Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on tämä hetki.

Irtipäästämisestä anteeksiantoon.

..matka jatkuu..
..matka jatkuu..

7.9.2013 oli päivä, jolloin aloitin kirjoittaa tätä kyseistä blogia.

Ennen tätä ehdin suunnilleen viitisen vuotta kirjoittaa blogia blogspottiin.

Kaikkea aikansa, sanotaan. Tässä kohtaa totean syvään huokaisten että todellakin, kaikkea aikansa.

Olen nyt vuosikymmenen kirjoittamalla jakanut, jäsentänyt, purkanut, piehtaroinut ja pyrkinyt ymmärtämään elämää sekä itseäni.

Eilen illalle tapahtui jotakin. Jokin liikahti sisälläni siten, että totesin, nyt riittää.

Tässä kohtaa on aika sanoa hyvästit menneelle, päästää siitä irti, antaa itselle anteeksi ja jatkaa matkaa.

Tämä kulunut vuosikymmen kirjoittamisen parissa on ollut monin tavoin todella antoisa sekä opettavainen. Toihan se minut lopulta toteamukseen, että mennyt saa olla mennyttä. Tämä päivä ja tämä hetki on se tärkein.

Koin hyvin vahvasti sisälläni sen, että enempää, itseäni toistamatta en saa enää menneestä irti. Eikö senpuoleen ole tarviskaan. Joskus on aika irroittaa otteensa ja päästää irti. Vasta silloin jotakin uutta saa tilaa syntyä.

Moni on ihmetellyt taipumustani pureskella kaikki atomeiksi. Monelle olen yrittänyt sitä selittää, mutta lopulta todeten vain sen, että tämä on ollut minun tieni. Tie pimeydestä valoon.

Nyt on tullut aika etsiä jotakin uutta. Aiemmasta poiketen, rauhassa, hitaasti ja kiireettä. Sen tiedän, että kirjoittaminen jossain muodossa jatkuu, mutta se millätavoin, ja missä muodossa, jää nähtäväksi.

Sen myös tiedän kokolailla varmuudella. Kun kirjoittaminen jatkuu, se jatkuu nykyhetkessä, eikä menneisyydestä käsin ja vaikka äärettömän paljon olen saanut elämääni erilaisten traumojen sekä tunnelukkojen raapimisesta auki, noidenkin on jo viimein aika antaa olla.

Tähän hetkeen elämäni täyttää hiljaisuus, kiireettömyys sekä läsnäolon uudelleenopettelu. Ylläoleva kuva yhtenä esimerkkinä tästä. Kun muualla vastaanotetaan keskikesän juhlaa, me pienimmäisen kans käytiin rauhassa pyöräilemässä, ilman kiirettä minnekään.

Kaiken sähellyksen, säntäilyn, suorittamisen sekä kaahailun jälkeen tämä vaihe, juuri nyt, tuntuu äärettömän hyvältä. Tuossa yksi asia, jota myös opettelen. Sitä ettei elämän tarvitse olla jatkuvaa vääntämistä, saati taistelua. Kun tuntuu hyvälle pysyä paikoillaan, pysyn paikoillani ja kun tuntuu hyvältä lähteä liikkeelle, lähden. Lähtökohtaisesti opetellen sitä, että myös minun elämä, tällaisenaan, voi olla hyvä.

Näihin JVG:n kappaleen sanoihin on hyvä lopettaa. Kiitokset yhteisestä matkasta.

”Ja matka jatkuu Joensuusta länteen, Kuopiosta pohjoiseen. Ei enää duunii, painan puita uuniin, syvemmälle skutsiin meen. Loputonta baanaa, loppua en tuu saamaan. Kaukana poika on himasta, ne sanoo et koita jo hidastaa..”


Sananen peloista.

Luottamuksessa ei ole sijaa pelolle.
Luottamuksessa ei ole sijaa pelolle.

