkilöissä, saati heistä lähtöisin.

Itse lähinnä surullisena seuraan näitä reposteluita eri medioissa. Surullinen olen siitä tavasta millä näitä asioita käsitellään. Kun nyt esimerkiksi Jeren kohdalla kenellekään tuskin jää epäselväksi se, että kyse on riippuvuussairaudesta, niin olisikin ensiarvoisen tärkeätä että muistaisimme sen, että tuo sairaus sairastuttaa sekä ongelmaisen itsensä ja myöskin jokaisen lähellä elävän.

Itse luin oheisen jutun, jossa Jeren ex-vaimo kertoi Jeren lähteneen raveihin, eikä koskaan palanneen. Todeten, että ihan tyypillinen päihdeongelmainen. Itsekäs, itsekeskeinen ja vain ja ainoastaan omaa etuaan ajatteleva. Silti, ennenkuin alamme tuomita ihmisen tekemisiä, puhumattakaan ihmisen tuomitsemisesta, meidän olisi hyvä ymmärtää hieman enemmän tätä kyseistä sairautta. Sillä tuskin kovin tasapainoinen ihminen tekisi tuollaisia katoamistemppuja. Varsinkaan, jos eläisi onnellisessa parisuhteessa.

Itse nykyisestä, 15 vuotta kestäneestä parisuhteesta, ensimmäisen 5 vuotta elin ja hengitin riippuvuuskäyttäytymistä. Sekoilin ja sikailin minkä kerkesin. Vain pyrkien edes hetkeksi helpottamaan jäytävää pahaaoloani. Ymmärtäen kyllä sen, että sekä itse että varsinkin perheeni kärsi tuosta aivan suunnattomasti. Mutta se sairaus. Se kun aiheuttaa ihmisellä täysin käsittämättömän pakkomielteen kyseisiä aineita kohtaan. Sen vuoksi sanonkin, että ymmärtämättä tätä sairautta, on täysin mahdotonta kyetä ymmärtämään siitä kärsivän ihmisen edesottamuksia. Siksi toivoisinkin, että ihmiset yhä enenemässä määrin tutustuisivat tähän sairauteen, nyt kun vihdoin tästä edes kaikenlaisen väärän häpeän vaivaamista sairaudesta ylipäänsä aletaan avoimesti puhua.

Jokainen meistä, jonkinlaisen riippuvuussairauden vaivaamasta ihmisestä on kuitenkin lopulta aivan tavallinen ihminen. Ihminen joka kaipaa tulla hyväksytyksi. Kaipaa, kuten sinäkin, kannustusta. Huomiota ja varsinkin sitä teoista riippumatonta arvostusta jota meistä jokainen jossain elämänsä vaiheessa kaiken suorittamisen keskellä toivoo edes hitusen saavansa.

Jospa siis seuraavan kerran kun tämänkaltaisia asioita käsittelevä juttu ilmestyy mediaan, ensimmäisen, kiihkeän reaktion sijaan, jokainen meistä pysähtyisi hetkeksi kysymään itseltään, miksi kyseinen ihminen voi niin huonosti, että lähtee sekoittamaan päätään tällaisilla aineilla. Fakta kun kuitenkin on se, että silloin kun ihminen edes suurinpiirtein on itsensä kanssa sinut, hän kykenee vallan hyvin elämään elämää, kohdaten sen haasteet pystypäin, ilman että heti ensimmäiseen tai edes kymmenenteen risaukseen tarvitsisi lähteä päätään sekoittamaan. Mistä tiedän? Kokemuksesta. Olenhan nyt reilun vuosikymmenen kohdannut elämää kaikkine sen eri väreineen päätäni sekoittamatta.


Korvaushoito. Riippuvuuden ylläpitäjänä.  4

Jokaisella meistä on mahdollisuus valita.
Jokaisella meistä on mahdollisuus valita.

Tiedän valmiiksi, että tästä kirjoituksestani osa ihmisistä pahoittaa mielensä. Mainittakoon se, ettei tarkoitukseni todellakaan ole loukata ketään, vaan pelkästään tuoda oman kokemukseni kautta ihmisille tietoa siitä, millätavoin tämä nykyaikainen, haittoja vähentävä hoito osaltaan mahdollistaa itse riippuvuussairauden ylläpitämistä.

Itse aikanaan elin lähes vuosikymmenen sellaisessa lääkekoukussa, että mikäli tuolloin olisi ollut nykyhetken kaltainen suuntaus opioidiriippuvuuksien hoidossa, hyvin todennäköisesti en tätä postausta olisi kirjoittamassa. Olen siitä onnellinen, että ainoa vaihtoehto joka minulle annettiin, oli tuon tuhoavan lääkekoukun alasajo.

