Piikle on nyt tosi väsyny, se ei enää jaksa. Se ei enää pärjää. Siinä se. Mä myännän: mä en jaksa, mä en enää pärjää.
Ei nii et se ketää kiinnostas. Mä oon eksyny johoki rinnakkastodellisuutee missä koko maailma toimii nii et mä en tajuu. Kaikki on nii kummaa. Kaikki on viarasta. Kaikki on viaraita. Ja must tuntuu et mä en enää jaksa edes välittää.
Kaikkee mitä sä sanot käytetää sua vastaa – ja pikemmi ku luulitkaa, ja joku keltä sä et olis odottanu. Ku oppis olee luattamatta hetkevvertaa.
Mä haluisin tiätää mite se nii kävi, et kaikki on aina nimenomaa mun vika ja pelkästää mun vika. Ok, mä oon kai sit pilannu kaike. Ok, mä oon kai tyhmä enkä osaa mitää. Ok, mä oon tarpeeto eikä must oo kellee mitää hyätyy. Ok, mä oon ruma enkä kelpaa kellee. Okei, edes se ku oli parasta mussa, mun rakkaus, edes se ei kelvannu. OKEI!
Mä hyväksyn tän kaike. Mä en enää jaksa ees välittää. Se. On. Loppu. Nyt. Ei jaksa. Ja miks pitäs jaksaa, mut sentää tapettii jo elokuus, nää on enää lahoomise kouristuksii. Mä en nouse enää sängyst pilaa kenekää päivää/maisemaa/miälialaa. Mä en tee enää mitää. Jos tulee ilmestys tai ihme mikä viisaa mut takasi mun omaa todellisuutee ni sit. Ehkä. Yritän. Jaksaa.
Ehkä jos mä jaksan joskus meditoi muutama vuade ni sit mä pystyn ymmärtää mite mä tein tän. Mite mä ansatsin tän. Miks tää kuuluu mulle ja on oikei mulle. Miks mulle ei tarvi olla reilu. Et onks se mulla keeneissä vai piorytmissä vai horoskoopissa vai niiku ennalta määrätty kohtaloo: tolle ei kuulu mitää hyvää elämää, toi ei tarvi ketää eikä mitää, toi ei ansatse muuta ku paskaa päällee joka asennos.