Ihminen saattaa pelätä elämässään mitä tahansa. Pelko kuvastaa ihmisellä tilannetta jossa on olemassa jokin uhka. Toisaalta nykyhetkeen ihminen saa itsensä pelkäämään, karaten ajatuksissaan pois tästä hetkestä, siirtyen miettimään jotakin tulossa olevaa haasteellista tilannetta. Yhtä kaikki, tämän tunteen vallassa oleva ihminen kaipaa turvaa. Esimerkiksi ihmistä joka halaa, rauhallisesti sanoen ettei ole mitään hätää.

Lapsi tarvitsee kasvaessaan mahdollisimman turvallisen ympäristön. Vanhemmat jotka ovat luomassa tuota turvaa. Jos syystä tahi toisesta tämä ei toteudu, lapsesta kasvaa aikuinen joka rakentaa itse itselleen tuota turvaa mistä tahansa.

Minulle pelko tunteena on liiankin tuttu. Toisaalta, nyt miettien, ilman tuon pelon läsnäoloa elämässäni, tuskin olisin enää tässä. Ilman tuota piinaavaa tunnetta, tuskin olisin kyennyt luopumaan vääränlaisesta ylpeydestä pyytääkseni apua. Kun myönsin etten selviä elämässäni yksin, olen saanut apua todella monelta taholta. Yhä tänäänkin saaden.

Kun ihmisestä kasvaa aikuinen joka ajattelee selviävänsä kaikessa yksin, ollaan todella kaukana siitä mihin meidät tänne maailmaan luotiin. Toisiamme varten. Jos joukko tällaisia 'Minä selviän yksin, en tarvi ketään'-ihmisiä laitetaan samaan tilaan, syntyy pian täydellinen kaaos, kun jokainen kilpaa kyynärpäitä käyttäen pyrkii varmistamaan oman selviytymisensä. Surullista tässä hetkessä on ympärilleen katsellen todeta näitä ihmisiä olevan todella paljon. Luojan kiitos itse en enää ainakaan niin voimakkaasti kuin ennen, kuulu heihin. Itsekkyys, yhdistettynä pelkoon on kokolailla tuhoisaa.

Mutta ihan samalla tavoin kuin itsellä, muutos tapahtuu vasta kun elämä ilman tuon muutoksen toteutumista käy mahdottomaksi.

Minulla on juuri tässä hetkessä kaikki hyvin. Ei siis mitään hätää, niin kauan kuin kykenen pysyttelemään läsnä tässä hetkessä. Siitä huolimatta sain itseni aamulla kiinni pelon tunteesta. Syy siihen oli se, että karkasin ajatuksissani murehtimaan tulevaa. Peläten.

Näissä kohdin itselleni toimiva keino on rukous. Asia jolle vielä vuosikymmen sitten paskasesti nauroin. Pitäen sitä hulluutena. Yksin puhumisena. Asiana jota ihminen tekee lapsellisuuttaan. Tässä onneksi pelko riisui minut vääränlaisesta ylpeydestäni. Opettaen minulle sen mitä kohdallani merkitsee oikeanlainen nöyryys suhteessa elämään ja sen hallitsemattomuuteen. Elämässä nimittäin on loputon määrä asioita, joita minä en hallitse, vaikka kuinka itselleni niin yrittäisin valehdella. Vasta sitten kun elämä yksi kerrallaan tarjoili minulle eteen näitä tilanteita, olin valmis luopumaan pinttyneestä harhastani.

Pelkoni hellittää, kun suostun toteamaan tuonne jonnekin: " Minä en tiedä mikä minulle on parhaaksi. Sinä tiedät. Anna minulle voimaa kohdata kaikki se, mikä minulle on tarpeen, kyetäkseni elämään todeksi sellainen elämä, kuin Sinä haluat."

Tämän myötä kykenen hellittämään hieman mielikuvitukseni luomista peloista, palatakseni samalla takaisin tähän hetkeen. Hetkeen jossa lopulta kaikki on todellakin hyvin.