Kun ihminen syö päivittäin liki 30 kappaletta todella vahvoja opiaatteja, lisättynä hevoskuurilla bentsoja, voi olla että muutamassa kohden hoitavilla lääkäreillä on tullut tehtyä joitain viehearvioita hoidon suhteen.

Elin elämääni noiden lääkkeitteni kautta. En kyennyt lähtemään mihinkään ilman apteekinpussiani. Tarkkailin jatkuvasti kelloa ja varsinkin omaa oloani siinä, milloin seuraavat tabletit oli tarpeen ottaa. Homma karkasi lopullisesti kenenkään hallinnasta, kun tuohon yhtälöön lisättiin rankka viinakuuri toisensa jälkeen. Ei siis ihme, että kaikki ihmiset lähelläni väsyivät voimattomina seuraamaan tuhoisaa käytöstäni. Samoin väsyivät ne ihmiset jotka yrittivät parhaansa mukaan hoitaa ongelmiani.

Tätä taustaa vasten peilaten, voin käsi sydämellä sanoa, että ymmärrän kyllä miksi epätoivoiset tilanteet aiheuttavat epätoivoisia ratkaisuita. Mutta silti en voi välttyä siltä, että työssäni jatkuvasti kohdatessani ihmisiä, joita tuolla korvaushoidolla hoidetaan, mietin surullisena sitä, että heille jokaiselle olisi olemassa niin paljon parempaa elämää. Ymmärrän myös sen, että kyse on rahasta. Resursseista. Tai paremminkin näiden molempien puuttumisesta. Mutta silti, kun itse henkilökohtaisella tasolla tiedän millaista helvettiä on elää ja hengittää pakonomaista riippuvuutta suhteessa noin koviin aineisiin, niin toivoisi ainakin sen, että näissä asioissa puhuttaisiin totta. Olisi rehdimpää, jos julkisesti myönnettäisiin että taistelu huumeongelmaa ja sen laajuutta vastaan ollaan hävitty ja nyt kyseisen hoidon turvin pyritään minimoimaan vahingot.

Sillä totuus kuitenkin on se, että likimain jos ei peräti suoraan yks yhteen samoja lääkkeitä määrää lääkäri, jota ihminen ilman tuota lääkärin määräystä, hankkisi keinolla millä tahansa. Ymmärrän myös haittoja vähentävän seikan tässä, mutta se mitä en ymmärrä, on se, että ymmärtääkseni korvaushoidossa oleva saa ajaa autoa noiden lääkitysten alaisena, sikäli kun kuljettaa mukanaan todistusta siitä että on korvaushoidossa. Lähinnä tässä yhtälössä kiristää itseäni se naivius jolla asiaan suhtaudutaan. Kun tähän kirjoitan että mitä tapahtuu, jos alkoholistille haittoja vähentävänä hoitona alettaisiin lanseerata korvaushoito, jossa lääkäri määrää potilaalle sopivan päiväannoksen pirtua, jotta alkoholistin ei tarvitse kokea vieroitusoireita, saati hakea tuota ainettaan pimeänä pullona, lisäksi vielä lisäten sen, että kyseinen ihminen olisi oikeutettu ajamaan autolla, sikäli kun hänellä on pirtutesepti matkassa ja tarvittavat kontrollipuhallutukset ohikäytön ehkäisemiseksi suoritettuna, niin heti joku huutaa ettei näitä asioita voi verrata.

Minä sanon että voi ja ehkä pitäisikin. Sillä siinä juuri huomattaisiin se järjettömyys jota itse olen työssäni lähes totaalisen voimattomana sivusta seurannut jo useita vuosia.

Riippuvuussairaus aiheuttaa itsessään ongelman kieltämistä, peittelyä ja vähättelemistä. Lisäksi sairastuttaen ympärillä olevat ihmiset sokeutumaan samaan sairaalloiseen karuselliin. Sen vuoksi uskon, että suurin osa näitä korvaushoitoja hoitona antavia terveydenhuollon ammattilaisia vaivaa aivan sama sokeus, joka on vallalla päihderiippuvuudesta aktiivisimmillaan kärsivän ihmisen kohdalla.

Suurin asia kaikessa se, että tässä unohtuu se tärkein asia. Riippuvuudesta kärsivä ihminen. Kun riippuvuus jää olemaan ja elämään, eikä sen taustalla olevia ongelmia setvitä kuin pintapuolisesti, ei ihmisen ole välttämättä kovinkaan hyvä olla. Lohtu tässä kuitenkin tulee siinä, kun minä esimerkiksi jututtaessani työssäni korvaushoidossa olevalta ihmiseltä tiedustelen hänen tuntemuksiaan, yleisin vastaus on se, ettei mikään tunnu missään, mutta se johtuu tästä lääkkeestä jota syön.

Itse uskon vahvasti siihen, että tämä asia olisi korjattavissa. Se vain vaatisi muutamia tahoja luopumaan oikeassaolemisen pakkomielteestä ja senjälkeen yhdessä ponnistelua kokonaisvaltaisen kuntouttavan päihdehoitokokonaisuuden rakentamiseksi maahamme. Sitä odotellessa, omalla kohdallani lähinnä pyrin siihen, että päivittäin kohdatessani näitä ihmisiä, kerron heille siitä mahdollisuudesta joka tänään kuitenkin tuon korvaushoidon ohella on olemassa. Nimittäin päihteetön elämä. Vapaana tästä riippuvuudesta.


Murehtimisen turhuus ja ihanuus.

Entä jos..mitä jos..jos en..
Entä jos..mitä jos..jos en..

Olen viimeaikoina kuluttanut kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa turhaan murehtimiseen. Turhaan siinä, ettei asiat joita olen jo pidempään murehtinut, itsessään miksikään tuolla murehtimisella ole kummentuneet.

Ehkä juuri siitä syystä ajattelin kirjoittaa aiheesta, sillä uskon etten ole yksin tämän taitoni kanssa. Ehkä juuri sinä siellä harrastat samaa ja hetkittäin tuskailet saman asian kanssa.

Minulle murehtiminen on ollut osa elämääni. Sen mitä omaan itseeni olen tässä perehtynyt, tuon taustalla on paikannettavissa tunne, joka on itselleni äärimmäisen tuttu. Pelko.

Jos pelkään menettäväni jotakin tai toisaalta pelkään etten saavuta sitä, mitä syystä tahi toisesta koen kipeästi tarvitsevani, huomaan kuin automaattisesti kytkeytyväni murehtimaan asiaa. Totuushan on, että tuo murehtiminen on täysin turhaa ajan ja energian haaskaamista, mutta toisaalta kun kyse ei ole suoritteesta, en sitä kykene omin voimini lopettamaan.

Kun elämässä, kuten omalla kohdallani jo pidempään, on useita epävarmuustekijöitä, pelko valtaa alaa yllättävän paljon ja kokolailla helposti. Minulle asioista puhuminen ja kirjoittaminen on yksi keino katkaista tuo itse itseään ruokkiva kierre. Mutta kun puhuminen tai kirjoittaminen loppuu, huomaan hyvin pian palaavani tuohon tuttuun ja turvalliseen, mutta kovin epämukavaan tilaani.

Ymmärsin järjellä jo kauan sitten että murehtiminen on eräänlainen keino yrittää kontrolloida asioita. Hallita tuota pelkoa. Siis sitä tyypillistä, minulle ominaista toimintaa, jota tavalla tahi toisella olen läpi elämäni lähes kaikessa toistanut.

Mitä enemmän kykenen luottamaan elämään itseensä, sitä vähemmän sitä pelkään ja sitä pienemmäksi pelko kutistuu. Toisaalta kyse kohdallani on myös siitä, että nämä tunteet, ajatukset ja tietyt toimintamallit kaikessa haitallisuudessaan ovat niitä tuttuja ja turvallisia. Siis niitä, niin hassulta kuin se järjellä miettien tuntuukin, joiden avulla olen luovinut läpi elämän. Ei siis ihme että niistä irtipäästäminen on kovin vaikeata.

Omalla kohdallani sekä tässä kyseisessä asiassa, että lähes kaikessa muussakin, tuska on ystävä. Juuri se, joka lopulta pakottaa irroittamaan otteensa ja uskaltautumaan luottamaan elämään. Mutta vasta silloin kun tuska on lähes sietämätön. Siis sitä luokkaa ettei pakonomaisesta takertumisesta ja tarrautumisesta huolimatta kykene enää pitämään kiinni.

Minusta on ihana kirjoitella ja jutella erilaisten ihmisten kanssa mitä erilaisimmista asioista ja ongelmista. Yksi ongelma omalla kohdallani on se, etten hetkittäin kykene hellittämään tästä jatkuvasta järkeilystä, vaikka tiedostan ettei se näissä tietyissä tunnepuolen asioissa enää auttaisikaan. Toisaalta toinen ongelmani on se, kun olen viimeisen vuosikymmenen aikana onnistunut setvimään mitä erilaisimpien apukeinojen avulla omia ongelmiani, niin nykyhetkessä yhä edelleen tuo suostuminen heikoksi, apua tarvitsevaksi, on lähestulkoon yhtä vaikeata, kuin tuolloin vuosia vuosia sitten. Silti ymmärrän paremmin kuin hyvin sen, etten yksinäni selviä. Tietyt itselle kipeät asiat ovat vain niin kipeitä että niistä puhuminen vaatii todella suurta luottamusta. Siis juurikin sitä, joka poistaa kaiken pelon ja murehtimisen.

Mutta kuten todettua, kun on koko ikänsä taistellut läpi elämän, tuosta luopuminen vaatii niin suunnatonta tuskaa että se likimain pakottaa polvilleen. Silti, vielä tuossa polvillaankin ollessa, saattaa oma kipeä mieli tuottaa ajatuksen: "Itse olet ongelman aiheuttanut, joten itse itselläsi se pitää kyetä myös ratkaisemaan."

Mutta luojan kiitos, ei tarvitse. Riittää kun irroittaa otteensa siitä mihin on takertunut ja luottaa että joku lopulta ottaa kiinni.

Avun pyytäminen ei ole heikkoutta. Vaan vahvuus, jota tämä nykyhetken valheellisen vahva yhteiskunta ei kylläkään kovin helpolla hyväksy. Onneksi kyse ei ole yhteiskunnasta, vaan minusta. Yhdestä pienestä ihmisestä. Ihmisestä, juuri kuten sinä.


Kirje koulukiusatulle.

"Missä taivas on, missä Jumala on, kun laumat polkee paikallaan."
"Missä taivas on, missä Jumala on, kun laumat polkee paikallaan."

Vain elämää. Kovin monesti omassa lapsuudessani ja nuoruudessa kuulin nuo sanat, kun yritin hakea jostain hapuillen tukea ollessani koulukiusattu. Älä välitä. Mutta kun en kyennyt olemaan välittämättä. Syvälle sieluun menevä, raadollinen ja repivä pilkka kun on pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Siis se toinen osa, jota ilman en myöskään tuon liki yhdeksän vuoden aikana jäänyt paitsi. Nyt, kolme vuosikymmentä myöhemmin, kuullessani tuon Cheekin Jumala -kappaleen, yhä pystyin palaamaan tuon pienen pojan olemukseen. Olemukseen, joka vapisi pelosta joka päivä, mutta taisteli päivästä toiseen yrittäen olla tuota pelkoaan näyttämättä.

Tuolloin luonto oli minun turvapaikkani. Paikka, jossa löysin ainoan turvani. Jumalan joka hyväksyi, vaikken peloltani uskaltanut tuolloin häneen edes kunnolla uskoa.

Tänään olen siinä onnellisessa asemassa menneisyyteni kanssa, että olen saanut mahdollisuuden koluta läpi sen kaikki kauhut. Silti ymmärtäen yhä sen, mitä tuollainen systemaattinen, kaikenkattava, jatkuva henkinen väkivalta nuorelle, saati lapselle aiheuttaa. Sen vuoksi ristinkin käteni toivoen, että tämä seuraava kirje, yhdessä tuon Cheekin kappaleen kanssa toisi toivonpilkahduksen juuri sinulle, jolle tuo henkinen väkivalta on tänään todellisuutta. Kirjoitan tämän kuin itselleni, jollaisena tuon pienen pelokkaan pojan tänään näen.

"Kysyt päivästä toiseen itseltäsi, mitä vikaa minussa on. Silti koskaan saamatta vastausta. Pitäen itseäsi jotenkin outona, kummallisena, mutta samalla kokien ettet ole yhtään sen erikoisempi kuin nuo toisetkaan. Olet ymmällä. Miksi joudut kuulemaan päivästä toiseen mitä ivallisempia nimityksiä itsestäsi. Tönimistä. Lyömistä. Sylkemistä. Mutta kaikista kipeimpää satuttaa sanat, joihin ei vain ole olemassa mitään järkevää selitystä. Et ole paha. Saati syyllinen tähän kaikkeen. Et vaikka vuosia tuota samaa kokiessasi alkaisit uskomaan olevasi syyllinen. Huono. Virheellinen. Epäkelpo. Mutta et ole. Olet ainutlaatuinen. Omana itsenäsi. Ehkä juuri se on se valopilkku, joka johdatti sinut läpi tuon kaiken kauhun ja pelon. Luulit ettei sinulla ollut ketään, mutta silti sinulla oli. Koko ajan joku joka piti sinusta huolta. Antoi voimia jaksaa. Niinäkin hetkinä kun koit ettet enää olisi jaksanut. Sinä jaksoit. Ja lopulta kaikki tuo kauheus kääntyi vahvuudeksesi. Heikkoutena, jollaisesta yhdelläkään kiusaajallasi ei ollut valheellisessa vahvuudessaan tietoakaan. Tuo heikkous on se voimavara joka kuljetti sinut läpi tuon kaiken. Voittajana. Selviytyjänä. Lapsena, josta kasvoi kaiken tuon kautta toisia ja itseään arvostava, tasavertainen ihminen. Itsenäinen ja sopivan itsepäinen, jottei ihan pienet kolhut enää tuntuneet. Ihminen, joka tuntee toisten tuskan, mutta joka ei ota tuota tuskaa enää toiselta itselleen kantaakseen. Ihminen. Isolla I:llä. Ihminen, joka jossain pimeimmässä hetkessään saattaa ajatella, ettei kukaan välitä. Mutta usko pois. Et ole tuolloinkaan yksin. Minä välitän. Sinusta ihmisenä. Tasavertaisena. Arvokkaana. Ihmisenä.

Hän on yksin, kukaan ei tuu juttelee,
koulun pihal katselee mitä muut tekee, hän kuuntelee, ne huutelee.

Tekis mieli puhua, mut laittaa käden suun eteen. Tupakkajengin kundit nauraa ja osottaa ohikulkiessaan saattaa jaloille monottaa.

On parempi olla näkymätön ja hiljaa
eikä ikinä lähtee mukaan siihen kilpaa. Kun hän kävelee kotitalon rappuun syvälle sydämeen sattuu.

Isä on jo kännissä, äitiä ei näy missään
ei saa luovuttaa, pakko pysyy käynnissä.
Kyynelet valuu ei ymmärrä kohtaloaan
jotain syvällä koht hajoaa.

Niin paljon kysymyksii mut vastauksii ei kukaan anna. Joten huoneen nurkassa hän kysyy Jumalalta:

Missä taivas on, missä Jumala on
kun lauma polkee paikallaan
Missä kuningas, joka meidät vapauttaa.


Päihderiippuvuuden hoito.

Päihderiippuvuus, kansakuntamme syöpä.
Päihderiippuvuus, kansakuntamme syöpä.

Taas kerran surullisena luin oheisen jutun. Lähinnä tullen surulliseksi siitä, kuinka selvästi tässä on nähtävissä se, kuinka vaikeata tämän sairauden kohdalla on löytää yhteistä säveltä siitä, millätavoin tätä koko kansaamme vaivaavaa sairautta tulisi hoitaa.

Surullinen olen ehkä eniten siitä, kuinka tässä taas kerran on näkyvissä se, kuinka suuret näkemyserot ihmisillä asioissa voikaan olla. Kun ääripäät ovat näinkin kaukana toisistaan, tulee väistämättä eteen tilanne, jossa toinen yrittää todistella toiselleen sitä, kuinka se tapa millä minä toimin on paljon parempi kuin tapa jolla sinä toimit. Surulliseksi minut tässä tekee se, että kaiken tuon todistelun tuoksinassa pääsee unohtumaan se tärkein asia, eli juuri ne ihmiset, jotka näistä sairauksista kärsivät sekä heidän läheisensä.

Minun mielestäni tämän vastakkainasettelun sijaan, tulisi keskittää kaikki se energia, mikä menee nyt siihen että yritetään vastapuolelle osoittaa omaa oikeassa olemistaan, keskittää siihen, että tähän maahan saataisiin mahdollisimman toimiva hoitopolku tämän koko kansaamme vaivaavan sairauden hoitamiseksi. Olisi kuitenkin äärimmäisen tärkeätä huomioida se, että jo itsessään kohtuuttomia haasteita hoitopuolella tuova sairaus ei sinällään enää tarvitsisi yhtää lisää vaikeutta sillä että sen hoidosta vastaavat ihmiset kilpailevat siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä.

Hannu Alhon tapauksessa ymmärrän sen, että hänellä on omat motiivinsa puolustaa näkemystään, aivan samoin kuten vastapuolellakin on, mutta jos jotakin tässä omalla taipaleellani olen oppinut, niin sen, että jatkuvan kinastelemisen sijaan, puhumalla rakentavasti asioista, on suurtenkin ääripäiden näkemyseroissa mahdollista löytää toimivia kompromisseja asiaintilan parantamiseksi.

Yksi suurin haaste tämän sairauden hoidossa on jo valmiiksi siinä, että kyseinen sairaus itsessään aiheuttaa ihmiselle ongelman kieltämistä ja vähättelyä. Lisäksi kun tämä sairaus maassamme kantaa kohtuuttoman suurta häpeäleimaa, niin ei ihme, että tästä sairaudesta kärsivät ihmiset mieluummin kärsivät omissa nahoissaan, kuin se että uskaltautuisivat avoimesti myöntämään tarvitsevansa apua. Yleinen suhtautuminen kun tässä kokonaisuudessa yhä edelleen nivoutuu siihen, että kyse on sairauden sijaan selkärangattomuudesta.

Nyt toivoisinkin että tämän vastakkainasettelun ja kilpajuoksun siitä kuka on oikeassa, sijaan, keskityttäisiin siihen, millätavoin tämän sairauden hoitoa voitaisiin alkaa kehittää yhteistyössä sekä Käypä-hoito-suunnitelman, että nyt omaa suunnitelmaansa kyhäävän potilasjärjestön kesken. Sillä muussa tapauksessa käy pian niin, että näkemyserot vain kasvavat kasvamistaan, vastakkainasettelun lisääntyessä, näistä sairauksista kärsivät ihmiset jäävät tämän kilpajuoksun jalkoihin.

Puhumattakaan siitä kun nyt näistä ongelmista kärsivä ihminen rummutetaan senkin seitsemän instanssin läpi, ennenkuin lopulta päästään siihen vaiheeseen, jossa ehkä kenties lopulta tarjotaan päihdekuntoutusta vaihtoehtona ja sittenkin haaste tulee vielä siinä, kun tämän sairauden hoidon osalta näiden kuntoutuspaikkojen tasoerot ovat likipitäen tähtitieteellistä luokkaa, ei siis ihme että koko ongelma on kohta räjähtämässä käsiin. Ellei ole jo räjähtänyt.

Jos tähän loppuun esimerkkinä otetaan tavallinen Suomalainen perhe, jossa vanhemmat käyvät töissä ja lapset koulussa, niin tämän sairauden tuoma häpeä aiheuttaa sen, että ongelmasta kärsivä isä painaa viikot töitä, nollaten päätään tasaisin väliajoin, vaimo-kullan naputtaessa ystävällisesti liiallisesta alkoholin käytöstä ja sen aiheuttaimista ongelmista. Samalla kun perheen lapset yrittävät epätoivon vimmalla pärjätä elämässä, ottaen vastuuta omista vanhemmista, yrittäen samalla peitellä ja salailla koko ongelman olemassaoloa. Kun sitten lopulta syystä tahi toisesta ollaan tilanteessa, jossa ollaan kyseiseen ongelmaan apua hakemassa, tästä sairaudesta johtuen, perheen isä kieltää ja vähättelee ongelmaa, väsyneen vaimon vieressä suurennellessa sitä. Ei siis ihme että auttavan tahon on lopulta täysi mahdottomuus tietää sitä, mikä todellinen tilanne lopulta on. Mikäli perheessä on alaikäisiä lapsia, tuohon yhtälöön nivotaan lastensuojelu, joka tänä päivänä on hetkittäin liiankin herkkä reagoimaan asioihin voimakkaasti ja lopulta käy niin että suurin kärsijä onkin se kaikkeen täysin syytön lapsi, jota pahimmillaan riepotellaan paikasta toiseen, silti kenenkään lopulta kertomatta mistä oikeastaan koko riepottelussa on lopulta oikein kysymys.

Lopulta voidaankin kysyä, olisiko kenties aika pysähtyä miettimään yhdessä mikä olisi se kaikista toimivin malli, jolla tätä koko perheen sairastuttavaa ongelmaa olisi oikein alkaa lähestyä. Todellisuus kuitenkin kun on se, että pelkän ongelmaisen lisäksi, tällä sairaudella on se paha taipumus, että se siinä sivussa sairastuttaa kaikki tuon ongelmaisen lähellä elävät ihmiset.


Ihmisyyden paradoksi

Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.
Valo löytyy lopulta, vasta kun uskaltautuu sulkemaan silmänsä.

Olemme me ihmiset kokolailla poloisia. Kiiruhdamme toinen toisellemme todistelemaan niitä asioita ja ajatuksia, joihin itse itsemme olemme saaneet vakuutetuksi. Kaikki tämä käsittämätön touhottaminen, vain siksi, ettemme vain vahingossakaan joutuisi kohtamaan omaa itseämme, saati kaikkea sitä mitä vuosien ja vuosikymmenten aikana olemme sisällemme varastoineet. Epämiellyttäviä tapahtumia ja niihin liittyviä tunteita.

Omassa elämässäni olen ollut jo vuosien ajan pakotettu katsomaan silmästä silmään syvintä sisintäni ja kaikkea sitä pimeyttä mitä se kätkee sisälleen. Silti yhä tänäänkin koen olevani vain inhimillinen ihminen, jolla todellakaan ei loppupeleissä ole hajuakaan siitä millätavoin mikäkin asia tulisi ratkaista.

Lähinnä huvittuneena seuraan sivusta sitä, kuinka toisaalla ihminen tuomitsee toisen lajikumppaninsa, ymmärtämättä yhtään, että tuossa samalla tulee toisessa kohtaa tuomitsemaan itsensä.

Esimerkkejä riittää loputtomiin. Toisessa kohden kaiken suvaitsevat ihmiset avaisivat rajat ja sallisivat kaikkien maahanmuuttajien tulla tänne. Toisessa äärilaidassa ihmiset tuomitsevat sekä nämä ”suvakit”, että myös heidän paapomansa maahanmuuttajat. Seuraavassa ryhmässä ihmiset kinastelevat siitä millä tavalla ihminen pelastuu tai joutuu kadotukseen. Toinen lyö raamatulla, yrittäen lähes pakonomaisella vimmalla saattaa sanomaa, jonka uskoo olevan se ainoa ja oikea autuaaksi tekevä asia tässä ajassa. Toinen ääripää ateismiä vaalivasta porukasta, sortuu ihan samaan, pyrkiessään vakuuttamaan nämä uskovat omista vakaumuksistaan. Poliitikot riistävät vähempiosaisia ja nämä vähempiosaiset veisivät poliitikoilta viimeisimmänkin päätäntävallan. Terveysintoilijat puhuvat suu vaahdossa siitä, kuinka ihmisen tulee syödä ja liikkua terveellisesti, kun taas toisessa ääripäässä ihminen syö juuri sitä mitä haluaa, liikkuen juuri senverran mitä itse kokee tarpeelliseksi.

Kuten todettua tätä listaa ja vastakkainasettelua voisi jatkaa loputtomiin. Itse kun kykenen samaistumaan jokaisessa kohtaa molempiin osapuoliin, niin niputan tämä vastakkainasettelun lopulta siihen asiaan, joka itselleni elämässä on tullut kaikista eniten lähelle. Päihderiippuvuus ja sen hoitaminen. Toisessa ääripäässä ihmiset lappavat antaumuksella ihmiselle päihteitä, joskin lääkkeen nimellä, kun taas toisessa ääripäässä aatteensa kannattajat tulevat tuominneeksi jo liköörikonvehdit itse s**tanasta lähtöiseksi.

Yhtä kaikki. Näitä kaikkea yhdistää yksi ja sama asia. Oman itsensä pakeneminen. Jokainen juoksee elämässään kuin loputtoman tuntuista marathonia, joka on vieläpä siinä ihmeellinen, että mitä pidemmälle tuota matkaa saa taitetuksi, sitä pidemmästi on vielä matkaa jäljellä. Johtuen niinkin yksinkertaisesta syystä, että mitä kovemmin ihminen itseä pakenee, sitä kauemmas hän omasta itsestään kaikkoaa. Eikä siinä, ilman noita vastakkainasetteleuitakin, elämä on täynnä asioita ja tekemisiä, joihin itsensä voi huoletta kadottaa. Huono puoli kaikessa se, että mitä kovempi vauhti, sitä suurempi sokeus ja lopulta kaikessa tässä suurin kärsijä on ensisijaisesti ihminen itse. Mutta toisaalta kun olemme laumaeläimiä, halusimmepa tahi emme, ei meistä kovinkaan moni voi voida itsessään huonosti, ilman että siitä joku lähellämme oleva ihminen ei tulisi sijaisena kärsimään.

Tällä paatoksellani pyrin jälleen yhteen havahduttavaan seikkaan. Siihen, johon itse havahduin jo vuosia sitten, mutta johon tulen yhä edelleenkin tasaisin väliajoin havahtumaan. Pysähtymisen tärkeyteen.

Kun ihminen nimittäin oikeasti pysähtyy, siinä tapahtuu juuri se, mikä itseasiassa aiheuttaa kaiken tuon armottoman pakenemisen. Nimittäin se, että oikeasti edes hetkeksi pysähtyessäsi sinut takuuvarmasti valtaa jokin tunne.

Jo hetken aidosta pysähtymisestä seurauksena ihminen kokee yllättävän voimakkaita tunnekuohuja. Mitä enemmän sisimpään on tullut tahtomattaan sullottua tuota näkymätöntä materiaalia, sitä voimakkaampana nuo kuohut ylitse vyöryvät. Olen loputtoman monen ihmisen kohdalla kuullut sanonnan, miksi ihmeessä olisin paikallani kun heti alkaa ahdistamaan. NO JUURIKIN SIKSI!!

Nimittäin suurin palvelus, jonka itselle ja läheisillesi voit tehdä, on opetella pysähtymään säännöllisesti itsesi äärelle. Sillä tehdessäsi näin, et voi välttyä siltä että nuo tunteet alkavat nousta pintaan ja sen seurauksena olet ennenpitkää lähes pakotettu puhumaan niistä jollekin. Kun sitten puhut, nuo tunteet saavat tilaa tulla näkyväksi ja kuinka ollakaan oma olosi helpottu. Kun voit paremmin, sinun on helpompi olla toisen ihmisen lähellä ja näin kanssakäymisesi toisten ihmisten kanssa helpottuu.

Ei tämä todellakaan ole mitään tilastotieteilyä, saati ydinfysiikkaa. Tämä on loppupeleissä asia minkä ihminen varsin helposti oppisi, mikäli vain kokisi sen tarpeellisena. Yleisin kommentti, mikä esimerkiksi työssäni ihmisten kanssa tunteiden puhumisen tärkeydestä keskustellessani kuulen, on se, etteihän nyt omista tunteista ole koskaan kukaan puhunut. No ei olekaan ja eipä siis ihme että me ihmiset voimme niin huonosti.

Lopulta kuitenkin totuus on se, että olipa kysymyksessä menestynyt yritysjohtaja, korkeassa asemassa oleva poliitikko tai vaikkapa tavallinen kadunmies, niin kaikilla heillä on sisimmässään enempi tahi vähempi ylimääräistä kannettavaa. Taakkaa jota kantaessaan ihminen väistämättä väsyy ja uupuu. Haaste näissä tulee lähinnä siinä, että mitä paremmin taloudellisesti toimeentulevasta ihmisestä on kysymys, sitä enemmän hänellä on kapasiteettia paeta omaa itseään. Tämä on varsin selvästi nähtävissä esimerkiksi menestyneissä näyttelijöissä tai muusikoissa, jotka lopulta kyllästyvät elämämäänsä siinä määrin, että vetävät päänsä sekaisin mitä kovemmilla aineilla.

Loppukaneettina totean vielä sen, että alkaessasi tutustumaan itseesi, sinun kannattaa olla tarkkana kaikenlaisten hengellisten ryhmien ja niihin liittyvien gurujen kanssa. Siellä nimittäin on ihan samalla tavoin suunnattoman pelon ohjaamia ihmisiä, jotka parhaimmillaan kertovat sinulle elämän tarkoituksena sen ettei millään ole lopulta mitään tarkoitusta. Itsekin aikanaan moiseen sorruin, kunnes ymmärsin oman sisäisen pahanolon jatkuessa taas kerran sortuneeni vain yhteen monista sudenkuopista, liialliseen vastuuttomuuteen asioissa. Kun ei meitä ihmisiä ole lopulta tänne sen vuoksi luotu, että yrittäisimme vakuttaa toinen toisillemme sitä ettei ole mitään vakuuteltavaa. Tärkein tehtävämme täällä on opetella tulemaan toimeen itse itsemme kanssa ja sen myötä kenties oppimme tulemaan toimeen myös toinen toistemme kanssa.

Jos nyt pysähdyt esimerkiksi varttitunniksi, poistaen elämästäsi kaikki ärsykkeet, veikkaan melkoisella todennäköisyydellä täydellisessä hiljaisuudessa istuessasi sinut valtaa mitä erilaisemmat tunteet. Mitä suurempi ahdistus, sitä suurempi on taustalta löytyvä pelko ja mitä kovemmin yrität tuota pelkoa itsessäsi piilottaa, sitä voimakkaammin olet vakuuttamassa muita siitä kuinka tuossa tai tässä asiassa olisi viisasta toimia.

Edellinen